Luomua

Valitsin kelpo tertun luomu­banaaneja ja menin punnitsemaan sitä. Ohitin tiskin, jolla suulasta puheliaampi naapurin äijä esitteli sillejä nais­ihmisille, jotka parveilivat hänen ympärillään. Hän huusi perääni ja neuvoi:

– Älä, Mauri, osta luomua, se on liian terveellistä.

Käännyin ympäri.

– Miten niin liian?

– Joutuu käkkimään täällä maan päällä turhan pitkään. Minä ostan aina teho­tuotettuja.

– Yritätkö tappaa itsesi?

– Syötän vaimolle.

– Miksi?

– Se vaatii päästä ranta­lomalle ja shoppailemaan kuudesti vuodessa.

– Ja siksi yrität tappaa sen?

– En. Mutta sille pitää vielä maksaa lomalta­paluu­rahaa. Kerran en maksanut, ja se vei asian oikeuteen. Minä perhana hävisin sen jutun.

– Ja nyt hoidat asiaa banaaneilla?

– Niin. Kunhan eivät ole luomua, niin kuolema tulee kohisten.

– Pelkistä banaaneistako?

– Ostan minä sille maitoakin, pastöroitua ja homogenoitua, rasvatonta kurria.

– Kukas sinulle laittaa ruokaa, kun vaimo kuolee epä­luomuun?

Silli­esittelyä aiemmin seuranneet naiset olivat jo aikaa kääntäneet selkänsä ja kaikonneet. Naapuri taivutti geelillä silattua tukkaansa laineille, hymyili ja iski silmää puna­hilkalle, joka käveli ohitse yhtä jalkaa harmaan suden kanssa.

– Nääh. Poltan geeni­sikareita, hän sanoi. – Ne vasta ovat hyvejä. Ei tartte syödä eikä juoda mitään. Savu on täynnä energiaa ja hyviä vitamiineja ja hiven­aineita.

– Onko sellaisiakin?

– Ethän voi tietää, kun enää ei saa julkisesti kertoa hyvään elämään kuuluvista iloista.

– Siis mainostaa?

– Sitä juuri. Ne ovat kuule oikeita nuoruus­kääryleitä. Poltat muutaman ja olet taas ihan kloppi, potenssi ja kaikki.

– Älä! Mistä niitä saa?

– Mulla on tässä tiskin alla muutama. Tarttetko?

– No en oikeastaan, mun potenssi on vallan mainio. Mutta voisihan niitä kokeilla. Anna nyt alkuun vaikka peukalon­hangallinen. Mitä ne maksavat?

– Sata­viisi­kymppiä kappale.

– Aika kallista.

– Se mitään kallista ole. Se vaan tuntuu siltä, jollei ole rahaa.

– Anna sitten pari kokeeksi, kai nekin jotain vaikuttavat.

Naapurin äijä vilkaisi ympärilleen ja ojensi kaksi vahvasti sillin­hajuista sikaria.

– Silli­purkissako sinä näitä pidät? kysyin. – Vai kuuluuko tämä haju muuten asiaan?

– Ei välttämättä. Kaksi­sataa kappale, kun otat avaamattoman rasian. Sen sisälle ei sillin­haju pääse.

– Montako siinä on?

– Sata.

– Okei. Nämä hajulliset kelpaavat. Silli on hyvää, ja sen haju peittää tupakin vienon tuoksun.

Silli­mies ojensi minulle vaalean­punaisen lapun, jossa oli viiva­koodi ja merkintä 2x.

– Maksat ne tällä kupongilla kassalle. Ja luomu­jutut voit unohtaa. Ne ei sovi meille sikari­miehille. Kuka täällä loputtomiin jaksaa? Varsinkaan, kun potenssi potrenee ja äijä käppänöityy, eikä kukaan enää kiinnostu koko ukosta. Mitä sinä silloin teet kaikella sillä potenssilla?

Koti­matkalla mietin, onko minua huijattu. Päätin polttaa molemmat sikarit ennen kuin vaimo palaisi kotiin. Saa nähdä kumpi meistä yllättyy enempi.

Vanhus ja rakastajatar

– Mikä on pitkän ikänne salaisuus? reportteri tiukkaa Jani­petteriltä.

– Tuota ne ovat kyselleet viimeiset sata vuotta.

– Ette kuitenkaan ole paljastanut mitään. Ihmiset haluavat tietää. Sentään kaksi­sataa ja kolme­kymmentä vuotta. Se on varsin kun­ni­oi­tet­ta­va ikä.

– Mitä kunnioitettavaa siinä on? Et usko, miten jäykkä selkä minulla on. Ja nämä sormet. Katso nyt.

Jani­petteri näyttää kättään, jossa on vain vähän nahkaa luiden peittona. Reportteri tuijottaa ja unohtaa työnsä.

– Vähän laiha, hän toteaa. – Mutta ei kai se mitenkään liity vanhuuden salaisuuteen?

– Ehkei. En tiedä. En tiedä edes, onko vanhuudessa salaisuutta. Lähinnä se on vahinko.

– Vahinko?

– Niin.

– Kerrotteko? Minua kiinnostaa, ja varmaan yleisömmekin odottaa malttamattomana.

Kello kilahtaa ja huoneeseen liukuu suuri­kokoinen paketti. Kopteri hakee Jani­petteriltä peukalon­jäljen ja katoaa taivaan tuuliin.

– Autahan minua avaamaan tämä, Jani­petteri pyytää reportteria. Hänen kasvoillaan päilyy odotus. – Kerron sitten. Täällä on vastaus kysymykseesi.

Reportteri nykäisee paketti­nappulasta, ja paketti avautuu, siirtyy syrjään ja taittelee itsensä kierrätys­valmiiksi. Siinä, missä se äsken jökötti, istuu nyt julman kaunis nainen.

– Robotti, reportteri tokaisee.

– Se.

– Miten se liittyy pitkään ikään?

– Onhan tämä nyt varmasti suora lähetys?

– Ehdottomasti. Tosin juuri äsken alkoi tauko kaupallisia tiedotteita varten.

– Kuuntelehan sitten ja paina mieleesi. Kun olin nuori, niin minulle ennustettiin, että kuolen rakastellessani. Alkuun en uskonut, mutta sitten rupesin miettimään. Minusta tuli niissä jutuissa haja­mielinen ja tarkkailin vain itseäni niin, ettei minusta ollut kenellekään mitään iloa, ei edes itselleni. Pian se leikki jäi kokonaan.

– Rakastelu?

– Niin. Eikä sitten ketään enää kiinnostanutkaan. Kukaan ei suostunut minulle.

– Mahtoi harmittaa.

– Varmasti. Vuodet kasaantuivat, eikä henki lähtenyt millään. Elämä oli kuivaa, ja minusta tuli tällainen käpy.

– Voihan elämä olla hyvää, vaikkei rakastelisi koskaan.

– Voi, jollei tarvitse katsella sitä kahta­sataa ja kolmea­kymmentä vuotta. Onneksi keksin tämän robotti­jutun.

– Mitä tarkoitatte?

– Se on erikois­valmisteinen seksi­robotti, joka on vielä säädetty tosi herkäksi. Minä käyn sen viereen, meillä on hetki hauskaa, ja hauskimmalla hetkellä se riuhtaisee minulta pään irti.

– Pelottavaa.

– Lohdullistapas. Pidän roboa hetken hyvänä, ja kun sen kierrokset nousevat, minulta lähtee henki. Elämä on sitten siinä. Ajattele.

Reportteri tuijottaa suu auki. Jani­petteri hymyilee ja käynnistää robottinsa avain­sanoilla. Robotti tulee liki, katsoo vanhusta lempeästi, nostaa tämän käsi­varsilleen ja lähtee viemään kohti viereiseen tilaan aukeavaa ovea. Reportterin kameraan syttyy valo.

– Tervetuloa takaisin, reportteri sanoo yleisölleen. – Olemme edelleen täällä maailman vanhimman ihmisen, Jani­petterin, kotona, ja hän on juuri paljastanut meille pitkän iän salaisuuden: päivittäisen ja vivahteikkaan rakastelun. Katsokaa, miten hän tuolla parastaikaa siirtyy uusimman nais­ystävänsä kanssa kamarin puolelle. Ehkä meidän jokaisen kannattaa seurata hänen esi­merkkiään, antaa ja ottaa vastaan inhimillistä lämpöä ja rakkautta täys­määräisesti.

Sillin kutale

Laitoin joulu­ruokia jo kolmatta päivää. Olin saattanut vähän liioitella ainesten hankinnassa, sillä laatikoita oli paljon, paljon enemmän kuin oikeasti halusin. Lanttu­laatikkoakin oli kuusi­toista tina­ropeellista. Minulta menisi kuukausi­kaupalla syödä ne kaikki. Heittäydyin keittiön lattialle vatsalleni, potkin ja huusin, taoin nyrkeilläni lattiaa.

– Mitä sinä siellä huudat?

Säikähdin, sillä olin yksin kotona. Enhän olisi muuten kehdannut, saati iljennyt raivota lattialla mahallani.

– Kuka puhuu? kiljaisin kliseisesti.

– Minä.

– Kuka minä? En näe mitään.

– Minä minä. Et tietenkään näe, kun pärstä­värkkisi on lattiaa vasten. Nouse ylös sieltä.

Minä nousin ja katselin ympärilleni. Ei ketään missään.

– Missä sinä olet?

Silli­purkissa hyrskähti ja itse silli kurkisti ulos.

– Tässä. Eikö ollutkin hyvä piilo?

– No oli. En olisi millään arvannut, vaikka purkin kyljessä lukeekin silli. Harvoin niistä on sillejä noussut.

– No se opetetaan meille jo koulussa. Purkissa pitää maata hiljaa. Minä pinnasin, joten en oppinut mitään.

– Hyvä niin. On mukavaa tavata oikea silli. Haluatko lanttu­laatikkoa?

– Totta maar tahdon. Onhan sitä tarpeeksi?

– On, sanoin ja nostin kolme tina­ropeellista sillin eteen.

– Lusikka ja, se pyysi.

Annoin lusikan ja istuin katselemaan, miten silli mätti lanttu­laatikkoa kitusiinsa – tai ei, suuhun se meni, ei kitusiin.

– Tosi pahaa, silli totesi, kun se oli syönyt kaiken.

– On vai? Miksi sitten söit sen?

– Että saisit kertoa tarinan. Minusta on mukava olla tarinassa ihan sillinä.

– Ehkä kerron sitten jonain päivänä.

– Syö minut nyt.

– Syy?

– Se lanttu­laatikko oli tosi pahaa.

Tuhahdin, otin palan tummaa leipää ja vedin siihen voita päälle. Survaisin haarukan silli­purkkiin ja nostin selkä­lihoja leivälle. Söin ja mutustin. Hyvää oli. Vatsa tuli täyteen ja minua röyhtäytti. Se maistui lantulta. Silli istui purkin reunalla ja hihitti.

Hoito

Kaksi ahavoitunutta, parrakasta miestä astuu sisälle kauneus­hoitolaan. He pyyhkivät kumi­terä­saappaansa ovi­mattoon, pysähtyvät ja katselevat ympärilleen. Toinen kopsauttaa toista kyynär­päällä kylkeen ja toinen vastaa tönäisemällä ja ärähtämällä. Kosmetologit katselevat ukkoja, jotka ovat ensi­tulkitsemalla varmasti erehtyneet ovesta.

Jenna nousee, kävelee miesten luo ja hymyilee.

– Huomenta, vai olisiko jo päiv–

– Onko nua sun tissit oikiat? toinen miehistä kysyy, saa heti toisen kyynär­päästä ja kiroaa. – Eläkä sä siinä töni, mukula.

– Mukula oot itte, toinen tokaisee ja katsoo Jennaa. – Anteeks neiti, ku tua kersa ei tiärä miten ollaa.

– Ei se mitään, Jenna toteaa. – Lahja­korttiako te?

– Kuka ny apteekkii lahaja­korttia haluais? kersaksi nimitelty pärskähtää. – Aspiriinia ja viakraa täs tarvitaa. Se aspiriini tulee mulle.

– Paskan­marjat! Mää sitä aspiriinia tarviin. Tua nulikka ottaa hermon päälle.

– Tuota. Tämä on kauneus­hoitola, eikä apteekki, Jenna sanoo ja kätkee hymynsä käteensä.

– Se on tua ukko niin dementti, ettei se enää osaa enää lukea. Sitä paitsi se luulee olevasa mun pojan­poika.

– Tuata se hokee, itte se on dementti eikä muista, että mää oon faari eikä se.

Jenna ja muut kosmetologit tirskahtelevat.

– Aspiriinia meillä ei ole tarjolla eikä sitä toistakaan, Jenna toteaa. – Kävisikö nuorennus­käsittely?

– Joo. Mää maksan ton ukon viis­toista­kesäseksi. Siihen sen järki saattaa justihinsa piisata.

– Nulikka! Mää maksan sut neljä­toistiaaksi. Sittepä näet.

Kosmetologit vetävät verhot syrjään ja johdattavat ukot hoito­tiloihin. Pian kauneus­hoitolassa kaikuu naisten heleä nauru ja miehiset urahdukset, joissa kuuluu alkava äänen­murros.

Käsittämätön

Kun heräsin aamulla, oikea ranteeni oli kipeä. Hieroin sitä ja sormeni lupsahti ranteen ulko­reunaan syntyneeseen koloon. Se oli uusi, en ainakaan muistanut sitä olleen olemassa vielä edellisenä iltana.

Rassasin koloa ja kurkistelin sen sisään. Kipu ei tullut siitä, vaan syvemmältä, ranteen keskeltä. Kolo ei edes näyttänyt kipeältä, vaan aivan normaalilta, sileältä, puhtaan ihon peittämältä. Se oli oikeastaan aika hieno.

Yhtäkkiä koko käsi putosi. Tai ei oikeastaan niin yhtäkkiä. Minä leikin kololla ja nipistelin sillä itseäni, kun ranteeni pehmeni, ja käsi valahti pöydälle. Nahka kuroutui kiinni, ja käsivarren tynkä jäi suipoksi.

Ehkä minä vähän säikähdin, eihän käteni ollut koskaan ennen irronnut. Nyt se makasi pöydällä sormet oikoisenaan. Tökkäsin kättä. Ajattelin, että sille pitäisi tehdä jotain. Tökkäsin uudelleen ja tunsin tökkäisyn aivan kuin käsi olisi edelleen kiinni käsi­varressani.

Pudonnut käsi oli edelleen osa minua. Se teki, mitä halusin, se tunsi kuten ennenkin. Käänsin sen kämmen pöydän pintaa vasten ja opettelin kävelyttämään sitä. Sormet väsyivät, mutta en antanut periksi. Muutaman tunnin harjoittelun jälkeen olin jo varsin taitava. Minua hymyilytti. Tämä taisikin olla hyvä juttu. Ulottuvuuteni oli kasvanut monin­kertaiseksi.

Illalla eukko istui sohvalla ja katseli telkkaria. Minä kävelytin käteni sohvan selkä­nojaa pitkin hänen olka­päälleen ja edelleen aamu­takin kauluksesta sisään. Eukko ei reagoinut, ennen kuin huomasi minut keittiössä. Silloin hän kiljaisi, riipi aamu­takin yltään ja paiskasi käteni perimmäiseen nurkkaan. Se sattui, ja silti minä vain nauroin ääneen eukon järkytykselle ja seisoville silmille.

Eukko pakkasi saman tien laukkunsa. Ovi kolahti, ja hän oli mennyt. Pistin käden taskuuni. Aioin lähteä baariin, mutta paitaa vaihtaessani huomasin, että käsi- ja olka­varteni olivat lonkeroituneet, ja lonkeron sisä­pintaan oli ilmaantunut imu­kuppi­rivi. Kokeilin ja sain uudella ulottimellani varsin tiukan ja tukevan otteen lähes mistä tahansa, hylkäsin ajatuksen baarista ja päätin lähteä tanssi­ravintolaan.