torstai 31. joulukuuta 2015

Irrotuspauke

Karhu, kettu ja pieni susi istuvat peikon luolan edessä. On yö ja pimeä, joskin peikon virittämä nuotio valaisee ja lämmittää. Peikko on hakemassa nakki­makkaroita.

– Susi tykkää peikko­makkaroista, pieni susi tunnustaa.

Karhu murahtaa ja sen kita­pielestä valahtaa kuola­noro. Kettu mittailee nakki­makkaran­paistoon varattuja keppejä, jotka peikko on terävillä kynsillään vuollut sopiviksi. Metsän takana jytisee ja värikkäät kipunat nousevat puiden latvojen ylä­puolelle.

– Ihmisten vuosi on taas kulunut loppuun, kettu toteaa.

– Se on narrausta, susi urahtaa. – Ennen tämä susi uskoi.

– Minkä?

– Että ihmiset pamauttavat vanhan vuoden irti uudesta.

Peikko ilmestyy nuotion valo­piiriin ja tuo tullessaan vasullisen sormen kokoisia nakki­makkaroita. Pieni susi syö kolme kylmänä ja vasta sitten muistaa, että makkaroita piti lämmittää. Se valitsee kaikkein pisimmän kepin ja pujottaa sen koko matkalta täyteen nakki­makkaroita. Karhulle ja ketulle tulee kiire pitää puolensa. Peikolla on nakki­makkara sikarina huulien välissä, se sytyttää sen kekäleellä ja vetelee paksuja rasvaisia sauhuja.

– Irrotus­paukkeet, peikko toteaa ja antaa nuotiossa tanssivalle tulelle oman nakki­makkaran.

– Se on narrausta, susi sanoo.

– Ehkä, peikko myöntää. – Mutta ihmiset eivät tiedä sitä.

– Ihmiset on pöhköjä, susi murahtaa.

Peikko tumppaa nakki­makkaransa nuotio­kiveen ja valitsee toisen sikari­makkaran, johon se virittelee tulen kaikessa rauhassa. Viritellessään se katselee sutta, joka jo napsii ensimmäisiä nakkeja kepistään; kettua, joka maistelee yhtä ainoaa paistamaansa makkaraa; ja karhua, joka jo kurottaa vasusta seuraavaa nakki­makkara­kahmalollista.

– Ihmiset ovat melkein aina pesä­luolissaan, peikko kertoo. – Niillä on vielä päivä­luolat erikseen. Luolissa on tylsää ja ihmiset pitkästyvät. Siksi ne ovat keksineet kaiken­laisia juttuja.

– Paukutkin?

– Niin. Ne luulevat sitä oikeaksi elämäksi. Ehkä se onkin, jos ne eivät tiedä paremmasta,

Susi käy miettivän näköiseksi ja hotkaisee seitsemän nakki­makkaraa.

– Saa ne paukutella, susi lupaa. – Susi on jo tottunut.


Susi viittaa aiemmin Vuodatuksessa julkaistuun tarinaan. Sen voi halutessaan lukea täältä uudelleen kirjoitettuna.

torstai 24. joulukuuta 2015

Joulupeikko

Peikko tallaa lumetonta metsää, jonne on ilmestynyt useita kuusen­kantoja. Joka puolella kantojen ympärillä on jälkiä, isoja ja pieniä. Joku on käynyt hakemassa kuusen­poikasia peikon metsästä.

Peikkoa harmittaa. Kuuset olivat sen kavereita ja nyt ne on viety pois. Peikko lähtee seuraamaan jälkiä, joissa kolmet pienet ja yhdet suuret painaumat kulkevat samaan suuntaan. Isot jäljet kulkevat vakaasti, pienet loikkivat edes­takaisin.

Jäljet vievät laatikon­muotoisen talon pihaan. Talon ikkunoissa on punaiset verhot. Niiden takaa loistaa valo. Peikko lontustaa ikkunan viereen ja pilkistää sisään. Kuusi seisoo huoneen nurkassa ja sen oksille on ripustettu kirkas­värisiä palloja ja nauhoja. Kuusen alla on paketteja. Toisesta ikkunasta näkyy keittiö, jossa pöydän ääressä istuu kolme lasta, mies ja nainen.

Peikko ottaa korvansa ja painaa sen ikkunaa vasten.

– Äiti äiti, milloin pukki tulee?

– Iskää, koska pukki tulee?

– Mitä jos pukki ei taas tulekaan?

Lapset odottavat pukkia, ja vaikka peikko ei tiedä miksi, niin se kyllä tietää millainen pukki on. Ehkä sen pitäisi ruveta pukiksi ja käydä hakemassa kuusi takaisin.

Peikko koputtaa käyrät sarvet päähänsä, vääntää silmiinsä pysty­viirut ja nyhtää kainalostaan karvoja parraksi. Sorkat se tekee kipristämällä musta­kyntiset varpaansa jalka­pohjan alle.

Peikko koputtaa oveen.

Sisältä kuuluu riemun kiljahduksia.

Ovi aukeaa. Sen takana seisoo kolme silko­hapsista kirkas­silmäistä lasta. Pienimmän suu kääntyy nurin­päin ja leuka vapisee.

– Ootko sää muka pukki?

Peikko myöntää ja kopistelee sorkillaan tupaan. Kuusi heilauttaa oksiaan, tervehtii peikkoa ja kertoo, mitä lapset ovat puhuneet pukin joulu­tekemisistä. Peikkoa naurattaa ja se istuu kuusen viereen jätetylle tuolille, nostaa muutaman paketin kuusen juurelta syliinsä.

– Kuka haluaa? peikko kysyy, ja kaikki lapset huutavat yhteen ääneen haluavansa. Peikko lappaa paketteja kuusen alta lasten käsiin. Kiljunta lisääntyy. Lasten isä ja äiti hätääntyvät ja pelästyvät jäävänsä ilman paketteja. He ryntäävät lastensa sekaan ja kurkottelevat kouriaan peikon suuntaan.

Kun kaikki on jaettu, lapset keskittyvät paketti­vuoriinsa. Peikko irrottaa kuusen ja lähtee viemään sitä takaisin metsään.

Iskä huomaa peikon aikeet ja asettuu oven­suuhun esteeksi.

– Tää oli kuule hyvä, paras pukki ikinä. Viis­kymppiäkö se oli? Ota tosta. Siinä on vähän hyvän miehen lisää.

Peikko ei huoli, vaan menee ulos joulu­kuusi kourassaan. Pihalla vastaan tulee parrakas, punaiseen pukeutunut puuhka­lakkinen mies, joka horjuu, yrittää tihrustaa talon numeroa ja laulaa epä­vireisesti vanhasta valko­partaishesta ukosta.

Metsässä peikko vie kuusen takaisin kannolleen. Kuusi huokaa syvään ja rentouttaa oksansa. Ensi vuodeksi se kasvaisi niin isoksi, ettei se enää kelpaisi joulu­kuuseksi.

Peikko virnistää ja katselee ympärilleen. Metsässä on vielä monta tyhjää kantoa. Ehkä muuallakin odotettaisiin pukkia.

torstai 17. joulukuuta 2015

Vuoren viisas tietäjä

Naisen askeleet tallaavat läpi ryteikköisen metsän, ja hän koettaa pysyä niiden mukana. Oksat tarttuvat hänen vaatteisiinsa, ja pehmeä sammal yrittää napata kiinni jaloista. Silti nainen ei anna periksi, vaan kiiruhtaa kohti likellä nousevaa vuoren syrjää. Siellä helpottaisi, rinnettä olisi mukava kiivetä, vaikka huipulle on matkaa. Ja pakkohan hänen on jotain yrittää, muutoin ei mistään enää tulisi mitään. Ehkä hän tapaisi tietäjän vuoren laella.

Matka on pitkä ja nousu uuvuttava. Lopulta nainen on vuoren aukealla laella ja katselee ympärilleen. Ketään ei näy. Turhaan hän kapusi koko matkan. Ihan turhaan. Kaikki ne jutut vuoren viisaasta tietäjästä saivat hänet kuvittelemaan vaikka mitä. Sama vaikka hän jäisi tänne loppu­iäkseen, joka ei edes olisi kovin pitkä. Aurinkokin paahtaa niin, että luut melkein sulavat.

Nainen istuutuu kiven­murikalle ja painaa kasvot käsiinsä. Suolaiset kyyneleet tipahtelevat hänen poskiltaan ja soittavat maahan matkatessaan pieniä vaalean­sinisiä kello­kukkia, jotka nostavat päätään kiven juuresta.

Musta kämmen laskeutuu naisen olalle.

– Onko hätä?

Nainen säikähtää ja tipahtaa kiveltä. Hän kaatuu selälleen maahan ja kiljuu. Iso harmaa peikko seisoo hänen vieressään ja virnistelee, ojentaa kättään.

– Tartu tähän. Minä autan.

Nainen hämmästyy sitä, ettei hän oikeasti pelkääkään peikkoa. Se on tosin hurjan näköinen, hampaat risteilevät suussa, ja silmät jäävät korkeiden kulmien varjoon. Hännän tupsu viistää maata. Kaikkialta kirjavin kankaan­kappalein paikattujen pöksyjen raoista pilkistää takkuinen karva. Peikon ympärillä pilveilee metsäinen maan tuoksu. Nainen tarttuu peikon ojennettuun käteen ja huomaa äkkiä seisovansa tupsu­hännän vieressä.

– Miksi itkit? peikko kysyy.

– Olen niin väsynyt, nainen nyyhkäisee ja ojentaa kätensä uudelleen peikolle. – Marja.

– Karu, peikko esittäytyy. – Nukkuminen auttaa väsymykseen, tiäsitkö?

– Uni on loppunut. En ole nukkunut silmällistäkään moneen viikkoon.

Peikko näyttää miettiväiseltä ja kaivelee taskujaan. Ilmeet vaihtelevat sen kasvoilla, huolesta kummastukseen, kunnes niille lopulta läikähtää ilo ja onnistuminen, ja peikko vetää esiin kyyhkysen.

– Hae karhu ja se kirja, peikko neuvoo kyyhkystä, joka ponnistaa saman tien siivilleen ja palaa kohta roikottaen karhua kynsissään.

– Muistitko kirjan? peikko kysyy karhulta.

– Tuo muistutti, karhu osoittaa kyyhkystä. – Lukulasit muistin itse.

Marja on kyyristynyt kiven taakse ja kurkkii sieltä karhua. Se haisee pedolta, joltain juuri syödyltä elukalta, joka vielä hetki sitten kiisi metsä­polkuja tavoitteenaan pysyä hengissä ja lisääntyä. Nyt sen liha sulaa karhun massussa.

Peikko nostaa Marjan kiven päälle seisomaan ja näyttää tätä karhulle.

– Katso siitä kirjasta, miksi tämä ei nuku.

Karhu tuijottaa Marjaa ja pyyhkäisee kuonoaan punertaneen veren tassun­selkämykseensä. Marja hätkähtää ja hänen silmänsä kostuvat. Tuo peto vielä söisi hänet, mutta sittenpä ei tarvitsisi enää valvoa. Hyvä se olisi.

– Mustikkaa, karhu toteaa ja nyökkää Marjalle. – Vaikka luulit muuta, etkös?

– En! Marja tiuskahtaa ja kääntää selkänsä pedolle. Mokomakin koppava karva­turri.

Karhu nojautuu samaa kiveä vasten, jonka päällä Marja seisoo. Kontion turkki osuu naisen paljaisiin sääriin ja kutittaa mukavasti. Oikeasti karhu onkin aika veitikka. Arvaisikohan sitä koskea?

Marja työntää kouransa karhun turkkiin ja pöyhii sitä. Karhu vilkaisee häntä silmä­lasiensa ylitse ja urahtaa, mutta jatkaa sitten opuksensa tutkimista.

– Tuossa se on! karhu huudahtaa ja napsauttaa kirjan sivua kynnellään. – Käpy on jumissa.

– Käpy? peikko kysyy.

– Käpy? Marja kysyy.

– Käpy, karhu vahvistaa ja näyttää kirjasta kuvaa, jossa on poikki­leikkaus pää­kopasta ja siinä aivojen keskellä pieni, tumma piste. – Se on lisäke.

– Ahaa, peikko toteaa.

– Jaahas, Marja toteaa. – Mitä sille sitten pitää tehdä?

– Tarvitaan uusi käpy, peikko ja karhu sanovat yhteen ääneen. – Niitä on metsässä.

– Ja täällä, peikko virnistää ja ottaa taskustaan kourallisen. – Valitse.

Marja tuijottaa peikon kouraa. Hän ei pysty hillitsemään itkun sekaista hihitystä.

– Tuo, hän sanoo, pyyhkii silmiään ja osoittaa raakaa, vihreää männyn käpyä. – Se on niin soma.

Peikko antaa kävyn Marjalle, joka pyörittelee sitä kourassaan, eikä tiedä mitä tehdä.

– Kuvittele se paikalleen, karhu neuvoo ja Marja tottelee. Saman tien hän haukottelee makeasti ja käpertyy kivelle nukkumaan. Vieno naisellinen kuorsaus nostaa hymyn karhun huulille.

– Syönkö sen nyt? karhu kysyy.

– Syödään mustikoita, peikko ehdottaa ja komentaa kyyhkysen viemään Marjan sinne, missä tämän koti on. Siellä olisi varmaan vuode tai peti. Sohva. Parempi naisen olisi herätä tutussa paikassa. Jos se jäisi kivelle, aurinko tekisi siitä kuivalihaa parissa tunnissa, ja silloin heillä ei olisi enää syytä olla syömättä sitä.

– Mustikat ovatkin vallan hyviä, karhu toteaa, nostaa lukulasit otsalleen ja työntää kirjan povitaskuunsa. – Mennään. Tiedän pari hyvää paikkaa.

torstai 10. joulukuuta 2015

Sivistystä

Miehen edessä pöydällä on lasillinen punaviiniä ja kirja, joka on auki muutamaa sivua ennen loppua. Käden­ojentaman päässä on toinen kirja. Mies kostuttaa huuliaan puna­viinillä ja kirjoittaa kolme sanaa pieneen vihreä­kantiseen muisti­vihkoonsa.

– Onko tässä tilaa? punaiseen mekkoon pukeutunut nainen kysyy ja istuu odottamatta vastausta.

Mies vilkaisee naista, nyökkää ja kääntää sitten katseensa kirjaan. Lämmin tuoksu pelmahtaa miehen nenään. Nainen kääntää pöydällä lojuvaa kirjaa niin, että sen kansi on häneen nähden oikein perin.

– James Joycen Odysseus, hän toteaa. – Haastava kirja.

Mies hymyilee ja katsoo naista tämän mustan­ruskeisiin silmiin. Naisen huulten puna reunustaa valkeita hampaita. Silmät tuikkivat.

– Mutta mukava. Minulla on tapana lukea se muutaman kerran vuodessa ihan säilyttääkseni kunnon vireen.

– Mitä sinä nyt luet? nainen siirtyy lähemmäs miestä nähdäkseen kirjan, jonka kannen mies on kääntänyt näkyviin. – Volter Kilven Alas­talon salissa. Sinähän se vasta lukija olet.

– Joo. Tykkään sivistyksestä. Sitä on eniten kirjoissa.

– Olen niin samaa mieltä. Kuule. Haluaisitko lisää viiniä? Voisin tarjota. Minulla on kotona hyvää vuosi­kertaa, ranskalaista. Ja muutama todellinen klassikkokin.

– Hmm. Kuulostaa hyvältä. Nytkö?

– Nyt. Käyn vaan ensin puuteroimassa nenäni.

– Käy. Hyvää on helppo odottaa.

Puhelin soi miehen taskussa. Nainen nousee, hipaisee miehen kättä ja kääntyy mennäkseen.

– Palaan pian.

– Kaikessa rauhassa vaan, ei hoppua, mies sanoo ja kaivaa puhelimensa esiin. – Erkki.

Hän kuuntelee hetken ja jatkaa:

– Mikäs tässä, baarissa pimuja pyydystämässä. Mitä? Niin. Yksi misu on kierroksessa. Aika kiva, sellainen seiska puoli. Mitenkö? Vanha konsti: on lukevinaan jotain tiilis­kiveä ihan sen loppu­puolelta. Joo. Sivistys kuule tehoaa. Ne on heti ihan vahaa. Niin, misut. Ja kuule –

– Kuulin jo tarpeeksi, nainen tokaisee ja ottaa laukkunsa tuolin alta. – Unohdin tämän. Ja nyt aioin unohtaa sinut, senkin auer­vaara. Sika. Viinistä, saati mistään muusta, ei ole enää puhettakaan.

– Miten leidille vaan parhaiten passaa, Erkki sanoo ja kääntää naiselle selkänsä, nostaa puhelimen uudelleen korvalleen. – Joo. Pääsi irti. Ei mitään soreja. Näitä sattuu. Uutta matoa koukkuun vaan.

Hän vilkaisee pois kopistelevan naisen perään, kurottaa Joycen Odysseuksen eteensä ja avaa sen viidenneksi viimeiseltä sivulta.

torstai 3. joulukuuta 2015

Hukassa

Peikko istuu kivellä korkean vuoren laella. Ympärillä aukeaa metsä, joka on täynnä hakkuu­aukkoja ja metsä­auto­teitä. Aukeilla on siellä täällä kanto- ja oksa­röykkiöitä. Peikon pään ylä­puolella on musta pilvi, josta sataa vettä.

Peikko puhaltaa huiluunsa. Se pulputtaa sadetta, sävelet pilkistelevät huilun aukoista, mutta piiloutuvat nopsaan huomattuaan sateen, joka virtaa puroina peikon takku­tukasta nenälle ja valuu siitä edelleen huilua pitkin maahan. Peikko ei luovuta, vaan koettaa venyttää nenästään suojan huilun ylle. Se ei onnistu, sillä nenälle tulee vilu ja kylmä ja se sykertyy pieneksi nysäksi peikon naamaan.

Pieni suden­poikanen on kuullut huilun pulputuksen ja haluaa tietää, mitä se on. Susi kapuaa vuoren syrjää ylös. Aurinko paistaa lämpimästi ja poikaselle tulee kuuma. Sen kieli lerpahtaa ulos suusta ja silmät siristyvät. Se jaksaisi kyllä, enää vähän matkaa vain.

Vuoren päällä sataa rankasti, mutta vain yhdessä kohtaa. Susi ilahtuu sade­pylväästä, menee sen tykö ja latkii vettä janoonsa. Kun se työntää päänsä sateeseen, se huomaa, että sateen sisällä istuu surkean näköinen peikko.

– Mitä se peikko tekee? pieni suden­poikanen urahtaa.

– Pitelee sadetta.

– Sade on märkää, susi toteaa ja laskee kuononsa peikon polvelle. – Se peikko voi tulla pois sieltä.

Peikko pörhöttää suden­poikasen päätä ja lupsuttaa korvia, laskee katseensa alas ja kallistaa huilun toista jalkaansa vasten. Huilussa lymyävät sävelet lurahtavat kaikki kerralla ulos ja kierähtävät sateen reunan ali auringon­paisteeseen.

– En pääse, peikko tirahtaa.

– Miksi?

– Sade ei päästä irti. Tuo musta pilvi on minussa kiinni.

– Miten?

Peikko näyttää paksua köyttä, joka ulottuu pilveen saakka. Köysi näyttää vanhalta, siinä kasvaa sammalta ja jäkälää.

– Tämäkin kutistuu aina, kun se kastuu, ja silloin pilvi tulee taas lähemmäs. Kohta minä olen kokonaan sen sisällä.

– Se peikko voi itse heittää siitä irti, pieni suden­poikanen ehdottaa.

– Voiko niin tehdä?

– Se peikko voi kokeilla.

Peikko päästää irti ja musta pilvi lipuu heti kauas metsän päälle tekemään sieni­paikkoja. Vain muutama peikkoon ihastunut hattara jää pilveilemään sen pään päälle. Kun auringossa kuivuneet sävelet huomaavat peikon, ne puhkeavat soimaan ja tanssimaan nuotti­viivastoilla, joita pieni susi raapii tassuillaan maahan.

Peikko istuu kivellä ja yrittää opetella uudelleen hymyilemään.

torstai 26. marraskuuta 2015

Kling klong

Peikko istuu luolassaan ja murjottaa. Se on irrottanut luolan oven ja laittanut sen hyvään piiloon, jotta kukaan ei pääse sisään. Kourassaan peikko pitelee lumen peittämää, edelliskesäistä mustikanvarpua, josta kaikki mustikat on syöty jo kauan sitten.

Luolan ulkopuolella sataa räntää, ja peikko toivoo että luolassakin sataisi jotain, edes pieniä kiviä, jottei pöydän alla kyhjöttäminen näyttäisi niin kovin pöhköltä. Tai häntätupsun imeskeleminen. Koko häntä on jo ihan rispaantunut.

Luolan ovi alkaa rytistä hyvässä piilossaan. Peikko ei välitä moisesta vaan odottaa pienten kivien sadetta. Oven pauke ei kuitenkaan taukoa, vaan siihen sekaantuu jo ovikellon kling-klong.

Peikko kurkistaa pöydän alta ja viheltää ovea, joka ponkaisee piilostaan ja kipittää peikon tykö. Peikkoa väsyttää, eikä sitä yhtään huvita viedä ovea paikalleen, joten se avaa sen siinä, keskilattialla. Ovesta kömmähtää sisään karhu.

– Takapuoli kastui, se sanoo ja ravistaa itseään. – Siellä ei tule nukkumisesta mitään.

Peikko nyökkää, ja karhu oikaisee itsensä luolan nurkkaan. Pian jymeä karhuinen kuorsaus täyttää koko luolan. Peikko virnistää, menee karhun viereen maate ja nukahtaa. Karhu nappaa peikon kainaloonsa unileluksi.

torstai 19. marraskuuta 2015

Ystävällisin terveisin

Peikon metsä on tänään sekaisin
ja peikko puhuu pelkin vertauksin.
Se herää aina aamulla aikaisin
nousee ylös ja kävelee jalkaisin
sinne, tänne, tuonne ja takaisin.
Tämä juttu ei ole mistään kotoisin
ja se on annettu peikolle väkisin
allekirjoitettu ystävällisin terveisin.

torstai 12. marraskuuta 2015

Metsästäjä

Kuljin kaupungin katuja ja kävelin puistoissa, joissa oli paljon muitakin kulkijoita. Kuulin, miten ihmiset puhuivat lämpimästä syksystä. Minä päätin levähtää hetken. Istuin puiston penkille katselemaan nuoria äitejä.

Pian havaitsin vasta­päisten pensaiden alla jotain tummaa, ikään kuin joku olisi heittänyt peruna­säkin puskiin viitsimättä viedä sitä keräys­pisteeseen. Ihmiset nyt vain ovat sellaisia. Laiskoja. Jätteet heitetään minne sattuu.

Säkki herätti uteliaisuuteni ja tuijotin sitä. Se oli täysin piirteetön. Mitä kauemmin tuijotin, sitä säkimmältä se näytti. Mietin, mitä siinä olisi sisällä, ehkä vanhoja vaatteita tai pois­heitettyjä karva­elukoita, leluja. Lopulta minun oli noustava ja mentävä katsomaan.

Läheltä säkki ei näyttänyt enää säkiltä. Se oli kuollut ihminen. Tunnistin itseni, oman ruumiini. Olin elänyt sen kanssa kymmeniä vuosia ja katsonut sitä peilistä joka aamu partaa ajaessani. Ruumista peitti saman­lainen rapa kuin tien poskeen kuollutta supi­koiraa, jonka päälle sadat ja tuhannet autot ovat roiskuttaneet syyskuraa.

Ruumiini oli jättänyt minut, kun firman YT-neuvottelut olivat päättyneet. Mieltä vailla se oli lähtenyt ja lyönyt oven perässään kiinni. Tuttu juttu. Niin oli tapahtunut aiemminkin, kun se ei jaksanut elämän kolhuja. Se istui kapakoissa ja tuijotti tyhjin katsein eteensä. Aina se oli kuitenkin palannut.

Tuijotin ruumistani. Siitä ei olisi enää mihinkään. Liha oli mustunutta, pehmeää ja veltostunutta, se ei ollut kelvannut edes variksille tai lokeille. Sillä ei ollut mitään väliä. Jätin ruumiin ja palasin istumaan puiston penkille.

Seurasin äitien toimintaa, miten he puhuivat lapsilleen ja keskenään, miten he avautuivat koti­oloistaan ja miehistään. Totta kai katselin myös äitejä, heidän ilmeitään ja liikkumistaan, heidän lapsiaan ja niiden puuhia.

Valitsin huolella. Päädyin nuoreen äitiin, joka olisi miellyttänyt myös ruumistani silloin, kun se vielä eli. Tällä äidillä oli puistossa mukanaan kaksi lasta, pari­vuotias taapero ja toinen ihan vauva. Vedin siitä sen aivan tuoreen olemuksen ulos ja olin juuri astumassa itse sisään, kun jokin iski minuun rajusti. En tiennyt olevani niin heikko. Vauvan olemus, minuus, puolusti ruumistaan, huusi ja rääkyi. Minä vastasin samalla mitalla, kokemukseni vastasi vauvan minuuden nuoruutta, tuli tasapeli. Istuimme lasten­vaunujen laidalla ja toivuimme hitaasti.

– Tarvitsen kehon, sanoin.

– Tuo on minun. Et sinä jaksa uutta lapsuutta ja nuoruutta, ryhtyisit vain etuilemaan.

– Jaetaan se.

Vauvan minuus väitti vastaan ja totesi, etten kuitenkaan haluaisi olla jakaantuneen mielen toinen puolikas. Se saattoi olla oikeassakin, elämästäkään ei varmaan olisi tullut kovin auvoisaa. Murjotin ja melkein jo päätin ottaa korkin pois ja laskea itsestäni ilmat pihalle, kun vauvan minuus ehdotti:

– Kuvittele itsellesi keho, lohi­käärme vaikka. Sellaiset ovat valmiiksi tyhjiä.

Aika fiksua. En olisi itse keksinyt. Saman tien levitin punaisina hohtavat siipeni, iskin pyrstölläni ja puhalsin pitkän lieskan.

– Omituinen syksy, vauvan äiti totesi ja heijasi lastaan, joka ähisi vaunuissa. – Tuulikin puhaltelee tosi lämpimästi. Huomasitteko äsken?

torstai 5. marraskuuta 2015

Tehokasta

Sairaala on valtava. Sen valkeina hohtavat seinät kohoavat kolmen­kymmenen metrin korkeuteen. Rakennuksen katolle sopisi kaksi­toista täysi­kokoista jalka­pallo­kenttää niin, että niiden väliin jäisi vielä reilun kokoiset katsomo­tilat.

– Aika vaikuttava, reportteri toteaa sairaalan pihalla yli­lääkärille. – Mahtaa olla hulppeat tilat.

– Me lääkärit olemme kyllä varsin tyytyväisiä.

– Olen kuullut, että nyt kun tämä on otettu käyttöön, kaikki muut sairaalat voisi sulkea pohjois­maista ja Baltiasta, osin Euroopastakin. Tämä ei kuitenkaan näytä niin suurelta.

– Teknologiaa on käytetty viimeisen päälle.

– Eli miten?

– No esi­merkiksi potilaita ei enää työnnellä sängyissä pitkin käytäviä, vaan vihi­vaunut hoitavat sen.

– Nehän ovat jonkin­laisia robotteja, vai?

– Niinkin asian voi ilmaista. Robotti­teknologiaa käytetään muutenkin kaikkialla missä mahdollista.

– Voitteko kertoa esimerkkejä?

– Meillä ei enää ole erillisiä osastoja, vaan potilaat, siis asiakkaat, saavat jokainen oman henkilö­kohtaisen tilan.

– Ihan totta? Eikä ketään majoiteta enää käytäville?

– Meillä ei edes ole käytäviä täällä.

– Miten se on mahdollista? Sentään tällainen valtava kolossi.

– Tämä sairaala on toteutettu samalla teknologialla kuin nyky­aikaisimmat varasto­hallit, siis nämä korkea- tai automaatti­varastot, joita juoma­teollisuus on käyttänyt jo pitkään

– Onko tämä varasto? Varastoitteko te potilaita?

– Emme suinkaan. Kuten sanoin, jokaisella asiakkaalla on henkilö­kohtainen tila, jonne varasto-, tai siis tässä tapauksessa asiakas­palvelu­robotti siirtää asiakkaan vuoteineen ja josta se taas noutaa hänet toimen­piteitä varten.

– Käytetäänkö niissäkin robotteja?

– Totta kai. Asiakas kiinnitetään erityiseen kuljetus­hihnaan, joka vie hänet kaikkien määrättyjen toimen­piteiden kautta.

– Kuten röntgen ja veren­kuva ja muut?

– Kaikki. Heijasteita ja magneetti­kuvaa myöten. Teko­äly tekee sitten alustavan diagnoosin ja toimen­pide­suosituksen.

– Kuulostaa tehokkaalta.

– Se on. Me pystymme hoitamaan melkein tuhat umpi­suolta tunnissa ja muut operaatiot päälle. Kuntoutus esi­merkiksi. Robotti notkistaa tai voimistaa asiakasta tarpeen mukaan.

– Miten potilaat ovat viihtyneet?

– Varsin mainiosti. Meillä on viihdytys­robotteja, jotka käyvät tervehtimässä asiakkaita heidän tiloissaan. Ne osaavat laulaa ja kertoa vitsejä, tai vaikka pelata muisti­pelejä.

– Entä onko teillä mitään ongelmia robottien kanssa? Teidän koko toiminta on rakennettu niiden varaan.

– Nolo paikka, yli­lääkäri myöntää, ja puna leviää hänen niskaansa. – Mutta kyllä. On meillä. Viihdytys­robotit huijaavat muisti­peleissä.

torstai 29. lokakuuta 2015

Hammastikku

– Meillä lopetettiin kokous­vehnästen tarjoileminen jo kauan sitten.

– Ai teillä säästetään.

– Ei ole siitä kysymys, vaan ihan muusta. Tämä uusi toimitus­johtaja on terveys­intoilija.

– Syöttekö te kokouksissa jotain luomu­jyviä, vai?

– Tavallaan. Kun pullat kiellettiin, niin ruis­leipä tuli tilalle.

– Hyväähän se on sekin, ja ruokaisaa.

– Porukka ei tykännyt, kun siihen päälle ei saanut kuin häivähdyksen kevyt­margariinia, ja siitäkin toimari naputti aina, kun se oli mukana kokouksissa. Ruis­leipä äänestettiin yt-neuvotteluissa nurin.

– Ihan totta?

– Sen jälkeen neuvottelu­pöytiin ilmestyi hammas­tikkuja. Toimari halusi kohentaa hammas­terveyttä, kun se oli naimisissa hammas­lääkärin kanssa.

– Ja nyt te sitten kaikki rassaatte hampaitanne kokouksissa.

– Hetken sitä kesti. Porukka innostui hammas­hoidosta niin, että kokouksiin tuli hamma­sharjoja ja fluori­tabletteja ja kaikkea sellaista.

– Heh. Tekö puhutte suu hammas­tahna­vaahdossa?

– Oli meillä sylky­kuppeja seinustoilla. Kaikki ei tosin osanneet tähdätä kunnolla. Joten toimari kielsi hammas­harjat.

– Ja?

– Mitä ja?

– Jotain tuli kuitenkin tilalle.

– Totta. Päivystävä hammas­hygieenikko. Se valkaisi kokous­väen hampaita minkä ehti.

– Mietinkin jo, mitä sinulle on tapahtunut.

– Aika valkeat, eikös? Nyt meillä on kokous­hammas­lääkäreitä. Toimari laitatti yhteen kokous­huoneeseen kuusi vastaan­otto­pistettä. Eikä meillä juuri sen enempää porukkaa ole missään kokouksessa.

– Miten te pystytte puhumaan hammas­lääkärin käsi suussa?

– Me vaan ollaan yksi­mielisiä ja sitten toimari kertoo, mitä me on päätetty.

– Kätevää. Pitäisiköhän minunkin?

– Mitä?

– Laittaa sihteeri viemään hammas­tikkuja kokouksiin.

torstai 22. lokakuuta 2015

Ajatus karkasi

Einari istuu pöllämystyneenä kauppa­keskuksen penkillä. Ihmiset kulkevat ohitse, eivätkä kiinnitä mieheen mitään huomiota.

Jalmari on käynyt hakemassa sauna­juomaa ja huomaa kaverinsa.

– Einari, hän sanoo.

Einari ei sano mitään. Jalmari istuu viereen ja tönii Einaria olka­päällään. Einari tipahtaa lattialle, ja Jalmari hyppää perään ja nostaa hänet ylös.

– Kah, Jalmari. Mistä sä siihen tulit?

– Kaupasta. Sää istuit siinä ihan hoona.

– Mun ajatus on karkaillut viime aikoina omille teilleen. Karussa se taisi olla nytkin.

– Missä se huiteli?

– Venetsiassa. Mut on se käynny vaikka missä. Viime viikollakin jollain oudolla tähdellä, josta kirjoitettiin, että sen ympärillä olisi jotain rakennelmia.

– No oliko siellä?

– Pelkkiä raunioita, kuulemma. Yhden kerran ajatus karkasi tuhannen ja yhden yön tarinoiden haaremeihin. Se ei meinannut tulla silloin ollenkaan takasin. Olin ihan nälkiintynyt, kun se lopulta palasi.

– Aika villiä.

– Pahinta on, kun se kehuskelee käymisillään. En millään jaksaisi kuunnella. Niistä haaremi­naisistakin se kehuskelee yö­kaudet, vaikka tähti­juttu piti nyhtää siltä melkein pihdeillä.

– Aika kuritonta.

– Arvaa, missä se oli äsken.

– Saunassa?

– Kurssilla. Vapaiden ajatusten kurssilla. Oppivat kuulemma, miten irtautua lihasta.

– Susta tulee sitten kesto­hoo, jos se jättää sut kokonaan.

– Jospa mä ehdinkin ensin. Lopetan ajattelemisen.

– Lopeta pois. Se on hyvä ajatus. Hoona ei ole hyvä. Saisit istua päiviesi loppuun tällä penkillä.

– On hyvä, että mulla on sun kaltasia kavereita. Nyt mä sit lo

Einarin leuka valahtaa auki ja kieli lorpahtaa poskelle. Jalmari tönäisee kaveriaan kerran pari, mutta jättää tämän sitten istumaan penkille. Koti­matkalla hän varoo ajattelemasta yhtään ajatusta.

torstai 15. lokakuuta 2015

Bisnessalaisuus

Kaksi jämerä­partaista insinööriä, Marjo ja Vaula, ovat tulleet vanhojen opiskelu­kavereiden tapaamiseen. Ilta on ollut kostea. Opiskelu­aikaisia tapahtumia on kerrattu, vanhoja kaunoja kaivettu esille ja puitu. Marjo ja Vaula ovat löytäneet aiemman kumppanuutensa ja huomanneet sen olevan edelleen vahva.

– Maailma on muuttunut, Marjo toteaa. – Sen aikainen tekniikka on jo esi­historiaa, vaikka silloin oltiin tosi innoissamme.

– Minusta oli ihmeellistä, että kone osasi piirtää. Se eka piirturi, muistatko?

– Sillä tehtiinkin ihmeitä. Laurakin tulosti mainos­filmejä, kuvasi ruudun kerrallaan aa­nelosilta.

– Niitähän näytettiin telkkarissakin, eikö?

– Vähän aikaa, kunnes koneet saatiin tekemään suoraan videoita.

– Joo ja piirtureista viritettiin kappale­tulostimia, tai miksi niitä sanottiinkaan? Kolme­dee-printtereitä.

– Niille muovi­kappaleille ei ollut juuri käyttöä.

– Ei, mutta jokainen askel on otettava. Mekin asutaan tulostetussa talossa.

– Betonisessako?

– Se on yhteyttävää bio­materiaalia. Happea piisaa myytäväksi asti.

– Ihan totta? Silläkö te elätte?

– Palkalla. Olen edelleen samassa firmassa hommissa kuin silloin harjoittelijana.

– Siinä tulostus­puljussako? Mitä teillä on nyt työn alla?

– Kopi­vaattori. Ihan rajaton.

– Kerro.

– Se on kyllä bisnes­salaisuus, mutta jollet kerro kellekään…

– En tietenkään kerro.

Juhla­meteli polveilee jämerä­partaisten ympärillä. Vaula vilkaisee ympärilleen, kumartuu Marjoa kohti ja alkaa puhua hiljaisella äänellä.

– Se tekee mitä tahansa muutaman kuvan perusteella.

– Mitä tahansako?

– Niin. Kokeilin anoppiakin. Siitä oli oikein hyviä kuvia ja kopi­vaattori teki niiden perusteella täydellisen kopion. Anoppi oli kyllä alkuun vähän hämmentynyt.

– Se kopioko?

– Niin. Se muisti olleensa juuri kuvaamossa ja löysikin itsensä kopi­vaattorista.

– Mitä sitten?

– Se kuoli.

– Se ei ollutkaan täydellinen kopio.

– Nimenomaan oli. Anoppi kuoli kuvan ottoa seuranneena päivänä, sai jonkin halvauksen. Kopiokin sai.

– Kadehdittavaa. Teidän tekniikka pelaa tosi hienosti.

– Eikös vain. Lapsetkin tykkäävät, kun näkevät mummoaan pitkästä aikaa.

– Se kopiohan kuoli. Vai teitkö uuden?

– Tein. Ihan lapsia varten. Vaikka se olikin kerta­käyttöinen.

– Joko pian saatte kopi­vaattorinne markkinoille?

– Kohta. Meidän pitää ensin ratkaista kierrätys­ongelma. Minulla on jo kahdeksan­toista anoppia lojumassa firman kylmiössä. Jotainhan niille on tehtävä.

torstai 8. lokakuuta 2015

Ehkä minunkin pitäisi

– Elsa. Elsa! nuori nainen huutaa ja heiluttaa kättään kahvilan pöydässä istuvan vanhan naisen kasvojen edessä. Tämä ei ole huomaavinaan.

– Elsa. Se olen minä, Aili. Etkö tunne?

Elsa kääntyy katsomaan. Tuoko olisi hänen lapsuuden ystävänsä Aili? Ei totisesti ole. Aili on ainakin viisi­kymmentä vuotta tuota tytön­hupakkoa vanhempi. Vaikka on sillä kyllä vähän Ailin tyyliset vaatteet. Tuo villa­röijykin.

– En, hän toteaa.

Nuori nainen istuutuu samaan pöytään, laskee vanhan­mallisen käsi­laukkunsa syliinsä ja kumartuu toista naista kohti, tarttuu tämän ranteeseen. Ele on tuttu.

– Etkö muista, kun nuorina riiattiin samaa poikaa, Anteroa? Tai nukuttiin Lahtisen mökillä siskon­petissä. Tai kun tulin teille turvaan aina, kun isä juopotteli.

– Ei minun muistissani ole mitään vikaa, mutta sinä et silti ole Aili. Et näytä yhtään häneltä.

– Ai niin, Aili toteaa ja peittää suunsa kämmenellään. – Minä aina unohdan.

– Siltä tuntuu. Nytkin olet unohtanut ikäsi.

– Ei se sitä ole. Minä vaan en aina muista, että olen käynyt parissakin nuorennus­leikkauksessa.

– Aika monta vuotta ovat sinusta leikanneet, jos väität, että olet Aili.

– Olen minä. Kuuntelehan.

Aili nousee ja kuiskaa Elsan korvaan. Tämän silmät pyöristyvät ja suu aukeaa.

– Aili? Elsa huokaa lähes ääneti. – Aili. Mitä on tapahtunut?

– Kävin Australiassa. Siellä on sellainen nuorennus­klinikka, joku re­juvenation-firma.

– Ja ne nuorensivat sinut siellä?

– Jep. Olo oli jo niin raihnainen, että jotain oli tehtävä.

– Mitä?

– Vaihdoin kehoni nuorempaan, Aili kertoo ja hivelee lantionsa kaaria. – Tätä on käytetty vasta yhdeksän­toista vuotta.

– Lähes käyttämätön. Miltä se tuntui?

– Ihan kauhealta. Ajattele nyt. Aina kun katsoin peiliin, sieltä tuijotti vastaan vanhan ämmän naama. Ei paljoa lohduttanut, että tissit oli terhakat ja peppu pallura. Oli pakko mennä uuteen leikkaukseen.

– Kasvojen kohotukseenko?

– Ei sentään. Vaihdatin saman tien koko pään. Tämä sopii paljon paremmin vartalooni kuin se vanha ja on sitä paitsi fiksumpi, sillä on paljon helpompi ajatella kuin entisellä.

– Ehkä minunkin pitäisi, Elsa arvelee ääneen. – Ehkä minunkin pitäisi.

torstai 1. lokakuuta 2015

Ensitapaaminen

Kun avasin oven, rappukäytävässä seisoi kuluneeseen palttooseen pukeutunut vanha, risu­partainen mies. Hän otti pipon päästään, myttäsi sen käsiinsä ja katsoi minuun. Miehen tunkkainen tuoksu kihersi nenääni.

– Täällä on asiaton oleskelu kielletty, tokaisin.

Mies ei sanonut mitään. Hänen silmiinsä syttyi paniikki.

– Mikä hätänä? jatkoin ja tuijotin käytävän lattiaa miehen jalkojen juuressa. Siihen oli muodostunut lätäkkö, joka suureni kaiken aikaa. Kusiko se housunsa?

– Tarvitsetko minua? mies kysyi.

Minusta kysymys oli outo. Minäkö tässä mitään tarvitsisin? Eiköhän tuo mies ollut se, joka jotain tarvitsisi. Märissä housuissa ei olisi hyvä mennä ulos pakkaseen. Miettimättä sen enempää kutsuin hänet sisälle ja kehotin pesulle. Vaatteet käskin työntämään pesu­koneeseen.

Kun pesu­huoneesta kuului veden kohinaa, menin keittiöön ja pistin kahvin tulelle. Ihmettelin itseäni. Tällainen ei ollut koskaan ollut tapaistani, vaan olin aina väistänyt vastaavat tilanteet, katsonut muualle ja kiiruhtanut askeleitani. Nyt nostin leipää ja särvintä pöytään.

Peseytyminen teki selvästi hyvää miehelle. Hän oli pukeutunut kylpy­takkiini ja näytti huomattavan paljon hyvin­voivemmalta kuin äsken käytävässä. Kaadoin kahvia mukeihin ja istuin itse ensimmäisenä pöytään.

– Jäin työttömäksi, vieraani kertoi samalla kun teki voi­leipää.

– Sitä on liikkeellä, nyökkäsin ja mietin omaa työ­paikkaani. Mistä näitä koskaan tiesi?

– Tein hommia reilusti yli yhdeksän­kymmentä vuotta. Nyt tuntuu pahalta.

Yhdeksän­kymmentä? Mies on sekaisin. Ei se voi itsekään olla niin vanha.

– Aika pitkä rupeama, sanoin. – Mitä työtä teit?

– Minä olen mieli­kuvitus­ystävä.

– Mikä?

– Mieli­kuvitus­ystävä. Mulla oli sama työn­antaja koko ajan. Tein sen kanssa kontrahdin jo silloin kun se oli alta kahden. Nyt se kuoli ja sanoi sopimuksen irti.

– Varmaan kova paikka.

– Oli. Eikä uutta työtä saa mistään. Kaikilla on stressi, lapsillakin. Siinä ei jää tilaa millekään mieli­kuvitus­ystävälle.

Hullu ukko, tai ainakin sillä on hulvattomia juttuja.

– Mitä mieli­kuvitus­ystävä tekee? Tai siis sen hommiin kuuluu?

– Vaikka mitä. Ellin kanssa me leikittiin ensin hiekka­laatikolla ja joka paikassa. Kun se sitten kasvoi, me oltiin prinsessoja. Opiskelu­aikoina olin sen unelmien mies. Me käytiin silloin hienoja keskusteluja.

– Mieli­kuvitus­keskustelujako?

– Oikeita. Minä olin kuule sille todellinen koko ajan. Ihan samalla tavalla kun nyt sulle.

– Sekö jutteli sulle vielä aikuisenakin?

– Jutteli, varsinkin silloin, kun sen elämä ei ollut ihan kohdillaan. Minä olin aina tavoitettavissa. Me pyöräiltiin ja tehtiin pitkiä kävely­retkiä. Kun se ei sitten enää jaksanut kävellä, me katseltiin telkkaria ja kommentoitiin ohjelmia.

– Silläkö ei ollut perhettä? Tai muita ystäviä?

– Totta kai oli. Mutta me oltiin silti koko ajan ystäviä.

– Ja nyt se on kuollut?

– On. Lopussa me juteltiin sen kanssa kuolemasta ja kaikesta. Se mietti aina asioita monelta kantilta ja puhui minulle mietteistään. Ehkä sen oli helpompi saada niistä kiinni, kun ne oli puettu sanoiksi.

– Ehkäpä. Otatko lisää kahvia?

Hän otti ja teki vielä yhden voileivänkin.

– Olitko aina samanlainen sen työn­antajasi kanssa?

– Millä tavalla samanlainen? Minä olin aina minä.

– No kun olit prinsessa ja unelmien mies ja nyt olet parta­ukko.

– Olin sellainen, jollaista hän kaipasi, prinsessa tai prinssi yhtäkaikki. Hän tietenkin päätti.

– Etkä sinä saanut valita?

– Miksi olisin edes halunnut? Mieli­kuvitus­ystävä on juuri sellainen millaiseksi sen itse kuvittelee.

– Miksi sitten olet nyt vanha ukko?

– En tiedä. Kerro minulle.

Jäin kiinni. En ollut aikonut tunnustaa itsellenikään. Ehkä olin pelännyt, että hän ei tulisi ollenkaan.

– En uskonut…, painoin katseeni ja ääneni painui kuiskaukseksi.

Tuijotin jalkojani enkä enää katsonut häntä. Elämä jatkuisi samanlaisena kuin ennen. Kävisin työssä ja pelkäisin irti­sanomista. Istuisin yksin elo­kuvissa ja kapakoissa. Kittaisin kaljaa kalsarisillani kunnes alkoholisoituisin. Jollen…

Nostin katseeni ja katsoin pöytäni ääressä istuvaa naista. Hän oli ikäiseni, pukeutunut kylpy­takkiini ja kietonut hiustensa ympärille kylpy­pyyhkeeni. Hän hymyili minulle. Minäkin hymyilin.

torstai 24. syyskuuta 2015

Oppitunti - K18

– Tänään opetan sinut tekemään keittoa. Eikö olekin jännittävää?

– Kot kot!

– Ensin vettä, pottuja ja porkkanoita kattilaan. Juuri noin. Hyvä! Levy päälle vielä.

– Kot kot!

– Sitten sulat tähän pussiin.

– Kot kot?

– Tahdotko, että autan?

– Kotkot.

– No niin. Hyvinhän se meni. Paleleeko? Kohta helpottaa.

– Kot kot?

– Leikkaa nyt vatsa halki tällä veitsellä.

– Kot KOT!

– Suolet voi laittaa siihen kulhoon, noin. Heikottaako sinua?

kot kot.

– Vielä jalkaterät ja pää irti. Aloita jaloista.

kot kot

– Noin ja pää seuraavaksi. Mene kuitenkin ensin kattilaan.

kot ko

– Hyvinhän se meni. On se kumma, että tämä pitää opettaa joka kanalle erikseen.

torstai 17. syyskuuta 2015

Hilse

Elina ja Lauri ovat käyneet tivolissa. He istuvat kahvilan terassilla, juovat kupla­vettä ja juttelevat kokemuksestaan.

– Mitä pidit Helenan esityksestä? Elina kysyy.

– Minusta se karhu­juttu oli paras, Lauri vastaa. – Kenen Helenan?

– Se on meiltä töistä ja tekee keikkaa tivoleihin. Käärme­naisena. Miss Samantha.

– Aika notkea.

– Eikös. Se on töissäkin luikerrellut kaikkien silmää­tekevien suosioon.

– Ei se silti pärjää Jalmarille, se vasta oli oikea käärme­mies.

– Tunnenko minä sen? Tai tunsinko?

– En usko. Se ei ollut koskaan kovin seurallinen.

– Sillä oli varmaan löysät nivelsiteet niin kuin Helenallakin.

– Sillä oli hilsettä. Aluksi.

– Ai aluksi?

– Niin, se osti hilse­shampoota ja pääsi eroon ongelmastaan. Mutta sitten sen nahka rupesi kuivumaan.

– Shampoilla voi olla sivu­vaikutuksia.

– Jalmari sanoikin, että se on pinnalta kuollut mies. Se huvitti muita luomalla nahkansa.

– Eikä!

– Juu’u. Se repäisi nahkansa auki taka­raivolta ja veti sen sitten yltään kuin hupparin. Yli­opistolla taitaa olla niitä vielä muutama jäljellä.

– Nahkojako?

– Niitä. Opiskelijat täyttivät niitä tiivistys­vaahdolla ja laittoivat käytäville seisomaan, kolmisen­kymmentä nahkaa eri asennossa.

– Valehtelet, röntti!

– Arvaapas, mitä Jalmarille sitten tapahtui?

– No?

– Se muuttui vähän jokaisen nahan­luonnin yhteydessä. Sen ihmisyys, joka oli pelkkää pintaa, kuoli ensimmäisenä.

– Ja siitä tuli eläin, niinkö?

– Apina. Ikään kuin evoluutio olisi mennyt taakse­päin.

– Voiko niin käydä?

– Totta kai. Ainakin Jalmarille kävi. Se ei silti lopettanut, vaan riipi nahkojaan apinan raivolla.

– Heh heh.

– Niin se teki. Ja riisui apinuudenkin yltään.

– Ei sellaista olekaan.

– Olisitpa nähnyt Jalmarin, kun se seisoi puistossa ja heitteli nahkojaan pitkin. Et olisi yhtään ihmetellyt. Ei kukaan ihmetellyt, vaikka katsojia oli aika monta.

– Heh. Raivoava apina puistossa ja läjä­päin apinan nahkoja ympärillä. Ihan tavallinen juttu.

– Mutta sitten se taka­pero­evoloitui käärmeeksi.

– Ja siksi sanoit, että se oli oikea käärme­mies?

– Tietty. Mutta ei se jäänyt käärmeeksikään. Se luikerteli johonkin kivikkoon ja tiputteli nahkojaan sinne sun tänne.

– Mikäs siitä sitten tuli?

– En tiedä. Varmaan joku suka­mato tai bakteeri. En ole nähnyt sitä sen koommin.

– Sinulla on muuten hilsettä olka­päällä, Elina toteaa ja kurottautuu rapsimaan valkeita hituleita Laurin paidankaulukselta.

torstai 10. syyskuuta 2015

Ilmoitus - K18

– Se on nyt myynnissä, Mailis toteaa ja napauttaa sanoma­lehteä punaiseksi lakatulla kynnellään.

– Mikä? Niclas kysyy ja hörppää kahviaan, ottaa vielä toisen yrtti­croissantin.

– Jannen ja Jonnan entinen koti.

– Ohos. Myyjä ei varmaan kerro, tai ei uskalla kertoa… en ainakaan usko.

– Ei. En minäkään usko. Enkä kertoisi, sen puoleen.

– Siellä on pitänyt tehdä tosi iso remontti. Ei sellaisia jälkiä saa siivoamalla pois.

– Ei varmasti! Kattoa myöten koko kämppä täynnä verta ja roiskeita.

– Mistä Jonna sillä tavalla suuttui? Tiedätkö?

– Kissasta, kuulemma.

– Siitä norjalaisesta metsä­kissastako?

– Siitä. Janne ei suostunut pitelemään sitä sylissään ja paijaamaan.

– Sellaista kynsien kipristelijää! Ei mikään ihme.

– Mutta silti. Minusta Jonna pillastui vähän liikaa. Ja mistä se sen haulikon sai?

– En tiedä.

– Onneksi kissa jäi henkiin, vaikka Jannen lapsetkin kuolivat.

– Ei Jonna kissaansa tappaisi suurin surminkaan, vaikka itsensä sitten tappoikin.

– Mitäs sanot, ostettaisiinko tuo kämppä?

– Käydään nyt ainakin katsomassa, sentään täys­remontoitu. Kaikki uutta, ajattele.

– Sinne voisi ottaa sitten kissankin, vaikka persialaisen. Ne ovat minusta tosi suloisia.

torstai 3. syyskuuta 2015

Kahvilla

Kaksi jo elämää nähnyttä naista astelee kahvilan tiskiltä. Molemmilla on oikea, asetilla keikkuva kahvi­kuppi ja erillinen lautanen kahvi­leivälle. Toisen naisen, Emilian, lautasella on voi­pulla ja kuusi paperiin käärittyä sokeri­annosta. Kupissa on mustaa kahvia. Lydian kupissa on kerma­kahvia ja lautasella voi­sarvi.

– Mukavaa, että saatiin kupit, Lydia toteaa. – Nykyään kun joka paikassa on vaan mukeja.

– Minusta kupit saisivat olla oikeaa porsliinia. Nämä saviset ei ole ollenkaan samanlaisia.

Keskustelu kupeista jatkuu, ja naiset istuutuvat pöytään. Emilia sulattaa sokeria kahviinsa ja tekee siihen pyörteitä lusikallaan. Lydia nirhaa voi­veitsellä voi­sarvea keskeltä kahtia.

– Miksi sinä noin teet? Emilia kysyy.

Lydia ei vastaa. Hän nostaa sarven­puolikkaat otsalleen ja huutaa väpäjävällä äänellä:

– Möö!

– Juotkohan sinä liikaa kermaa? Emilia hörähtää, kaivaa laukustaan kakku­kynttilän ja työntää sen jalan voi­pullaansa. – Muutut pian kokonaan lehmäksi.

– Mitä juhlitaan? Lydia kysyy, kallistaa päätään ja osoittaa kynttilää sarvillaan. – Meinaatko sytyttää sen?

– Ei kahviloissa saa enää polttaa. Laki on sellainen.

– Entä juhlat?

– Uljas rupesi yrittäjäksi ja pärjää hyvin.

– Ihan totta? Mitä se tekee?

– Syö. Sillä on puolesta­syönti­palvelu. Ihmiset tykkäävät siitä.

– Uljaastako? No onhan se…

– Puolesta­syömisestä. Ajattele, jollei ehdi työ­päivänä syömään, sen voi ulkoistaa Uljaan firmaan. Tai jos on ostanut liikaa ruokaa eikä pystykään syömään kaikkea. Nykyään on niin noloa heittää mitään pois. Tai jos lapset eivät suostu syömään aamu­puuroa.

– No ei ainakaan tartte tulla nälkäisenä kotiin.

– Ei varmasti, Emilia nyökkää. – Uljas on tosi hyvin­voivan oloinen. Ja tiedätkös…

– No?

– Taisto. Se on katsonut mallia isosta veikastaan, ja sillä on nyt puolesta­juonti­palvelu.

– Sekö kännää ihan työkseen?

– Ei se mitään kännäämistä ole vaan erikois­palvelua. Ajattele bisnes­miestä, jota vasta­puoli yrittää juottaa ennen sopimus­neuvotteluja. Taisto menee ja juo bisnes­miehen puolesta. Tai jotain ala­ikäistä, joka ei vielä pääse ravintolaan. Taisto käy ottamassa kuppia sen puolesta.

– Ja siitä tienaa, niinkö?

– Varmasti. Molemmilla on uusi auto, kesä­mökki, kaksi moottori­pyörää, vene, pieni heli­kopteri, ja kuusi­toista asunto-osaketta ihan sijoitus­mielessä. Kyllä yrittäminen kannattaa.

– Varmaan. Voitko kaataa minulle kahvia tuohon tassille?

Emilia nyökkää, kaataa kahvia Lydian lautaselle ja työntää sen aivan pöydän reunaan tämän eteen. Lydia kumartuu ja törröttää huulensa, imaisee pitkän ryystön ja ähkäisee päälle.

– Voisit kaataa itsekin, jos laskisit nuo voi­sarvet pöydälle, Emilia sanoo ja raapaisee tuli­tikulla tulta kynttiläänsä.

Hälytin pärähtää soimaan. Ovi lennähtää auki. Palo­miehet ryntäävät sisään. Kynttilä niistetään kolmella nenä­liinalla. Poliisi hakee Emilian ja Lydian. Lydia kieltäytyy lähtemästä ja puskee poliisia voi­sarvillaan. Poliisi älähtää. Emilia karkaa, ryntää kulman ympäri ja muuttuu harakaksi. Lydia hyppää harakan selkään, pitelee sarviaan ja laulaa aidalla istuvista variksista samalla, kun harakka nousee kattojen ylle ja suuntaa kohti laskevaa aurinkoa.

torstai 27. elokuuta 2015

Pikalennätyspalvelu

Myöhästyin junasta. Olin liemessä. Minun olisi pitänyt olla jo matkalla. Oulu oli niin kaukana, ettei sinne kannattanut lähteä ajamaan autolla. Enkä olisi sillä konstilla ehtinytkään. Kokous alkaisi heti junan saavuttua. Ja minun piti olla ehdottomasti paikalla valvomassa etujani.

Etsin netistä mahdollisia lentoja. Ne kaikki lähtivät Helsingistä, eikä minulla ollut mitään konstia päästä sinne ajoissa. Epä­toivoista.

Haku­tuloksissa oli kuitenkin mukana uusi lento­yhtiö, Pika­lennätys­palvelu. Voisihan sinne soittaa, ajattelin, vaikka tuskin niillä olisi mitään sen kummempaa tarjolla kuin muillakaan.

– Pika­lennot. Saanhan auttaa? nais­ääni vastasi puheluuni.

– Pitäisi päästä Ouluun, sanoin. – Äkkiä.

– Voin järjestää. Mistä lähdetään?

– Täältä Tampereelta, rauta­tie­asemalta.

– Lento kestää kuusi­kymmentä­viisi minuuttia. Kone tulee hakemaan kolmen minuutin kuluttua. Sopiiko?

– Tuota, joo.

– Toimitte ohjeiden mukaan, niin kaikki sujuu hienosti. Saanko vielä sen osoitteen, johon olette Oulussa menossa?

Kerroin kokous­paikan osoitteen ja ihmettelin, miten kone minut hakisi ruuhkaiselta keskus­asemalta. Sain ohjeen mennä seisomaan pää­oven eteen pysäköinti­paikalle ja odottaa. Minut tunnistettaisiin kännykkäni lähettämien radio­signaalien perusteella.

Seisoin neuvotussa paikassa, kun ilmasta pääni ylä­puolelta alkoi kuulua matalaa pörinää, johon sekoittui kimeitä sivu­ääniä. Katsoin ylös. Neli­kopteri laskeutui, ja sen rakenteista roikkuvat valjaat pysähtyivät eteeni. Niihin oli kiinnitetty laminoitu ohje­lappu, jonka neuvojen mukaan kietaisin itseni kiinni.

Neli­kopterin ääni syveni, kun se lisäsi voimaa roottoreihinsa. Pian katselin, kun Tampereen katot virtasivat jalkojeni alla. Heti kaupungin ulko­puolella neli­kopterin nopeus nousi ja ilma­virta pöllytti tukkaani ja vaatteitani. Vettä tirskui silmistäni.

Oli kesä, aurinko paistoi ja kopteri pyöritti minua hitaasti ympäri. Se oli minusta huomaavaista, rusketuksesta tulisi tasainen. Mitä pidemmälle matka taittui, sitä enemmän nautin olostani. Ilma­virtaan totuin muutaman ensimmäisen minuutin aikana.

Ehdin jo harmitella, että lennolla ei ole tarjoilua, kun viereeni pörähti toinen, edellistä pienempi neli­kopteri. Sillä oli mukanaan normi­tarjoilut: kuiva, muoviin pakattu sämpylä ja kahvi pahvimukissa. Ohjeessa kehotettiin kiinnittämään roskat valjaissa näkyviin nipistimiin, jotta ne eivät leviäisi minne sattuu. Tottelin, vaikka mieleni teki kokeilla, miten kahvi­muki putoaa maahan tai osunko sillä pellolla jököttävään traktoriin.

Tunti kului äkkiä. Ouluun matkaava juna ohitettiin jo viiden­toista minuutin lennon jälkeen, näytin sille pitkää nenää ja olin perillä monta tuntia ennen määräaikaa. Neli­kopteri laski minut kokous­talon pihalle ja katosi taivaalle.

Minä käännyin kannoillani ja menin läheiseen kuppilaan juomaan lisää kahvia. Meinasin kammata tukkanikin. Ajattelin, että en ehkä enää ikinä souda saareen kesä­mökille. On mukavampiakin tapoja siirtyä paikasta toiseen.

torstai 20. elokuuta 2015

Hajusteetta

Johanna tulee työ­paikalleen kemian alan yritykseen. Hän näkee käytävällä Jannen, jonka yllä on valkoinen laboratorio­takki ja nenän päällä pyöreät silmä­lasit. Miehen jaloissa on tennarit ja lahkeista rispaantuneet farkut.

– Johanna, Janne sanoo ja kipittää naisen perään. – Nyt tiedän, miten se tehdään.

Johanna pysähtyy, kääntyy ja pöyhäisee kuparin­hohtoisia hiuksiaan. Jannen katse laskeutuu ja nuolee Johannan paljaita, lyhyen mustan hameen alta esiin tunkeutuvia sääriä ja punaisiin, korkea­kantaisiin avokkaisiin sujautettuja jalka­teriä. Miehen katse pysähtyy valkean, avo­kauluksisen paidan rintamuksen tienoille ennen kuin nousee naisen silmiin. Johanna hymyilee toisella suu­pielellään.

– Mikä?

– Hajustaminen. Sinähän ehdotit, että tutkisin sitä.

– Ja sinä tutkit, Johanna naurahtaa. – No kerro.

– Mietin ensin saman­tapaisia hajuste­kapseleita, joita käytetään pölyn­imureissa. Puristin eri­laisia yhdisteitä pillereiksi ja kokeilin niitä itseeni. Ei toiminut.

– Eikö?

– Ei. Meta­bolismi turmeli ne. Joten päätin muokata meta­bolismia.

– Ja?

– Kokeilin kaiken­laisilla katalyyteilla ja jotkut toimivatkin.

Janne ojentaa Johannalle keltaisen liima­lapun, johon on kynällä piirretty erilaisia molekyyli­rakenteita. Hän osoittaa niistä oikean­puoleisinta ja sanoo:

– Tuo. Se oli lupaava. Mutta ainoa tuoksu, jonka se teki, oli toffee. Se ei ollut minusta oikein toimiva ratkaisu. Mutta jos haluat kokeilla, niin saat tämän.

Janne ottaa laboratoriotakkinsa rinta­taskusta koe­putken ja ojentaa sitä Johannalle. Johanna ei huoli, vaan sanoo, ettei hänkään erityisemmin rakasta toffeen tuoksua, ei ainakaan kerma­toffeen.

– Entä sitten? Johanna kysyy. – Sanoit, että olet keksinyt ratkaisun.

– Nano nano! Janne kiljahtaa ja harottaa sormiaan. – Nano­teknologia pelasti. Pystyn nyt saamaan pieruun minkä tahansa tuoksun. Omani tuoksuvat myskiltä, huomaatko?

– Minä luulin, että olet ostanut huono­laatuista partavettä. Vai pierua se olikin.

– Oletko haistanut muita tuoksuja?

– Ovella tuoksui ruusu. Meinaatko, että se vastaan­oton tyttö…

– Sepä juuri. Sitä paitsi pieruista saa tosi miehekkäitä, sellaisia perinteisen tuoksu­kimaraisia.

– Mitä se tarkoittaa?

– Ensin vahvistetaan pierun oma löyhkä tosi vahvaksi, lisätään siihen hien haju, tupakan käry, vanhan viinan lemu ja kalmon katku. Se saa silmät kirvelemään. Huone tyhjenee kerta­laakista.

– Se kuulostaa hyvältä, Johanna toteaa. – Annahan minulle roima annos.

torstai 13. elokuuta 2015

torstai 6. elokuuta 2015

Oikotie

Elina palaa tyytyväisenä kaupasta, jossa konsulentti on esitellyt uuden­laista pullaa.

– Se oli aivan ylihyvää, Elina sanoo ja nuolaisee huuliaan. – Ostin samoja jauhoja, joista se oli leivottu.

– Ostit jauhoja, Rainer hörähtää. – Mutta ethän sinä osaa yhtään leipoa.

Elina möksähtää ja nostaa kädet ensin lanteilleen, sitten puuskaan. Ukko on aina tuollainen sosiaalisesti taitamaton suora­suu. Mitä sitten, jos muutama pulla onkin joskus palanut tai lässähtänyt. Ei se hänen vikansa ole koskaan ollut.

– Näillä jauhoilla on onnistumis­takuu.

– Miten ne sen muka takaavat? Sinulle pitäisi jauhojen kylkiäisenä tulla leipuri, jotta saisit pullan onnistumaan.

Raine höröttää ääneen ja pitelee tukuisaa vatsaansa, joka hölskyy ja lötkyy naurun tahdissa pulla­taikinan lailla.

Elina katsoo miestä nenän­varttaan myöten. Hän vielä näyttäisi tuolle. Aina se on pilkkaamassa hänen leipomuksiaan, vaikka muuten onkin melko kelvollinen ukko eikä juuri puutu hänen tekemisiinsä.

– Ne ovat automaatti­jauhoja, Elina toteaa. – Se on uusi keksintö, jokin bio­juttu. Ainakin kaupassa ne toimivat. Haluatko tulla katsomaan?

Elina poimii eteisen lattialta kauppa­kassinsa ja lähtee viemään sitä keittiöön. Hän siirtää kylmä­tavarat jää­kaappiin ja nano­punk-kuvioidun mustan­puhuvan jauho­pussin sivu­pöydälle.

– Tuoko sitä on? Rainer kysyy, osoittaa jauho­pussia, nostaa sen silmiensä eteen ja lukee pussin kyljestä ääneen. – Patentoitu rakenne. Autonomisia Triticum-nano­botteja vähintään 12.3 % painosta.

Rainer laskee pussin takaisin pöydän­kulmalle, josta Elina nappaa sen ja tyhjentää leivonta­kulhoon.

– Nyt siihen pitää lisätä voita tai öljyä, hän kertoo ja kiertää ruoka­öljy­pullon korkkia auki. – Voita ei ole.

Kun öljy­noro osuu jauhoihin, ne kiipeävät noroa pitkin pulloon ja tempaisevat sen Elinan kädestä. Elina perääntyy. Rainer tulee lähemmäs ja tuijottaa leivonta­kulhoa. Öljy­noro ohenee ja jauho alkaa vaivaantua. Öljy­pullo tipahtaa pöydälle, mutta jää pystyyn seisomaan. Vaivautuvasta taikinasta nousee ohutta savua.

– Se haisee pako­kaasulle, Rainer toteaa ja avaa ikkunan. – Pitääkö sen?

– Totta kai. Ne nano­jutut käyvät öljyllä. Pakostihan siitä tulee pako­kaasua.

Taikina vaivautuu rajuin liikkein. On kuin kolme vihaista ämmää purkaisi siihen kiukkuaan kaksin käsin. Osa taikinasta on huurtunut ja huurtuu lisää, kun huone­ilmasta tiivistyy siihen kosteutta.

– Se ei taida paljoa vettä tarvita, Rainer toteaa. – Aika ovelasti se sen ottaa, mitä tarvitsee. Mutta entä hiiva ja sokeri? Pitäähän pullan nousta ja maistua makealle.

– Ne jutut tekee sokeria. Lukisit ohjeesta.

Rainer lukee.

– Tässä sanotaan, että nano­botit muokkaavat jauhojen molekyyli­rakennetta ja synnyttävät sokeri­alkoholeja. Ja että taikinaa ei tarvitse kohottaa, koska samat nano­botit pullaavat taikinan mekaanisesti. Ja että paist…

– Katso! Elina kiljahtaa. – Tämä on hieno vaihe, ihan kuin se karkaisi.

Taikina kapuaa ulos leivonta­kulhosta ja käy pitkäkseen pöydälle. siinä se haarottuu neljäksi ja punoutuu letti­pullaksi, kietoutuu vielä kranssiksi.

Paistuvan pullan tuoksu leviää huoneeseen. Kypsän ruskea väri nousee pulla­kranssin pintaan. Lopuksi pullasta leikkautuu muutama siivu, jotka työntyvät tarjolle.

– Maista, Elina sanoo. – Se on tosi hyvää. Tai ainakin kaupassa oli. Kaikki kehuivat.

– En varmana maista. Siinä on botteja.

– Ei ne millekään maistu, sen kun syöt vain.

Elina työntää pullan­palaa Rainerin suuhun. Tämä puristaa huulensa yhteen ja kääntää päänsä sivuun.

– Syö, Elina toistaa, nyt aiempaa vaativammin.

– En!

Rainer vetäytyy keittiöstä ja pakenee eteiseen. Juuri kun hän on avaamaisillaan ulko-oven, Elinan käsi kurottuu keittiöstä ovelle, hajoaa kimaltavaksi lonkero­kimpuksi ja sulattaa lukon yhtenäiseksi metalli­möykyksi.

Elina kävelee rauhallisesti kohti Raineria. Hänen kätensä palaa entiselleen. Toisessa kädessä on pala automaatti­pullaa.

– Kyllä sinä syöt, Elina sanoo ja hymyilee onnellisena.

torstai 30. heinäkuuta 2015

Nikke

Nikke ilmestyi valon välähdyksessä keskelle kirkkoa. Pappi oli pyyhkimässä pölyjä saarnas­tuolista ja näki Niken ilmestymisen.

– Osaatko heittää kärryn­pyöriä? pappi kysyi.

– Osaan toki. Heitänkö?

– Heitä.

Nikke heitti. Puinen kärryn­pyörä iski pappia otsaan. Tämä moitti:

– Ei tällaista, vaan sellainen, joka sopii kotti­kärryyn.

Nikke mietti hetken. Sitten hän heitti kotti­kärryn­pyörän papille. Otsaan tietenkin.

– Aika nokkelaa, pappi totesi ja hieroi käsiään.

Valo välähti uudelleen ja Nikke siirtyi seuraavaan kirkkoon.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Aamupuuro

Hilkka kulkee aamiais­jonossa ja tulee puuro­kattilan kohdalle. Puuron tuoksu huumaa naisen, ja vesi valahtaa hänen suuhunsa. Kieli työntyy ulos suusta ja sen päästä tippuu kolme pisaraa tarjottimelle.

Hilkka tempaisee lähimmän lautasen ja kauhaisee sille puuroa. Hän kurkottaa voikulholle, kun puuro nousee lautasella seisomaan ja pistää kätensä puuskaan.

– Leipä­lautaselle! puuro tokaisee. – Laitoit minut leipä­lautaselle, hävytön.

– Anteeksi, Hilkka sanoo ja juoksee linjaston alkuun, ottaa puuro­lautasen ja palaa kattilalle.

– Onko se puhdas? puuro kysyy.

– On se. Ihan puhdas se on.

Puuro astuu leipä­lautasen reunan ylitse ja kävelee puuro­lautaselle, istuutuu, heittää lautaselle pitkäkseen ja huokaisee tyytyväisenä.

– Vielä voita päälle, puuro komentaa.

– Tietenkin, Hilkka lupaa ja leikkaa aimo köntsän voita lautaselleen. Puuro hyrisee tyytyväisenä. Hilkan suu­pielestä valuu noro.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Tule

Aurinko paistaa kahvilan parvekkeelle, joka on täynnä kesän lämpimistä päivistä nauttivia ihmisiä. Heidän edessään on kulhoittain jäätelöä, pulloittain limpsaa ja kuppi­kaupalla kahvia. Kukka­mekkoinen city­rouva ahmii posket pullollaan viineriä, häntä vasta­päätä istuva mies haukkoo voi­pullaa. Tuuli heittelee sokeri­pala­pakkausten kääre­papereita ja ohuita lautas­liinoja pitkin. Lapset kiljuvat ja kinuavat lisää jäätelö­soodaa.

Syrjäisessä pöydässä istuu nuori mies, Janne. Kaverit ovat kaikki jossain, ja hän istuu yksin pöydässä ja miettii raatsisiko hän ostaa juuri ilmestyneen Ilta-Sanomat. Aika kuluu kyllä muutenkin. Janne katselee kerrosta alempana kadulla käveleviä ihmisiä, tai oikeastaan hän on kiinnostunut vain naisista. Olisi mukava jos hänelläkin olisi oma tyttö­ystävä. Ei kuitenkaan ole. Naiset pelkäävät ja väistävät häntä, vaikka hän kuinka yrittäisi mitä. Perhana sentään.

Janne hakee santsi­kupin kahvia ja lorauttaa sekaan paljon kermaa ja nappaa kouraansa kaksi sokeri­annosta. Hän palaa paikalleen ja jatkaa tähystämistään. Naiset näyttävät kesällä paljon enemmän naisilta kuin talvella.

Petteri saapuu paikalle, napauttaa Jannea selkään ja istuu tätä vasta­päätä. Janne ei juuri vilkaise kaveriaan, vaan tähyilee kadulle, jossa iäkäs paris­kunta käy huitovaista keskustelua. Se saa ohi­kulkijoita pysähtymään reippaan matkan päähän, josta he eivät tunkeile, mutta saavat keskustelusta kuitenkin kerrottavaa tuttavilleen.

 

Jenni kävelee yksinään reittiä, joka vie hänet suoraan Jannen silmien eteen. Mies on kiertänyt hänen mielessään jo pari päivää, aina siitä lähtien, kun tämä oli puuttunut hänen tekemiseensä kaupassa, jossa hän myy valo­kuvaus­välineitä. Hän oli tarkastanut voltti­mittarilla asiakkaan kamera­pariston kuntoa ja todennut sen oivaksi. Mies puuttui puheeseen ja kertoi, miten homma oikeasti piti hoitaa.

Asiakas oli lähtenyt tyytyväisenä tiehensä uusi paristo kamerassaan, ja Jenni jutteli miehen kanssa paristojen sielun­elämästä.

Jenni näkee, että paristo­mies istuu kahvilan parvekkeella. Hän on utelias ja tahtoo tutustua mieheen paremmin, olisiko tästä muuhun kuin luennoimaan paristoista ja niiden mittaamisesta. Tahtiaan muuttamatta hän kävelee parvekkeen alle, pysähtyy, taivuttaa niskaansa ja hymyilee miehelle. Mies hymyilee takaisin ja sanoo terve. Jenni ei tahdo keskustella huutamalla niska kenossa keskellä liikenteen meteliä, joten hän kipristää etusormeaan miestä kohti ja sanoo:

– Tule.

 

Janne hätkähtää. Sehän pyysi häntä alas. Aurinko porottaa aiempaa kuumemmin, ja maailmassa on valoa paljon enemmän kuin vielä äsken. Mies nousee, kurkistaa kaiteen ylitse ja tekee suullaan joon.

– Mie meen, Janne sanoo ja heilauttaa kättään Petterille. Petteri hörähtää.

Portaat ovat pitkät ja niissä tuoksuu ala­kerran grillissä paistetut hampurilaiset. Janne laukkaa rappuset alas, on kompastua hätäänsä, mutta hillitsee itsensä juuri ennen ulko-ovea. Olisi noloa rojahtaa mahalleen tai rynnätä suuna päänä naisen luokse, kun tämä vain vähän sormeaan koukistaa.

Jenni odottaa kadulla. Janne menee hänen luokseen ja kyselee kuulumisia. Hän ei oikein tiedä, miten naisille puhutaan, mutta onneksi Jenni on tilanteen tasalla ja ohjaa keskustelua. Pian he kulkevat rinnakkain ja juttelevat. Pattereista tietysti, mutta muustakin: elämästä ja ajatuksista, suunnitelmista ja toiveista. Janne huomaa, että Jennin kanssa on helppo jutella kaikesta, että tämä on kuin kaveri, vähän niin kuin yksi jätkistä. Tosin Jenni ei kiroile niin paljon ja on kiinnostunut muistakin kuin prätkistä, ja sitä paitsi se on nainen ja siinä on hyvä haju.

Kuluu tunteja. Kaupungin keskusta on kierretty jo monta kertaa ja suu on kuiva puhumisesta. Jannen tunteet ja ennakko­ajatukset ovat riidelleet matkan taittuessa yhä reippaammin. Häntä ahdistaa. Lopulta Janne rohkaisee mielensä ja ottaa Jenniä kädestä.

Maailma pysähtyy.

Jannen sydän jäätyy.

Vatsa muuttuu kiveksi.

Kun Jenni puristaa Jannen kättä, maailma räjähtää valoksi, aurinko tulee liki ja sulattaa sydämen ja kivettyneen vatsan. Mies ei voi mitään hymylleen, joka vääntää hänen suu­pieliään ylös­päin, eikä välittömälle erektiolleen, jonka hän toivoo katoavan ennen kuin Jenni huomaa. Onneksi farkut ovat tiukat. Kävelyä erektio tosin haittaa, mutta haitatkoon. Hän sentään kulkee käsi kädessä maailman upeimman naisen kanssa.

Janne vilkaisee sivulleen. Jennin kasvoilla on kujeellinen virne. Se pentele tietää! Miehen sisällä viriää aavistus: tästä tulisi vielä jotain.

torstai 9. heinäkuuta 2015

Lapsuuden loppu - K18

– Tuo mullekin, Vesku pyytää.

Janne pyörittelee päätään, mutta lupaa tuoda. Vesku vetää taas lärvejä ja on olevinaan aika­miestä. Hän ei sille kyllä häviäisi, kalja maistuisi hänelle siinä kuin kelle tahansa.

– Tossa. Ootko nyt onnellinen?

– Pikku hiljaa tuoppi kerrallaan. Ootko päässy panemaan?

– E.

– Otetaan sille. Tuoppi murheeseen. Mä haen seuraavat. Otatko juustoa?

– Mitä vitun juustoa?

– Emmentaalia, sitä mitä Rölli haki kuusta.

– Saatanan pelle. Tuo nyt vaan sitä olutta.

Vesku horjahtelee baari­tiskille ja tilaa kaksi pitkää. Kyyppari katsoo häntä kauan, tekee päätöksensä ja nostaa kaksi valmiiksi muovi­mukeihin valutettua olutta tiskille.

– Se sano, että nää on viimeiset, ettei meille enää tarjoilla.

– Voi vittu. Lähetää menee. Ilta­tähest saa ainakin viäl.

– Mä juon ens tän, oota.

Janne tönäisee täyden tuoppinsa Veskun eteen ja kehottaa juomaan senkin. Hän ei tällaisessa rotan­kolossa joisi enää mitään. Vesku kiemaisee molemmat tuopit.

Ilta­tähdessä menee aamu­neljään. Olutta kuluu ja kulma­kunnan naiset pyörivät nuorten miesten ympärillä. Taina varsinkin on kiinnostunut Veskusta, ja Vesku otettu naisen uteliaisuudesta. Janne kyllästyy katselemaan paris­kunnan touhuja ja häipyy kämpille. Vesku ja Taina jatkavat sulkemis­aikaan saakka ja menevät sen jälkeen Veskun kämpille.

Aamulla Taina herää Veskun vierestä.

– Herää tyyppi. Hei herää. Mä olen myöhässä töistä. Lähe viämään mua.

– Ynh.

– Lähe nyt saatana. Mä voin saaha fudut.

– Tuu tänne. Yks varvi viel, niin sit mä lähen.

– Vittu sun kanssas. Mä oon pomon silmä­tikkuna jo muutenkin. Paa ny sitte. Ja äkkiä.

 

Auto jyrähtää käyntiin ja harmaan­puhuva diesel­pako­kaasu jää roikkumaan pihalle. Vesku kääntää automaatti­laatikon valitsimen ajo­asentoon ja polkaisee kaasua. Raskas maan­tie­laiva heilahtaa ja lipuu kadulle. Matalalta paistava aurinko häikäisee Veskun punertavia silmiä, ja Vesku vilkuilee vieressään istuvaa naista. Aika vanha. Paljon vanhempi kuin hän luuli. Tuli ehkä otettua illalla muutama liikaa, tai ei sittenkään, kun peli toimi niin kuin pitikin ja paukkuja riitti. Tästä hän ei kertoisi kavereille, ei ainakaan kaikkea eikä ihan totuuden­mukaisesti. Tarinoita kannattaa värittää, niin ne ovat uskottavampia kuin muuten.

Vesku katselee vieressään istuvaa Tainaa ja tämän sääriä. Pitäisiköhän sitä kysyä vielä illaksi? Se oli kuitenkin pirun taitava suustaan ja muutenkin. Maistuikin vähän hunajalle tai jollekin.

– Varo! Taina parkaisee.

Vesku polkee jarrua. Kumi ulvoo asfalttia vasten. Auto töytäisee vaalean­punaiset lasten­vaunut nurin. Pyörien alta kuuluu murtuvan vanerin ääni. Litsahtava mässähdys lähes peittyy naisten kirkumisen alle.

torstai 2. heinäkuuta 2015

Tumma tarina

On sateinen iltapäivä. Jenni istuu keittiön pöydän ääressä ja laskee matematiikan läksyjä. Äiti sekoittaa liha­pulla­taikinaa ja miettii perheen ilta­järjestelyjä. Isäkin tulisi pian töistä.

Jenni huokaisee ja laittaa kirjansa reppuun. Hän jää istumaan pöydän ääreen ja nojaa kyynär­päihinsä. Äiti rupeaa paistamaan liha­pullia. Niiden tuoksu täyttää keittiön.

– Äiti, Jenni aloittaa.

– Niin?

– Miltä tuntuu kuolla?

Äiti paistaa liha­pullia. Hän kääntää päätään ja vilkaisee tytärtään. Tämä on aivan vakava ja katsoo kohti.

– En tiedä, äiti vastaa. – Riippuu varmaan kuolin­tavasta. Miksi kysyt?

– Mirkan isä vietiin eilen sairaalaan, kun se melkein kuoli.

– Voi kauheaa. Mirka parka.

– Niin ja poliisi vei Mirkan äidin ja sen mummo tuli kylään.

– Hyvänen aika, Poliisi!

– Mirka sanoi, että ne sanoi, että sen äiti myrkytti sen isän.

– Nyt kuule tyttö keksit omiasi. En usko sanaakaan. Ei tuollaista täällä tapahdu.

– On se ihan totta. Miltä tuntuu kuolla myrkkyyn, äiti?

Jenni on vakava ja tillittää äitiään. Äiti kääntää liha­pullia pannulla, niiden houkuttelevuus on kadonnut ja äsken poskia kastellut ruoka­halu on kadonnut jonnekin, suu on ihan kuiva.

– En tiedä, äiti toistaa. – Varmaan aika pahalta.

– Koskeeko se?

– Varmaan. Minua koskee jo pelkkä ajatus.

– Mirkakin itki. Koskikohan sitäkin? Sen silmät oli ihan punaiset.

torstai 25. kesäkuuta 2015

Maailmanpyörä

Lailan gondoli oli ylä­kuolo­kohdassa, kun maailman­pyörän akseli petti ja murtui. Pyörä huojahti. Laila tarttui vieressään istuvan pulskan miehen käsi­varteen ja puristi. Mies ähkäisi ja alkoi huutaa. Kun pyörä kallistui, gondoli heilahti, ja he liukuivat kohti sen reunaa, mies huusi suoraa huutoa.

Laila uikutti. Hän pysyi korissa enää paksun miehen ansiosta. Mies oli juuttunut vatsastaan gondolin porttiin, ei päässyt siitä eteen eikä taakse. Lisäksi mies oli sitonut vyönsä kaiteeseen. Laila seisoi miehen mahan päällä ja puristi rystyset valkeina kaidetta. Hänen polvensa tärisivät.

Lailan korkkarit painoivat kipeästi miehen lihaa, ja tämä huitaisi Lailalta jalat alta. Lailan ote irtosi ja hän putosi.

Matka oli pitkä.

Pudotessaan Laila ehti surra pörrö­häntäisen kissansa. Se jäisi hunningolle ilman häntä, saattaisi päätyä vaikka Katti­vaaran margariini­tehtaaseen. Kissa­murhe ja kissittely muuttivat Lailaa. Hänen ajatuksensa ylvästyivät ja silmät kaventuivat. Raajoista tuli yhtä joustavat kuin mielestä. Hän tiesi, ettei mokoma pudotus vahingoittaisi häntä. Kissuus otti hänet valtaansa, ja hän tipahti jaloilleen tuhlaamatta ainoaakaan elämäänsä, notkisti polviaan ja katsomatta kertaakaan taakseen hän käveli pois tiehensä häntä pystyssä.

torstai 18. kesäkuuta 2015

Hetki nolla

…kolme, kaksi, yksi, nolla. Lähtö. Raketin poltto­aine syttyi. Lasku­virhe suuntasi palo­paineen väärin: se työnsi pisto­liekin ylös, aina ohjaamon saakka, poltti miehistön ja räjäytti koko raketin alustalleen.

Minä olin osa miehistöä. Jäin keskelle poltetta ja räjähdystä. Kaikki pysähtyi. Olin kauhuissani. Halusin paeta. Nousin paikaltani, syöksyin räjähdyksen seinään avaaman aukon läpi suoraan ulos ja liu’uin paine­aaltoja myöten maan­pinnalle.

Juoksin pois­päin raketista, kunnes oivalsin, että maailma oli aivan hiljainen. Mitään ei kuulunut. Mikään ei liikahtanut. Pysähdyin ja käännyin. Näin pisto­liekin, joka poltti minut hengiltä ohjaamossa. Näin revenneet poltto­aine­säiliöt ja niistä irtoavia sirpaleita. Näin tulisen mustan helvetin, joka kurkotti sirpaleiden välistä.

Jatkoin matkaani ja kohtasin ihmisiä, jotka olivat tulleet seuraamaan raketin lähtöä. He olivat jähmettyneet paikoilleen. Räjähdys heijastui heidän silmistään, toisten silmistä paistoi kauhu. Suurin osa heistä kuolisi, kun ajassa ja tilassa kulkevat raketin kappaleet murskaisivat heidän luunsa ja lihansa tai räjähdyksen synnyttämä paineaalto luhistaisi heidän kehonsa.

He olivat jo eri maailmassa kuin minä. Aika oli pysähtynyt. Mikään ei liikkunut minua lukuun ottamatta. Tiesin kuolleeni, mutta mietin, olenko kuitenkin elossa. Pystyin ajattelemaan ja tarkastelemaan ympäristöäni. Jalkani tallasivat ja pystyin siirtymään paikasta toiseen. Päätin kulkea eteenpäin.

Musta­kaapuinen hahmo, joka vastasi mieli­kuvaani Kuolemasta, istui betoni­aidalla ja vihelteli. Teräväksi liipattu kapea­teräinen viikate nojasi aitaan.

Kuolema katsoi minua ja taputti tilaa vieressään. En voinut muuta kuin mennä. Istuuduin kuoleman viereen, olin hämilläni ja heiluttelin jalkojani niin kuin joskus lapsena sängyn­reunalla istuessani.

– Tuo on maailmasi, Kuolema sanoi ja heilautti kättään niin, että se kattoi kerralla kaikki suunnat.

– Oli?

– On. Tahdotko, että katkaisen lankasi nyt heti?

– Mitä se tarkoittaa?

– Kuolemaa. Voit valita kuoletko nyt vai myöhemmin.

– Milloin myöhemmin?

– Kun palaan. Ajalla ei ole enää sinulle merkitystä. Olet käyttänyt omasi.

– Enkö minä vielä kuollutkaan?

– Kuolit. Irtosit ajasta. Viikate katkaisee lankasi ja irrottaa sinut tilasta. Odotapas.

Kuolema nousi ja nosti viikatteensa. Minä istuin edelleen aidalla, kun hän toi viikatteen terän liki ja nosti sen avulla ohutta hopeista ketjua, jonka ymmärsin kuuluvan minuun ja olemiseeni, vaikka minulla ei aiemmin ollut aavistustakaan sen olemassa­olosta.

– Tämä on lankasi ja kahleesi, Kuolema jatkoi. – Silpaisenko sen nyt?

– Mitä sitten tapahtuu? Mihin minä joudun?

– En tiedä. Sinun on mentävä itse katsomaan.

– Enkä voi palata?

– Et.

Vilkaisin matkan päässä räjähtävää rakettia, jonka keulassa minä kuolin tällä samalla hetkellä. Tällä samalla hetkellä minä liu’uin raketista alas, ja tällä samalla hetkellä minä kävelin ihmisten ohitse kohti betonimuuria, jolla istuin ja juttelin Kuoleman kanssa tällä samalla hetkellä. Elin hetkessä.

– Carpe diem, sanoin. – Minä jatkan tässä.

– Täällä ei ole muita, Kuolema tähdensi. – Nyt ei ole muita.

– Minä tiedän.

– Niin tiedät, mutta et ymmärrä.

– Jään silti, totesin ja tiesin olevani varma.

Kuolema nyökkäsi, nousi ylös ja käveli pois. Minä istuin paikallani ja katselin maailmaani ja viimeistä hetkeäni. Se oli kokonaan yksin minun.

torstai 11. kesäkuuta 2015

Tarinamatto

– Tämä joutaa jo pois heitettäväksi, Laila sanoo ja nakkaa räsy­maton oven­suu­nurkkaan.

Minä hätkähdän, rävähdän jalkeille ja haen maton takaisin.

– Ei varmasti heitetä, sanon. – Se on tarinamatto, täynnä tarinoita. Istuin pilttinä sen päällä ja luin raitoja.

– Ai sinä olit outo jo silloin?

– Pirun outo olinkin. Mummo kertoi kuule joka raidasta tarinan tai pari. Se leikkasi itse vanhoista vaatteista kuteet tähän mattoon ja vielä kutoi sen.

– Yäks! Onko se tehty vanhoista vaatteista?

– Tarinoista.

– Äklöä. Oikeesti! Miten jotkut vanhat kalsarit on muka tarina?

– Katso tätä, sanon ja näytän vaalean­punaista raitaa, jossa on kiinni nepparin puolikas.

– Mitä siitä?

– Se on mummon yö­paita. Tuon nepparin toinen osa irtosi kankaasta, kun vaari kiskoi yö­paitaa mummon yltä. Ne jättivät sen korjaamatta ja yö­paidasta tuli merkki, jolla mummo kertoi omista haluamisistaan vaarille. Vaari riisui sen vielä aika monta kertaa mummolta, niin että se oli loppujen lopuksi pelkkä riepu ja jouti maton­kuteeksi.

– Sekstailiko sinun mummo ja vaari keskenään? Vanhat ihmiset. Tosi himmeetä.

– Joo. Mummo sanoi, että pappa oli peto eikä tyytynyt vähään. Eikä hänkään sen puoleen.

– Ja se kertoi tuon, kun olit vielä ihan kakara?

– Silloin se kertoi toisen­laisia tarinoita. Tämän se paljasti vasta pari vuotta sitten.

– Mitä se kertoi tuosta nepparista silloin aiemmin?

– Että se oli jonkin sota­herran kalsarin­nappi ja että kyseinen sota­herra oli unohtanut kalsarit ranta­kivelle, kun oli käynyt joessa uimassa. Mummo oli korjannut ne talteen, ettei rahan­alainen tavara mene hukkaan.

– Ja sinä uskoit?

– Tietty. Miksen olisi uskonut?

– Sinun mummosi taisi olla aika moinen vempula.

Laila hymyilee ja näyttää tietäväiseltä. Minä mietin vaihto­ehtoja. Mummo oli hyvä­luontoinen ja ilo­mielinen, sen myönnän, mutta että… ehkä sittenkin. Se selittäisi monta raitaa. Maton tarinoiden luku­määrä taisi juuri monin­kertaistua. Minä hymyilen ja lähetän hyväksyvän ajatuksen mummolle.

torstai 4. kesäkuuta 2015

Valo ja varjo

– Turre, tseh.

Turre vilkaisee minua ja katsoo sitten pää kallellaan kuusten reunustamaa metsä­polkua, jota se on tottunut kulkemaan kanssani. Tällä kertaa mentäisiin uusiin seikkailuihin, oravia ja jäniksiä ehtisi käydä tervehtimässä myöhemminkin.

– Tule mennään. Mennään joelle.

Turre innostuu. Se juoksee kauas edelleni, veuhtoo häntäänsä, haukkuu ja ynisee. Minä olen sen mielestä auttamattoman hidas. En pärjää sille alkuunkaan, mutta se on silti minun paras kaveri. Minä kyykistyn ja nappaan Turren syliini, rapsutan sitä korvan alta. Koira parkaa kutittaa aina samasta kohdasta ja se tulee usein luokseni ja pyytää minua rapsuttamaan. Mukavaahan se on, minustakin, se rapsutus.

Kun joki pilkottaa puiden välistä, Turre nuuhkii ja vetää minua etu­viistoon kohti rantaa. Hassu koira, ihan kuin se tietäisi, että tarvitsemme jonkin­laisen vesi­kulku­neuvon ja nyt se nuuhkii sitä esille nenä terävänä.

Venehän siellä on, haistan tervan jo itsekin. Mutta veneen vieressä on todellinen aarre: puun­rungoista yhteen solmittu lautta, saman­lainen kuin meri­rosvo­tarinoissa. Vain pää­kallo­lippu puuttuu. Minulla on onneksi sellainen mukanani. Nostan sen mastoon ja teen pää­kallo­lipulle kunniaa. Päässäni on meri­rosvosti solmittu veren­punainen huivi. Turre loikkii lautalle ja taas maalle, edes­takaisin. Koira haluaa selvästi ruveta lautta­koiraksi, sen kieli lerputtaa ja häntä vispaa. Karvainen kaverini kutsuu minua seikkailuun ja minä tietenkin menen. Tempaan vyöltäni terästä hehkuvan miekan, jossa on kultainen kahva. Heilutan asetta pääni ylä­puolella ja laulan hura­huh­hah­heitä ja rommia­pulloa.

Potkaisen lautan virtaan. Se kuskaa meitä mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Välillä virran molemmilla puolilla on korkeat kalliot, välillä avaraa maata. Välillä kuljemme syvällä laaksossa, välillä ylitämme vuorten huippuja. Pysähdymme, kun olemme syvässä kanjonissa. Kiipeämme kallion kuvetta ylös. Minä autan Turrea kaikkein hankalimmissa paikoissa. Sen on vaikea saada kivestä pitävää otetta pehmeillä tassuillaan. Mutta kaveria ei jätetä, niin pappa aina sanoo ja näyttää vakavalta. Sieltä ylhäältä me hyppelemme kanjoniin, kellumme vedessä ja katselemme taivaalla kierteleviä korppi­kotkia.

Lopulta virta vie meidät saareen, jonka rannalla on tuhansia aarre­arkkuja täynnä kultaa ja muita aarteita. Arkkujen välissä hietikolla lojuu pää­kalloja ja sääri­luita. Turre haluaisi järsiä niitä, mutta näytän sille rannalla kasvavan makkara­pensaan, jonka makkarat ovat jo ihan kypsiä ja vähän grillaantuneitakin, Juuri sellaisia, millaisista ainakin minä pidän kaikista eniten.

Turre ahmii. Sen silmät loistavat, ja syömisestä kuuluu hassuja ääniä. Makkarat ovat hyviä ja maistuvat minullekin. Olen jo vähän kyllästynyt meri­rosvo­aarteisiin, mutta makkaraan en kyllästy varmaan ikinä. Syömme Turren kanssa vatsamme killiin ja loikoilemme sen jälkeen ranta­hiekalla. Turre työntää päätään kainalooni ja minä rapsutan sen kutiavaa paikkaa.

– Syöpäs vihanneksesi, äiti sanoo, – Pelkällä grilli­makkaralla ei kasvava poika elä. Ja tarviiko sitä koiran­reuhkaa kuskata joka paikkaan. Se on jo ihan rikkikin. Tuosta korvan alta, katso nyt: täytteet pursuavat ulos. Minä vien sen Elsa-tädille päällystettäväksi. Jos se saisi siitä vielä aikaan jonkinlaisen turnun.

– Ei saa, sanon ja rutistan parasta ystävääni niin kovaa kuin taidan.

torstai 28. toukokuuta 2015

Keskiyön aurinko

Hento siivekäs tyttö seisoi kukkia kasvavalla metsä­aukealla ja katseli laskevan auringon viimeisiä säteitä. Hän nappasi säteen kerrallaan ja valutti sen kädestään ylleen. Säteet hellivät häntä yhtä­lailla kuin ne hyväilivät aukealla kasvavia kukkia.

Kun aurinko lopulta laski, kukat sulkivat terä­lehtensä ja kääriytyivät yöksi itseensä. Aamulla ne heräisivät uuteen päivään ja jatkaisivat kukkimistaan. Tyttö sen sijaan polvistui kylmään maahan, kietoi kädet ympärilleen ja nyyhkytti hiljaa. Hän ei kestäisi ilman valoa.

Metsä kahahti ja kiven loukosta kannon takaa nousi peikko, joka ensin ihmetteli tyttöä ja ihasteli tämän viehkoutta, mutta huomasi sitten, että tytöllä oli kylmä. Peikko palasi loukkoonsa ja nouti sieltä iso­äitinsä talvi­turkin, jonka kietoi tytön ympärille.

Tyttö säikähti, mutta tuntiessaan turkin lämmön hän taitteli siivet silkoisiksi selkäänsä ja veti turkkia tiukemmin ympärilleen.

– Pelästyin sinua, keiju sanoi. – Melkein rikoit siipeni.

– Peikot ovat joskus vähän kömpelöitä, peikko kertoi ja siirsi peukalon kämmenensä keskelle. – Miksi olet täällä? Nyt on yö.

– Haluan nähdä keski­yön auringon, tyttö sanoi ja hymyili turkin karhean karvan sisältä. – Mikään muu ei anna yhtä vahvaa elämää kuin se.

Peikko virnisti ja istuutui tytön viereen.

– Katsellaan sitä yhdessä, se ehdotti.

Keiju nyökkäsi ja painautui peikkoa vasten.

Pimeä vahvistui ja lisääntyi. Keiju tuli yhä lähemmäs peikkoa, ja peikko puristi sitä molemmin käsin itseään vasten. Se jo suri keijun kuolemaa, tyttö ei pärjäisi pimeässä aamuun ja auringon nousuun. Peikko heijasi itseään ja syliinsä painautunutta keijua ja lauloi peikko­äidin kehto­laulua. Keijun silmä­luomet painuivat yhä alemmas, ja sen hento vartalo vapisi.

Silloin keski­yön aurinko nousi.

Peikko parahti ja heittäytyi puun taakse. Keiju riisui peikon iso­äidin talvi­turkin ja kylpi keski­yön auringon valossa. Elämä virtasi keijuun, täytti sen koko olemuksen. Keiju nousi varpailleen ja kohosi siivilleen, kapusi keskelle keskiyön auringosta ryöppyävää valon virtaa.

Peikko puristi kätensä tynkää. Aurinko oli osunut sen oikeaan käteen ja polttanut sen tuhkaksi. Tuhka pölisi keijun siipien nostattamassa ilma­virrassa siellä, missä he olivat äsken istuneet sylikkäin.

– Tule valoon, keiju pyysi.

– En voi. Se polttaa, peikko selitti ja ojensi ehjää kättään puun takaa. – Katso vaikka.

Kuului sihahdus, parahdus ja tuhka varisi maahan.

– Hupsista, peikko henkäisi ja irvisti.

Keiju naurahti ja sanoi peikkoa hassuksi. Saman tien keski­yön aurinko laski ja kylmä pimeys palasi.

Peikko ryntäsi iso­äidin talvi­turkin tykö ja yritti nostaa sitä maasta. Ei siitä mitään tullut. Käden­tyngillä ei saanut turkista minkään­laista otetta.

Keiju nosti turkin, veti sen harteilleen ja istuutui maahan. Sitten se hymyili, avasi turkin ja pyysi peikkoa sen sisään syliinsä. Peikko meni, käpertyi pieneksi ja painautui tytön sileää ihoa vasten. Tyttö sulki turkin, kiersi kätensä peikon ympärille ja heijasi hiljaa edes takaisin.

torstai 21. toukokuuta 2015

Sammakot

– Onko kaikki hyvin? vaimo kysyy ja katsoo aamu­kahvia hörppivää miestään silmä­lasiensa ylitse. Mies ei sano mitään, mutta väistää katsetta, hakee pussista leivän­palaa voideltavakseen.

– Mökötätkö sinä? vaimo jatkaa ja tuhahtaa. – Että jaksatkin.

Mies voitelee leipäänsä, ei puhu, ei edes jupise. Leivän päälle tulee puhuri­makkaraa ja juustoa, jotka mies asettelee huolellisesti niin, että leipä peittyy kokonaan. Mies pitelee leipää kaksin käsin, kun hän nostaa sen kasvojensa eteen ja aikoo haukata. Leipä putoaa ja jää pöydälle päälly­spuoli alaspäin.

– Tohelo! vaimo kivahtaa. – Luulisi noin vanhan miehen käsissä leivän jo pysyvän. Nosta se nyt siitä!

Vaimo pyyhkii ummehtuneen hajuisella tiski­rätillä pöydältä muutaman juuston­murun. Mies puristaa leivän kämmentensä väliin, töröttää huuliaan ja haukkaa.

– No niin. Saithan sinä siitä palasen, vaimo toteaa. Laitanko rätin pois, vai aiotko kaataa kahvisikin pöydälle?

Mies pistelee leivän poskeensa ja hörppää kahviaan. Kuppi kolahtaa miehen huulia vasten, suu­pielestä valuu leualle ohut kahvi­noro. Hän avaa suunsa ammolleen, kaataa kahvin suoraan kurkkuunsa ja vetää kuumaa juomaa henkeensä. Yskän­puuska ravisuttaa miestä ja pirskoo kahvia pöydälle. Vaimo heittää haisevan rätin miehen eteen.

– Sen saat siivota itse!

Mies ottaa rätin käsiensä väliin ja pyyhkii pöytää haparoivin liikkein.

– Pyyhi kunnolla, äläkä pelleile.

Mies päästää krahahtavan äänen ja katsoo viimein vaimoaan silmiin.

– En pysty, hän kirskahtaa.

– Mikset muka pysty? Olethan sinä pyyhkinyt pöytää ennenkin.

– En vaan pysty, mies sanoo ja jättää tiski­rätin pöydälle. – Olo on muuttunut koko ajan kurjemmaksi.

– Patalaiska sinä olet, vaimo tuhahtaa ja huitaisee tiski­rätillä miestä kasvoille. – Siinä sinulle kurjemmuutta.

Mies suuttuu. Hän nousee ylös, loksuttaa leukojaan, veuhtoo käsillään, tepsuttaa jaloillaan ja huutaa:

– Krii kruu kroou!

Samalla miehen huulet venyvät ja töttöröityvät pitkäksi nokaksi, hänen kaulansa pidentyy ja ohenee, keho hakee ihan uusia muotoja ja sulittuu. Jalat kasvavat ja kaventuvat, pyrstö käy roikkumaan. Kurki astelee ulos avoimesta ovesta, levittää siipensä ja katoaa piha­maan reunassa kasvavan metsikön taakse.

– Että sitten taas kurjistuit kokonaan! vaimo huutaa harmaan linnun perään. – Tällä kertaa tuot minullekin sammakoita! Kuulitko?

torstai 14. toukokuuta 2015

Kaato

Lassia ahdistaa, puristaa keuhkoista ja päästä, jalat ovat levottomat ja kädet hakevat ties mitä. Puistatukset ravistavat miestä, ja hän käy kolmasti kylmässä suihkussa ja juoksee kuudesti korttelin ympäri, mutta mikään ei auta. Komero on pakko avata.

Komero on täynnä karvaa, joka on kiinni turkeissa. Lassi sulkee silmänsä ja tarttuu umpi­mähkään yhteen. Karhu! Se on karhun turkki. Lassi vavahtaa pelosta ja kiihkosta. Sylki­noro valuu hänen suu­pielestään ja pisaroi lattialle. Tänään hän tappaisi hirven ja söisi sen lämpimän sydämen. Metsässä olisi varmasti ainakin yksi hirvi.

Karhu penkoo muurahais­pesiä ja syö muurahaisen­munia. Lähistöllä raksahtaa oksa. Kontio kääntyy ja lähtee huimaan laukkaan. Hirvi peijakas. Se on saatava kiinni. Muurahaisen­munista ei maaru täyty. Hirvi pakenee, ja karhu juoksee sen perässä.

Hirvi pysähtyy soisen lammen rantaan ja kääntää sarvensa kohti karhua. Otso pysähtyy, nousee kahdelle jalalle ja kävelee eteen­päin. Hirvi kuopii maata. Sammalet sinkoilevat lampeen, kelluvat hetken ennen kuin vajoavat kirkkaaseen veteen.

– Lopeta tuollainen, karhu murahtaa. – Minun pitää syödä sinut.

– Eihän pidä, hirvi mylvähtää vastaan. – Syö itsesi.

– Tämä ei ole enää yhtään kivaa, Lassi sanoo ja riisuu karhun yltään. – Sääntöjä pitäisi noudattaa.

– Minä tein uudet säännöt, Elli toteaa ja tipauttaa hirven­taljan sammalikkoon. – Niin voi tehdä.

– Voiko?

– Voi. Nyt syödään nuo liha­pullat.

Elli huiskaisee kädellään laajan kaaren, joka kattaa puoli metsää. Jokaisella mättäällä kasvaa liha­pullia.

– Nehän ovat raakoja, Lassi toteaa. – Ei niitä raakoina voi syödä.

– Ei kaikki, Elli sanoo ja nakkoo liha­pullia kitaansa. – Maista. Nämä ovat yltiö­hyviä.

Lassi kadehtii naisen ruoka­halua. Hän ei ole koskaan pystynyt moiseen. Liha­pullat ovat eris­herkullisia.

Pian massut ovat pullollaan, ja metsä edelleen täynnä liha­pullia. Lassi tuumaa, että olisi harmi jättää ne keräämättä. Se olisi ruuan tuhlaamista, josta hiili­jalan­jälki vaan kasvaisi aivan turhaan. Hän hakee karhun turkin ja täyttää sen liha­pullilla. Elli katsoo vierestä.

– Nyt sinulle kelpaavat raa’atkin, hän toteaa.

– Paistan ne kotona, Lassi sanoo ja heilauttaa pyöreäksi pinkeytyneen karhun selkäänsä. – Lähde mukaan. Mennään taksilla. Minä kiehautan tukuisat sumpit jälki­ruuaksi. Munkki­possujakin on.

torstai 7. toukokuuta 2015

Milloin tulee kesä?

Muistan päivän, kun aloin vähetä. Aurinko paistoi ja teki kaaren sade­tihkuun. Minä kävelin rauta­tie­asemalta kohti kaupungin keskustaa. Sateen kastelemat kenkäni litisivät ja matka­laukku hiersi rakkoja kämmeneeni.

Mietin, miksi kuljen aina samoja reittejä, enkä osannut vastata itselleni.

Riisuin kenkäni kadun­reunaan ja jätin matka­laukkuni niiden viereen. Avo­jaloin tallasin uutta polkua. Sammalet hellivät jalkojani, neulaset pistelivät ja hoitivat vaivojani. Mitä pidemmälle kuljin, sitä paremmin koin voivani. Reipastin askeleitani, halusin pian perille.

Kulkiessani minä katosin itseltäni, ymmärrykseni itsestäni hiipui, olin yhä pienempi ja yhä vähempi. Minä tiesin jo silloin, mihin se päättyisi, mihin polkuni minut veisi. Mietin, pitikö minun pelätä, mutta en osannut, en ainakaan halunnut. Jatkoin matkaani kunnes väsyin.

Pysähdyin ja kävin lepäämään puiden varjoon, maahan pitkälleni. Minä vajosin, maa väistyi ja kurottui kummuksi ylleni. Jäin siihen, enkä minä enää ollut minä enkä mitään.

Kun aurinko syttyi ja heitti säteensä maahan, minä havahduin.

Kohta, kun tulee kesä, minun on aika nousta ja palata elämään. Minulla on ollut sitä ikävä. Kaipaan lapsiani, kävelyä tihku­sateessa ja rakkoja kämmenessäni.

Ensimmäiseksi tarvitsen uuden minän.

Otan sen kolmelta keltaiselta perhoselta ja laitan vasempaan korvaani. Siellä se puhuu minulle, eikä anna minun enää unohtaa eikä vähetä.

torstai 30. huhtikuuta 2015

Vappuviuhka

Tori on täynnä rihkama­kauppiaita. Tarjolla on hassuja silmä­laseja, irto­neniä, hattaroita, markkina­palloja, vappu­viuhkoja ja ilma­palloja. Helppo­heikit huutelevat, myyvät säkeittäin karkkeja ja kehuvat tekevänsä tappiota joka säkillisestä. Lapset pysähtelevät kojuille, katsovat kiiluvin silmin tavara­paljoutta ja haluavat kaiken näkemänsä. Itku ja parku ja riemun­kiljahdukset täyttävät ääni­maisemaa.

Valtteri, aika­mies jo, on ostanut itselleen ilma­pallon ja hattaran. Pienenä hän jäi aina paitsi ja katseli kateellisena kavereiden jätti­palloja, jotka nostivat kevyesti monta pikku-ukkoa maasta. Hänkin olisi halunnut. Nyt hän sai, kun itse niin päätti, vaikka koko juttu tuntuikin pahasti synniltä ja tuhlaukselta.

Reinokin, Valtterin kaveri, on hankkinut ilma­pallon ja tulee se kourassaan ulos pienestä teltta­kojusta. Hän morjestaa Valtteria ja hymyilee leveästi.

– Mikäs nyt naurattaa? Valtteri murahtaa.

– Kävin ennustajalla. Kyllä kannatti. Elämä hymyilee kuule, voitan lotossa ja raveissa.

– Niinkö se lupasi? Paljonko maksoit sille?

– En mitään. Sovittiin, että se saa prosentit minun voitoista.

Myöhemmin samana päivänä, kun hattara on syöty ja naama pesty, Valtteri kurkistaa ennustajan kojuun. Sen hämärässä istuu bodarin näköinen mies ja syö nakki­sämpylää. Sinappia on tippunut pöydälle.

– Peremmälle, mies sanoo. – Onhan sinulla pallo?

Valtteri luikahtaa ovi­kankaan liepeiden välistä telttaan.

– On tämmöinen, hän sanoo ja esittelee vappu­ylpeyttään, pientä vaalean­punaista ilmapalloa. Mies hymyilee ja toteaa pallon juuri sopivaksi.

– Sopivaksi mihin? Valtteri kysyy ja siirtää aarteensa selän taakse turvaan. Hänen palloaan ei muut veisi.

– Minä ennustan siitä. Kristalli­pallo kului niin ohueksi, että sillä ei tee enää mitään.

– Sinä ennustit minun kaverille, että se voittaa lotossa ja raveissa.

– Muistan. Sillä olikin hieno pallo, hopeinen ja kiiltävä. Siitä näki pelkkää vaurautta ja menestystä. Katsotaanko, mitä sinun pallostasi näkyy?

Valtteri epäröi, mutta ojentaa pallonsa ennustajalle. Tämä vie sen lähelle kasvojaan, painaa silmänsä miltei kiinni pallon pintaan ja hymyilee.

– Niin hienoa, ennustaja toteaa, ja Valtterin sisällä syntyy onnen tunne.

– Maailmasi näyttää ruusun­punaiselta, ennustaja jatkaa, – mutta se on harhaa, pelkkä näky.

Valtterin onni sammuu ja muuttuu kylmäksi kiveksi. Hän tiesi tämän. Ei siihen mitään ennustajaa olisi tarvinnut. Maailma on muuttunut päivä päivältä kurjemmaksi. Mitkään hattarat ja ilma­pallot eivät sitä muuta yhtään paremmaksi.

Valtteri painaa leukansa rintaan ja tekee lähtöä.

– Odota! bodarin näköinen ennustaja sanoo.

– Paljonko? Valtteri kysyy ja kaivaa lompakkoaan esille. Raha­massi on kadonnut, varastettu tietysti.

– Äh. Anna olla. Ota tämä.

Ennustaja ojentaa Valtterille vappu­viuhkaa, jonka kahina lähtee kirkkaan­punaisista paperi­suikaleista. Varsi on puinen ja siitä kasvaa muutama vasta­puikea lehti.

– Mitä minä sillä?

– Se on viuhka. Sinulla ei ole sellaista ennestään, ei edes pientä. Ota.

Valtteri ottaa. Hän huiskaisee viuhkalla kokeeksi ja bodarin näköinen ennustaja räpsähtää naiseksi, joka hymyilee Valtterille, tarttuu tätä käsivarresta ja ehdottaa, että he jatkaisivat yhdessä tästä eteen­päin. Ensimmäiseksi he voisivat ostaa lisää nakki­sämpylöitä, Reino voittaisi lotossa niin monta kertaa, että he eläisivät leveästi ennustajalle luvatuilla prosenteilla.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Metsänuotiolla

Miehen yllä on verinen paita ja nahka­esi­liina. Hän kulkee metsässä, kiroilee ja puristaa suurta teuras­veistä kourassaan. Metsä rytisee ja ryskyy, kun mies harppoo kivien ja kantojen ylitse, katselee ympärilleen ja puiden taakse.

Yhden puun takana on peikko, joka seuraa miehen kohkaamista. Kun mies näkee peikon, hän kiljahtaa ja kaatuu takamuksilleen. Veitsi lennähtää sammalikkoon.

– Kukas sinä olet? peikko kysyy ja nostaa miehen pystyyn.

– Jalmari, mies kiljuu ja yrittää irti peikon otteesta. – Päästä.

Peikko päästää. Jalmari ryntää hakemaan veistään, nostaa sen kaksin käsin eteensä ja tuijottaa peikkoa. Hän miettii koti­mökkiin jäänyttä vanhaa äitiään ja tämän selviytymistä sen jälkeen, kun peikko on syönyt hänet ja imeskellyt luut kuiviksi.

– En minä sinua syö, peikko sanoo, ottaa taskustaan pienen nuotion ja taittelee sen auki. – Mitä sinä veitsi kourassa kuljet?

– Minulta karkasi lammas, Jalmari tunnustaa ja istuutuu nuotiolle peikkoa vasta­päätä. – Tai oikeastaan monta. Minun piti silpaista ne.

– Miksi? peikko kysyy ja vääntää nuotiota suuremmalle. Liekit lyövät Jalmarin pään ylitse.

– Se on minun työtäni. Minä olen teurastaja. Aika lämmin tuo.

Peikko säätää nuotion sopivaksi, antaa Jalmarille tikun nokkaan työnnetyn vaahto­karkin ja kehottaa loimuttamaan sen sopivaksi nuotion paahteessa. Jalmari tottelee.

– Tiedätkö, missä lampaat ovat? Jalmari kysyy ja nuolee huuliaan.

– Joo. Peikko sanoo ja taputtaa sammal­pehkoa vieressään. – Tässäkin on yksi.

Jalmari naurahtaa, pyytää vielä toisen karkin, paahtaa sen ja pistelee poskeensa. Sitten hän nousee, rapsii kariketta pöksyistään ja toteaa, että onhan maailmassa lampaita. Peikko pitäköön karanneet, jos sattuu ne löytämään.

Peikko lupaa sanoa päkä­päille terveisiä.

Jalmari varmistaa, että veitsi on hänen mukanaan vyöllä riippuvassa tupessa. Hän kiittää namuista ja talsii kotiinsa. Tästä olisi mukava kertoa äiti­muorille iltasella. Kyllä siinä muori siunailisi ja löisi kämmeniään yhteen useamman kerran. Vaahto­karkkejakin voisi käydä hakemassa matkalla.

Kun Jalmari on mennyt, peikko kääntää sammalen toisinpäin. Sammal onkin lammas.

– Pä’ä’ä’ää! lammas sanoo.

– Totta, peikko myöntää ja kääntää vielä monta sammalta lampaaksi. Ne tulevat kaikki peikon nuotiolle, paahtavat vaahto­karkkeja ja päkättävät siitä, onko erilaista olla sammal kuin lammas.

torstai 16. huhtikuuta 2015

Cicapo

– Tehdään se taas, Jani, jooko? Mari sanoo ja kurottaa Janin käden käteensä. Paris­kunta istuu halkaistuista hirsistä tehdyn pöydän ääressä vilkas­liikenteisen tien levähdys­paikalla. Tiellä kulkee rekkoja pitkissä jonoissa.

Jani puristaa Marin kättä. Hänen sisällään nousee kiihko ja suu­pieleen virne.

– Joo. Tehdään vaan. Tässäkö?

– Tässä. Tykkään noista rekoista. Ne lisäävät jännitystä.

– Mennäänkö ihan tien reunaan? Jani kysyy ja osoittaa ohi­kiitäviä autoja.

– Mennään. Onko sinulla se?

– On. Tule.

Mari ja Jani kulkevat käsi kädessä, etsivät sopivan paikan ja istuutuvat. Jani ottaa taskustaan vanhan, nahka­kantisen kirjan. Sen sivut ovat pergamenttia, ja ne ovat täynnä kirjavia, käsin kirjoitettuja kirjaimia.

– Minä ensin, Jani sanoo. Mari nyökkää.

Jani lukee tekstiä. Luettu synnyttää kuvia Janin mieleen, luo ilmeitä hänen kasvoilleen. Mielen kuvat konkretisoituvat sanoiksi ja sanat sammakoiksi, joita pullahtelee Janin suusta ja tipahtelee sammalikolle, jossa ne katselevat silmät suurina ympärilleen.

– Anna se minulle! Mari kiljahtaa. Hänen ilmeensä on kiihkeä ja jännittynyt, kun hän tempaisee kirjan Janin kädestä ja alkaa lukea.

Sammakoita tipahtelee sammalikolle. Ne kapsahtelevat siellä jo odottavien sammakoitten kaulaan, halailevat ja suutelevat. Suukoista sammakot paisuvat ja poksahtelevat kuka prinssiksi kuka prinsessaksi. Mari taputtaa käsiään ja hihkuu.

Mari ja Jani väistyvät, kun sammakko­prinssit ja -prinsessat iloitsevat toistensa löytymisestä. Ne loikkivat toistensa ympärillä, hyväilevät ja tunnustelevat toistensa kehoja, inahtelevat ja ääntelehtivät.

– Pian se tapahtuu, Mari sanoo. – Katso.

Mari painautuu Janin syliin. Hänen kehonsa vapisee. Hän puristaa Janin kättä. Janin suu kuivuu, ja hän nuolaisee huuliaan, vatsan­pohjassa on kireä odotuksen tunne.

Prinssit ja prinsessat tarttuvat toisiaan kädestä ja ryhtyvät tanssimaan cicapota.

– Nyt, Mari huokaisee. – Pitele minua. Lujasti.

Sammakko­kuninkaalliset tanssivat suoraan ajo­radalle. Kolme rekkaa ajaa peräkkäin, ne osuvat tanssijoihin ja liiskaavat ne pyöriensä alle.

Mari huokaa. Hänen vartalonsa vapisee Janin sylissä. Jani pidättelee hengitystään, puree hammasta ja vetää sitten henkeä.

– Sinä olet hullu, Jani sanoo Marille. – Aivan ihana hullu.

– Sanot vaan, Mari kuiskaa ja painaa suudelman Janin huulille. Kuuluu poksaus ja tien­vieressä seisoo kurki­paris­kunta. Linnut nousevat siivilleen ja katoavat.

torstai 9. huhtikuuta 2015

Konekaniini

Huoneessa kalahtaa ja välähtää, karvat pöllyävät ja palaneen eristeen haju täyttää ilman.

– Kärvähti tämäkin, Niilo toteaa. – Mulla alkaa olla keinot lopussa. Ja rahat.

– Sähkö­käyttöiset kilpakanit tulevat kalliiksi, Liisi sanoo ja nostaa savuavaa kanin roikaletta taka­koivesta. Kani tärähtää ja iskee kipinää. Sen turkki leimahtaa liekkeihin. Liisi upottaa kone-elukan vesi­saaviin ja toteaa, että Niilo on pian konkurssissa.

– Mutta kun minä haluan voittaa ne kisat!

– Tee jotain toisin, Liisi neuvoo. – Ei kannata tehdä samaa kuin muut.

– Mitä muka?

– Kokeile kello­pelejä. Niissä ei tarvita sähköä. Katso vaikka tätä, Liisi sanoo, avaa laatikon ja nostaa sieltä tuhannen kolmensadan liipottimen kello­koneiston. – Ja kaikki pelaa yhdellä jousella.

– Miksi siinä on noin tolkuton määrä liipottimia? Vähempikin riittäisi.

– Loikkaan kyllä, totta. Mutta suurinta osaa liipottimista käytetään mekaanisen älyn tuottamiseksi. Kun tästä tekee kanin, se osaa kampittaa muita kisa­veikkoja kyseenalaisillakin tavoilla.

– Kuulostaa hyvältä. Saanko käyttää tuota?

Liisi lupaa. Niilo väkertää uuden kanin, jonka käyttö­voimana on kellopeli. Kani istuu työpöydällä ja on syövinään porkkanaa. Oikeasti se vain jauhaa sen ja puristaa pelleteiksi. Vaikutelma on varsin aito.

– Siitä tuli eto peli, Niilo hykertelee. – Sen mekaaninen äly on oikea aarre.

– Taisit keksiä jotain kivaa sen kanssa?

– Tämä kani voittaa aina. Se osaa pysäyttää ajan ja työntää oikeita kapuloita muiden kone­kanien rattaisiin, kun ne seisovat jähmettyneinä lähtö­viivalla.

– Kiva. Oletko kokeillut sitä?

– Kohta olen.

Niilo kääntää vetoa kone­kaniin ja käynnistää sen. Pöydälle ilmestyy toinen samanlainen kani.

– Se teki itselleen kumppanin, hän toteaa. – Aika taisi oikeasti pysähtyä. Huomasitko?

– En, Liisi tunnustaa ja kiertää kaneihin vetoa. – Kokeillaan uudelleen.

Liisi ja Niilo havahtuvat puu­tarhan periltä. Aika välkehtii ja maailma täyttyy kone­kaniineista, jotka kääntävät vetoa toisiinsa. Vaikka Liisin lause katkeaa kymmeneen tuhanteen osaan ja jakautuu yhtä moneen aika­jatkumoon, Niilo kuulee sen yhtenä selkeänä lauseena:

– Olisi varmaan pitänyt ajatella ensin.

torstai 2. huhtikuuta 2015

Pauhaus

Helppo­heikit huutavat ja pakkaavat yli-ikäisiä namu­mellejä pussiin. Torin toisessa reunassa pyöritetään kahvi­rulettia. Ukot asettavat kolikoita peli­korttien päälle, ja pieni kuula päättää kuka saa ja saako kukaan. Liha­piirakoita ja puolen litran maito­tölkkejä myydään pienestä höyryn täyttämästä kopista. Sen edessä on muutaman äijän jono. Naiset juovat kahvia ja syövät viinereitä.

– Tuo on se tyyppi, Lissu sanoo ja osoittaa mustaan takkiin pukeutunutta miestä, joka selvästi etsii jotain. Miehen kädessä on vanha pahvinen matka­laukku.

– Kuka? Aune kysyy. – Mikä mies?

– Pauhaaja. Sitä pitää vähän varoa. Se on kova sanoissaan, vaikka ei se kenenkään päälle ole käynyt. Ainakaan vielä.

Pauhaaja on löytänyt mieleisensä paikan ja avaa matka­laukkunsa. Siellä on puhallettavat tika­puut ja kova­kantinen kirja.

Mies puhaltaa tika­puihin ilmaa, kunnes niissä on kaiken kaikkiaan seitsemän puolaa. Tikkaat mies pystyttää keskelle toria ja kapuaa niiden huipulle. Siellä hän tasa­painottelee kirja kädessä ja lukee ääneen. Sanat iskevät toriväen niskaan.

– Ottaapa kipiästi, Johannes toteaa ja kääntää selkänsä tika­puu­miehelle.

– Eikös vain otakin? perunan­myyjä sanoo. – Viime viikolla sen jutut kivettivät parvellisen puluja.

– Valehtelet.

– Totta se on. Linnut lensivät liian lähelle ukon puheita ja kivettyivät. Otakko perunaa? Siikliä. Käsin nostettua.

– Pane kapallinen. Iso.

Tikkailla seisovan äijän sanat kovenevat ja putoilevat torilla kulkevien selkään. Ihmiset nytkähtelevät sanojen osuessa ja nostaessa paukamia selkä­nahkaan. Varovaisimmat ovat siirtyneet torin reunalle.

Kahvi­ruletti­koppien takaa pelmahtaa taivaalle varpus­parvi ja lentää suoraan miehen puheeseen. Ne kivettyvät ja roiskuvat kivinä pitkin toria. Yksi iskeytyy suoraan Lissun syliin. Nainen parahtaa ja nappaa kivi­linnun käteensä.

– Sainpas, hän riemuitsee. – Lyyti kehui saaneensa kivi­pulun, mutta on varpunen sentään paljon somempi. Eikö sinustakin?

Aune nyökkää. Hänen kasvonsa ovat kalpeat ja hän tuijottaa tikkailla seisovaa miestä. Joku puku­mies seisoo tikkaiden juurella ja heittelee puudelia ylös­päin.

– Mitä tuo tekee? Aune kysyy.

– Se on Lahtinen, insinööri­tohtori. Se käy aina kivettämässä koiran tai pari, kun tuo tikas­äijä on paikalla.

– Syy?

– Se kovertaa ne ontoksi ja tekee niistä mekaanisia leluja. Robotteja muka. Huit­hapeli se on. Mutta jotkut kyllä ostavat siltä niitä koiria. Minä en niin koirista välitä, mutta pupu­robotti olisi kiva, kun on pääsiäinen ja kaikki.