Ajan lastu

Vanha mies istuu rautatieaseman kahvilassa ja katselee kaukaisuuteen kapenevia raiteita. Hänen edessään jäähtyy kupillinen mustaa kahvia. Suklaapala, jonka baarimikko on laittanut kupin viereen, on pehmentynyt ja sulanut. Mies vilkuilee asiakkaita, joita tulee sisään tuon tuosta.

Kun hän huomaa tutut kasvot, ilo häilähtää hänen sisällään ja jää pingahtelemaan selkärankaa ylös ja alas. Miehen ilme ei kuitenkaan muutu, vaan hän näyttää yhtä yrmeältä kuin aina. Hän nyökkää tervehdyksen ja jää odottamaan.

Nuori mies tilaa latten, tulee lasi kourassa vanhuksen luo ja istuutuu samaan pöytään.

– Moi, vanha mies sanoo. – Mitä kuuluu?

– Sen kummempia, nuorukainen vastaa. – Samaa.

Molemmat istuvat pitkään ja miettivät omiaan, maistelevat juomiaan ja koettavat tulkita toistensa ilmeettömyyttä.

– Mitä tuo on? mies kysyy ja heilauttaa kättään toisen juomalasia kohden.

– Pitkä maitokahvi.

– Ei olla nähty melkein vuoteen, mies jatkaa toisesta kohtaa ajatustaan.

– Ei.

– Miten työt?

– Ihan ok.

– En ole kuullut veljistäsikään mitään, saati tavannut, mies sanoo, ja ikävä puristaa hänen vatsansa mustaksi jääksi. Miehen ilme on rikkumaton ja suu suora viiva. Mikään hänen tunteistaan ei näy ulospäin, vaikka silmien takana velloo paineenalaista suolavettä.

Kuluu hetki.

– Hyvin niillä menee, nuorukainen kertoo, hörppää juomansa ja alkaa koota tavaroitaan. – Juna lähtee.

– Minäkin tästä, mies toteaa ja nousee. – Nähdään. Heippa.

– Joo. Heippa, iskä.

Hiihtäjä

Mies raahautuu kotiinsa ja lösähtää sohvalle kaikki vaatteet päällä. Karvalakki osuu sohvan selkänojaan ja siirtyy peittämään silmiä. Mies heilauttaa kättään sitä kohden, mutta ei jaksa korjata tilannetta vaan pelkästään ynähtää.

Miehen vaimo kuulee ynähdyksen ja arvaa mistä on kysymys. Mies on taas hiihtänyt metsässä perinteiseen tyyliin umpihangessa. Se ei sitten koskaan opi, vaimo miettii, pohrustaa suksillaan metsään niin pitkälle kuin jaksaa ja kääntyy takaisin vasta kun voimat loppuvat. Se on aina poikki kun pääsee lopulta kotiin, ja vielä tuo ainainen karvareuhka.

– Et taida ikinä oppia, nainen tuhahtaa miehelleen ja ottaa karvalakin tämän päästä, lyö sitä jalkaansa vasten ja nakkaa miehen syliin.

– En, mies huokaa ja puristaa reuhkaansa. – Pitää kasvattaa kuntoa. Kiitos.

– On siihen parempiakin tapoja kuin hiihtää itsensä kuoleman kieliin. Tuollainen ei ole enää tervettä, tiedäthän. Ja vielä karvalakki päässä.

– Tule paremmin hiki, mies selittää. – Rasva palaa. Onhan tästä puhuttu.

– Rasva. Mikä rasva? nainen tuhahtaa. – Äijä on kuin poutakesän orava, ei rasvan hiukkaa missään. Eikä lihaksetkaan juuri pullistele, ettei sen puoleen. Kävisit välillä salilla niin saisit vähän lihaksia.

– Ei lihasten tarvitse pullistella, mies toteaa ja riiputtaa suupieliään alaspäin. – Että aina viitsit jauhaa tuota samaa.

Nainen hymyilee miehelle ja taputtaa tätä päälaelle. Sitten hän muuttuu salaperäisen näköiseksi, istahtaa miehen viereen ja sanoo:

– Kuule, juteltiin tyttöjen kanssa yhdestä jutusta, jota haluaisin kokeilla. Se voisi tehdä sinulle tosi hyvää.

– Maksaako se?

– Ei se mitään maksa, odotas.

Nainen pomppaa pystyyn ja käy hakemassa pitkän johdon, jonka pään hän antaa miehen pideltäväksi. Sen jälkeen hän kytkee johdon toisen pään vahvistimeen ja napsauttaa sen päälle.

– No? nainen kysyy.

Mies on piristynyt ja noussut istumaan. Hänen kasvonsa eivät ole enää valu alaspäin, vaan ne ilmentävät vahvaa tahtoa ja tekemisen halua. Äskeisestä uupumuksesta ei näy häivääkään.

– Mitä sinä teit? mies kysyy. – Tuli ihan outo olo. Tosi vahva.

– Niin vahvistimet toimivat. Tai Tuulahan sen keksi. Sen kissa oli leikkinyt vahvistimen johdoilla ja siitä oli tullut melkein kuin tiikeri, kun se oli rikkonut sen kynsillään.

– Miten siitä nyt tiikeri olisi tullut? mies epäilee. – Kotikissasta.

– Vahvistimella voi säätää volyymia, nainen hymyilee ja kääntää nupin melkein äärilaitaan. – Näin.

Miehen lihakset paisuvat ja hän rupeaa näyttämään atleetilta parhaasta päästä. Nainen hymyilee. Hän menee miehen luo ja irrottaa vahvistimen johdon tämän kourasta, sivelee ihon alla pullistelevia lihaksia ja ryhtyy johdattamaan miestä makuukammariin päin.

No onkos tullut?

Mies istuutuu lumiselle puistonpenkille. On tammikuun kylmä, mutta hän on päättänyt, ettei enää odota kesää. Se on aina niin toivottoman kaukana ja talvi on aina niin toivottoman pitkä. Jospa säiden haltijat antaisivat talven käydä kesästä. Voihan sitä yrittää, hän miettii. Kaikki muut konstit on jo kokeiltu ilman, että mikään olisi mitenkään vaikuttanut mihinkään.

Ohikulkijat vilkaisevat miestä ensin pikaisesti, mutta kääntävät sitten päänsä uudelleen tätä kohden. Jotkut jäävät seisomaan ja katsoa tillittämään hihaton paita päällä ja shortsit jalassa istuvaa miestä. Mies ottaa eväitä muovikassistaan, sihauttaa olutpullon auki ja alkaa purkaa lenkkimakkarapakettia.

– Oletko lyönyt vetoa? joku ohikulkijoista kysyy pysähtymättä ja naureskelee mennessään.

Mies ei vastaa, vaan haukkaa makkarastaan. Makkara on vähän jäässä, eikä miehen hammas oikein pysty siihen, joten hän kaluaa sitä kulmahampaillaan kuin koira luuta. Olutkaan ei lämmitä ja miehen paljaat pohkeet ja sandaaleista pilkistävät varpaat alkavat sinertyä.

Kun miestä jo melkein itkettää sään armottomuus, hänen vierelleen penkille laskeutuu korea lintu. Siivekäs on varsin suurikokoinen. Se muistuttaa kotkaa ja riikinkukkoa, mutta näyttää papukaijalta. Mies kääntää päätään ja tarkastelee lintua. Lintu aukoo nokkaansa. Sen suusta leviää höyrypilviä pakkaseen.

– Otatko makkaraa? mies kysyy ja tarjoaa jäistä lenkin pätkää linnulle.

Lintu kouristaa siipisulkiaan ja tarttuu makkaraan. Mies ottaa kassistaan olutta, avaa pullon ja tarjoaa sitäkin linnulle. Lintu huolii ja nyökkää kiitokseksi.

Siinä istuvat molemmat. Kylmissään talvessa. Keksimättä mitään mies miettii, mistä lintujen kanssa voi jutella.

– Aika kylmä, lintu toteaa ja helpottaa miehen sosiaalisia paineita. – Taitaa olla pakkasta.

– Ainakin tämä on vähän jäässä, mies toteaa ja nostaa makkaranpätkäänsä.

Linnun silmät ovat syvän keltaiset, kun sen katso miehen ajatuksiin. Sitten se nostaa omaa lenkinpätkäänsä, kolauttaa sitä miehen makkaraa vasten ja sanoo:

– Kippis.

Mies hymyilee. Lintu onkin hauska veikko ja ymmärtää asiat hienolla tavalla. Se vaikuttaa jopa varsin älykkäältä, paitsi että sen pukeutumista ei voi kyllä oikein kehua, kannattaisi pukeutua korppityyliin tuolla varrella, hän miettii. Mies hörppää olutta ja aikoo juuri kertoa ajatuksensa linnulle, kun penkille istuu pelkkään resuiseen lannevaatteeseen pukeutunut harvahampainen vanha mies.

Vanhus tarttuu lintua kurkusta ja vääntää siltä niskat nurin. Sitten hän nakkaa raadon olkansa yli puskien alle ja kääntyy katsomaan miestä.

– Moro, hän sanoo.

Mies nousee ja potkaisee vanhusta polveen. Sitten hän heittää tätä jäisellä makkaralla, kääntyy ja lähtee kotiinsa. Vanhus nilkuttaa miehen perään, mutta ei saa tätä kiinni. Tarvitaan satoja ja tuhansia askeleita, ennen kuin mies pääsee kotiovelleen ja sen taakse turvaan. Vanhus on seurannut miestä koko matkan ja jää nojaamaan kaksin käsin ovilasiin. Mies rynkyttää kuumissaan hissin nappia.

– Minä odotan, vanhus huutaa oven lävitse.

Punainen meri

Poika ottaa eteensä suurimman paperin, minkä löytää ja ryhtyy piirtämään. Hän piirtää tunnin, piirtää toisen ja kolmannen, mutta ei saa kuvaa valmiiksi vielä illallakaan, vaan se jää odottamaan uutta päivää ja uutta aikaa. Seuraavana päivänä, kun on taas kulunut monta tuntia, piirustus on valmis. Poika tulee äitinsä luo ja pyytää tätä katsomaan. Äiti katsoo ja kehaisee pojan pitkäjänteisyyttä, yleensä tämä on heittänyt asiat kesken ensimmäisten minuuttien jälkeen ja todennut, ettei osaa tai viitsi. Tässä kuvassa täytyy olla jotain ihmeellistä.

– Mikä tämä on? äiti kysyy. – Tikku-ukkoja siinä on ainakin vaikka kuinka paljon.

– Ne on kaikki maailman ihmiset.

– Niitä on tosi monta. Eihän ne sovi yhtään liikkumaankaan.

Poika katselee piirustustaan ja nyökkää vakavana. Hän selittää, että koulussa kerrottiin, miten ihmiset vaan lisääntyvät ja lisääntyvät vaikka maapallo on jo ihan täysi. Sitten poika hiljenee ja muuttuu vakavan näköiseksi.

– Siinä on kuitenkin yksi paha juttu, äiti. Katso.

Poika näyttää kuvan reunaa. Hän on piirtänyt siihen meren ja sen pinnan alle suuria terävähampaisia kaloja, jotka syövät veteen pudonneita ihmisiä. Ihmiset kiljuvat ja koettavat nousta vedestä, mutta eivät mahdu. Samanaikaisesti veteen putoaa koko ajan lisää ihmisiä.

– Jos ihmisiä tulee aina lisää, kaikki eivät sovi maalle seisomaan, hän sanoo.

– Totta. Mutta älä huoli, ei tuollaisessa tungoksessa kukaan voi lisääntyä.

– Ei vai? poika hymyilee.

– Ei, äiti naurahtaa. – Lisääntymiseen tarvitaan tilaa.

Poika näyttää tyytyväiseltä ja hakee pyyhekumin muuttaakseen piirustustaan.  Sitten hänen ilmeensä valahtaa.

– Mutta äiti! hän parkaisee.

– Mikäs nyt tuli?

– Mutta jos ne laihtuvat.

– Miksi ne niin tekisivät?

– Kun kukaan ei sovi tekemään ruokaa, tai edes pitsaa.

– Mutta sehän on vaan hyvä. Tulee lisää tilaa kun ihmiset ovat ohkaisempia. Jospa joku sopisi tekemään sitten ruokaakin, äiti lohduttaa.

– Sitten ne voivat taas lisääntyäkin, poika parkaisee ja alkaa värittää merta punaiseksi.

Lenkillä

Mies kävelee ripein askelin pitkin marketin valtaväylää. Yhtäkkiä sivukujalta hyllyjen välistä miehen eteen pelmahtaa nainen, joka työntää täyteen lastattuja ostoskärrejä. Mies kopsahtaa niitä vasten. Ne vääntyvät irti naisen käsistä ja kolahtavat hyllyn kylkeen.

– Oho, mies sanoo ja katsoo naista. – Ai terve. Mitä kuuluu?

Nainen, jonka naama on mutrulla ja suu auki päästääkseen ilmoille muutaman kovan sanan ja terävän ilmaisun, huomaa tuntevansa törmäilijän ja lientyy vihassaan.

– Mitä sinä siinä töttöröit? hän kysyy. – Pitäisi katsoa eteensä. Ei kaupassa noin saa juosta.

– Minä kävelin, en juossut, mies selittää. – Kävelin kyllä tavallista reippaammin, kun kunto ei muuten kohoa eikä kasva.

– Kuntoiletko sinä täällä? Kaupassa?

– Kuntoilen. Opin sen Raijalta. Se sanoi kaupassa käymisen olevan tosi raskasta, kun pitää kulkea kilometrikaupalla käytäviä.

– Ja sinä rupesit tuumasta toimeen, lenkkeilet kaupassa.

– Täällä ei ainakaan ole tuulta eikä sadetta, eikä kyllä pakkastakaan. Sitä paitsi tämä on aika sosiaalista, kun aina törmää johonkin tuttuun.

– Tykkääköhän kauppias tuollaisesta tilan väärinkäytöstä? Ostoksillahan sinun täällä pitäisi olla.

– Tykkää se. Me juteltiin sen kanssa yhtenä päivänä lounaalla kun satuttiin samaan aikaan. Se oikein innostui asiasta, kuule. Et tiedäkään mitä on vielä tulossa.

Nainen katsoo miestä alta kulmain, mutta pyytää tätä kuitenkin kertomaan, mitä tietää kauppiaan suunnitelmista. Mies epäröi, mutta suostuu lopulta, kun nainen lupaa lähteä miehen kanssa kahville ja vielä tarjota. Nyt he istuvat marketin kahviossa, juovat laihaa lattea ja mutustavat voipullia.

– Tästä tehdään liikuntapainotteinen liiketila, mies kertoo. – Ihan ensimmäiseksi liukuportaat vaihdetaan juoksumattoon ja liiketilan reunoille tehdään juoksurata, aika kapea tosin. Sen varrelle tulee mehuasemia ja muita sopivia pysähdyspaikkoja.

– Niin kuin mitä?

– Kaikenlaisia terveys- ja kuntotuote-esittelyitä ja sellaisia. Ja tiedätkös, vanhat vessat korvataan oikeilla pesutiloilla ja muutenkin niitä parannetaan. Kauppias on sanonut, että aina parempi mitä pidempään asiakkaat viihtyvät heillä. Sitä paitsi ostosten tekoa helpotetaan huimasti.

– Sehän kuulostaa hyvältä. Miten?

– Sillä aikaa kun olet lenkillä tai muuten harrastat kaupan tiloissa, kaupan henkilökunta kerää sinulle ostokset valmiiksi. Ja arvaatkos! Siihen ostoskoriin laitetaan aina automaattisesti kaikki tarjoustuotteet, niin sinun ei tarvitse etsiä niitä. Muuten ostoskori täytetään sen mukaan, mitä olet ennenkin ostanut. Asiakkaat saavat osallistua korien täyttämiseen ja nostelemiseen, jos haluaa treenata käsivoimia tai sellaista. Tosi helppoa ja kätevää, eikös?

– Mistä ne muka minun ostokseni tietävät?

– Kanta-asiakaskortista tietenkin, tai vaikka pelkästä maksukortista, tai jos maksat käteisellä niin kassalla oleva kamera tallentaa kuvasi ostosten viitetiedoksi. Kaikki ostoksesi ovat hyvässä tallessa kauppiaan kirjanpidossa. Kyllä sinä sen tiesit.

Mies haukkaa viimeiset pullanmuruset ja hörppää loput latet lasistaan. Hän kiittää naista kahviseurasta ja sanoo, että hänen on vielä kierreltävä työkaluosasto kuudesti ja kuroteltava tavaroita joltain ylähyllyltä. Se on hyvää venyttelyä näin liikunnan jälkeen.

Tahdonto

Nainen avaa baarin oven ja siirtää teljet syrjään sen edestä. Ensimmäinen työpäivä ihan yksin, hän miettii, mutta eiköhän se mene, viikossa ehti kuitenkin oppimaan talon tavat ja suuren osan asiakkaistakin. Sekin hassu vanhus, joka istuu aina baaritiskillä, juo punaviinitotia ja filosofoi. Se on aika lysti, vaikka vähän liian kova puhumaan ja esittämään ajatuksiaan, eikä baarimikkona pääse edes karkuun.

Nainen napsauttaa valot päälle ja kiljaisee.

– Mitä te siinä teette? hän kysyy baaritiskillä istuvalta vanhalta mieheltä ja painaa kättään rintaansa vasten. – Miten te pääsitte sisään? Minä ihan säikähdin.

Mies kääntyy katsomaan naista ja nostaa tyhjää totilasiaan tämän nähtäväksi.

– Tämä loppui, hän sanoo. – Laitatko minulle uuden?

Nainen toteaa, että paikka ei ole vielä auki ja miehen on odotettava sen aikaa, kun hän vie tavaransa ja takkinsa keittiön puolelle ja kiehauttaa vähän vettä.

– No niin, nainen sanoo ja laskee höyryävän punaviinitotilasin miehen eteen. – Nyt sitten niitä selityksiä. Miten te olitte täällä jo ennen kuin edes avasin oven?

Mies hymyilee ja sanoo kuuluvansa vakiokalustoon eikä ole siksi poistunut baarista ainakaan kolmeen tai neljään vuoteen. Nainen haluaa tietää, missä ja millä keinoin mies peseytyy ja huolehtii muuten itsestään. Hän sanoo, ettei usko mitään vakiokalustojuttuja.

– Ei siihen tarvitse uskoakaan, mies toteaa. – Se ei ole mikään uskonto.

– En minä uskokaan. Älä luule.

– Oletko huomannut, että uskonnot ovat saaneet kilpailijoita?

– Olen tietysti, maahanmuuttajien mukana on tullut vaikka mitä uskontoja.

– En minä niitä tarkoita, ne ovat aina olleet täällä, vaikkakin syrjässä. Laitatko vielä toisen totin, kiitos.

– Mitäs sitten?

– No vaikka toivonto ja luulento. Niitäkin on erilaisia.

– Ai mitkä?

– Toivonto perustuu toivomiseen ja luulento luulemiseen. Uskon kanssa niillä ei ole mitään tekemistä.

Nainen hymyilee ja laittaa uuden lasillisen totia miehen eteen. Sitten hän tarttuu tätä parrasta ja sanoo:

– Olette te kyllä mainio. Mutta tiedättekös? Minä olen tahtovaisia ja tahdon, että tulette vastedes baariin vasta avaamisajan jälkeen.

Parkkimittari

Mies survoo pankkikorttia parkkimittariin ja koettaa saada laitteen sylkäisemään pysäköintiluvan seuraaviksi pariksi tunniksi. Kone on kuitenkin möks eikä suostu, vaan väittää, ettei miehen kortti kelpaa ja että tämän tulisi viedä autonsa muualle. Mies käy jo niin kuumana, että lumi sulaa hänen ympäriltään ja sulamisvedet hyökyvät miehen kenkiin.

Nainen jättää autonsa miehen auton viereen, kapuaa ulos kolikkokukkaro kädessään ja lähtee kohden parkkimittaria. Kuljettuaan hetken matkaa hän näkee, miten mies raivoaa koneelle ja miten ensimmäiset voikukat alkavat nostaa päätään vastasulaneella nurmikolla parkkimittarin takana. Nainen epäröi hetken, mutta jatkaa sitten matkaansa.

– Nämä koneet vihaavat minua! mies huutaa, kun nainen tulee liki. – Tämäkään ei suostu antamaan minulle kuponkia.

– Etkö osaa käyttää sitä? nainen kysyy ja virnistää päälle. – Se kortti käytetään tuossa kolossa ja sitten painellaan tuosta nappulasta.

– Näytä, mies sanoo ja ojentaa korttinsa naiselle.

Nainen työntää kortin parkkimittarin lukijaan. Näyttöön välähtää teksti, joka määrittelee kortin lukukelvottomaksi.

– Sinun kortissasi on vikaa, nainen toteaa ja antaa kortin takaisin miehelle. – Maksa kolikoilla.

– Ei ole yhtään kolikkoa, mies pillastuu ja paiskaa karvalakkinsa maahan, jossa se imaisee kaiken sulaneen veden niin että ruohikon laitimmainen voikukka nuupahtaa veden puutteesta.

– Minä annan, nainen lupaa, kaivaa pussukastaan kolikon ja ojentaa sitä miehelle. – Riittääkö tämä?

– En minä nyt sinun rahojasi ota, mies tiuskahtaa, kiertää karvareuhkansa kuivaksi ja rupeaa murjottamaan. Voikukka virkistyy vesiryöpystä ja rupeaa tönimään kavereitaan.

– Ota nyt kun annetaan, en minä näitä kaikille jakele.

Mies ottaa naisen tarjoaman kolikon, työntää sen parkkimittariin ja saa kaipaamansa pysäköintiluvan. Hän vie sen autoonsa ja jättää asianmukaisesti kojelaudan päälle näkyviin, lyö oven kiinni ja lukitsee auton. Sitten hän lähestyy naista, joka on saanut oman pysäköintilippunsa ja asettelee sitä autoonsa.

– Kiitos, että välitit, mies sanoo ja ojentaa kättään naiselle. – En olisi uskaltanut jättää autoa ilman tuota lupaliparetta tähän.

Nainen hymyilee ja tarttuu miehen ojentamaan käteen. Mies puristaa naisen kättä kevyesti ja katsoo tätä ensimmäistä kertaa silmiin. Mies pehmenee ja hänen polvensa alkavat notkua. Nainen alkaa näyttää sulalta hunajalta ja hehkuvalta hedelmältä.

Naista naurattaa miehen kasvojen muuttunut ilme. Tämä on taas näitä, hän miettii ja taluttaa miehen takaisin parkkimittarin luo. Sen takana kasvaa jo kokonainen voikukkapelto. Siellä nainen ottaa miehen kasvot käsiensä väliin ja nipistää tätä poskesta. Muutamalla tottuneella liikkeellä hän muovailee miehestä muumipeikon ja jättää seisomaan voikukkien keskelle.

Koditon

Iiris tulee koulusta ja heittää koululaukun eteisen nurkkaan. Tytön äiti kuulee kopsahduksesta tämän mielialan ja tiedustelee mitä tämä nyt on vailla.

– Äiti, otettaisiinko meille koditon? Kaikilla muilla jo on sellainen.

– Koditon? Mitä ihmettä olet taas saanut päähäsi tyttö hyvä?

– Niitä saa ilmaiseksi, hakee vaan jostakin kadulta. Niitä on siellä paljon, opettaja kertoi.

– Mutta koditon! Mitä ihmettä sinä sellaisella tekisit? Ja kenellä muka on sellaisia kotonaan ja miksi?

– Ellallakin on kaksi. Se pukee ja kampaa niitä.

– Kodittomia? Mutta eihän ne ole mitään leluja, vaan ihmisiä. Eihän niitä nyt saa miten tahansa kohdella.

– Ei saakaan. Ellan äiti on laittanut niille omat paikat eteiseen, eikä niitä saa häiritä jos ne menevät sinne. Muuten ne voivat vaikka sairastua ja kuolla.

Iiriksen äiti pyörittää päätään ja korjaa tyttärensä sinne tänne viskomia vaatteita paikoilleen.

– Opitkohan sinä koskaan huolehtimaan tavaroistasi? hän huokaa. – Ja vielä pitäisi ottaa tähän joku koditon vaivoiksi.

– Älä viitsi, äiti. Ei siitä olisi mitään vaivaa. Rosalinan äiti on opettanut niiden kodittoman keräämään Rosalinan tavarat. Sinäkin voisit.

– Ihanko totta?

– Joo. Ja Vilman koditon siivoaa ja laittaa ruokaa ja lukee satuja Vilmalle. Sellaisen satukodittoman minäkin haluaisin, äiti. Saanko? Pliiis.

Tytön isä tulee kotiin kesken kaiken. Iiris ryntää miehen tykö ja käy tämän kanssa lähes saman sisältöisen keskustelun kuin äsken äitinsä kanssa. Iiriksen äiti seuraa miehen ilmeiden vaihtumista ja puuttuu puheeseen ennen kuin mies ehtii sanoa mitään lopullista.

– Koditon voisi olla kyllä kätevä lisäapu keittiössä, hän huomauttaa tyttärensä isälle. – Luuletko, että löytäisit meille sopivan jos kävisit etsimässä?

– Että sinäkin, mies tuhahtaa. – Kukas sen sitten hoitaisi kun te kyllästytte siihen?

– Voisihan sen laskea takaisin kadulle, eikö voisikin?

– No ei. Niiden on parempi elää siellä, missä ne nyt ovat. Ei tule kesää tällä kertaa.

Äiti ja tytär purskahtavat katkeraan itkuun. Mies katselee vaivautuneena, hakee juotavaa jääkaapista ja miettii.

– Mutta koiranpentu olisi kyllä kiva, hän sanoo. – Jospa minä haen meille sellaisen?

Naiset hyppäävät miehen kaulaan, halaavat ja pomppivat.

– Joo, iskä. Sinä olet niin ihana, Iiris kiljuu. – Kellään muulla ei ole koiraa.

– Se on hyvä ajatus, Iiriksen äiti toteaa. – Saakohan niitä kodittomina?

Lomamatka

Mies pakkaa matkalaukkuansa ja myhäilee tyytyväisenä. Lomille ensimmäistä kertaa moniin vuosiin, hän miettii, yrittäjänä ei ole ehtinyt, vaan aika on mennyt työntekoon ja leivän hankkimiseen perheelle. Vaikka ovathan vaimo ja lapset käyneet lomilla senkin edestä. Mies hymyilee ja heittää vanhat keltaiset uimahousunsa matkalaukkuun kasan päällimmäiseksi.

– Muistithan pähkinät, vaimo kysyy, kun hän näkee miehen jo sulkevan kapsäkkiään.

– Pähkinät? mies ihmettelee. – Mihin minä niitä muka tarvitsisin?

– Lennolle tietenkin, hupsu. Pitäähän lennolla olla pähkinöitä.

– Eiköhän niitä saa koneesta niin kuin ennenkin, mies sanoo ja loksauttaa lukon kiinni. – Sitä paitsi ruumaanhan tämä laukku menee. Ei sieltä mitään pähkinöitä voi kesken kaiken hakea.

Vaimo pyörittää päätään ja hymyilee. Mies on ajastaan jäljessä, hän miettii. Vaikka ei se mikään ihme ole, eihän se ole vuosiin katsellut telkkaria saati lukenut lehtiä. Mistä se voisi mitään tietää?

– Pähkinät on oravalle, vaimo valistaa. – Ne pitävät sen hyvällä tuulella ja voimissaan.

– Oravalle? Mille hiton oravalle?

– Sille, jonka kyydissä me päästään sinne lomalle, höpsö. Jokaisen pitää ottaa mukaan ainakin viisi kiloa pähkinöitä. Etkö muista, kun sanoin sinulle siitä jo aiemmin?

– Että oravalle. Mietin miksi niitä pähkinöitä piti raahata sellaisia määriä kaupasta. Mahtaa olla aikamoinen pörröhäntä. Mistä ne sellaisen ovat löytäneet?

– Se on sitä geeniteknologiaa, en tiedä oikein tarkasti. Mutta hyvän kyydin se antaa, varsinkin ne liito-orava versiot.

– Liito-orava. Eikös se ole jotenkin uhanalainen otus?

– Oli se joskus, mutta sitten sille keksittiin teollista käyttöä ja siitä tehtiin näitä oravaliitimiä. Nyt niitä on vaikka kuinka paljon.

– Jaksaakos se muka liitää kaikki ne tuhannet kilometrit etelään saakka?

– Ei tietenkään kerralla. Mutta mastoja on laitettu sopivin välein. Niihinhän sinä olet jo vuosia toimittanut osia.

– Öljynporaustorneihin minä olen niitä tehnyt.

– Mastoihin.

– Jaa. No ehkä sitten niin. Mutta miten se masto oraviin liittyy?

– Sitten näet, vaimo naurahtaa. – Ehkä se orava ottaa ihmiset kyytiin ja kiipeää maston huippuun ja loikkaa sieltä liitoon kohden seuraavaa mastoa.

– Pähkinöiden voimallako?

– Niin.

– Sen selässäkö istutaan? Eikö sellainen ole vaarallista? Mitä jos sieltä putoaa?

– jännittävää se on eikä ollenkaan vaarallista. Paitsi jos pähkinät loppuvat kesken.

– Putoaako se orava silloin?

– Ei putoa. Mutta se saattaa napata pari matkustajaa välipalaksi. Ei sitä tarvitse pelätä, niin ei käy läheskään joka kerta.

Miehen mieleen tulee yhtäkkiä kiireellinen tilaus, jonka toimitukseen hänen on pakko osallistua henkilökohtaisesti. Hän kaivaa fablettinsa taskustaan, näyttää tilauskirjaa vaimolleen ja toteaa, ettei hän voikaan millään lähteä.

– Älä hupsi, vaimo sanoo ja kiskoo miestään käsivarresta. – Olen varannut sinulle paikan eturivistä heti oravan niskan takaa. Siitä on kaikkein parhaat näkymät.

Joukolla

– Hei! Tule katsomaan. Nämä myyvät tosi edullisia lentolippuja. Voiko tämä olla tottakaan?

– Näytä! Ai nämä. Näistä oli juuri juttua netissä. Ne ovat sanoneet irti koko henkilöstön.

– Säästäväistä porukkaa. Ilmankos on halpaa, kun ei tarvitse maksaa palkkaa lentäjille tai muille niin kuin lentoemännille tai stuerteille.

– Noo, palkkakustannukset on meidänkin bisneksessä se suurin menoerä. Jollei palkkaa tarvitsisi maksaa, menisi meilläkin paljon paremmin. Verot on toinen ihan turhanpäiväinen juttu.

– Kukas ne työt sitten tekisi? Ei ne teidänkään palvelut itsestään synny.

– Jos siirryttäisiin takaisin orjatyövoiman käyttöön?

– Hullu. Nehän pitäisi sitten vielä ruokkia ja majoittaa. Ei sekään ilmaista ole. Nykyään on vielä kaikenlaisia saniteetti- ja hygieniavaatimuksia.

– Valtio voisi kyllä maksaa tukiaisia...

– Luonnollisesti, sillähän on rahaa. Mutta miksette tee niin kuin tämä lentoyhtiö, ulkoistatte kaiken?

– Eivät ne mitään ole ulkoistaneet. Pelkästään irtisanoneet.

– Ei kai se sitten enää voi toimia? Vai kumppanuuksilla? Ikään kuin virtuaalisesti.

– Ei ei. Niillä on ihan uusi liikeidea, ja uudenlaisia lentokoneita.

– Kerro.

– Koneissa on isot ikkunat joka suuntaan, myös eteen. Matkustajat tykkäävät, kun näkevät kunnolla ulos, eikä tarvitse tihrustaa niistä pienistä vanhanmallisista rei'istä.

– Minäkin voisin tykätä sellaisesta. Lentokoneet ovat minusta aina olleet ahdistavia umpiputkia.

– Ja mittarit heijastetaan niin, että kaikki näkevät ne.

– Eihän? Sehän on hieno idea. Siinä on melkein kuin itse lentokoneen ohjaamossa. Vain ohjaimet puuttuvat.

– Eivät puutu. Nekin ovat joka istuimen edessä. Sen kun otat kiinni ja ohjaat.

– Ai minä?

– Ei kun jokainen matkustaja. Se on se niiden idea.

– Että matkustajat lentävät itse? Ihan pähkähullu ajatus.

– Päinvastoin. Se on joukkoälyä, tai parviälyä, miksi sitä nyt haluaa sanoa.

– Joukkoälyä? Niin kuin että muurahaiset ovat joukkona fiksumpia kuin yksin.

– Niin. Kaikki ohjaimet on kytketty keskustietokoneeseen, joka laskee koko ajan keskimääräisen ohjausliikkeen ja siirtää sen sitten siipiin ja pyrstöön ja vähän muuallekin.

– Sehän on nerokasta. Matkustajat saavat ihan uuden kokemuksen ja halvan matkan.

– Niin ja ajattele, ei tarvita edes lentolupakirjaa, kun kukaan ei oikeasti lennä.

– Totta. Menenkin heti sanomaan meiltä irti kaikki kirurgit, Potilaat saavat ruveta leikkelemään joukolla toisiaan. Siitä tulee vuosisadan säästöt.

Portti

Maailman toisella reunalla seisoo portti keskellä ajotietä ja korkeaa muuria. Muurin päällä on piikkilankaa ja lasinsirpaleita. Mies seisoo lumisateessa, joka kinostuu ruohikolle, mutta sulaa sähkölämmitteiseltä ajotietä heti siihen kosketettuaan.

– Onko siinä hyvä? mies kysyy portilta, jonka raosta sähköinen silmä pilkistää häntä.

Portti on ensin pitkän aikaa hiljaa, mutta kun mies seisoo paikallaan ja odottaa vastausta, se narahtaa myöntävästi.

– Mitä teet siinä? mies utelee. – Minusta sinä näytät valaisimelta, etkä portilta.

Portti heilahtaa vaaksan verran auki ja taas uudelleen kiinni. Mies kuulee sen saranoiden kitinässä väitteen, että portin idea on lähtöisin juuri tästä portista.

– Mikä on portin idea? mies tiedustelee ja tönäisee porttia. Jossain kaukana soi kello.

Portti on hiljaa ja valaisee hankea yhdessä puiden ja pensaiden kanssa. Mies mutristaa suutaan ja jatkaa kyselemistään.

– Kuuluuko portin päästää kulkijat sisään vai pitää ne poissa? Asuuko onni portin takana? Ja kummalla puolella?

Mies lähtee kulkemaan poispäin. Hän rapsii lunta harteillaan ja miettii vielä porttia ja sen olemusta. Kun hän kääntyy vilkaisemaan taakseen, portti heilahtaa auki, musta auto lipuu esiin muurin toiselta puolelta ja katoaa lumisateeseen. Portti sulkeutuu ja mies kuulee, miten sen saranat parkuvat.

Peikko palasi

Peikko oli kaukana, meren ja vuoren takana. Siellä oli toisenlainen peikkola, isompi, pidempi, syvempi, korkeampi ja leveämpi. Tämä peikko kulki paikasta toiseen alaleuka kourassaan ja näki, kuuli ja ihmetteli. Sitten se tuli takaisin.

Peikon oma luola oli tallessa lumen alla piilossa, mutta kun peikko meni sinne sisälle, se huomasi, että sen tuli oli kokonaan sammunut. Siellä peikko nyt sitten istuu: tuhkan ja kylmien, mustien hiilien vieressä, kipristelee varpaitaan ja miettii, miten saisi liekkiin uuden hehkun, mistä elävän valkean tulen, mihin katosi tarinavirta.