Helpotusta

– Rane, mikä sun on? Miks sä näytät tollaselta?

– Mä olen niin tosi tosi helpottunut. Ihan kun uus miäs.

– Niin sä näytätki. Miten sä osaat olla noi rento?

Aatos istuutuu penkille ja tilaa itselleen oluen, katselee ravintola­salin eteiseen katoavaa kaveriaan ja tilaa tällekin. Rane palaa ja valahtaa rennon ja helpottuneen oloisena tuolille.

– Tilasin sulleki kaljan, Aatos sanoo ja työntää tuopin Ranen eteen.

– Kiitti, Rane kuittaa, – vaikka oisin mä päriänny ilmanki.

Rane tarttuu tuoppiin ja kiemaisee sen kerralla, pyyhkäisee suunsa hihaansa, nousee ja lähtee taas käymään nurkan takana.

– Kyä teki eetvarttia, Rane toteaa ja lotkahtaa tuoliinsa.

– Kalja tekee, Aatos sanoo ja kohottaa tuoppiaan. – Sille.

– Ei kalja.

– Eikö? Mikäs sitte?

– Ku käy tua vessas.

– Vessas?

– Nii.

– Selitä.

– No kato. Ku käy vessas, niin olo helpottuu, eikö?

– Nii yleensä.

– Jos käy monta kertaa, niin olo helpottuu monin kerroin.

– Eikä helpotu.

– Kyä helpottuu. Mä oon käyny tänään jo satakaks kertaa ja olo on tosi kevee. Ressikää ei paina yhtää ja ty­äpaineet on tiässää.

– Valehtelet.

– Koita ite. Mä voin vahtia sun takkia ja kaljaa.

– No määpä käyn. Siä takin taskus on mun lompsa, voit tilaa meille viä yhet.

Anneli ja Elmeri

Hänen nimensä oli Anneli, vaikka ei hän sitä enää muistanut ja vaikka olisi muistanut, ei hän olisi siitä välittänyt. Hän välitti vain ruuasta. Sitä piti saada yhä enemmän ja yhä parempaa. Hänen muodottomaksi paisunut ruumiinsa sulatti ruokaa yhä tehokkaammin ja muokkasi siitä rakennus­aineita vauvoihin, joita hän synnytti kahden­kymmenen minuutin välein.

Yhteisön palvelijat työnsivät purtavaa Annelin jatkuvasti jauhaviin hampaisiin, joskin he valikoivat ruuan sen mukaan, tarvitsiko yhteis­kunta insinöörejä vai runoilijoita tai jotain siltä väliltä. Jonkun oli tehtävä työt, joten Anneli sai syödä perus­herkkuja, jotta syntyisi lisää perus­vauvoja.

Eräänä päivänä Elmeri, joka tykkäsi maata hellan­pankolla ja mietiskellä asioita, tuli katsomaan Annelia ja rakastui. Anneli ei edes huomannut, vaan yritti purra Elmeriltä sormet irti ja syödä ne. Elmeri ei välittänyt. Hän toi joka päivä Annelille parhaita herkkuja, väki­kakkuja ja lohi­leipiä, ja työnsi niitä Annelin jauhavaan kitaan. Pian syntyikin uusi Anneli. Elmeri oli intoa täysi, ja hän vei uuden Annelin omaan tupaansa, kasvatti sen isoksi ja yhtyi siihen.

Uusi Anneli huomasi, että hänen vatsansa turposi. Kaikki Elmerin siemenestä syntyneet miljoonat vauvan­alut hakivat paikkaansa hänen sisällään ja paisuttivat vatsaa. Anneli tiesi, että hänen olisi lähdettävä.

He lähtivät yhdessä. Anneli ja Elmeri. He kulkivat kolme päivää ja kolme yötä. Jokaisella pienelläkin tauolla Elmeri suihki siementä Anneliin ja näytti onnelliselta. Lopulta he saapuivat metsäiselle kukkulalle. Anneli päätti, että he jäävät siihen. Hän kiskaisi Elmeriltä jalat irti ja pisteli ne poskeensa. Seuraavana päivänä syntyi ensimmäinen vauva, joka kasvoi isoksi ja rakensi suojan heille kolmelle.

Kun suoja oli valmis, Anneli tyhjensi Elmerin viimeiseen siemeneen ja söi tämän kädet ja pään. Syntyi lisää vauvoja, ja seuraavana päivänä Anneli söi sen, mitä Elmeristä oli jäljellä. Vauvoja oli jo niin paljon, että ne pystyivät hankkimaan kaiken, mitä Anneli tarvitsi. Hän tarvitsi paljon. Vuorokaudet ympäriinsä yhteisön palvelijoiksi kehittyneet vauvat kantoivat ruokaa Annelille ja vasta­syntyneitä vauvoja seimeen kasvamaan.

Pian syntyi ensimmäinen runoilija ja kohta sen jälkeen insinööri.

Anneli söi ja synnytti. Yhteis­kunta kasvoi ja kukoisti. Piin liki­arvo saatiin laskettua monen desimaalin tarkkuudella, ja sen rinnalla syntyi kolme talous­teoriaa, jotka jokainen perustuivat Annelin synnytysten jatkuvaan kasvuun. Insinöörit laskivat lujuuksia ja runoilijat luikuria. Elämä oli mallillaan.

Eräänä päivänä Annelin alkoi tehdä mieli väki­kakkua.

Retkellä

Pitkä­korvainen pupu­tyttö istuu puistonpenkillä. Vähän matkan päässä ruohikolla kani­yhdys­kunta syö eväitään ja tekee lisää kaneja. Aurinko paistaa ja tekee varjoja.

Auringon suunnasta ilmestyy varjo, joka kasvaa hattu­päiseksi nuoreksi mieheksi. Mies hidastaa kulkuaan, kun hän lähestyy pupu­tyttöä, ja pysähtyy kokonaan tämän kohdalla.

– Kaunis ilma tänään, nuori mies sanoo. – Eikö?

Pupu­tyttö vilkaisee miestä ja nyökkää.

– Rupesi kovasti huokoottamaan, mies toteaa. – Jospa istuudun hetkeksi tähän.

– Istu.

Nuorukainen käy istumaan ja nostaa polven toisen päälle, laskee kädet syliinsä ja ryhtyy seuraamaan kanien touhua.

– Niillä on hauskaa, hän huomauttaa ja nyökkää kaneihin päin. – Minustakin olisi mukavaa olla eväs­retkellä.

– Riippuu seurasta, pupu­tyttö virnistää ja ristii korvansa.

– Ja eväistä.

– Niin. Minulla olisi täällä, puputyttö kertoo ja taputtaa taka­taskuaan. – Tekeekö mielesi?

Mies hymyilee, nyökkää. Pupu­tyttö ottaa taka­taskustaan voi­paperi­käärön ja laskee sen penkille. Nuorukainen on malttamaton ja riipii kääreet auki. Paketista paljastuu kerma­kakku, jonka sisällä on kaiken­maailman hedelmä­lihoja ja päällä punainen kirsikka.

Mies haukkaa ensimmäisenä. Hän nostaa kerma­kakun suunsa eteen, venyttää leukojaan ja puraisee kakusta palan. Pupu­tyttö työntää kätensä kakkuun ja kahmaisee kouransa täyteen, syö ja nuolee sormensa puhtaiksi.

Kakku on pian syöty. Pupu­tyttö ja mies nojailevat penkillä ja katselevat kanien ilottelua. Veitikka pilkahtaa pupu­tytön silmä­kulmassa, ja hän kääntyy katsomaan miehen profiilia.

– Retkellä voi tehdä muutakin mukavaa, pupu­tyttö sanoo ja viittaa kaneihin. – Haluaisitko?

Mies painaa päänsä. Hän ottaa hatun päästään, jolloin pitkät jäniksen­korvat lurpahtavat hänen poskilleen.

– Sinäkin olet pupu! tyttö ilahtuu, nousee ja kiskoo miestä kädestä. – Tule.

– En voi.

Pupu­tyttö lerpauttaa korvansa lupalleen.

– Etkö halua?

– En voi. Minusta on leikattu voiminen pois…

Kodinkoneet

Keittiössä surahtelee ja kolisee. Astioiden kilinä, veden loiske ja pesu­aine­vaahdon pehmeät puhahtelut täyttävät surahdusten ja kolinoiden välejä.

Kiira ja Netta sotkevat astioita minkä ehtivät. He kaatavat piimää lasista toiseen, roiskivat jugurttia pitkin kulhojen reunoja, työntelevät veitsiä voihin ja nuoleskelevat lusikoita ja haarukoita. He ottavat pakastimesta jo kolmannen jäätelö­paketin saadakseen aikaan yhä enemmän sotkua.

– En jaksa enää, Netta sanoo. – Tuo tiski­kone on ihan voittamaton.

Netan pitelemä vasta puoliksi sotkettu lautanen katoaa ja pulahtaa tulisen kuumaan tiski­veteen. Tiski­kone hinkkaa tassin puhtaaksi, kuivaa sen pyyhkeellä ja laittaa paikalleen astia­kaappiin. Yhtään likaista astiaa ei ole enää missään.

Tiski­kone kääntyy, nojautuu tiski­pöytää vasten ja sorahtaa:

– Lii-sss-ää.

Kiira tempaisee pakastimen oven auki ja ottaa sieltä pakaste­mustikka­pussin.

– Tämä on viimeinen, hän parahtaa. – Meidän on pakko sammuttaa tuo vehje.

Tytöt sotkevat mustikoilla olohuoneen vitriini­kaapista ottamansa perintö­astiaston. Astian­pesu­kone kolistelee heidän perässään ja kerää likaisia astioita syliinsä. Kun viimeinenkin astia on kerätty, kone kävelee tiski­pöydän ääreen, valitsee pehmeän harjan ja ryhtyy tiskaamaan.

Tytöt hiipivät koneen taakse ja yrittävät ulottua sen harteiden välissä jököttävään pysäytys­nappiin. He eivät yletä. Tiskit vähenevät. Astia­kaappi täyttyy. Tytöt vilkuilevat piilo­paikkaa.

– Se tiskaa meitit! Netta kiljuu.

– Minä otan jakkaran, odota! Kiira huutaa ja lähtee hakemaan keittiö­tikkaita.

Tiski­kone tarttuu Nettaan. Netta parkuu ja muksii konetta. Se ei välitä, vaan rapsii Netasta ruuan­hituleet kompostiin, kääntyy ja työntää tyttöä pesu­aine­vaahdon kuorruttamaan tiski­altaaseen, jossa lillii polttava, emäksinen vesi.

Netta parkuu, kun hänen jalkansa katoavat vaahtoon. Hän sätkii ja potkii. Itkee ja huutaa. Saippua­vaahto roiskuu ympäri keittiötä.

Tiski­kone pysähtyy. Kiira kurkistaa sen olan yli ja on pyyhkivinään hikeä otsaltaan

Netta on edelleen koneen otteessa, mutta Kiira laskeutuu keittiö­tikkailta ja hakee purku­veivin. Nivel niveleltä hän veivaa tiski­koneen otteen auki. Netta loikkaa tiski­pöydältä lattialle ja potkaisee konetta nilkkaan.

– Mitä jos äiti huomaa? Kiira kysyy. – Mitä me sanotaan sille?

– Minä en ainakaan tehnyt mitään.

– Enkä minä. Nuo koneet ovat hulluja. Kokeillaanko seuraavaksi pölyn­imuria?