Anneli ja Elmeri

Hänen nimensä oli Anneli, vaikka ei hän sitä enää muistanut ja vaikka olisi muistanut, ei hän olisi siitä välittänyt. Hän välitti vain ruuasta. Sitä piti saada yhä enemmän ja yhä parempaa. Hänen muodottomaksi paisunut ruumiinsa sulatti ruokaa yhä tehokkaammin ja muokkasi siitä rakennus­aineita vauvoihin, joita hän synnytti kahden­kymmenen minuutin välein.

Yhteisön palvelijat työnsivät purtavaa Annelin jatkuvasti jauhaviin hampaisiin, joskin he valikoivat ruuan sen mukaan, tarvitsiko yhteis­kunta insinöörejä vai runoilijoita tai jotain siltä väliltä. Jonkun oli tehtävä työt, joten Anneli sai syödä perus­herkkuja, jotta syntyisi lisää perus­vauvoja.

Eräänä päivänä Elmeri, joka tykkäsi maata hellan­pankolla ja mietiskellä asioita, tuli katsomaan Annelia ja rakastui. Anneli ei edes huomannut, vaan yritti purra Elmeriltä sormet irti ja syödä ne. Elmeri ei välittänyt. Hän toi joka päivä Annelille parhaita herkkuja, väki­kakkuja ja lohi­leipiä, ja työnsi niitä Annelin jauhavaan kitaan. Pian syntyikin uusi Anneli. Elmeri oli intoa täysi, ja hän vei uuden Annelin omaan tupaansa, kasvatti sen isoksi ja yhtyi siihen.

Uusi Anneli huomasi, että hänen vatsansa turposi. Kaikki Elmerin siemenestä syntyneet miljoonat vauvan­alut hakivat paikkaansa hänen sisällään ja paisuttivat vatsaa. Anneli tiesi, että hänen olisi lähdettävä.

He lähtivät yhdessä. Anneli ja Elmeri. He kulkivat kolme päivää ja kolme yötä. Jokaisella pienelläkin tauolla Elmeri suihki siementä Anneliin ja näytti onnelliselta. Lopulta he saapuivat metsäiselle kukkulalle. Anneli päätti, että he jäävät siihen. Hän kiskaisi Elmeriltä jalat irti ja pisteli ne poskeensa. Seuraavana päivänä syntyi ensimmäinen vauva, joka kasvoi isoksi ja rakensi suojan heille kolmelle.

Kun suoja oli valmis, Anneli tyhjensi Elmerin viimeiseen siemeneen ja söi tämän kädet ja pään. Syntyi lisää vauvoja, ja seuraavana päivänä Anneli söi sen, mitä Elmeristä oli jäljellä. Vauvoja oli jo niin paljon, että ne pystyivät hankkimaan kaiken, mitä Anneli tarvitsi. Hän tarvitsi paljon. Vuorokaudet ympäriinsä yhteisön palvelijoiksi kehittyneet vauvat kantoivat ruokaa Annelille ja vasta­syntyneitä vauvoja seimeen kasvamaan.

Pian syntyi ensimmäinen runoilija ja kohta sen jälkeen insinööri.

Anneli söi ja synnytti. Yhteis­kunta kasvoi ja kukoisti. Piin liki­arvo saatiin laskettua monen desimaalin tarkkuudella, ja sen rinnalla syntyi kolme talous­teoriaa, jotka jokainen perustuivat Annelin synnytysten jatkuvaan kasvuun. Insinöörit laskivat lujuuksia ja runoilijat luikuria. Elämä oli mallillaan.

Eräänä päivänä Annelin alkoi tehdä mieli väki­kakkua.