Mummostelua

Hilma joi kahvia, vaihtoi ajatuksia ja päivitteli maailman menoa yhdessä Sylvin ja Klaaran kanssa.

– Nämä tatuoinnit, kauhea villitys tuhrata väriä nuoren ja sileän nahan alle, Sylvi-mummo totesi ja kertoi, että ennen vaan vangit ja meri­miehet värjäsivät nahkaansa.

– Niin ja miten nuoret pukeutuvat, Klaara-muori säesti huulet tiukkana. – Me sentään pukeuduimme siveästi ja käytännöllisesti.

Hilma-muori kuunteli kavereidensa jollotusta aikansa ja totesi:

– Mutta on nuorilla kuulkaas fiksujakin juttuja.

– Miten voit tuolla lailla sanoa? Kyllä nuoriso on aivan mahdotonta.

– Niin on, eikä sitä mikään mieli­pide muuksi muuta, ei edes sinun, Hilma.

Hilma virnisti ja totesi, ettei kysymys ole mieli­piteestä, vaan kokemuksesta. Hän tiesi asian varmaksi omasta itsestään.

– Ja mikä se asia on? Sylvi tiukkasi.

– Kehon­muokkaus, Hilma totesi. Tiedättehän, että ihmiset laitattavat sarvia päähänsä tai venyttävät korviaan. Sormiakin leikkautetaan irti.

– Ai kauhea sentään. Ja sinä kehut sellaista fiksuksi.

– Varjelkoon! Oletko mennyt leikkauttamaan sormiasi?

Hilma purskahti nauruun.

– En tietenkään. Kyllä minä omat sormeni pidän visusti tallella.

– No mitä sitten?

– Kielen, Hilma sanoi ja työnsi kielen ulos suustaan. Kieli oli halkaistu koko pituudeltaan, ja puoliskot longersivat miten mielivät.

– Hyi, minkä näköinen!

– Inhottava!

– Mutta siitä on kuulkaas hyötyä. En itsekään uskonut ensin. Mutta hyvin toimii.

– Mikä?

Hilma hymyili ja tillitti kavereitaan. Sitten hän selitti koko jutun heille: koska hänen kielensä oli halkaistu kahtia, hän pystyi puhumaan kahta kieltä yhtä aikaa. Ruotsia ja suomea tai vaikka englantia ja espanjaa.

– Minä sain hyvä­palkkaisen homman lähetystöstä. Simultaani­tulkkaan kahteen suuntaan, eikä haittaa, vaikka tulkattavat puhuisivat toistensa päälle.

– Valehtelet, pakana, Sylvi totesi.

– Varmasti valehtelet, Klaara jatkoi. – Sinulla on suolattuja sian­kieliä suu pullollaan ja esittelet niitä.

– Venir y ver, Hilma kuittasi samalla, kun kysyi suomeksi ottaako kukaan lisää kahvia.

Metsäretki

Mies kävelee metsässä pienen valkean koiran kanssa. Koira on väsynyt, mutta se haistaa kaikki koirapaikat, kolot ja puut. Niin kuin joka kerta.

– Minä haistoin nämä jo monta kertaa tänään, koira toteaa.

– Kävely on mukavaa, ainakin näin hienossa metsässä, mies sanoo ja patistaa koiraa eteenpäin.

– Minun jalat ihan kuluvat, koira kertoo ja nostaa toista etukäpäläänsä.

– Pienten koirien jalkojen pitääkin vähän kulua. Muuten ne voivat kasvaa liian pitkiksi ja sitten on vaikea kävellä.

Koira kulkee hetken ajatuksissaan ja jättää muutaman kolon haistamatta. Se selvästi miettii, kiusataanko sitä, mutta päättää sitten palata alkuperäiseen aiheeseen.

– En saa pois tätä kuumaa turkkia, se sanoo.

– Siitä on varmaan vaan vetoketju juuttunut, mies tuumii. – Käydään joku päivä hakemassa sinulle kesäturkki, niin jaksat kävellä pidempään.

– Tykkään kyllä tästä turkista. Voin maata varjossa.

– Mutta mitäs jos kasvat maahan kiinni? Niin voi käydä, jos makaa liian kauan, mies nauraa.

Pieni valkea koira möksähtää miehen höpötyksistä ja sanoo, ettei aina saa narrata. Koira kyllä ymmärtää, miten asiat oikeasti ovat. Mies tunnustaa niin olevan ja rapsuttaa koiran. Koira sanoo, että pitää rapsuttaa lisää eikä nauraa toiselle.

---

Peikko unohti mielikuvitella uuden tarinan, joten se laittoi vanhan ja muutti sitä vähän.

Väristyksiä

Oli pitkä aika, ainakin pari vuotta siitä, kun olin viimeksi käynyt morjestamassa kaveriani Penaa. Hän oli ollut kovin kiireinen eronsa jälkeen, mutta nyt hän soitti ja kysyi, joudanko käymään. Minähän joudin. Eläkeläis­vaarina minulla oli aikaa ja sitä paisi meillä oli Penan kanssa sukset menneet aina samaan suuntaan.

Syötiin herroiksi ravintelissa, juotiin olutta ja lopuksi konjakkia kaakaon kanssa, kun Pena kaivoi povestaan äly­puhelimen ja hipaisi sen käyntiin.

– Ootko tällasta nähny? hän kysyi, ja minä sanoin nähneeni. Saman­laisia on joka kourassa, ei niitä voi olla näkemättä.

– Täst näkee sään ja bussi­aika­taulut, Pena kehaisi.

Minä nyökyttelin, oli noita minulle kehuttu joka käänteessä. Harva se päivä joku kauppa­mies tarttui hihasta ja halusi kertoa puhelin­ihmeistä ja niiden halpuudesta.

– Mut tiäkkö? Täs on yks juttu, Pena kuiskasi ja muuttui ovelan näköiseksi, vähän kuin ketuksi.

– E.

– Kato.

Pena työnsi puhelintaan minun suuntaani. Katsoin. Kuva­ruudulla oli nuori puna­tukkainen nainen, jonka yllä oli pienet vihreät bikinit. Nainen seisoi kelta­hiekkaisella rannalla syvän­sinisen taivaan alla ja hymyili kirkkaan punaisilla huulillaan. Kynsi­lakka oli huuli­punan kanssa samaa väriä.

– Itekö väritit? kysyin.

– Ite, Pena myönsi ja huitoi sormellaan esiin yhä uusia kuvia. – Kato ny näitä. Upeita.

– Miks sää ny noita? Aikuunen miäs.

– Nää väritetyt tulee mun uniin. Mää saan sillai joka yölle oman uni­kaverin.

Pena oli tosissaan. Ja saattoihan tuo olla totta. Jos äijä värittää naisten kuvia kaiket päivät, niin uniinhan ne tulevat. Olen itsekin aina tykännyt nähdä unia naisista.

– Niitä on erinäköösiä.

– Niin o. Jotkut on kesken värityksen ku on ruvennu kyllästyttämäää. Kato.

Pena selasi lisää kuvia. Joissain naisilla oli vihreät kasvot tai ei kasvoja ollenkaan. Joillain oli väriä vain hiuksissa, joillain vartalossa. Kesken­eräisiä kuvia oli paljon enempi kuin valmiita.

– Ja sääkö sit valkkaat jonku näistä?

 

Heräsin keskellä yötä Penan sohvalta. Makuu­kammarista kuului ähinää, johon sekoittui ynähdyksiä. Kuulosti siltä kuin huoneessa olisi muitakin kuin Pena.

Uteliaisuuttani kurkistin oven­raosta. Pena istui sängyn reunalla kahden huonosti väritetyn naisen välissä. Hänen edessään seisoi ainakin selkä­puolelta oranssi-ihoinen nainen ja sängyllä miehen takana istui polviensa päällä puhelimen ruudulla näkemäni vihreä­kasvo ja hänen vieressään keltaisia hiuksia vaille värittämätön nainen.

Naiset nipistelivät ja tökkivät Penaa. Pena ähisi, yritti ehkä kirotakin, mutta naiset estivät sen lutistamalla äijää kurkusta. Kuului vain vaimeita ynähdyksiä. Naiset moittivat Penaa huonosta kohtelusta ja välin­pitämättömyydestä, toisten suosimisesta ja heidän turmelemisestaan.

Naurahdin, ja kaikki naiset kääntyivät salamana katsomaan kohti oven­rakoa. Vetäisin oven kiinni ja kiiruhdin sohvalle, vedin peiton pääni yli ja kuuntelin lisääntyvää kahinaa. Sellaista, jota voi kuvitella syntyvän, kun paperi­nuket liikkuvat huoneen läpi puhaltavassa yö­tuulessa.

Uni jatkuu

Kun heräsin, oli kylmä. Ihmettelin, mitä tein mökillä keskellä talvea ja miksi olin nukkunut turkki päällä. Huonoksihan se menisi moisesta, vaikka se olikin tainnut säästää minut paleltumiselta. Kylmyys tuntui lähinnä nenässä ja näkyi hengityksen höyryämisessä.

Poltto­puita ei ollut missään, joten taitoin metsästä kuusen ala­oksia ja pinosin ne keoksi. Tuli­tikkujakaan ei ollut, joten vedin turkkia entistä tiukemmalle. Pieni pakkanen ei minua pelottaisi. Istuisin keinu­tuolissa ja lukisin lehtiä, tupakki­piippuakin polttelisin, jos muistaisin, oliko minulla sellaista ja missä.

Kiikuttelin siinä muutaman viikon ja tuijotin lehteä. Lukemisesta ei tullut mitään. Kirjaimet olivat outoja hyönteisiä eivätkä sanoneet minulle mitään, en saanut selvää ensimmäisestäkään sanasta. Minusta oli kuitenkin mukava katsella, miten ne longersivat ja väpättivät sivuilla, miten yhden kirjaimen jälkeen tuli aina uusi.

Käänsin lehden toisin päin ja kirjain­venkulat jatkoivat tillerrystään. Kyllähän minun piti osata lukea, olin ainakin ennen muistaakseni osannut. Tosin en ollut varma siitä, oliko osaamiseni aina ollut kirjainten kuvio­tanssin ihastelua, vaan mitä väliä. Viihdyin hyvin lehteni parissa ja heijasin keinu­tuoliani.

Vaimo heräsi tuolin natinaan.

Hänelläkin oli turkki päällä, kun hän tallusti eteeni unisen oloisena ja mulkaisi minua. Minä mulkaisin takaisin ja keskityin lehteeni. Vaimo mojautti aikamoisen tillikan korvalleni ja murahti:

– Taasko sinä ihmistelet täällä?

Minä pitelin korvaani ja poimin pudonneen lehteni maasta. Vaimo oli harvinaisen äkäisellä tuulella, vaikka niin hän oli aina herättyään. Ehkä kylmyys ja turkki päällä nukkuminen ei sopinut hänelle.

– Kuulitko? hän jatkoi. – Lopeta tuo ja tule takaisin nukkumaan.

– Ei nukuta, ärähdin ja nojasin taakse keinu­tuolissani.

– Mutta ihmistyttää, niinkö?

En tiennyt, mitä hän tarkoitti. Kysyin, ja siitäkös vaimo kimmastui. Hän jakeli minulle korva­puusteja ja soitti korvillani metsän poikaa ja nuotiopiiriä ja ukkosen jyrinöitä. Piti ihan väistää. Lehti hajosi ja levisi pitkin.

– Vai ettet tiedä? vaimo urahti. – Karhut nukkuvat talvi­unta, eivätkä kuku valveilla kuiva lehti käpälässään. Sinä pöhkö karva­turri luulet taas itseäsi ihmiseksi.

– En minä mikään karhu ole, sanoin ja taputin käpälällä kuononi sivua osoittaakseni, että hän on itse sekaisin. – Itse sinä olet olevinasi karhu, näytätkin ihan karhulta.

– Karhut ovat vahvoja, hän murahti ja nappasi minut kaulasta kainaloonsa. – Paljon vahvempia kuin ihmiset.

Mikä siinä auttoi. Pakkohan minun oli seurata ja kellahtaa karhun viereen pötkölleni. Ei tässä niin huono ole. Ehkä karhuus tarttuu, ja minä olen keväällä itsekin karhu. Nukuttaakin jo makeasti.