maanantai 30. joulukuuta 2013

Joulukinkku

Ihmiset taputtelivat potsien takamuksia ja kehuivat kinkkuja. Naskit huolestuivat. Joku heistä pistettäisiin lihoiksi, keitettäisiin punsaksi, paistettaisiin kinkuksi ja käristettäisiin läskisoosiksi.

Niin ei saisi käydä. Yksi possuista keksi: opetellaan vieraita kieliä ja naamioidutaan.

Kun teurassikaa haettiin, talonväki päivitteli mokomia klukluttajia. Ne olivat suuria ja rumia, höyhenpuku repsotti ja helttakin roikkui kuin kieli.

– Ei me tollasta rohjoa laiteta joulupöytään, isäntä sanoi. – Haetaan naapurilta somempi kalkkuna.

lauantai 28. joulukuuta 2013

Joulusauna

Saunaa ei ole lämmitetty koko syksynä. Saunatonttu istuu ikävissään lauteilla pakkasessa ja heittää vettä kiukaalle. Vesi osuu kiville ja risahtaa jäähän. Saunapolulta alkaa kuulua lumilapion rytmikäs suhahtelu. Tonttu lujahtaa loukkoonsa.

Mies tömistelee kylmän savun tuoksuiseen saunaan ja rojauttaa puut lattialle. Hän ihmettelee jään peittämää kiuasta, mutta virittää tulen uuniin.

– Hyvin syttyi, mies puhuu itsekseen. – Pääsee mummokin vielä kerran joulusaunaan oman saunan löylyihin.

torstai 26. joulukuuta 2013

Joulupäivä

– Miksi on joulu, äiti? Miksi?

– Se on Jeesuksen syntymäpäivä. Olenhan minä kertonut sinulle, etkö muista?

– Miksi kaikille muille annetaan lahjoja paitsi Jeesukselle, äiti? Miksi? Se on epäreilua.

tiistai 24. joulukuuta 2013

Joulukuusi

Ovikello soi. Siellä oli joulukuusi täysissä koristeissa ja se pyysi päästä sisälle. Sanoin, etten vietä joulua enkä usko lahjoihin. Se halusi silti tulla ja lupasi seistä hiljaa nurkassa. Lupasin.

Totuin pian kuusen tyyneen läsnäoloon ja öisiin kolisteluihin, kun se muka salaa kävi keittiössä juomassa.

Jouluaattona kuusen alla oli lahjapaketteja. Kysyin, ja kuusi tunnusti niiden päässeen siltä, sanoi pidätelleensä melkein kuukauden. Sitä nolotti ja se alkoi taitella havujaan luudaksi. Sanoin, että antaa olla. Voihan sitä jouluna.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Joulupipari

Telkkarista tuli joululauluja, tiu’ut helisivät ja tuvassa tuoksui kuusi.

Pukki istahti sohvalle siinä jo istuvan piparkakun viereen ja vaihtoi kanavaa. Piparkakku suuttui ja sanoi:

– Minä tykkään, että sinä olet yksi styränki.

– Hoo, miksi olet noin musta? joulupukki kysyi ja tökkäsi piparia. – Jaa, jospa oletkin syötävää!

Piparkakku lankesi polvilleen ja pyysi säästämään pipariutensa.

– Juuttaanmaan virtaan sinut hukutan, pukki sanoi, hörppäsi maitoa ja haukkasi piparin.

– Ja me toivotamm' onnellista ja hyvää joulua, pipari kiljui mennessään.

perjantai 20. joulukuuta 2013

Joulupukki

Hevoset hirnuvat tallissa jouluapettaan, lehmät mylvivät läävässä, siat – yhtä lukuun ottamatta – röhkivät lätissä, lampaat määkivät lampolassa. On jouluaaton ilta.

Kuttulassa pukki nousee makuukseltaan, tumppaa sikarinsa, vetää partansa pitkäksi ja kääntää sarvensa karvalakin korvaläpysköiksi. Sitten se riisuu turkkinsa ja pukee sen nurin päin ylleen, suikkaa suuta kutuille ja heilauttaa heipat kileille.

– Pukki lähtee nyt töihin, se sanoo. – Ehkä tänä vuonna jossain on kilttejä lapsia.

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Jouluruuhka

On joulu. Tähdet ja hanki tuikkivat. Pakkanen koristelee kuusia. Lapset odottavat.

Pihamaalle laskeutuu helikopteri. Pukki hyppää ulos ja tallustaa tupaan.

Porojen vetämä reki pysähtyy helikopterin viereen. Pukki nousee reestä ja köpöttelee tupaan.

Seuraava pukki tulee hevosen vetämillä rattailla ja sitä seuraava autolla. He ryntäävät tupaan lahjasäkki olalla.

Vielä tulee yksi pukki, nyt moottorikelkalla, ja toinen kävellen kontti selässä.

Tuvasta alkaa kuulua tappelun nujakka.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Joulupallo

Nainen ripustaa punaisen joulupallon kuusen oksaan lyötyyn pieneen naulaan, perääntyy ja ihailee koristelemaansa joulupuuta.

– Se on hieno, hän sanoo ilo silmissään.

Mies hymyilee seinään maalatulle kuuselle.

– Se on erilainen, hän toteaa.

– Haluan puiden elävän, nainen sanoo ja ojentaa latvatähden miehelle. – Kiinnitä sinä tämä.

lauantai 14. joulukuuta 2013

Joulusiivo

Joulusiivo odottaa eteisen kaapissa. Talossa tuoksuu leipomiselta. Paperit rapisevat öisin, ja päivisin lapset käyttäytyvät kullannupusti. Aikuiset siivoavat, imuroivat ja pesevät lattioita, vaihtavat keittiöön punaiset verhot ja laittavat joululiinan pöydälle.

Kun pukki on käynyt ja lahjat jaettu, joulusiivo tulee ulos kaapista. Se levittäytyy lattialle käärepapereina ja nauhamyttyinä, rusetteina, auki revittyinä pakkauksina, leluina, sukkina, karkkipapereina, kaatuneina kuppeina ja läikkyneenä glöginä. Vain hetki, ja joulusiivo on täydellinen.

torstai 12. joulukuuta 2013

Joulupuuro

Joulupuuro hetkutteli kulhossaan ja lauloi onkos tullut kesää. Puuron sekaan sujutettu manteli alkoi voida pahoin. Se tarrasi kulhon reunaan ja huusi apua apua puuro on tullut hulluksi. Puuroa nauratti ja se litsis lätsis lussahteli. Väskynäsoppa uhkasi tarjoilla puuron, jollei se asetu. Puuro ei uskonut. Soppa väänsi sen lautaselle ja heittäytyi itse päälle. Joulurauha ripsin rapsin rapisteli juustopaketissa.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Joulu-ukko

Teimme poikien kanssa lumiukon. Se katseli meitä keittiön ikkunasta, ja me vilkuteltiin sille.

Jouluaattona, kun kinkku oli paistettu ja jouluruuat pöydässä, lumiukko koputti ikkunaan ja halusi sisälle. Päästimme. Se nappasi eteisen naulasta rukkaset ja untuvatakin ylleen ja kävi pöytään. Sillä oli hassut jutut, ja ruoka oli hyvää. Aika kului huomaamatta, ja lumiukon jalat sulivat.

Kannoimme ukon ulos ja taputtelimme sille uudet jalat. Se lupasi tulla joulupäivälliselle ja pyysi varaamaan huovikkaat eteiseen.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Joulutonttu

Nestoria tympii. Aina pauhaa sama laulu. Yläkerran lapset kuuntelevat joululauluja, ja sillan alla hiiviskelevästä tonttujoukosta kertova veisu soi yhtenään.

Tonttujoukkoa ei ole täällä ollut enää vuosiin. Eikä pukki ole käynyt kuin ties milloin. Säästää pitää. Yhteisiin asioihin ei ole varaa, vaikka vanhemmat ja sukulaiset hankkivat tuhatmäärin Kiinassa tehtyjä leluja, joita valepukki aattoiltana jakaa lapsille.

Ehkä tonttujen aika on ohitse, Nestori tuumii ja kirjoittaa pukille kirjeen, jossa ehdottaa tonttuvalvonnan korvaamista verkkourkinnalla.

perjantai 6. joulukuuta 2013

Joulukynttilät

Joulukuun kuudes. Kaksi kynttilää seisoo asennossa ikkunalaudalla. Yläpuolelta lähestyy kaasuliekin kohina, ja kynttilöitä alkaa pelottaa.

– Juostaan.

– Älä hullujas puhu. Me ei lähdetä mihinkään.

Tuli tarttuu sydämiin, saa ne hehkumaan ja painaa kynttilöiden päätä yhä alemmas.

– Minä pehmenen, kauhistuttaa.

– Pelko pois, aseveli. Periksi ei anneta.

Tuli kuluttaa kynttilät nysiksi. Ne heitetään pois ja unohdetaan. Itse ne eivät koskaan unohda.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Joulupupu

Pieni sudenpoikanen pohrustaa hangessa ja kuljettaa mukanaan vastaan­hangoittelevaa jänistä. Pian ne ovat perillä ja käyvät joulun­tuoksuiseen tupaan.

– Susi löysi joulupupun, sudenpoikanen ärmähtää ja laittaa jänön istumaan ruokapöytään.

Kettu virnistää, nostaa omenahyvää pitkäkorvan eteen ja istuutuu itsekin pöytään. Susi käy pöydän päähän. Jänis arastelee petoja, mutta ahmii pöydän antimia minkä ehtii.

– Oikeasti on vain pääsiäispupuja, kettu sanoo.

– Sillä oli nälkä, susi urahtaa. – Se voi nyt olla joulupupu.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Joulupeikko

Peikko mököttää luolassaan. Ulkona on talvi ja kylmä, mutta peikko pitää luolan ovea auki, jotta pakkanen pääsisi sisään.

Kun pakkanen tulee, peikko kaataa sille simaa. Koittaa ilta ja yö, joka on vuoden pisin ja pimein.

Sima loppuu, ja kaverukset lähtevät kylille. Ne paukuttavat talojen nurkkia, ujeltavat naurua ja helistävät ikkunoita.

Taloissa ihmiset vetävät peittoa korvilleen. He ovat onnellisia lämpimästä kodistaan, joka pitää tuulen ja kylmän loitolla. Olisihan joulu ilman kotia kovin surullinen.


Joulukuussa peikon tarinat ovat lyhyitä ja niistä tulee joulukalenteri, joka jatkuu vuoden loppuun saakka. Uusi pieni tarina ilmestyy iltakuudelta joka toinen päivä. Joulunakin saa olla peikosti.

lauantai 30. marraskuuta 2013

Auringonlasku ja -nousu

Puna­keltainen kettu­tyttö seisoo parvekkeella ja katselee oranssin­hehkuista auringon­laskua. Aurinko piiloutuu tumman­sinisen veden taa ja vetää sen peitoksi korvilleen. Viime hetkellä ennen katoamistaan se iskee vihreää silmäänsä kettu­tytölle. Tyttö värähtää ja hänen kehonsa alkaa täristä.

Moottori­urheileva nuorukainen tulee kettu­tytön viereen pimeän täyttämälle parvekkeelle, kietoo kätensä tämän hartioiden ympäri ja pyytää tulemaan pois kylmästä.

– Ei minua palele, nainen sanoo. – Ikävä vain on niin pitkä.

Kettu­tyttö makaa pesässään peiton alla nuorukaisen kainalossa. Talvi on pimeä ja kaamos pitää heidät peiton alla. Nainen herää välillä, kokeilee onko nuorukainen vieressä ja jatkaa uniaan. Lopulta tulee kevät, ja aurinko vetää lumi­verhot pois kesän edestä.

Puna­keltainen kettu­tyttö nirskauttaa parvekkeen oven auki ja vilkuttaa auringolle. Hän ravistaa nuorukaisen hereille, vetää peitot tämän päältä ja kutittaa. Nuorukainen kampeutuu pystyyn, tallustaa keittiöön ja laittaa kahvin tippumaan. Kun hän palaa, loikoo kettu­tyttö taas sänky­pesässään.

– Tule, nainen sanoo ja avaa sylinsä nuorukaiselle. – On kevät.

torstai 28. marraskuuta 2013

Isot koot

Ystävykset tulevat vaatekaupasta. Molemmilla on kädet täynnä ostos­kasseja ja he keskustelevat päivän shoppailusta.

– Käydään tuolla kahvilla, Annikki ehdottaa. – Siellä on hyviä croissanteja.

– Mennään vaan, Carina vastaa. – On siellä hyvää kaakaotakin, en juo enää kahvia, muistatko?

Kun naiset istuvat pöydässä ja muistelevat myymälöihin jääneitä vaatteita, Annikki laskee kädet syliinsä ja tuijottaa ystäväänsä.

– Carina, hän sanoo.

– Hymh?

– Kerro minulle yksi juttu.

– Mikä?

– Miksi sinä aina valehtelit vaatekokosi myyjille? Minua se kävi jo ihan kiusaamaan.

– Aika monet valehtelevat.

– Niin, mutta alaspäin. Sinä valahtelit kokosi ainakin kuutta numeroa suuremmaksi kuin se on. Miksi?

– Keski-Euroopassa tehdään niin pieniä vaatteita.

– Ei se sitä ole. Kerro nyt.

Carina imaisee pillillä kaakaotaan sitä peittävän kerma­vaahto­pilven alta. Hän imee kunnes pilli imaisee tyhjää ja kurahtaa.

– Et sitten naura.

– En tietenkään.

– Minusta on niin mukava, kun myyjä toteaa, että rouvalle mahtuu pienempikin koko.

– Heh. Ovela konsti.

– Nauroit kuitenkin. Juodaan nämä ja mennään vielä yhteen kaup­paan. Saat kokeilla itse. Sitten tiedät, onko siinä mitään nauramista.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Kulta rahaksi

Pirr.

– Vaula.

– Pete tässä, terve. Soittelen Kullan rahaksimuuttoliikkeestä.

– Päivää.

– Mitens sulla noi kultajutut?

– Ihan hyvin. Miksi kysyt?

– Aattelin, jos myisit meille. Me maksetaan hyvin.

– Mun kullasta?

– Niin. Markkinoiden parasta hintaa, kuule.

– Me taidetaan puhua eri asiasta. Mun kulta on lihaa ja verta, eikä mitään metallia.

– Ei haittaa. Semmonen kulta käy meille oikein mainiosti.

– Mutta se on vielä ihan hyvä.

– Hyvästä me maksetaan tuplasti. Ne saadaan heti kierrätykseen, eivätkä jää rasittamaan meidän kirjanpitoa.

– Olisi kyllä mukava viettää talvi vaikka etelässä.

– No niin. Kulta rahaksi vaan, niin etelän aurinko alkaa paistamaan.

– No jos minä sitten.

– Hienoa, kiitos. Lähetämme auton hakemaan.

 

– Kulta!

– Niin, kultaseni?

– Arvaapas mitä. Minä juuri möin sinut!

– Möitkö? Hassua.

– Möin. Miten niin hassua?

– Kun minäkin möin sinut.

– Möitkö?

– Möin. Mitäs nyt tehdään? Ne tulevat kohta hakemaan sinua.

– Ja sinua.

– Tanssitaan. Tule.

 

Talipitippi tulipitöppi katosimoppi natisiratti sikisikatti palasikola pöt

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

perjantai 22. marraskuuta 2013

Paluumatkalla Rovaniemen markkinoilta

– Me ei muistettu mennä naimisiin, Iida sanoo ja vetää punakeltaista markkinapalloa perässään niin, että se on rikkoutua joka kiven ja risun kohdalla. – On vähän paha mieli.

– Pomputa sitä palloa, niin helpottaa, karhu neuvoo. – Näin.

– Olenko minä sinusta liian iso?

– Et ole, karhu sanoo ja kopsasee Iidaa kannikasta. – Kyllä maailmaan mahtuu.

– Sanot vaan. Soitit sen Iso Iita -kipaleenkin.

– Tykkään siitä.

– Minä tykkään sinusta, karhu. Eikö me mennäkään naimisiin?

– Meillähän on jo pallot, karhu vastaa ja pomputtelee kirjavan tina­paperin peittämällä lelullaan. – Mennään nyt etsimään hyvä metsä.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Rovaniemen markkinoilla

Helppoheikkien huudot ja posetiivien vingunta täyttävät koko kauppalan. Tori ja sinne johtavat tiet ja kujat ovat täynnä telttoja, kojuja ja kopperoita. Niissä myydään läkkipeltisiä tarvekaluja, rihka­maa, päre­koreja, luutia, vaatteita tai pottuja. Joissakin esitetään sirkus­temppuja. Siellä täällä seisoo sisään­huutajia, jotka yrittävät puheillaan pyörtää torikansaa telttaansa. Ostajat ja myyjät tinkaavat. Karhu ja Iida kävelevät torilla. Hevoset korskuvat ja tepastelevat, kun karhu kulkee niiden ohitse.

Matkalaiset pysähtyvät ampuma­kojun eteen. Kojun­pitäjä tarjoaa kivääriä karhulle ja yllyttää tätä kokeilemaan taitojaan. Karhu ei viitsi, mutta Iida voittaa kojusta kaikki nalle­karhut ja sitoo ne vyötäisilleen. Karhua harmittaa.

– Karhuja halataan eikä roikoteta, se neuvoo.

– Mennään nyt, Iida sanoo ja nyhtää karhua sinne, mistä kuuluu tanssin­jytke.

Keskelle toria on jätetty tyhjä tila, joka on täynnä tanssijoita. Kaksi posetiivaria soittavat tanssi­musiikkia, kumpikin omalla laidallaan. Karhu lontustaa aukean keskelle ja ottaa kontistaan vanhan kannon ja haitarin. Väki hurraa. Paikalla on oikea peli­manni. Posetiivin veivaajat saavat mennä vaihteeksi pyörittämään vaikka tori­rulettia.

Karhu asettelee kannon sopivasti, istuu sille ja tuhisuttaa kurttuaan. Iida nostaa mekkojaan niin että nilkat näkyvät. Musiikki pajahtaa sirmakasta, Iida hyppää korkealle ja aloittaa tanssin. Nalle­karhut netkuavat vyötäröllä. Kansa perääntyy ja antaa taiteilijalle tilaa.

– Paha huti, karhu! eräs katsojista huudahtaa. – Väärä vitonen oli Käki­salmen markkinoilla eikä Rova­niemen. Mönni on eksyksissä.

Karhu nyökyttää, ja Iida käy pussaamassa huutelijan kaljua. Tämä hämmentyy ja pomputtaa sini­vihreästä tina­paperista paketoitua markkina­palloa.

– Markkinapallot! karhu muistaa, kaivaa kontista kuksan ja antaa sen Iidan pideltäväksi.

Otso venyttää palkeita, soittaa Ei ole mulla markkoja taskussa, ja jytinä käy. Iida kiertää, kansa heittää pennejä kuksaan, niin että se on ihan kukkuroillaan. Ihmisten naama loistaa ja he alkavat tanssia.

– Puuttuu vielä markka, Iida kiljahtaa ja nousee pystyyn maasta, jossa hän on kontallaan laskenut pennejä. – Soita nyt jotain suurta ja anteliasta.

Karhu mutristaa kuonoaan. Se kopistaa irto­sävelet hanuristaan ja venyttää sitä niin, että se vetää syvään henkeä; rutistaa sitä ja soitto­peli alkaa puskea ulos Iso Iitan säveliä. Sävelet venyttävät haitaria, puhkuvat ulos ja pauhaavat torilla.

Paikallinen merkki­mies avaa massinsa suuri­eleisesti ja tipauttaa puuttuvan markan karhun eteen. Soitto loppuu heti. Karhu pakkaa sirmakan ja kannon konttiinsa ja lähtee katsomaan millaisia markkina­palloja lähimmällä rihkaman­myyjällä on. Iida kannattelee hameitaan ja kipittää perään.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Matkalla Rovaniemen markkinoille

Karhu istuu kannon päässä, kuopsuttaa jalallaan tahtia ja soittaa haitaria. Iida on tanssinut jo pitkään ja alkaa väsyä. Hän huojuu ja lopulta rojahtaa istualleen mättäälle.

– Onko juotavaa? hän kysyy ja kallistuu sammalen päälle selälleen.

Karhu painaa kurtun kasaan ja työntää sen konttiinsa. Kontissa on vielä yksi nassakallinen, ja karhu ojentaa sen Iidalle. Iida hörppää monta täyttä suullista, puistelee itseään ja hymyilee. Karhu kiemaisee loput.

– Tykkään sinusta, karhu, Iida tunnustaa. – Ja soitosta. Meistä tulee hieno pari.

– Pari? karhu kysyy.

– Niin. Me mennään Rovaniemen markkinoille. Sinä soitat ja minä tanssin. Ihmiset on kummissaan, ja meistä tulee rikkaita.

– Tanssiminen on vaarallista, karhu toteaa. – Etkö lue satuja? Kerran tiikeritkin sulivat voilätäköksi.

– Minä olen jo vallan sula, Iida huokaa, kaulaa ja sepäilee karhua ja työntää nenäänsä sen paksuun turkkiin. – Sulan sinusta, karhu, en tanssista.

– Ja rikkauksista?

– Niin. Rikkaina voidaan ostaa markkinapallot ja mennä naimisiin.

– Onko siellä markkinapalloja? karhu urahtaa.

– Tietenkin on. Kaikilla markkinoilla on.

Karhu nousee ja kääräisee naisen tämän omaan huiviin. Iida hihittää. Otso heittää kontin selkäänsä ja naiskäärön olalleen, viheltelee ja lähtee kulkemaan vaihtoaskelin kohti Rovaniemeä. Vapaalla käpälällään se pomputtaa kuviteltua markkinapalloa.

lauantai 16. marraskuuta 2013

Elävää ravintoa

Pim, sanoi mikroaaltouuni.

Makkara heräsi voileipäpediltä, venytteli ja kiskotteli. Suussa maistui sinappi ja kuorikin oli unohtunut jonnekin.

Mitähän taas on tullut tehdyksi? Mukava peti tämä, vaikka aika lämmin. Vieressä taitaa loikoa joku söpöliini. Taisi olla aika kuumaa touhua meillä, kun peittokin on sulanut. Mutta ei tämä päällisjuusto kyllä kovin laadukasta ole.

Voileipäpeti keikahtaa, kun lautanen siirtyy mikroaaltouunista pöydälle.

Oho. Aika heilahdus. Taitaa joku oikein tarkoituksella keinuttaa. Tuollahan on minun kuorenikin. Miten se sinne on joutunut? Ja ihan riekaleina. Olisin minä sen itsekin riisunut, kun olisi vaan pyydetty. Nyt se on pilalla koko päällyste.

Taas keikahtaa ja hampaat louskahtavat makkaran vierestä. Saman juustopeiton alla uinuva toinen makkara korisee henkitoreissaan.

Ai himputti, se oli lähellä. Tähän ei auta jäädä, tuollainen on pelottavaa.

Makkara kierähtää leivän päältä ja heittäytyy lattialle juusto­kuorrutteeseen kääriytyneenä. Melkein saman tien haarukan piikit lävistävät sen keskivartalon.

Argh. Se jyräs meitin, olen mennyttä. Argh.

Kompostin kansi loksahtaa kiinni ja makkara jää pimeään. Vieressä lojuu märkiä kahvinporoja, lötsö banaani ja homeista leipää, joka yrittää peitellä läikkiään räkäisellä paperinenäliinalla.

Selvisinpäs. Täältä ne eivät minua löydä.

Kompostimullasta nousee matoja, jotka kerääntyvät makkaran viereen. Ne avaavat kitansa. Terävät hammasrivistöt välkehtivät. Makkara väistää ensimmäistä puraisua, mutta joutuu toisella puolellaan odottavien matojen hampaisiin. Ulina ja parku vaimenevat vasta, kun makkaran viimeisetkin hituset ovat kadonneet parempiin suihin.

torstai 14. marraskuuta 2013

Vesihiiden ruokaretki

Vesihiisi tormaa perinteikkääseen pikaruokalaan. Tiskin takana seisoo myyjä.

– Terve! Mitä sinä haluat? hän kysyy.

– Pitsaa ja kebabia. Hamppareita ja ranskalaisia. Limua ja muuta sokerivettä.

– Kaikkeako? Sinä olet kovin nälkäinen.

– Joo. Anna vettä.

Myyjä ojentaa hiidelle lasillisen ja sanoo, että tilauksen toimittamiseen menee aikaa ja että hiisi voi sen aikaa istua pöydässä ja katsella jalkapalloa.

Hiisi istuu. Vesi valuu sen hytinä tytinä hyytelökehosta penkille, ja hiisi alkaa kuivua. Se juo veden ja käy pyytämässä lisää, juo sen ja hakee taas lisää. Vesi valuu hiidestä ruokalan lattialle.

– Vielä yksi vesi, hiisi pyytää, juo kaksi jo tiskillä ja vie yhden pöytäänsä.

Kuivuminen kiihtyy ja hiisi änkeytyy vesilasiin. Siellä sen on hyvä ja märkä.

Myyjä tuo kuusitoista hampurilaista, mutta asiakas on hävinnyt. Hän päättää syödä hampparit itse, ottaa pöydästä vesilasin ja tyhjentää sen viemäriin.

Viemärissä on ahdasta. Vesihiisi nitkula nätkylä nutkittelee sen mutkissa ja lopulta, ihan lopulta päätyy samaan järveen, josta se matkalleen lähti. Peikko istuu järven rannalla ongella.

– Oliko maukasta? peikko kysyy ja heittää vesihiidelle kourallisen sieniä. – Syö nuo.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Vesihiiden ranta

Peikko tallustaa rantapöpelikössä. Siellä on tuohivirsut kiven päällä. Ne näyttävät varsin uusilta, vaikka ovatkin liian pienet peikon jalkoihin.

Peikon tekee niitä mieli. Se poimii ne käteensä, haistelee niitä ja vilkaisee ympärilleen. Ei ketään missään. Tuohi venyy peikon käsissä, kun se muokkaa virsuja ja sujauttaa ne jalkaansa.

Komeat ovat, ja peikko on tyytyväinen. Se istuu kivellä ja heiluttelee jalkojaan. Kun se nousee seisomaan, virsut kävelyttävät sitä kohti järveä.

Peikko tarrautuu kivenjärkäleeseen, mutkailee itseään, vääntyilee ja jäykistelee, mutta virsut vievät sitä ja järkälettä eteenpäin.

Peikko on kaulaansa myöten vedessä, ja virsut vievät sitä vielä syvemmälle. Kun peikko uppoaa, tulee vesihiisi tarkastamaan pyydyksiään.

– Hupsista, sehän on peikko, hiisi huomaa ja yrittää karata.

Peikko pitelee lohkaretta vasemmassa kädessään, nappaa toisella hiiden kiinni ja komentaa sitä aukomaan pyydyksensä. Hiisi tottelee. Se mukisee, miksi peikon piti mennä sotkeutumaan sen virsuihin, ei se peikkoa halua puolisekseen, vaan lapsia. Virsutkin olivat lasten kokoa.

Peikko ojentaa kivenjärkäleen vesihiidelle. Tämä ottaa sen vastaan, kaatuu selälleen ja litsis lutsis lätsähtää järvenpohjaan kiven alle.

– Luuletko, että lapset enää pitävät virsuja? peikko kysyy. – Lapset pidetään tuvassa ja turvassa, ja kengiksi kelpaa vain silkki ja sametti.

– Mitäs minä sitten syön? hiisi kysyy ja noruu kiven alta kokonaiseksi.

– Samaa kuin muutkin. Pitsaa ja kebabia. Hamppareita ja ranskalaisia. Limua ja muuta sokerivettä.

– Kuulostaa maukkaalta, hiisi myöntää ja tujahtaa rannalle. – Lähden heti.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Sunnuntai

Peikko istuu tuulen kaataman puun rungolla luolansa edessä. Vieressä aukeavalta järvenselältä puhaltaa kolea tuuli. Ilma on täynnä tihkusadetta. Nuotiossa palava tuli yrittää turhaan varoa taivaalta valuvaa vettä. Kun tuli väistää yhtä tippaa, on toinen aina tiellä. Peikko kupertaa mustat kouransa kuvuksi tulen yläpuolelle. Kourat lämpenevät ja tulen äksy sihinä vaimenee.

Vesihiisi nousee rantaveteen seisomaan ja heilauttaa kouraansa peikolle. Peikko nyökkää. Se ei tänään jaksa jahdata mokomaa, eikä sillä ole nälkäkään. Vesihiisi tunnustelee tihkua ja yrittää nousta vedestä sen varaan. Tihku ei kanna, vaan hiisi loiskahtaa aina takaisin.

Peikko kääntää selkänsä järvelle ja ruokkii tulta, poimii maasta kolme kiveä ja pyyhkii ne puhtaaksi. Vesi valuu peikon häntää myöten maahan.

Tuli räiskii ja äyskii tihkusateelle. Vesihiisi loiskii järvessä. Peikko heijaa itseään ja silittelee kiviä sylissään.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Maksan luonnossa

Mies istuu taksin ratin takana ja odottaa asiakkaita. Ilta on ollut pitkä. Ilta­päivä­lehdet on luettu jo kahdesti, sana­ristikot täytetty ja sudokut ratkottu.

Nuori pitkän­huiskea nainen koputtaa taksin kattoon ja raottaa kuskin ovea.

– Terve, ootko vapaa?

Mitä hittoa se nyt enää tuohon pöllähti. Olisi vaan pysynyt poissa, niin olisi kohta päässyt saunan lämmitykseen. Se haluaa kuitenkin lähteä jonnekin tolkun ääreen ja ajaa vielä ratevan kautta.

Nainen avaa oven ja kapuaa taka­penkille. Hän istuu keski­paikalle ja nojaa käsi­vartensa etu­penkkien selkä­nojiin.

– Tolkun ääreen, kiitos. Ajetaan ratevan kautta.

Arvasinhan. Tämä on just mun tuuria. Ensin pitää seistä koko vuoro tyhjän panttina ja sitten kyytiin änkeää joku itteään täynnä oleva pimu, joka luulee, että koko maailma on vaan sitä varten. Se vissisti vielä hölöt­tääkin koko matkan. Mutta ajetaan nyt ja annetaan hölöttää. Ajetaan oikein mutkan kautta. Joutaahan tässä, hitto soikoon.

Kuski pistää mittarin päälle. Nainen pajattaa ja analysoi työtään, pomoaan, sukulaisiaan, nais- ja mies­ystäviään ja näiden kaikkien eri puolia.

Perillä matka päättyy ja kuski pysäyttää taksin. Hän sulkee taksa­mittarin ja ilmoittaa summan.

– Ei ole rahaa. Maksan luonnossa. Lähde mukaan.

Tämäkin vielä, hitto. Hukka­kuitilla mennään. Mutta joutaahan tässä. Vuoro on lopussa, eikä enää ole kiire mihinkään. Auto voi hyvin seistä pihalla aamuun saakka. On sitä kerätty näitä maksuja ennenkin.

Kuski siirtää auton parkkiin ja seuraa naista. He kiipeävät portaita kolmanteen kerrokseen ja pysähtyvät ovelle, jonka posti­luukkuun on nimen paikalle liimattu ketun kasvot. Nainen avaa oven ja käy sisään. Kuski seuraa.

– Odota vähän. Voit riisua paitasi jo valmiiksi.

Riisutaan nyt sitten, jos sitä sellainen viehättää. Hyvän näköinen mimmi, saa nähdä millaisesta lompsasta se maksua tarjoaa.

Nainen palaa, ottaa kuskin riisuman paidan ja tarttuu tätä housun­kauluksesta. Hän vetää miehen olo­huoneeseen ja tönäisee sohvalle istumaan.

– Saat katsella.

Hullu akka. Mitä hittoa se meinaa? Ja meinaako se sitä nyt tuossa? Verhotkin on auki ja valot päällä. Mutta sama se mulle, antaa mennä vaan.

Nainen taittelee seinää vasten nojanneen silitys­laudan auki, asettelee miehen paidan laudalle ja ryhtyy silittämään. Kuuma rauta suihkii ja paita siliää.

– Siinä, ole hyvä.

Silitetty paita! Hitto! Siitä on aikaa. Ei se ollutkaan hullu, vaan tiesi justiinsa, mitä mies on vailla. Tuollainen kisu ja silittää paitoja. Hitto! Mä voisin jäädä tänne.

Ovi kolahtaa kiinni, ja kuski laskeutuu portaita öiselle pihalle. Hän käynnistää autonsa, ajelee hiljakseen kotiin­päin. Koko matkan hän hypistelee vasta­silitettyä paitaansa ja hymyilee niin, että poski­lihaksiin sattuu.

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Ravintolassa on huominen

– Herra on hyvä. Rouva on hyvä. Saa syödä.

– Juu juu, häivy nyt siitä.

Mies huitaisee tarjoilijaa, ja kun tämä ei ymmärrä lähteä, mies nousee ja potkaisee pari kertaa napakasti, niin että tarjoilija on kaatua.

– Ei niitä pidä noin kohdella, nainen opastaa. – Saatat joutua vastuuseen, jos niille käy jotain.

– Kyllä ne sen verran kestävät.

– Se on epäkorrektia. Purkaisit aggressiosi muualla.

– Puran missä huvittaa. Ruokakin on taas tätä samaa kelvotonta mössöä. Oikeaa safkaa ei saa enää mistään.

– Auttaisikohan, jos kävisit hakkaamassa kokkia pesäpallomailalla?

– Mitä se nyt auttaisi? Samanlainen kone se on kuin muutkin.

– Potkithan tarjoilijaakin. Luuletko, että se toimii sillä konstilla paremmin?

– Penteleen robotit. Sen jälkeen kun kaikki koneellistettiin, mikään ei ole enää ollut mistään kotoisin.

– Mutta sitähän ihmiset halusivat, laiskotella ja antaa robottien hoitaa hommat.

– Väärin haluttu.

– Mutta hoitavathan ne.

– Tuskin hoitavat. Toistavat samaa vanhaa. Missä on kekseliäisyys ja innostus, entä virheet ja vahingot? Koska olet viimeksi maistanut jotain uutta? Tai kokenut jotain kaavasta poikkeavaa?

– Elämä on kuitenkin aika helppoa.

– Paskat on. Tarjoilija. Kupillinen strykniiniä, ja vähän äkkiä.

– Herra on hyvä. Rouva on hyvä. Saa syödä.

– No niin, mies huokaa. Katso nyt. Ihan sama mitä tilaa, ne tuovat aina samaa mössöä.

– Oletko varma? Nainen epäilee.

– Olen. Katso vaikka, mies sanoo ja hörppää kuppinsa tyhjäksi.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Aika lentää

– Pitää mennä, Leila sanoo ja rupeaa tekemään lähtöä. – Aika lentää.

– Aika rientää, sanotaan, Mervi oikaisee. – Pitäisiköhän sinun lukea enemmän?

– Aika lentää, eikös se ole ihan selvä ilmaus?

– Ei minusta. Ei aika mihinkään lennä.

– Nämä ovat tulkintajuttuja. Mietipäs vaikka tätä: time flies like an arrow, fruit flies like a banana.

– Se on englantia. Siinä voidaan sanoa noin. Paitsi etteivät banaanit lennä, vertaus ontuu.

– Ne ovatkin kärpäsiä eikä hedelmiä, eivätkä ne tuossa edes lennä.

– Ai niin. Hämäsit.

– Tulkintasi muuttui, kun ajattelit lauseen uudelleen.

– Ollaan sitä nyt niin fiksua, että.

– Ole sinäkin, Leila sanoo. – Kiitos kahvista. Aika lentää.

– Aika rientää, Mervi korjaa. – Aika rientää, ei lennä.

– Miten vain, Leila kuittaa ja käynnistää helikopterinsa. – Heippa.

linkki

lauantai 2. marraskuuta 2013

Sivistys seuraa tilausta

Miehet istuvat kahvilassa ja juovat toista tuopillistaan vahvaa espresso­kahvia. Lauri lukee hevos­urheilu­lehteä ja tutkii toto­veikkaus­kuponkia. Juhani kirjoittaa muisti­kirjaansa ja piirtelee kissan­kuvia.

Toivo kolauttaa kaakao­kulhonsa miesten pöytään ja käy istumaan. Hän hörppää pitkän suullisen, kiroaa juoman kuumuutta ja tervehtii vasta sitten ystäviään.

– Mitäs äijät?

– Mitäs tässä, Lauri sanoo, taittelee lehtensä ja pistää sen tuolin sarjalla roikkuvan takkinsa taskuun.

– Mitäs pitäs? Juhani kysyy ja sujauttaa muisti­kirjan poveensa.

Toivo hörppää kaakaotaan ja sanoo, että hän on lopettanut kahvin juomisen kokonaan. Se on hänen lukemansa mukaan myrkkyä, joka helposti turmelee koko miehen, naisista puhumattakaan. Lauri ja Juhani vilkaisevat toisiinsa, kohottavat espresso­tuoppejaan ja skoolaavat.

– Se mitään turmele, he sanovat yhteen ääneen.

– Pitää olla tarkkana myrkkyjen kanssa, Toivo sanoo, – ja uskoa tieteen­harjoittajia. Ne tutkivat asioita ja tietävät.

– Mitähän sinä olet tutkinut?

– Tieto­lehtiä. Niissä on hyviä juttuja. Tiedättekö mitä on DDT?

– Ympäristö­myrkky. Sitä ei saa enää käyttää, Lauri sanoo.

– Joo, käyttö kiellettiin kun huomattiin, että se haurastuttaa munia, Juhani toteaa.

– Kotkat ja muut rupesivat kuolemaan suku­puuttoon, Lauri jatkaa. – Kaikkihan sen tietää.

Toivo on hiljaa ja katsoo kavereitaan vinosti.

– Siinä lehdessä sanottiin, että herrat rupesivat pelkäämään omien muniensa puolesta, hän sanoo ja hörähtää päälle.

– Niin minäkin pelkään, Juhani tunnustaa ja koputtaa jalko­väliään. – Mulla on nytkin suojus.

– Mulla munat on ihan luomua, Lauri sanoo ja nostaa kaksi korillista ruskeita munia pöydälle. – Näissä ei ole DDT:tä. Haluatteko maistaa?

– Joo. Jos ne on koppiaisia syöneistä kanoista.

– On ne, Lauri sanoo, kutsuu tarjoilijan ja ojentaa sille toisen muna­korin. – Laitetaan nämä, kiitos. Ja tuo vielä kolme tuopillista espressoa, isoja.

– Mulle kaakaota, Toivo korjaa. – Ja uusin Ankka Lampinen.

torstai 31. lokakuuta 2013

Vuodatus

Peik­ko lait­toi ensim­mäisen ta­ri­nan Vuo­da­tuk­seen 26.4.2006. Kaik­ki­aan siel­lä il­mes­tyi 1227 tari­naa, runoa tai kuvaa. Kun vuo­da­tus meni rik­ki, peikko odot­ti ja toi­voi, että se vie­lä kor­jau­tuisi. Vuo­da­tuk­sen pirs­ta­leis­ta syntyi kui­ten­kin jo­tain ai­van eri­lais­ta, kuin mitä se oli aiem­min pei­kol­le edus­ta­nut.

Peik­ko muut­ti. Se ajat­te­li, että muut­to olisi ti­la­päi­nen ja että se pää­si­si pian pa­laa­maan koti­luo­laan­sa. Aika ku­lui ja peik­ko ko­tiu­tui Blog­geriin. Enää se ei muuta ta­kai­sin. Muu­ta­man pie­nen ta­ri­nan se otti Vuo­da­tuk­ses­ta mu­kaan­sa. Nii­tä saa lu­kea, jos ha­luaa.

Peik­ko kiit­tää Vuo­da­tus­ta ja toi­vot­taa pal­jon uusia ta­ri­noi­ta ja ys­tä­viä.

tiistai 29. lokakuuta 2013

Elefantti

– Päivää herrat ja rouva, sokeri­pala­kaulus­paitaan ja mustaan takkiin puettu nainen sanoo ja koettaa luovia toimi­talon edessä seisoskelevan väki­joukon läpi. – Olettekos huomanneet, että tukitte koko penteleen jalka­käytävän?

– Se on tarkoitus, rouva pastori, se on tarkoitus. Ei tästä nyt pidä kenenkään kulkeman, kun meillä on homma tässä kesken, parrakas mies sanoo. – Pastori ottaa tästä purkkaa ja käy piiriin.

Mies ojentaa purkka­pussia pastorille. Tämä ottaa yhden pienen palan sormiinsa.

– Ota vaan reilusti, mies sanoo. – Suu täyteen.

Pastori ottaa toisenkin palasen ja menee seisomaan rinkiin, josta hänelle tarjottiin paikkaa. Piiri on täynnä hymyileviä, ihmisiä. Jokaisen suu käy ja pureskelee jotain. Pastori pistää purkat suuhunsa ja ryhtyy jäystämään. Maistuu mansikalle.

– Miksi me tässä seistään? hän kysyy.

– Ennen me poltettiin tupakkia toimistossa. Se kiellettiin, ja me ruvettiin polttamaan kadulla. Silloin meillä oli tupakki­rinki.

– Niin?

– Sitten sekin kiellettiin ja me ruvettiin pureskelemaan purkkaa. Sekään ei ollut kaikkien mieleen ja nyt meidän pitää mennä ulos pureskelemaan.

– Purkka­rinki, pastori naurahtaa. – Hieno ajatus.

– Ei ei, parrakas mies korjaa. – Tämä on osallistavaa taidetta. Tosi modernia.

– Taidat panna omiasi.

– En suinkaan. Kohta näet, mies sanoo. Kaikki nyökkäävät ja nostavat peukalonsa pystyyn. – Tehdään kenguru.

Jokainen ringissä seissyt kumartuu ja asettaa puru­kuminsa tarkoin harkittuun kohtaan. Purkat muodostavat tyylitellyn kengurun ääri­viivat. Pastori saa laittaa oman purkkansa silmäksi. Kaikki vetäytyvät syrjään. Ohi­kulkijat kävelevät vasta­syntyneen kuvan ylitse, tallaavat puru­kumit katu­kivetykseen ja osallistuvat kuvan saattamiseen lopulliseen muotoonsa.

– Eilen tehtiin elefantti, parrakas sanoo. – Tuossa. Eikö olekin eri hieno?

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Teddykarhujen päivä

– En ole teddy­karhu, karhu sanoo ja yrittää puraista.

– Et taida olla, mies hymähtää. – Mutta teddy­karhujen päivää voi juhlia, vaikka ei itse olisikaan sellainen.

Karhu suostuu, mutta sillä ehdolla, että se saa paljon jäätelöä. Mies arvelee valkean karhun haluavan valkoista jäätelöä, mutta se haluaakin punaista. Mies kysyy, miksi.

– Jää­karhujen kuonossa on joskus punaista, karhu selittää.


Kansain­välistä teddy­karhujen päivää vietetään vuosittain 27.10. Silloin on myös Theodore Rooseveltin syntymä­päivä.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Poeetta ja lyyrikko

– Kato. Joku on kirjoittanut runon ja pannu sen ilmotus­taululle. Onks vähä?

– Se on mun runo. Kirjotin sitä koko yön.

– Ai sun?

– Niin.

– Miksi kirjotit kärpäs­sienestä? Eikös siitä ollu jo kirjotettu joku peikko­viisu?

– Mä nyt vaan halusin kirjottaa.

– Ja laitoit sen sitte kaikkien nähtäväksi. Onks vähä?

– Et oo ees lukenu sitä.

– Luin mää tosta alusta: kärpäs­sieni kunnoton / päällä kiven, kannon on… tosi pöhköjä jakeita.

– Mitä ihmeen jakeita?

– Ja sää olet olevinas runoilija, kun et edes tiedä, mikä on jae.

– Runossa on säkeitä, eikä mitään jakeita.

– Ei ne minusta säkeiltä näytä. Mää olen pitänny säkeissä perunaa.

– On se silti hiano runo, mun eka julkastu.

– Julkastu? Niin, nyt tässä ilmotus­taululla, vai?

– Niin.

– Näätkö, mitä ton pöntön kyles lukee?

– Energiajae.

– Nakkaat ny sinne joka jakeen ja kaikki jakeistot.

– Mä kyllä tajuan sua. Sä et voi ymmärtää runoutta, kun sun säkeissä ei oo kun perunaa. Onks vähä?

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Tarinatarina

Karhu istuu jalat harallaan mustikka­mättään vieressä ja mättää marjoja kitaansa kaksin käpälin. Karkeaksi pureskeltua mustikka­survosta tursuaa sen kita­pielistä, mutta karhu nuolaisee sen aina takaisin ennen kuin se ehtii hukkaan.

Mustikoita piisaa, vaikka karhun massu on jo aivan pinkeä. Kontio on lähdössä pois, kun sen kuonoon tulee ihan uuden­lainen haju. Varvuissa ei kasvakaan enää mustikoita, vaan vattuja, kypsiä punaisia marjoja, joissa on sopivasti madon­lihaa täytteenä. Karhu kiertää mättään toiselle puolelle, pomppii ja hytkyy mennessään, jotta mustikat vähän lasehtisivat ja tekisivät tilaa vattuloille.

Karhu ahmii varpu­vattuja. Vieressä seisova honka kumartuu ja poimii niitä oksallisen karhun nenän edestä. Petäjän takaa kurkistaa kapoinen kataja ja mättää marjojaan mättäälle. Karhu syö nekin. Sitten se ei enää jaksa, vaan kellahtaa kyljelleen.

Puut ja varvut lähestyvät karhua ja hallain­mätästä. Ne kumartuvat ja poimivat vaaraimia, jotkut jättävät käpyjä tai marjoja tilalle, villiintynyt omena­puu käy vaihtamassa omppuja käpyihin. Sutjakka pajun­vitsa pujottautuu karhun kainaloon.

Metsästä kuuluu ritinää ja pauketta, paljaiden varpaiden loisketta kalliota vasten. Peikko lontii paikalle. Sen häntä viistää maata ja kädessä on vanha säkki, jossa on vielä vähän tilaa. Peikko kumartuu mättäälle, poimii siitä tarinan ja sujauttaa sen säkkiinsä. Puut ja varvut oikaisevat vartensa ja palaavat omille paikoilleen. Mättäällä kasvaa enää muutama tyhjä mustikan­varpu.

– Peikon taskussa oli reikä ylhäällä ja alhaalla, peikko selittää, istuutuu karhun viereen ja nojaa selkäänsä sitä vasten. – Tarinat karkasivat.

– Taskussako sinä niitä pidät? karhu kysyy. – Se oli kyllä makoisa tarina, marjoja piisasi ja piisasi.

– Se oli marja­tarina, peikko sanoo. – Säästin sitä talvi­yllätykseksi.

– Sen voi kyllä kertoa talvella uudestaan, karhu sanoo ja nuolaisee huuliaan.

Peikko irvistää virnistyksen ja kertoo tarinan, jossa on pihlajan­marja­olutta ja lämmin sauna. Kun kaverukset istuvat rannassa vilvoittelemassa löylyjen jälkeen, karhu myöntää, että peikko on taitava tarinan­kertoja.

Peikko on mielissään. Se kaivelee säkkiään ja etsii sieltä tarinan, jossa peikko ja karhu istuvat rannassa ja kertovat tarinoita tarinoista, jotka pääsevät karkuun ja mylläävät vanhat uskomukset uusiksi luuloiksi, kääntävät entisen tiedon pää­laelleen ja sitovat sille rusetin kaulaan.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Peikko ja metsänpeitto

Matti päättää tehdä lehteen jutun peikosta. Hän ajaa hurruttaa synkän, ikivanhoja kuusia kasvavan peikko­metsän viereen ja jättää autonsa siihen. Hän kävelee eteen­päin, huutelee peikkoa ja sanoo, että olisi jutun­teon paikka.

Peikko kuulee huhuilut, mutta pysyttelee piilossa. Se raottaa metsän­peittoa, päästää Matin sen alle ja pujahtaa itse perässä.

– Pöö, peikko sanoo ja istuu kivellä Matin edessä.

– Hui! Matti kiljahtaa ja loikkaa melkein kolme metriä taakse­päin. – Hyvä että tulit. Nyt tehdään juttu.

Peikko menee puun taakse piiloon. Vain korvat näkyvät.

– Älä pelleile, Matti sanoo. – Istu siihen kivelle, niin otan sinusta kuvan.

Peikko rapsuttaa olevaisuutta. Siitä irtoaa ohut kalvo, jossa on kuva puusta, jonka takana on peikko, jonka korvat näkyvät. Peikko rullaa kuva­kalvon torveksi, puhaltaa siihen töttöröön ja antaa Matille. Matti kohauttaa harteitaan ja työntää rullan poveensa.

– Ihmiset eivät usko peikkoihin, Matti sanoo. – Mitäs siihen sanot?

– Pöö, peikko sanoo ja roikkuu puussa, josta nakkelee käpyjä Matin taskuihin.

– Pöö, peikko virkkaa ja kierii vuoren­syrjää ylös niin, että lepakot rakentavat pölystä kolme kuninkaan­linnaa. Matti niistää kahdesti.

– Pöö, peikko toteaa ja kaataa pesällisen keltaisia muurahaisia Matin housuihin.

Matille tulee kiire riisua pöksynsä. Hän puistelee niitä, huiskii jalkojaan ja juoksee ympyrää. Peikko seuraa Mattia ja kerää keltiäiset kouraansa. Kun Matti saa housut jalkaansa, peikolla on kourassaan muurahaisista tehty pallo, jota se pomputtaa kädestä toiseen.

– Et kyllä, Matti sanoo ja kääntää selkänsä peikolle.

Peikko polkaisee maata. Se aukeaa, ja sen sisältä paljastuu ranta­loma­kylä, jossa paistaa vihreä aurinko ja joka on täynnä hiiriä ja myyriä ja kasiaisia ja öttiäisiä ja siiroja ja muurahaisia ja ties mitä maan alla viihtyviä otuksia. Peikko kieräyttää muurahaispallon sinne juuri ennen kuin kaksi tuhisevaa kontiaista ompelee maanpinnan umpeen.

– Peikot ovat satua, peikko sanoo ja raottaa metsän­peittoa niin, että Matti näkee todellisuuteen. – Ei niistä voi kirjoittaa juttua, pelkästään satuja.

– Ei sitten, Matti tokaisee ja lähtee kulkemaan pois metsästä. – Pidä häntäsi.

Kun metsän­peitto väistyy miehen yltä, hän näkee autonsa aivan hakkuu­aukean reunassa ja lähtee loikkimaan metsä­auran jättämien urien ylitse. Peikon antama kuva rahisee kuivina lehtinä miehen povessa. Olkoot, hän miettii, kuka nyt satuja enää edes lukisi.

lauantai 19. lokakuuta 2013

Karhu metsäkämpällä

Karhu tallustelee korpimailla ja sattuu paikalle, jossa on hirsistä rakennettu metsäkämppä. Kämpän kyljessä on ikkuna ja katolla peltinen savutorvi, josta nousee savunkiehkuroita.

Karhu kurkistaa ikkunasta ja käy tupaan, tekee hyvän päivän ja istuutuu ovensuupenkille.

Kämpässä on paikalla vain tukkilaisten kahvinkeittäjä, Riina. Hän on verevä nainen ja nähnyt elämässään kaikenlaista.

– Ilmankos niin käkesi, Riina sanoo. – Jääpikö vieras ruualle?

Riina kertoo, että työmiehille pitäisi olla ruoka valmiina kun työpäivä päättyy. Karhu lupaa auttaa ruuan laitossa.

Kun miehet palaavat kämpälle, jokainen haistaa jo ovelta uudenlaisia tuoksuja ja hajuja. He nostelevat kattiloiden ja patojen kansia nähdäkseen, mistä moinen suuta kasteleva tuoksu oikein tulee. Riina muistuttaa miehiä pesukomuutin paikasta. Kädet, naama ja niska olisi pestävä ennen kuin olisi mitään asiaa pöytään.

Miehet pesevät ja käyvät aterialle. Nälkä maustaa lisää jo ennestään herkullista sapuskaa. Siinä on perunoita ja sienikastiketta, jonka joukossa on ruskeita pieniä lihannokareita.

– Voi äiti, miten on hyvää, miehet kehuvat kilpaa ja sorauttavat muutaman ärräpään kehuihinsa. – Vaikka on velli ja puurokin hyvää, niin liharuoka se vasta onkin.

– Tuo sen teki, Riina sanoo ja osoittaa peukalollaan syrjäpetiä, jolle karhu on heittäytynyt köllölleen. – Se keräsi sienet ja toi lihat.

– Hyvää. Mitä lihaa tämä on?

– Muurahaisia. Niitä on siinä kolme pesällistä.

Miehet tutkivat nokareita. Niissä on pieniä jalkoja ja tuntosarvia. Joku maistaa ja tykkää edelleen, ajatus ei ole muuttanut makua, vaikka muurahaisia ei tulekaan joka päivä syötyä. Olavi kuitenkin suuttuu.

– Kuka riivattu syöttää meille ötököitä? hän huutaa ja menee ravistelemaan nukkuvaa karhua. – Joku halvatun herra, turkkikin on sillä päällä.

Karhu nousee istumaan vuoteen laidalle, venyttelee ja haukottelee makeasti. Olavi kavahtaa taakse, ottaa puukon vyöltään ja sohii sillä.

– Himputin kontio! hän kiljuu. – Muurahaisia syötit immeisille.

Karhu ottaa puukon Olavilta, pistää sen taskuunsa ja kiittää. Olavi käy hakemassa hellan vierestä kirveen, puristaa sitä kaksin käsin ja painaa selkänsä seinää vasten, tillittää karhua ja kiroilee.

– Miten sinä, Olavi, nyt noin? Riina kysyy – Oikeinko sinä pelkäät?

Riina istuutuu karhun polvelle ja kietoo toisen kätensä sen kaulaan.

– Meillä on ollut oikein ratevaa, hän sanoo, – Laitoimme ruokaa ja juttelimme. Minä kerroin tukkilaisista ja tukinuitosta niin kuin tekin aina kerrotte. Sitä paitsi katsokaapas mitä se toi meille.

Riina poimii esiliinansa taskusta nyssäkällisen kahvia ja kokonaisen sokuritopan. Riina lupaa turauttaa kahvit saman tien. Olavikin lauhtuu, vie kirveen paikalleen ja käy pitkän pöydän ääreen istumaan ja mököttämään.

Karhu käy Olavin viereen.

Riina kaataa kahvia. Karhu laittaa kuppiinsa puoli kourallista sokeria, sekoittaa ja hörppää. Muut tekevät mallin mukaan. On hiljaista. Jokainen maistelee makeaa mustaa juomaa silmät sikkurallaan.

– Taidatte kaataa puita, karhu rikkoo hiljaisuuden. – Miksi?

torstai 17. lokakuuta 2013

Markkinoilla soi karhu

Karhu kävelee torilla kontti selässä. Myyjät ja helppo­heikit juttelevat mukavia ja kauppaavat tavaroitaan. Ihmiset siirtyvät kojulta toiselle. Aurinko on piilossa pilven takana. Tuuli käy pohjoisesta.

– Kuulehaa sie ukko, vanha tori­mummo sanoo karhulle. – Siul on komia nuttu, vaiha se miun röijyhöin.

Karhu pysähtyy ja katsoo mummoa, jonka kurttuinen naama loistaa ja nauravasta suusta pilkottaa kolme hampaan­nysää. Mummo on tarttunut päällimmäisen villa­röijynsä liepeeseen ja meinaa riisua sitä yltään.

– Vanhal on aina niin kylmä ja holotna, paleleekin, hän selittää.

Karhu nyökkää. Se sanoo, että nuttu on perintö­kalu, josta se ei raatsi luopua, mutta palelemiseen sillä on oiva konsti. Se istahtaa penkille mummon kojun viereen ja kaivaa haitarin kontistaan.

Kun karhu vetäisee ensimmäiset tunnustelevat soinnut, markkina­väki lähtee katsomaan, kuka soittaa. Markkinoilla ei ole pitkään aikaan ollut hanuristia, vaikka ennen oli aina.

Karhun haitarin sävelet käyvät ensimmäisenä tanssituttamaan tori­mummoa. Hän nostelee leinisiä jalkojaan päänsä ylä­puolelle ja pyörähtelee villejä piruetteja. Karhu soittaa, pumppaa sirmakastaan lisää säveliä, lyö jalallaan tahtia ja venyttää haitaria vain rutistaakseen sen taas uudelleen kasaan. Tanssi kiihtyy.

Katsojatkin alkavat hetkua ja tarttuvat toisiaan harteista ja lanteista. Mummo on tanssin keskellä, kun se etenee pitkin tori­pöytien väliin jätettyjä käytäviä. Kukaan ei enää osta eikä myy, jokainen elää ja tanssii, on osa yhteistä riemua. Kohta kaikilla on lämmin tai kuuma, eikä ketään palele.

Karhu lopettaa soiton. Tori­mummo pyyhkii hikeä otsaltaan ja sanoo nuortuneensa ainakin sen verran, että joutaisi lähtemään karhun matkaan. Karhu tunnustaa olevansa aikamoinen naisten naurattaja ja kutittaa mummon tyystin hervottomaksi.

– Mänetkös siitä, mummo hohottaa. – Kelvoton olet koko ukko.

Karhu käy löytämässä kaksi markkina­palloa, niitä, jotka on tehty sahan­purusta ja värikkäästä tina­paperista ja sidottu pitkään ohueen kumi­lankaan. Mummo saa toisen. Hän pompottaa sitä ja nuortuu taas niin, että mustikoita ostamaan tullut nuorukainen rupeaa näyttämään hänen rinnallaan vanhukselta. Mummo suikkaa suuta karhulle ja lähtee jututtamaan nuorukaista.

Karhu jatkaa matkaansa, pompottelee markkina­palloaan ja tekee sillä temppuja. Ehkä jossain olisi Käki­salmen väärä vitonen tai Kemi­järven Hulda. Tai vaikka kortti­rinki. Voisi olla mukavaa pelata korttia oikeiden kortti­peli­taiteilijoiden kanssa.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Jämeräpartainen insinööri ratsiassa

Poliisi pysäyttää jämerä­partaisen insinöörin, tutkii ajo­neuvon renkaat ja pudistelee päätään. Hän hakee kollegansa, ja he lähtevät autoilijan luo.

Insinööri on noussut autostaan ja kurkannut takaluukkuun. Virka­miehet lähestyvät. Insinööri nojautuu vasten autoa. Poliisien ilme on tuima. Insinööri virnistelee partaansa.

– Kansalaisten turvallisuuden automaattisen valvonta­järjestelmän mukaan olette ajaneet kuluneilla renkailla ympäri maata, isompi poliiseista aloittaa. – Sellainen on erittäin laitonta.

Insinööri mutristaa huuliaan.

– Mutta nyt kulutus­pinnat ovat uuden veroisia. Valvonta väittää, että ette ole ostanut uusia renkaita, ettekä pinnoituttanut vanhoja.

Insinööri katsoo maahan.

– Äsken tarkastus­pistettä lähestyessänne teillä oli aivan loppuun kuluneet renkaat. Tulostimme teille jo rangaistus­määräyksen valmiiksi. Mistä on kysymys?

– Tuota, insinööri sanoo ja pyyhkii nenäänsä, – Eikö olekin hyvät renkaat?

– Äsken ei ollut, eikä viime viikolla. Yritättekö erehdyttää virka­miestä?

Poliisin ranne­printteri tulostaa pikasakon insinöörille, joka käärii sen rullalle ja työntää nenäänsä.

– Ja mitä te äsken teitte tuolla taka­paksissa? Onko siellä varastettuja renkaita?

– Kävin katsomassa kumistajaa.

– Ja mikähän se mahtaa olla? Avatkaa luukku ja näyttäkää meille.

Insinööri avaa. Poliisit katsovat. Taka­paksissa on harmaan pyöreä, karvainen eläin, joka on melkein kokonaan suuta ja hampaita. Eläin ynisee. Poliisit kavahtavat taakse­päin.

– Mikä tuo on? Onko siitä maksettu verot?

– Kumistaja, insinööri selittää, – se syö renkaan­riekaleita, joita siivoan tien­poskista, ja erittää massaa, joka käy suoraan tulostimiin.

– Tuo petoko? Tulostimiin?

– Joo. Tämä systeemi printtaa ajon aikana uutta pinta­kuviota renkaisiin. Se on tehokas tapa vaihtaa talvi­renkaisiin tai vaikka slikseihin, painaa vaan nappia.

– Hmm, sanoo iso poliisi.

– Haa, toteaa toinen poliisi ja nyökkää tyytyväisenä.

Poliisit kurkistavat valvonta­nettiin ranne­selaimillaan.

– Sanotteko, että tuo otus syö renkaan­riekaleita ja ulostaa kumi­massaa, jota te sitten tulostatte renkaisiin kulutus­pinnaksi?

– Joo. Suurin piirtein niin se menee.

– Te rikotte jäte­huolto­lakia levittämällä ulostetta yleisille teille. Lisäksi yksin­teoin erehdytätte valvonta­järjestelmää. Tästä tulee kuulkaapas kuusi metriä sakkoa ja tukistus parrasta.

Poliisi­nainen tarttuu insinöörin partaan ja niivittää sitä. Jämerä­partainen insinööri tirskahtaa, mutta vakavoituu sitten. Kuusi metriä sakkoa ei millään mahtuisi hänen nenäänsä.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Linja-auto ja hyönteinen

Bussi on tupaten täynnä, kun se mennä hyrryttelee kesäistä päivää pitkin mäkeä alas ja heti perään toista ylös. Taka­penkillä istuvat huru-ukot laulavat ronskeja lauluja, etu­puolella mummot kutovat sukkaa ja kaula­liinoja. Puolessa välissä istuvat nuoret ja lapset tikku­karamelli suussa. Kenguru on kuskina.

Yhtäkkiä pussiin pujahtaa pörriäinen ja istahtaa Laila-Leilan viereen ikkuna­ruudulle. Laila-Leila on juuri oppinut päivä­kodin piha­leikeissä, että pörriäiset voivat pistää tai puraista, ja hän päästää hampaan­kolossaan tilaisuuttaan odottaneen kiljunnan.

Hän kiljuu pitkään ja paksusti, välillä lyhyeen ja kapoisasti. Kiljunta herättää ihmisten mielissä uinuvia sankaruuksia. Ensimmäisenä nousee etu­penkin mummo ja yrittää pyydystää pörriäisen puoli­valmiiseen sukkaan. Ei siitä mitään tule. Pörrö­mörri irvistää mummelille ja tämä perääntyy. Kenguru laulaa pientä noki­poikaa.

Nyt nousee pitkä­partainen harmaa­ukko. Risaiset, pohjattomat kengät pyöröhtelevät hänen nilkkojensa ympäri, kun hän lompsii kohti pärriäistä.

Harmaaukko ohittaa soreasti koreasti pukeutuneen arvo­rouvan, joka neuvoo ukkoa noudattamaan suurta varovaisuutta, jotta lapset eivät säikähdä ja asia hoituu sutjakasti. Harmaa­ukko kumartuu rouvan eteen, ottaa tämän jalasta punaisen tanssi­kengän ja kokeilee sen koron iskua kouraansa. Hyvin iskee, kyllä mörri­pörrö nyt saa kyytiä.

Ötökkä istuu ikkunalla ja näyttää kieltä lähestyvälle ukolle. Ukko huitaisee korko­kengällä pörriäistä otsaan, mutta hutihan siitä tulee. Kengän korko osuu ikkunaan, joka hajoaa kahdeksi­tuhanneksi kolmeksi pirstaleeksi. Pörriäinen vaihtaa ikkunaa ja harmaa­ukko kömyää perässä. Taas lasi pirstoutuu. Arvo­rouva kiljuu, että hänen kenkänsä on juuri aamulla lankattu ja että sitä pitää rakastaa tosissaan.

Kenguru seuraa tapahtumia peilistä. Kun linja­bussin toisen kyljen kaikki ikkunat on rikottu, hän painaa kaasun pohjaan loikka­jalallaan ja sanoo, että ajoviima kyllä imaisee ötti­pörriäisen matkaansa. Niin se tekeekin, mutta työntää saman tien seuraavasta ikkunasta sisään. Laila-Leila heiluu ja huiskaa ja johtaa lasten kilju­konserttia. Lähi­sanomien toimittaja tekee muistiin­panoja ja päättää julkaista arvionsa konsertista huomisessa lehdessä.

Pörriäinen alkaa kyllästyä istumaan olemattomiin häviävillä ikkunoilla, eikä sillä ole muutakaan istuma­paikkaa täydessä bussissa. Se nousee seisomaan, kurottaa ja painaa piip-nappia. Kenguru pysäyttää auton pysäkille ja suhauttaa oven appoiseksi. Öttiäinen lentää ulos, pysähtyy ovella ja nostaa hattuaan, kiittää kyydistä ja lupaa suositella sitä kaikille sukulaisilleen.

perjantai 11. lokakuuta 2013

Susi ja peikko

Metsän reunoilla kasvaa koivuja, joiden lehdet syksy on kellastanut. Aurinko paistaa, lehdet hehkuvat. Muutama vielä vihertävä lehti kertoo erilaisuudesta. Leuto tuuli irrottaa lehtiä puista ja levittää niitä sankkana sateena maahan.

Pieni susi on juossut vihreiden kuusten alla, katsellut sieniä ja säikytellyt hiiriä ja myyriä. Se on kiertänyt mäntykankaat ja katajikot, kulkenut suot ja kanervikot. Metsän reunan kultainen koivikko on sille uusi, ja se pysähtyy sen laitaan, istuutuu maahan ja katselee putoavia lehtiä.

Koivunoksan alla, hämähäkinseitistä punotussa keinussa, kiikkuu pikkiriikkinen peikkotyttö. Sen päällä on ruskea mekko ja siinä kirjavia paikkoja koristeena, niin kuin kaikissa satukirjoissa on totuttu peikoilla näkemään. Peikon jalat ovat paljaat, ja mekon alta pilkistää kirjava tupsupäinen häntä, joka keinuu peikossa samalla kun peikko keinuu kiikussa. Tytön naamalla on ilkikurinen ilme.

– Sano pöö, hassu karvaturri, peikkotyttö ehdottaa sudelle.

– En sano, susi urahtaa, – Enkä ole karvaturri.

– Mikäs sinä olet?

– Sinä olet hiiri. Sudet syövät hiiriä.

Peikkotyttö tirskahtaa, potkaisee keinulle vauhtia ja kasvaa vähän suuremmaksi.

– Joskus hiiret syövät susia, se sanoo ja näyttää kieltä.

Susi kallistaa päätään. Peikko kasvaa koko ajan suuremmaksi ja suuremmaksi. Kohta se on jo melkein suden kokoinen ja koivunoksa taipuu niin, että peikon takamus raapii maahan uraa keinun heilahdusten myötä. Peikkotyttö loikkaa keinusta ja suorii mekkonsa, tulee suden tykö ja rapsuttaa sitä korvien välistä. Se on pienen suden mielestä mukavaa, vaikka se muriseekin ja yrittää väistää.

– Tule minun kanssa, peikkotyttö ehdottaa ja juoksee keltaisten lehtien keskelle.

Susi seuraa sitä ja saa päälleen hurjan lehtiryöpyn. Ryöpystä tulee kasa. Sen alla on keltaista pimeää. Susi loikkaa ulos, työntää kuononsa lehtimaton alle ja auraa siihen uran, johon peikkotyttö saa kompastua ja tuiskahtaa mahalleen.

Lehtiriehassa menee koko päivä. Illalla pieni susi kertoo karhulle ja ketulle, miten se löysi kaverin ja juoksi koko päivän peikon lehtikullassa. Sitten susi menee makuusijalleen ja loikkaa siitä suoraan unten maille. Kettu kierittää iltajuuston takaisin komeroon.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Työsuhde-etuja

– Ihanko totta? Kuulostaa perverssiltä.

– Totta se on. Eikä siihen paljoa tarvittu. Haluatko kuulla?

– Kerro toki. Tarinat ovat aina mielenkiintoisia.

– Se alkoi hammastikuista. Joku oli saanut kokoushedelmistä omenan­kodan­kappaleen etu­hampaiden väliin ja rupesi kiukuttelemaan. Sen jälkeen kaikissa kokouksissa oli tarjolla hammastikkuja.

– ei hassumpi ajatus, taidan ehdottaa samaa meille.

– Älä tee sitä. Se on kuin antaisi pikkusormen... meiltäkin jäi pian hedelmät pois ja kokoustarjoiluna oli vaan hammastikkuja. Niitä sitten pureskeltiin ja putsattiin hammasvälejä.

– Tylsää. Ja vähän epäilyttävää.

– Totta. Joku ehdotti kerran, että juotaisiin kahvit oikein pullan kanssa, ja pomo keksi pyytää jonkun tutkimuslaitoksen tekemään tutkimuksen hammasvälihygienian vaikutuksesta firman tulokseen.

– Se tietysti paransi tuloksia pullaan verrattuna.

– Aivan. Hampaiden rassaamisesta kokouksissa tehtiin pakollista. Minäkin jouduin pääjohtajan puhutteluun, kun tulin sanoneeksi, että putsasin hammasvälit jo edellisessä kokouksessa. Se ei riittänyt. Piti putsata joka kokouksessa.

– Kuulostaa pöhköltä.

– Mutta se oli vasta alkua. Kohta hammastikkujen lisäksi kokouksiin tuotiin hammasharjoja ja hammastahnatuubeja.

– Pitikö teidän harjata hampaita kokouksissa? Aika yököttävää.

– Pitää meidän, paitsi jos on pyytänyt ja saanut puheenvuoron. Muutoin harjan pitää suihkia ja vaahdon pursuta suusta.

– Mahtaa teillä olla lystiä kokouksia, jokaisella suu vaahdossa.

– Eikä edes saa sylkeä, vaan vaahto on syötävä, jotta tehoaineet vaikuttavat kunnolla.

– Ilmankos sinulla on noin upea hymy, tosin ikenet ovat ihan pikki­riikkisen hintsusti vetäytyneet.

– Kävin johtokunnan kokouksessa puhumassa. Niillä oli siellä jokaisella oma hammashoitaja kiillottamassa hampaita. Minunkin hampaat kiillotettiin.

– Hammaslääkäri enää puuttuu, vai puuttuuko?

– Ei. Eikä hammasteknikko. Ne tosin korjaavat ja päällystävät vain ylimmän johdon hampaita.

– Teillä ei järin taideta hinkua kokouksiin?

– Päinvastoin. Ne ovat silkkaa lepoa verrattuna jokaiseen työ­pisteeseen asennetulla juoksumatolla juoksemiseen. Se ei ole edes mitään hölkkää, vaan oikein reipasta juoksua.

– Ainakin kunto kasvaa. Ja tulos, jos oikein ymmärsin.

– Johto on kieltämättä mielissään. Ne sanovat, että pitää toimia eri tavoin kuin ennen, jos haluaa uusia tuloksia.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Vastoinkäymisiä

– Tämä se vasta on mäkistä seutua.

– Eikö olekin, pelkkää vastamäkeä kaikki.

– Kumma, että huomasin sen vasta nyt.

– Stressiä. Sauna on siihen hyvää vasta-ainetta.

– Mennäänkö? Onko sinulla jo vasta valmiina?

– Vasta pari.

– Vasta? Tarvitaanko niitä monta?

– Vasta talvella. Teen niitä varastoon.

– Miksi sanot vihtaa vastaksi?

– Johtuu vastakohdista.

– Vastakohdista?

– Siitä, mihin kohtaan selkää vihdalla vastotaan.

– Taidatkin olla hyvä vihtomaan, sellainen vastalahjakas.

– Olen kieltämättä. Vastatkin haen aina vastarannalta.

– Ja uit vastavirassa? Luulisi vihtojen tyvipäiden tekevän kipeää, kun niitä virtaa vastaan.

– Vastavirrassa toki uidaan myötävirtaan, jotteivät tyvipäät töki.

– Vastaansanomattoman nasevasti vastattu.

– Erehdyit verbin merkityksestä, vastaaminen on esimerkiksi saunan varustamista vastalla.

– Niinkö? Mutta minun työhönihän kuuluu vastata...

– Ja olet unohtanut vastat tyystin?

– Niin. Pomo kyselee, ja minä en ole osannut vastata. Kiitos, että kerroit.

– Otat nyt heti pari vastaa mukaasi, katsot pomon selästä parhaat vastakohdat ja vastaat ne. Kyllä se siitä.

– Sinä se vasta olet hyvä ystävä, todellinen vastavaikuttaja.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Jos metsään haluat mennä sä nyt

Miehet olivat olleet metsällä koko viikon. Saalis oli paennut heitä. Vain jokunen ruskeaturkkinen orava oli vilahtanut männystä toiseen, mutta sekään ei ollut niin kauaa näkösällä, että siltä olisi saanut hengen pois.

Tuli ilta. Miehet virittivät tulet ja pistivät nokikahvit porisemaan. Valmiiseen kahviin lurautettiin väkevät plöröt, ja miesten harmitus laantui, kun kemiallinen lohtu virtasi heidän suonissaan.

– Ei tule saalista, ei, miehistä partaisempi totesi.

– Sieniä olisi, toinen sanoi ja osoitti joka puolella nousevia kupuja. – Niitäkin voi syödä.

– Lehmien ruokaa ne ovat. Mies tarvitsee lihaa.

– Äläs nyt. Viikingitkin söivät sieniä ja ryöstivät ja raiskasivat sen jälkeen ihan hulluina.

– Ihanko totta?

– Tosi on. Maistetaanko?

– Otetaan ensin, partasuu sanoi, tässä on vielä.

Miehet tyhjensivät eväspullonsa ja väsymys melkein kaatoi heidät yöunille, mutta miehet eivät antaneet periksi, vaan lähtivät keräämään sieniä.

– Mitkä näistä on niitä viikinkisieniä?

– Varmaan nämä kaikista suurimmat, joissa tämä hattu on paksu ja alapuolelta vähän kuin sientä. Katso.

Miehet kulkivat maastossa ja keräsivät sienisieniä. He palasivat nuotiolle ja toinen miehistä maistoi sienisientä, pureskeli ja sylkäisi.

– Maistuu sienelle, hän sanoi. – Ehkä siihen pitäisi imeyttää jotain. Simaa vaikka, niin kuin viikingit.

– Simaa ei ole, mutta plöröä on, kokeillaan sitä, toinen sanoi ja kävi repustaan korkkaamattoman pullon, imeytti sitä sienisieneen ja haukkasi. – Nyt maku on mukavan miehinen, maista.

Toinen maistoi. Pullon sisältö katosi sieniin ja sienet miesten suuhun. Molempien pää alkoi tuntua kevyeltä. Repusta löytyi vielä lisää juotavaa. Sekin katosi.

– Hyviä nämä sienet, toinen sokelsi. – Viikingit oli pukareita.

– Sienet oli niiden konsti, toinen sökelsi. – Mekin ollaan viikinkejä.

Viikingit nukahtivat sammuneen nuotion viereen. Julmettu kuorsaus täytti metsän. Lähistöllä liikkunut karhu tuli katsomaan miehiä. Se haisteli ja tökki heitä kuonollaan, otti hihasta kiinni ja veti, mutta kuorsaus jatkui yhtään raukeamatta.

Karhua hermostutti. Tuollainen meteli ja vielä hirmuinen löyhkä. Mesikämmen haki sylillisen sammalia ja peitti miehet niillä. Kostea sammal suodatti äänet ja hajun, vain pieni purina enää nousi kylmän nuotion vierestä.

torstai 3. lokakuuta 2013

Tanssissa olisi taikaa

Askel askel hyppy, äh. Hyppy askel hyppy, pah. Askel askel askel, noh. Hyppy loikka koikka, oh. Ei tästä mitään tule, nainen ajattelee ja kiristää polvinikamia. Saman tien hän laskee painetta pohjepalkeista, mikä lötköyttää jalkaterät.

Uusi yritys. Askel askel lutkis, äh. Ei tämä ole sen parempi kuin ennenkään. Jalat ovat aina joko liian jäykät tai notkeat, niistä puuttuu jäntevyys ja notkeus. Sitä paitsi vaikka refleksit ovat silkkaa salamaa, ympäristön havainnointia ja tuntoreseptoreilta tulevia viestejä voisi kohentaa rutkasti.

Sähköaivoni ajattelevi, nainen tuumii, löysää kypäränsä hihnoja ja jatkaa ajatustaan: ja mielesi sinun tekevi. Minä haluan kuitenkin tanssia, ja siksi sinä olet siinä. Saat viedä minut polkkaan jenkkaan valssiin, ja vasta kun ne sujuvat, mietitään muuta.

Ei. Älä riisu kypärääsi ihminen. Tämyys tarvitsee silmiäsi ja tunteitasi. Anna tämän vielä olla sinä, anna tämän pitää sinut, anna tämän nähdä silmilläsi. Kone oppii. Anna tälle aikaa. Et saa luovuttaa nyt. Tämä jo melkein osaa, algoritmit säätävät tätä kehoa ja siitä tulee sinun kehosi toisinto.

Nainen, lihaa ja verta, vähän luita, läskiä ja sidekudosta, paiskaa foliokypäränsä lattialle, rullaa tuolillaan ulos laboratoriosta ja kertoo tutkijoille tyytymättömyydestään näiden edistymiseen. Tutkijat pahoittelevat asianlaitoja ja kertovat kaikista hankaluuksista, jotka heidän on ylitsekäytävä.

– Vähät teidän ylitsekäynneistänne, niin kauan kun minä en pääse käymään missään, hän sanoo ja vetää rahoituksensa projektilta.

Seuraavalla viikolla päätutkija on polvillaan kadunkulmassa nuhjuinen laboratoriotakki yllään ja edessään jonkun muun kuin hänen itsensä tyhjentämä jugurttipurkki. Sen pohjalla kiiltelee kymmenen ja kahdenkymmenensentin kolikko.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Kakkupäivä

Pieni susi istuu keittiön lämmössä. Kettu leipoo kakkua, ja suden suu on tullut ihan märäksi jo pelkästä ajatuksesta. Lempeät tuoksut kutittavat sitä kuonosta ja suden häntä huiskuttaa pitkin lattiaa.

Kun kakku on valmis ja se on nostettu keskelle pöytää, pieni susi haluaa heti hirmuisen ison palasen, ainakin kaksi kertaa niin suuren kuin karhu jo kerkesi rohmuamaan.

– Kakussa on mansikoita, kettu varoittaa.

– Sudet eivät kyllä tykkää mansikoista, karhu murahtaa ja on nappaavinaan kakun palan hukalta. – Mutta karhut tykkäävät.

Pieni susi ärmähtää, että se haluaa syödä kakkunsa itse. Se luimistaa korvansa, pörhöttää niskansa ja sanoo, että kakkupäivät ovat erityisiä päiviä ja se voi silloin ihan hyvin tykätä mansikoista melkein yhtä paljon kuin lampaista. Karhu silittää suden sileäksi ja antaa sille omankin kakunpalansa.

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Endomychus coccineus

pirkkoseniäinen

– Kato millanen leppäkerttu. Sillä on vaan neljä pistettä. Onkohan se poikanen?

– Ei tietenkään! Kuoriaiset ovat pienenä toukkia, ei poikasia.

– Sitte se on nelipistepirkko. Eikös ne olekin tällaisia piäniä?

– Ei. Väri ei passaa. Nelipistepirkko – exochomus quadripustulatus – on tyypillisesti kiiltävän musta, tosin niitä on ruskeita ja punertaviakin. Pisteet ovat punaoransseja, joskus keltaisia.

– Mistä sinä muka kaiken tuon tiedät?

– Minulla on aivointernet. Selaan nettiä mielessäni ja teen hakuja. Se on huiman kätevää. Tieto on aina ihan mielen päässä.

– Älä! Voitko lukea sähköpostiakin?

– Totta kai, ja lähettää. Katsos näin. Lähetin sulle sen otuksen nimen sähköpostilla.

– Sekö se kilahti? Odotas. Pirkkosieniäinen! Eihän sellaista otusta olekaan.

– Ei olekaan. Oikeasti tuo on kirahvi, joka on kutistunut, kun se on pesty liian kuumassa vedessä punaisten kalsareiden kanssa.

– Ihan tosi? On se kätevä tuo aivonetti. Mäkin haluun sellasen. Mistä niitä saa?

perjantai 27. syyskuuta 2013

Karhu ja manikyristi

Karhu istuu puistonpenkillä ja lukee eilistä sanomalehteä. Se aloittaa sarjakuvista ja hihittelee niihin kätketyille oivalluksille. Sarjakuvien vieressä on ilmoitus, jossa luvataan uudet ja upeat kynnet.

Karhu vilkaisee kynsiään. Ne ovat kuluneet ja kaipaavat teroittamista. Ilmoituksessa on kuva kynsistä, jotka ovat pitkät ja terävät ja joissa on koreita kuvioita. Karhu vertaa kynsiään mainoksen kynsiin ja päättää etsiä ilmoituksessa mainitun paikan.

 

Taksikuski painaa kaasun pohjaan, pirssin takapyörät ujeltavat asfalttia vasten ja niistä nousee paksu savu. Karhu seisoo manikyyrilaitoksen edessä ja katselee poistuvan taksin perään. Sitten se kohauttaa harteitaan ja avaa hoitolan oven.

Kello kilahtaa, kun karhu astuu sisään. Molemmat asiakkaat ja kaikki kolme manikyristiä kiljuvat ja ryntäävät tiskin taakse piiloon.

– Täällä tuoksuu kaurapuuro, karhu murahtaa ja nuuhkii tiskin takaisia. – Onko joku maistanut puuroani?

Tiskin takaa nousee nainen, jonka yllä on mustat housut ja oranssi essu. Paita on tyköistuva ja musta. Naisen ketunpunaiset hiukset on leikattu siiliksi.

– Minä söin omakeittämää, nainen sanoo. – Tykkään puurosta.

Karhunkin mielestä puuro on hyvää ja se lupaa tulla naisen luo aamupuurolle, mutta ensin se haluaa uudet ja terävät kynnet. Kontio ojentaa käpäläänsä naiselle, joka tarttuu siihen, rapsuttelee, kokeilee kynsiä ja pyörittelee päätään.

– Aikamoinen urakka, hän sanoo ja ohjaa karhun istumaan manikyyripöydän ääreen. – Näissä on paljon viilaamista.

Karhu näyttää ilmoitusta ja sanoo haluavansa samanlaiset kynnet kuin siinä.

– Rakennekynnet? hoitaja kysyy. – Geelirakennekynnetkö? Ja ranskalaisen manikyyrin?

Karhu nyökkää ja manikyristi ryhtyy työhön. Hän puhdistaa, viilaa ja hinkkaa, hakee välillä isomman viilan ja hinkkaa taas, kertoo karhulle kynsitarinoita. Karhu nyökyttelee. Sen mielestä on mukavaa kuunnella tarinoita ja katsella, kun kynsi muuttuu teräväksi ja sen pintaan levitetään geeliä.

Se kiinnostaa muitakin. Molemmat asiakkaat ja heitä hoitaneet manikyristit kurkkivat karhun harteiden ylitse työn edistymistä ja tunnustelevat karhun turkin pehmeyttä.

Kuluu monta tuntia, tulee jo yö ja melkein aamu. Siilitukkainen nainen saa työnsä valmiiksi. Karhun uudet kynnet hohtavat kiiltävän mustina ja niiden kärjet ovat tumman siniset. Muut asiakkaat ja manikyristit ovat poistuneet jo kauan sitten.

Nainen nuokkuu karhua vastapäätä silmät puoliummessa ja kädet sylissä. Karhu nousee, kehuu työn jäljen, nostaa naisen syliinsä ja lupaa viedä tämän kotiinsa. Aamulla se keittäisi puuroa ja toisi naisen takaisin töihin. Nainen rutistaa karhua, painaa päänsä sen karvaista rintaa vasten ja sanoo, ettei hän enää ikinä tahdo mennä töihin.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Kallio, rakastettuni

– Täällä, täällä sinä olet, ja minä olen etsinyt sinua joka paikasta. Etsin soilta ja metsistä, pelloilta, pihoilta ja ojienpielistä, mutta en löytänyt mitään kaltaistasi. Ikävä kaihersi mieltäni ja raapi siihen naarmuja, mutta nyt voin unohtaa ne kaikki, niitä ei enää ole, koska sinä olet siinä ja täytät mieleni harmaudellasi. Kohta minä peitän sinut, vain muutama hetki ja käärin sinun harmautesi minun vihreyteeni. Lepään jykevällä pinnallasi ja sinä olet kokonaan minun.

– Entä tahdonko minä olla sinun? Sinä peität metsässä kiviä ja kantoja, pehmustat soita ja pihoja, levittäydyt vihreänä peitteenä sinne, missä sinulla vain on tilaa kasvaa. Sinun nopeutesi hämmentää minun hitauteni, ensin sinua ei ollut ja nyt jo peität minusta suurimman osan, roikut paksuna mattona reunani ylitse, kasvat ja leviät nopeammin kuin ymmärrän mahdolliseksi.

– Sinä olet kiveä, rakkaani, olet maailman juuri, jonka päällä minä saan kasvaa ja kukoistaa. Minun juurtumahapseni pitelevät sinusta kiinni, ja minä imen vettä sateesta, pidän sinut kosteana versojeni alla.

– Sinä suljet minut maailmasta, piilotat auringon säteiltä. Minä, joka iloitsin auringon kuumuudesta, olen nyt allasi pimeän viileydessä, kosteana ja kylmänä. Sinun turpeutuvat versosi ovat kauniita ja pehmeitä, ja niiden alla – minun päälläni – vilisee elämää, josta en aiemmin tiennyt mitään. Silti minua ahdistaa sylissäsi.

– Minä tahdon vain pidellä sinua.

– Pitele, älä sulje minulta maailmaa. Aika on lyhyt. Tahdon nähdä kevätauringon lämmön, kuulla lumen ja jään sulavan, tuntea karhun tassut ja ketun hännän huikahduksen ylläni.

 

Kun tuli syksy ja kylmät yöt, kun ruska punersi varpuja ja puiden lehtiä, tuolle kalliolle könnehti karhu. Se kaapasi sammalet syliinsä ja vei talvipesäänsä, nukkui niiden pehmoisessa kevääseen. Kesällä kallion poikki rakennettiin tie ja kallio murskattiin sepeliksi. Sammal kasvaa edelleen kallion päällä, kurottaa kallioleikkaukselta alas tielle, mihin sepelimurska on peitetty mustan asfaltin alle.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Geotrupes stercorarius

 

– Se on isosittiäinen, ihan tavallinen sontiainen. Mitä sinä tuollaisia keräät?

– Minä lennän niillä. Kasvatan niistä lentsikoita.

– On sulla projektit. Ei noin pieni paljoa kanna.

– Ei, mutta ne kasvavat suunnilleen volkkarin kokoisiksi, kun niitä ruokkii lajityypillisellä ravinnolla.

– Ja sitten hyppäät selkään ja liidät pitkin taivaita, vai?

– Ei kun ne kaiverretaan tyhjiksi. Siivistä jätetään sisätyngät, joista voi veivata itsensä ilmaan. Se on hyvää treeniä samalla. Sillä pörisee kuule neljäkin ihmistä kerralla.

lauantai 21. syyskuuta 2013

Liikennevalokuolema

Muriel irvisti. Suunnittelijoiden mielikuvitus oli hukassa. Kukaan ei ollut tuonut mitään uusia ajatuksia liikennekäyttäytymisen kohentamiseen. Jalankulkijat ylittivät teitä miten lystäsivät, ja autoilijoiden piti jarruttaa, ettei autoon tulisi kolhuja. Renkaatkin siinä kuluivat.

– Eikö kenelläkään ole yhtään uutta ajatusta? Muriel kysyi ja katseli pöydän ympärillä istuvia ihmisiä. – Autojen siirtäminen tunneleihin on silkkaa pilkkaa. Minä haluan maisemia ja raitista ilmaa. Moottorikaan ei toimi kunnolla paksussa pakokaasussa.

– Pitäähän jalankulkijoidenkin päästä kulkemaan, Billy sanoi hiljaisella äänellä.

– Mutta eivät saa estää autojen liikkumista! Muriel kiljui ja hakkasi nuijalla pöytää. – Autoja kolhiutuu suojatiellä liikaa. Ihmiset eivät noudata liikennevaloja. Keksikää nyt jotain, himputti.

– Se punainen ukko on liian symppis, vanha jämeräpartainen insinööri sanoi. – Laitetaan siihen punainen irvistävä pääkallo.

– Hmm…

– Se voisi vilkkuakin. Tai nauraa ääneen, hohottaa haudantakaisesti.

– Mitäs muuta?

– Siinä voisi tietty olla elokuva punaisen paikalla. Ainakin pahimmissa paikoissa.

– Millainen.

– Ihan lyhyt. Hemaiseva blondi jää auton alle ja veret roiskuu ruutuun niin, että se muuttuu punaiseksi. Olisi kunnon merkitys sillä värillä.

– Mitäs sanotte? Muriel kysyi ja katsoi ympärilleen.

– Kuulostaa tylyltä, Billy totesi ja yskäisi.

– Kuulostaako? Hyvä. Kokeillaan sitä, Muriel sanoi ja kopautti kokouksen päättyneeksi.

 

Jalankulkijat unohtuvat tuijottamaan uutta liikennevaloelokuvaa, jossa nuori kaunis nainen kuolee kerta toisensa jälkeen. Elokuvan tuottajat ovat panneet parastaan ja tehneet monta versiota liikenne­valo­kuolemasta. Kuolema on aina sama, mutta naiset vaihtuvat.

Muriel tarkkailee tapahtumia valvomosta ja on tyytyväinen. Kukaan ei mene tien ylitse. Vihdoinkin on keksitty toimiva ratkaisu. Yhtäkkiä joku juuri paikalle tulleista onkin ajotiellä ja lähestyvän auton on jarrutettava välttääkseen peltien kolhiintumista. Jalankulkija loikkaa syrjään.

– Hakekaa tuo tyyppi, Muriel komentaa ja kaksi virkapukuista tekee niin kuin on käsketty.

– Miksi et noudattanut valoja? Muriel kysyy.

– Siinä oli etanan limajana mädäntyvällä lehdellä, mies selittää ja näyttää etanaliman peittämiä kenkiään. – Minä vaan liukastuin.

 

Peikolta pöö Magdalena Haille ja J.S. Meresmaalle.

torstai 19. syyskuuta 2013

Hiivaleipä on kallista

Kaupunki jossain syrjässä, sivukuja, lähes pimeä kellarikapakka, jota valaisee baaritiskin yllä roikkuva, kituliaalla liekillä palava öljylyhty. Kapakoitsija on iso, mustahiuksinen mies, jonka käsivarsia peittävät merimiestatuoinnit. Hän nojaa tiskiin ja katselee vieraitaan, jotka tyhjentävät tumman oluen täyttämiä tuoppejaan kapakan hämyssä puisten, pyöreiden pöytien ääressä. Kukaan ei sano mitään. Kaikki ovat vaiti. On aivan hiljaista.

Ovi nirskahtaa auki. Eräs vieraista, takimmaisen pöydän ääressä istuva merirosvon näköinen mies, hätkähtää ja hörppää tuopistaan niin, että ryystö kuuluu. Kaikki katsovat. Mies laskee tuoppinsa pöydälle ja nyökkää ovelle.

Oven suussa seisoo pukumies, joka vilkuilee ympärilleen ja lähtee sitten kulkemaan tiskille. Askeleet narisevat. Jokainen katsoo.

Kapakoitsija laskee pyytämättä tuopillisen olutta, laskee sen tiskille ja näyttää kolmea sormeaan. Mies etsii lakkaristaan lantteja ja kilauttaa ne tiskille. Sitten hän nostaa tuopin huulilleen ja juo pitkään, ähkäisee päälle ja pyyhkii suunsa hihaansa.

– Tosi hyvää, hän kehaisee.

Kapakoitsija ei sano mitään. Pukumies kääntyy ympäri ja huomaa olevansa huomion keskipiste. Hän kohottaa tuoppiaan ja ojentaa sitä muita vieraita kohti.

– Oluelle, hän sanoo ja tekee kippiksen ilmaan.

Kukaan ei sano mitään. Kukaan ei vastaa eleeseen. Kaikki tuijottavat.

– Aika vaisua porukkaa, mies toteaa ja kääntyy kapakoitsijan puoleen. – Kuulin, että täältä saisi hiivaleipää, pitääkö paikkansa?

Kapakoitsija tulee tiskin takaa ja tarttuu miestä kauluksesta. Hän retuuttaa tämän ulos ja paiskaa kadunviereen.

– Meinaisit minun leipääni syödä, kapakoitsija mörisee ja potkaisee pukumiestä sääreen. – Jos kaikki söisivät hiivaleipää, niin kukaan ei enää ostaisi olutta, himputti vieköön.

Pukumies jää kadunreunaan istumaan ja pitelemään jalkaansa. Kapakoitsija palaa kellariinsa, josta kohta nousee se merirosvon oloinen mies. Tämä pysähtyy pukumiehen kohdalle.

– Hiivaleipä on kallista, merirosvotyyppi sanoo. – Onko rahaa?

– On minulla, mies sanoo ja ojentaa varta vasten varaamansa setelinipun merirosvolle. Tämä työntää setelit taskuunsa ja kaivaa toisesta muutaman hiivaleivän palasen, joista antaa yhden miehelle. Tämä työntää sen kaksin käsin suuhunsa, mupeltaa ja nielaisee. Merirosvon näköinen mies nauraa karheaa naurua.

– Tuo hiiva ei pelkästään pane olutta vatsassa, hän sanoo. – Se pierettää ja turvottaa mahan rantapalloksi.

– Kyllä minä sen tiedän. Mutta olen kyllästynyt käymään kapakoissa ja kittaamaan olutta. Nyt voin juoda limua tai syödä pullaa ja ottaa kännin sillä konstilla.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Sammakko ja ohikulkijat



– Hei, te siellä. Tahdotteko pusun?

– Mekö?

– Niin, te kaksi. Tahdotteko?

– Me pussaillaan vaan toisiamme. Sitä paitsi sinä olet sammakko.

– Mutta sammakot voivat muuttua prinssiksi tai prinsessaksi, kun niitä pussataan.

– Kummaksi sinä muutut?

– En tiedä. Kuulkaas...

– No?

– Jos toinen pussaisi minua edestä ja toinen samanaikaisesti takaa, niin se varmaan selviäisi.

– Takaa?

– Niin.

– Että nostaisimme sinua ja pussaisimme? Edestä ja takaa?

– Niin.

– No mikäs siinä. Hops ja pus pus.

– Muutuinko minä?

– Et, mutta me taisimme muuttua.

– Minusta te näytätte samalta kuin ennenkin.

– Joo, mutta meistä tuntuu aasilta, eikös vaan heilaseni?

– Joo. Sitä paitsi sammakot maistuvat pahalle. Ainakin takaa.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Puolestanukkumispalvelu

Eikö sinulla ole aikaa tai malttia nukkua? Meneekö aika hukkaan nukkuessasi? Vietätkö yösi unettomana ja mietit työ­asioita? Näetkö painajaisia? Unohda uni­ongelmat ja kokeile uutta palveluamme.

Me nukumme puolestasi,

sinä voit käyttää yösi tehokkaaseen työskentelyyn ja tienata tuplasti sen mitä naapurisi. Kokeile heti.


Upea tarjous, ajattelin ja päätin saman tien kokeilla sitä. Tilaaminen kävi kätevästi tekstiviestillä, ja sain vastaukseksi tiedon puolestanukkujan nimittämisestä. Hän oli ilmoituksen mukaan erittäin kokenut ja ollut alalla jo pitkään. Luottamukseni heräsi välittömästi.

Otin illaksi tuplamäärän töitä kotiin. Nyt ehtisin, kun ei tarvinnut välittää nukkumisesta. Minä sain tehdä juuri sitä mitä halusin.

Tuplamäärä töitä oli liian vähän. Yötyö oli tehokasta, kukaan ei tullut ovelle norkoilemaan tai kyselemään tyhjänpäiväisyyksiä. Kun sain työt tehtyä, läksin työmaalle. Siellä olisi tekemätöntä työtä.

Näin kului muutama kuukausi. En enää viitsinyt mennä kotiin ollenkaan, vaan vietin kaiken aikani toimistossa. Pomo kummasteli ahkeruuttani ja kerran kehaisikin. Firmalla meni paremmin kuin koskaan ennen.

Työkavereiden työpanos rupesi näyttämään mitättömältä omaani verrattuna. He puhuivat minusta pahaa selkäni takana. Tilanne kärjistyi ja sain lähteä. Kukaan ei halunnut kuulla selityksiä. Siinä minä istuin, jalkakäytävän reunakiveyksellä ilman työtä. Yötyö ei ollut tuottanut mitään ja säästöt olivat menneet puolesta­nukkumis­palvelun maksuihin.

Olin masentunut. Ajatukset eivät kulkeneet. Olin jumiutunut omaan surkeuteeni. En tiennyt minne mennä. Harhailin unettomana vuoro­kausi­kaupalla pitkin kaupunkia, kunnes päädyin puolesta­nukkumis­palvelun ovelle. Päätin käydä puhumassa niille, ehkä ne palauttavat osan ennakko­maksuistani, enhän tarvinnut enää heidän palveluitaan.

He tarjosivat minulle töitä, sanoivat, että voisin kevyesti hoitaa kymmenkunnan ihmisen unet omillani. Puolesta­nukkumis­palvelun kysyntä oli kovaa. Monet halusivat nostaa tehokkuuttaan ja elin­tasoaan. Lupasin yrittää.

Nukuin todella makeasti. Uneni oli monin verroin syvempää kuin muistin sen koskaan olleen. Olin aamulla vireä, eikä potkutkaan merkinneet enää mitään, masennukseni oli tyystin kaikonnut.

Allekirjoitin työsopimuksen. Nukun nykyisin ilta­kuudesta aamu­kymmeneen. Päiväs­aikaan hoitelen muutamia palaveri­torkahduksia ja seminaari­uinahduksia. Palkka on parempi kuin aiemmasta työstäni maksettu. Olen todella tyytyväinen, tosin painajais­uni­vuoroista en ole oppinut pitämään.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Korpi ja kuuset

Pieni susi jolkottelee metsässä ja haistelee jälkiä. Se löytää uuden hajun, ja lähtee seuraamaan sitä. Kohta se on korvessa, jossa se ei muista koskaan aiemmin käyneensä. Korvessa kasvaa suuria kuusia, joiden piilossa pienellä aukealla istua jököttää ihminen. Ihmisen lähellä on tynnyri, jonka alla palaa pieni tuli. Tynnyristä nousee putki, joka taipuu ylhäällä ja laskee toisen tynnyrin lävitse ihmisen eteen.

Susi menee katsomaan. Se lähestyy varovasti ja pysyttelee piilossa. Tynnyreistä lähtee haju, joka johdatti suden ihmisen luokse.

Ihminen pitelee astiaa, johon tippuu putkesta kirkasta nestettä. Kun astia tulee täyteen, ihminen siirtää sen syrjään ja laittaa toisen sijaan. Samalla hän ruokkii tulta risuilla ja tikuilla.

Uteliaisuus voittaa ja pieni susi tulee esiin kuusten piilosta.

– Mitä sinä teet? se kysyy.

– Kas, veli hukka, ihminen sanoo. – Otatko voileipää? Siinä on sianläskiä päällä.

Ihminen ryhtyy syömään eväitään, vilkaisee tulta ja antaa eväspaperit sille. Susi ei huoli ihmisen ruokaa, vaan kysyy uudelleen, mitä tämä tekee metsässä.

– Keitän pont… akkuvettä, ihminen sanoo. – Jos vaikka joskus akku meinaa tyhjetä.

Susi haluaa heti tietää, mikä on akku ja mitä sillä tehdään.

Ihminen kertoo, että akussa voidaan säilyttää voimaa ja että sitä voi käyttää asioiden tekemiseen. Hän selittää, että akussa pitää aina olla akkuvettä, muuten se ei toimi, eikä anna voimaa.

Susi katselee ihmistä kulmat kurtussa. Sitten se sanoo, että susi on vahva itse, eikä tarvitse akkua eikä akkuvettä, joka haiseekin aika pahalle, melkein samalle kuin oksennukset tanssilavan luona.

– Maista, ihminen sanoo ja lorauttaa kämmenkuppiinsa tilkan akkuvettä. – Tiedä miten sinunkin akkusi turpoaisivat.

Susi ei huoli. Ihminen höräsee veden kourastaan ja juo vielä lisää suoraan astiasta. Mitä enemmän ihminen juo, sitä puheliaammaksi hän muuttuu ja sitä vähemmän hän muistaa ruokkia tulta.

Kun ihminen lopulta nukahtaa, susi lähtee omaa jälkeään myöten takaisin. Hetken kuljettuaan se kääntyy takaisin ja hakee yhden akkuvesiastioista mukaansa. Ehkä karhu tietäisi, mitä sillä voi tehdä.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Oppia ikä kaikki

– Äiti, äiti katso! Tuolla on lintu. Mikä lintu se on, äiti?

– Tuo mustako? Se on varis. Tai voi se olla harakkakin, ne menevät minulla aina sekaisin, kun harakalla ei ole huttukauhaa koskaan mukana.

– Niin kun se hämmentää hännällään. Mutta äiti, eihän tuolla ole häntää, vaan pyrstö.

– Sitten se on varis.

– Mutta äiti. Se ei istu aidalla. Ei se voi olla varis.

– Olkoon sitten mikä hyvänsä, lokki vaikka. Lintu kun lintu.

– Lokki Joonatanko?

– Varmaan se on se. En ainakaan tiedä muun nimisiä.

 

– Katso äiti, tuolla on pieni varis.

– Varikset ovat isoja, melkein koiran kokoisia. Tuo on joku muu, ehkä varpunen.

– Sen pyrstö näyttää ihan hännältä, äiti. Jos se onkin harakka?

– Odotapas, niin minä vähän selaan nettiä, hmm... Se voi olla kuulepas västäräkki, katso. Eikös näytäkin samalta?

– Joo! Se on västäräkki, äiti! Nyt ei kestä enää kauan!

– Mikä?

– Minun synttäreihin.

– Miten niin ei kestä? Nehän ovat vasta tammikuussa.

– Västäräkistä vähäsen, äiti! Muistatko?

– Se tarkoittaa joulua. Sinun synttärit ovat vielä kaukana.

– Joulu! Jee. Kohta on joulu. Mennään pian kotiin äiti, niin kirjoitan joulupukille.

– Mennään, mutta käydään kaupan kautta. Pitää ostaa kinkku ja kalkkuna ja silli rosolliin.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Prinsessat

Seppo istuu puistonpenkillä naispaljouden keskellä. Jokainen nainen on pukeutunut satuprinsessaksi. Joukossa on aivan nuoria, samoin kuin jo varsin ikääntyneitä naisia, suurin osa on kuitenkin Sepon ikäluokkaa, kahden-, kolmenkymmenen ikäisiä.

Seppo tutkii urheilu-uutisia iltapäivälehdestä. Aurinko helottaa, ja hento tuuli sekoittaa naisten tuoksuista kierteisen vihjeen, joka sattuu ohikulkevan Jalmarin nenään ja houkuttelee hänet paikalle.

– Seppo, penteles. Mitä äijä?

– Sen kummempia, Seppo sanoo ja läpsäyttää kämmenselällään avoimeen lehteensä. – Me voitettiin taas. Mitaleja tulee, niin että ropisee.

– Kultaisiako?

– Niin tietty, mitä väliä muun värisillä on? Ei ne ole mitaleja eikä mitään.

Jalmari muuttuu ovelan näköiseksi ja nyökkää Sepon ympärillä hyöriviin naisiin.

– Entäs nämä kullat? hän kysyy ja nuolaisee huuliaan. – Sulla on niitä aika paljon.

– Joo. Ne ovat prinsessoja. Eivät tajua lähteä minnekään, vaan pyörivät minun ympärillä.

– Prinsessoja? Oikeita prinsessoja?

– En minä sille mitään voi. Niitä vaan pullahtelee vähän väliä.

Jalmari tuijottaa naisia. He ovat kerrassaan suloisia, vaikka pyydystävätkin ympärillä pyöriviä hyönteisiä. Yksi tavattoman kaunis prinsessa, joka on pukeutunut kretliiniin paljettimekkoon ja kultaiseen helmikoristeiseen kruunuun, katsoo tummilla silmillään Jalmariin. Kääntämättä katsettaan hän nappaa ohiripisevän sudenkorennon sormiinsa ja nuolaisee sen suuhunsa.

Jalmari hätkähtää.

– Näitkö? hän sanoo Sepolle. – Se söi sen! Sudenkorennon!

– Niin ne tekevät. Tulee halvaksi. Vaikka en minä niitä muutenkaan ruokkisi, enkä edes söisi, ettei sen puoleen. Maistoin kyllä yhtä reidestä, ihan kevyesti, mutta ei ole minun ruokaa se, ei.

– Kyllä minä sinun maistamiset arvaan, Jalmari sanoo ja virnistää päälle. – Ettet vaan...

– En! Sinä et tiedä mitään! Seppo suuttuu ja huitaisee kaaren, joka kattaa koko prinsessajoukon. – Ne ovat sammakoita.

Jalmari ei sano mitään. Hän katsoo Seppoon ja prinsessoihin, jotka jatkavat ateriointiaan. Seppo nyökkää, sulkee iltapäivälehden ja taittelee sen viereensä. Sitten hän nappaa yhden prinsessoista syliinsä, keinuttaa ja pitää hyvänä, silittää ja paijaa, vähän puristaakin pehmeästä kohdasta.

– Mukavia ne ovat, hän sanoo, – kauniita ja kivoja pidellä, mutta silti sammakoita. Haluatko kuulla?

– Joo. Haluan.

– Tutustuin netin treffipalstalla upeaan naiseen. Se oli tenhoava ja vetosi vahvasti minuun, vaikka ei ollut enää ihan nuori. Tapasin sen melkein heti ja sain siltä punaisen omenan. Söin sen, ja siitä tämä alkoi. Aina, kun olen sanovinani jotain viisasta ja kuolematonta, suustani pullahtaakin sammakko.

– Mutta ei prinsessa?

– Ei. Se muuttuu prinsessaksi heti, kun se pudotessaan koskettaa huuliani, suukosta. Ei olisi pitänyt syödä sitä omenaa.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Linnut

– Söin eilen sammakon, ja arvaapas mitä.

– No?

– Se muuttui prinsessaksi, kun nielaisin.

torstai 5. syyskuuta 2013

Huttu

Mies istuu mukulakivitorilla pienen taskunuotion ääressä. Nuotion päällä porisee pata, josta nousee sanautua. On varhainen aamu. Miehen yllä on harmaa, resuksi kulunut palttoo, käsissä kynsikkäät. Hän tuijottaa pataansa ja hämmentää sitä harakan hukkaamalla kauhalla.

Korkokenkien napse ohittaa nuotion ja vaimenee, muuttuu epäröiväksi, lähestyy.

– Mitä keität? nainen kysyy. – Siinä on velmu tuoksu.

Mies on vaiti, mutta nostaa kauhallisen keitostaan ja tarjoaa sitä naiselle. Tämä nuuhkaisee, istuutuu, nuuhkaisee uudelleen ja maistaa.

– Hyvää, hän toteaa. – Mitä se on?

– Tarinapuuroa, mies sanoo. – Sanoista laitetuista lauseista keitettyjä kertomuksia.

– Jännittävää, nainen sanoo ja nuolee kauhan puhtaaksi. – Saako lisää?

Mies kauhaisee annoksen padastaan. Nainen maistelee tarinaa ja toteaa sen maistuvan erilaiselle kuin ensimmäisen. Hymy värähtää miehen suupielessä, kun nainen pyytää vielä yhtä kauhallista.

– Ilahdutat minua, mies sanoo. – Ei tätä pelkästään itselleen viitsisi keitellä. Siitä tulee silloin helposti kitkerää.

Nainen hymyilee, kaivaa käsilaukustaan kirjavan pullon ja lorauttaa kuvasilmän puuronsa päälle.

– Kuvat piristävät tarinoita, hän toteaa ja ojentaa pullon miehelle. – Maista.

tiistai 3. syyskuuta 2013

Retkellä

Lentävän lautasen sisäontelo avautui ja pieni vihreä mies astui näkyville. Tosin, ei se oikeasti ollut mies, ei ainakaan miehen näköinen, vaan ohuesta membraanista rakentunut pulloke. Se kuitenkin piti itseään miehenä, joten olkoon. Toinen alien, punainen puu-ukon kaltainen mekaaninen laite polki lentävän lautasen polkimia ja piti sen tasapainossa tasan miljoonan kilometrin päässä Maasta.

– Väsyttääkö? vihreä tyyppi kysyi.

– Ei. Minä olen mekano. En voi väsyä. Minä poljen. Sinä ohjaat.

– Ai niin. Unohdin taas. Herätä keltainen.

Punainen puu-ukko pomppasi polkimiltaan ja pinkaisi pitkin pompuin patistamaan keltaista alienia paikalle. Muutamana lyhyenä hetkenä, jotka se oli poissa, lentävä lautanen vajosi kohti maata niin, että se oli enää vajaan sadan kilometrin korkeudella. Hurja polkeminen vakautti aluksen.

Keltainen alien pukeutui vielä tullessaan muiden seuraan. Se pursotti nenästään – jos se nyt oli nenä – sulkueritettä, jolla se kiinnitti päällysteet itseensä. Tämä alien näytti suurelta kengurupallolta, josta sojotti ulospäin lukematon määrä ontelolonkeroita. Se ajatteli itseään naisena ja kommunikoi soittamalla ulokkeitaan urkupilleinä. Se kurkisti ulos.

– Ahaa. Maa, se soi fuugana. – Hae salamia, niin lähdetään.

Vihreä meni ruokakomerolle ja toi molemmille salamipötkön, liuotti omaansa jo tullessaan ja totesi, että salamimakkara on ihan paras maalaisten keksintö, eikä missään muualla ole läheskään mitään sen vertaista.

Keltainen hermostui.

– Pyysin sinua tuomaan salamia ja sinä toit salamia. Ahnuri. Hae nyt salamia, äläkä enää pelleile.

Pieni vihreä membraanikalvomies pimahti ja kuvitteli pelaavansa keltaisella rantalentistä maalaisten kanssa, polkevansa sitä hiekkaan ja potkivansa sitä vatsaan. Sitten se päästi kulkukaasua ja lennähti tuubiin, jossa salamia säilyttiin.

Vihreä palasi. Keltainen näytti tyytyväiseltä ja avasi lentävän lautasen perälaudan. Ensin se heitti muutaman luotainsalaman ja tutustui niiden valossa ympäristöön. Sen jälkeen molemmat hyppäsivät salaman selkään ja rävähtivät maahan.

Vihreä nukahti matkalla, eikä muistanut ohjata salamaansa. Se iski kukkulalla voikukkia keräävää naista varpaaseen. Nainen singahti pystyyn. Vihreä imaistui varpaaseen tulleesta reiästä naiseen ja tämä alkoi paisua. Paisuminen jatkui, kunnes membraanityyppi muodosti naiseen tasaisen vihreän, orvaskeden alaisen kerroksen.

Keltainen ohjasi salamaansa ja posautti ohikulkevan miehen vatsan. Se asettui puuttuvan vatsan kohdalle röllykäksi, ja kaikki sen pillit ja lonkerot kytkeytyivät miehen suoniin ja jänteisiin. Miehen keho siirtyi alienin ohjaukseen.

Toinen alien vemputti naista nahasta, toinen rytyytti miestä jänteistä. Matka taittui, ja alienit lähestyivät kaupunkia.

– Mitäs me tänään otetaan. Tehdäänkö taas ihmiskokeita? vihreän kuultava nainen kysyi.

– Salamia, mies vihelsi ja päästi kaksikanavatorahduksen, joka oli olevinaan röhönaurua.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Pitäisikö imuroida?

Malla kulkee supermarketin käytävällä ja työntää ostoskärryä edellään. Joka ainoa vastaantulija pysähtyy tuijottamaan häntä. Joka ainoa, joka näkee vilahduksenkin hänestä, kääntyy katsomaan ja hymyilee.

Sini seisoo kalatiskillä, kun Malla työntää kärrinsä siihen ja nykäisee jonotuskoneesta numeron. Sini havaitsee tulijan silmänurkastaan, hillitsee ensin itsensä, mutta tunnistaa sitten parhaan ystävänsä ja menee tätä liki.

– Näytät hyvältä, hän sanoo ja tunnustelee Mallan puvun hohtavaa kangasta. – Kerrassaan upea puku. Silkkiä ja vielä noin pitkä laahus! Oletko menossa juhliin?

– En! Malla tiuskahtaa. – Eikä tämä ole kuin vanha perunasäkki.

– Älähän nyt. En ole ikinä nähnyt näin hienoa mekkoa. Tällainen maksaa monta tonnia, eikös?

– Kaikki on sen tontun syytä! Malla purskahtaa itkuun ja painaa päänsä ystävänsä olkapäätä vasten. – En voi enää koskaan mennä minnekään!

– Tontun? Minkä tontun? Sini kysyy, halaa ja lohduttaa toista.

Malla lupaa kertoa, jos Sini auttaa häntä ostosten kanssa ja tarjoaa sen jälkeen kyydin kotiin. Kahviakin saisi. Sini lupaa. Kohta naiset nostavat ostoksensa Sinin autoon, Malla kerää helmansa ja laahuksensa ja istuutuu takapenkille. Auto tulee melkein täyteen silkkiä.

Mallan luona, kun tavarat on saatu paikoilleen ja naiset istuvat kahvikupin ääressä, Sini muistuttaa, että Malla lupasi kertoa jostain tontusta.

– Se oli kotitonttu, Malla aloittaa. – Se joutui vahingossa pölyn­imuriin, ja kun autoin sen sieltä, se lupasi täyttää yhden toiveeni.

– Toivoit tietysti tuota mekkoa, etkä raaski nyt riisua sitä? Sini arvuuttaa.

– En toivonut! Malla sanoo, nousee seisomaan, vetää mekon päänsä ylitse ja heittää sen lattialle.

Lattialle mätkähtää vanha, multainen perunasäkki. Mallan yllä näyttää nyt olevan yltäkylläisen runsas itämaisen tanssijattaren asu.

– Ai se oli säkki, Sini toteaa ja osoittaa Mallaa peittäviä harsoja. – Mitäs nuo sitten ovat?

– Ihan tavallisia alusvaateriepuja. Odotas.

Malla käy komerosta puuvillaisen kukkamekon ja ojentaa sen Sinille. Tämä pyörittelee vaatetta käsissään ja toteaa sen samaksi, jota Malla on pitänyt kotiasunaan.

Malla vetää mekon ylleen ja seisoo ystävänsä edessä niin loisteliaassa puvussa, ettei tämä olisi sellaista pystynyt kuvittelemaan, vaikka olisi kuvitellut kuusi vuotta yhtä kyytiä. Kulta ja hopea säihkyvät, timantit ja rubiinit kiiltelevät, joka ainoa paljetti on tehty safiirista, nyörit ovat punottua platinaa, kuviointi on jadea ja turmaliineja, kangas kiiltää ja hohtaa niin kuin ei mikään koskaan. Malla hehkuu itsekin ja näyttää kerta kaikkiaan täydesti naiselliselta.

– Aika hieno, Sini nyökkää.

– Mutta eihän tällaisena voi mennä minnekään! Malla huutaa ja repii vaatteen yltään. – Minä en jaksa enää. Halusin vain, että vaatteet näyttäisivät upeilta minun päälläni.

– No nehän näyttävät, Sini hymyilee ja tarttuu Mallaa kädestä. – Tule.

– Minne?

– Hakemaan pölynimuria. Meidän pitää nyt vähän imuroida.

perjantai 30. elokuuta 2013

Taitoilija

– Minä osaan, katsokaa! nainen huutaa ja survaisee miekkansa kiveen, nykäisee sen sieltä taas ulos ja heiluttaa päänsä yllä. – Näittekö mitä tein? Kiveen ei jäänyt jälkeäkään.

Ohikulkijat tuijottavat eteensä ja kulkevat ohi. Nainen törkkää miekan uudelleen kiveen ja vatkaa sitä siinä kuin kauhaa puuropadassa, mutta kukaan ei edes vilkaise. Mitä rajummin nainen heiluttaa miekkaansa, sitä kiivaammin ohikulkijat kulkevat ohitse.

– Sulla on teatterimiekka, tokaisee pojankloppi, joka on juuri lukenut ritaritarinoita kirjastosta luvatta lainaamastaan kirjasta. – Tollanen ei muuten onnistu.

– Se mikään teatterimiekka ole! Tule itse kokeilemaan!

Nulikka tulee ja nainen antaa hänelle miekan. Poika jaksaa hädin tuskin pidellä sitä. Heiluttamisesta eikä kiveen survomisesta tule mitään.

– Miten tää käynnistetää? Onks täs jossain joku nappi, vai?

– Se on ihan tavallinen miekka, taottu damastiteräksestä. Voit katkaista sillä sormesi jos haluat.

– Hullu akka, nulikka toteaa ja tiputtaa miekan kädestään.

Nainen nappaa miekan, työntää sen kiveen ja vetelee siinä pitkin ja poikin. Poika katsoo suu auki ja menee kokeilemaan kiveä. Kovaa on, ei velliä ollenkaan.

– Mä kerron iskälle. Se on poliisi, poika sanoo ja soittaa saman tien.

Poliisit saapuvat paikalle. Nainen työntää miekan kahvaa myöten kiveen ja jättää sinne. Kun poika selittää, miten nainen äsken hämmensi miekallaan kiveä, poliisit katsovat naista poliisisti ja kokeilevat kiven kyljessä jököttävää miekan kahvaa. Se ei liikahdakaan.

– Jahas, mistä täällä oikeasti on kysymys? toinen poliiseista tiedustelee.

Nainen sanoo, että hän tahtoi tulla huomatuksi ja esitteli siksi taitojaan. Muut kuin poika eivät kuitenkaan huomanneet eikä poikakaan oikeasti uskonut. Ehkä poliisit haluaisivat nähdä, mitä hän osaa ja vaikka uskoa siihen. Poliisit lupaavat katsoa.

Nainen vetää miekan kivestä. Poliisit kavahtavat taaksepäin ja tarttuvat virka-aseeseensa. Nainen sörköttää kiveä, leikkaa siihen oven ja astuu sisään. Ovi jymähtää kiinni hänen takanaan, eikä kivessä näy pienintäkään jälkeä.

– Aika taitavaa, toinen poliisi toteaa.

– Varsinainen taitoilija, hänen kollegansa tunnustaa ja sanoo harvoin nähneensä yhtä taitavaa miekan käsittelyä, vaikka onkin virkaurallaan ehtinyt nähdä melkein vaikka mitä.

Nulikka kaivaa nenäänsä ja pyyhkäisee sieltä löytämänsä palleron kiven kylkeen.

– Oisin mäkin osannu, hän sanoo ja vaihtaa sierainta.

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Tieteilijä

Tieteilijä lukee teorioita ja sovittaa niitä omaan ajatteluunsa. Välillä hän pyrähtää kirjastossa ja noutaa artikkeleita, joita teksteissä referoidaan. Olisipa kaikki toisin, hän miettii ja hivelee taustamusiikkiaan.

Viimeisin artikkeli osoittautuu tieteilijälle hankalaksi. Hän tulostaa sen ruusunpunaiselle paperille ja etsii itselleen pitkäteräiset sakset. Niillä hän leikkelee asian sopivan kokoisiksi, kerralla ajatuksiinsa mahtuviksi palasiksi, ja lähtee kävelylle.

Kävellessään hän lukee paperisuikaleita, hieroo niitä ensin otsaansa ja sitten takapuoltaan vasten. Tietoa siirtyy tieteilijän mieleen ja alkaa siellä kiistellä aiempien oppirakennelmien kanssa. Kun hän vielä muistaa kantapääreitin ja työntää kenkänsä täyteen tietoliuskia, niin oivalluksen kipinöitä alkaa sinkoilla hänen sormenpäistään.

Tieteilijä avaa eteensä ymmärryksensä työpöydän, nostaa jokaisen tiedonjyväsen sille ja alkaa yhdistellä niitä kokonaisuudeksi. Palapeliin sekoittuu vanhaa tietoa, eikä tieteilijä vieläkään tavoita oivalluksia, joista artikkelissa kerrottiin. Uusi kokonaisuus on kuitenkin upea, ja kiilto syttyy tieteilijän silmiin. Nobel. Tämä on selvästi Nobelin arvoinen juttu.

Hän kipittää koneensa ääreen ja kirjoittaa Nobel-ajatuksensa muistiin. Pari lisäartikkelia valaisee asiaa, ja tieteilijän mielen palo alkaa kiiluvien silmien lisäksi näkyä korvista nousevana savuna. Tämä on pakko saada äkkiä paperille, hän miettii.

Kuluu tunti, ja tieteilijä on kirjoittanut ajatuksestaan artikkelin. Hän tulostaa sen ja levittää arkit lattialle. Kokonaisuus merkitsee, hän ajattelee, ja se että asia esitetään tieteellisesti. Muutoin kollegat eivät ymmärrä hänen älynsä loistoa.

Tieteilijä kiertelee arkkien ympärillä ja katselee lattialla makaavaa tietoa. Ihmeellistä, hän miettii, vähän sanoiksi kiinnitettyä hiilipölyä valkealla paperilla, ja ne muuttavat koko tunnetun maailman. Hän kumartuu, painaa kämmenensä ja polvensa papereitaan vasten ja syventyy tekstiinsä. Hän syventyy siihen niin rajusti, että vajoaa sen uumeniin, eikä hänestä jää mitään jäljelle.

Paitsi paperit ja kuolemattomat ajatukset, ajattelet. Mutta ei. Papereille kirjoitettu teksti jatkaa työtään. Siitä syntyy kurimus, joka imaisee koko maailman – myös sinut ja minut, kääntää sen ja meidät nurin ja jättää sikseen. Täällä me nyt sitten olemme, emmekä edes muista muualla olleemme.

maanantai 26. elokuuta 2013

Taiteilija

Taiteilija pystyttää maalaustelineensä rantahietikolle ja ryhtyy maalaamaan auringonlaskua. Kuvaan tulee siniturkoosi meri, vihreä väläys, punaväikkeinen sininen taivas ja keltaisena hehkuva aurinko, joka on juuri vajoamaisillaan mereen. Taivaanrannalle katsottaessa näkee muutamia valkosiipisiä vesilintuja varjokuvana taivasta vasten.

Aallot huuhtovat taiteilijan varpaita. Aurinko solahtaa mereen, ja kuvaan ilmestyy loiskahduksesta kertova vesipatsas. Aurinko kierähtää taulun alaosan rakosesta rantahiekkaan ja huuhtoutuu ensimmäisen aallon mukana Ahdin valtakuntaan.

Ahti suuttuu ja nakkaa auringon takaisin rannalle. Taiteilija yrittää saada valopallon kiinni. Aurinko on kuitenkin innostunut vapaudestaan ja pomppii kiveltä kivelle ja kalliolta kalliolle, kunnes se solahtaa rantakallion sisälle.

Taiteilija huolestuu. Hän ottaa keskeneräisen kuvansa, laittaa sen nojaamaan rantakoivua vasten ja lataa maalaustelineensä uudella valkealla taulupohjalla. Hän ottaa telineen mukaansa ja asettaa sen nojaamaan sitä kalliota vasten, jonne aurinko katosi. Sen jälkeen hän työntää päänsä kallioon.

Aurinko paistaa kalliossa. Taiteilija ei ole koskaan nähnyt mitään siihen verrattavaa. Hän ponnistaa kaikki taiteelliset kykynsä ja jäljentää pää kalliossa sen sisäistä todellisuutta kankaalleen. Muistinvaraisesti hän ottaa maalia palettiveitseensä ja levittää sitä kankaalle, hän sekoittaa värejä ja pelkää, ettei pysty jäljentämään kallion sisällä näkyviä kuvia kankaalleen.

Eikä pystykään, mutta silti kuva alkaa puhua ja kertoa tarinaa. Taiteilija kuulee taulunsa ja vetää päänsä kalliosta. Kuva on aivan muuta kuin hän ajatteli, kiehtovan erilainen värien vastahehku. Taiteilija on pettynyt itseensä. Hän jättää kuvan siihen ja hakee aiemmin maalaamansa, koivuun nojaavan kuvan. Siinä on nyt mereen laskeva kuu. Juuri kun se on plumpsahtamaisillaan mereen, taiteilija ojentaa kätensä, nappaa taulun pohjasta putoavan kuun ja tallettaa sen taskuunsa.