Karhu metsäkämpällä

Karhu tallustelee korpimailla ja sattuu paikalle, jossa on hirsistä rakennettu metsäkämppä. Kämpän kyljessä on ikkuna ja katolla peltinen savutorvi, josta nousee savunkiehkuroita.

Karhu kurkistaa ikkunasta ja käy tupaan, tekee hyvän päivän ja istuutuu ovensuupenkille.

Kämpässä on paikalla vain tukkilaisten kahvinkeittäjä, Riina. Hän on verevä nainen ja nähnyt elämässään kaikenlaista.

– Ilmankos niin käkesi, Riina sanoo. – Jääpikö vieras ruualle?

Riina kertoo, että työmiehille pitäisi olla ruoka valmiina kun työpäivä päättyy. Karhu lupaa auttaa ruuan laitossa.

Kun miehet palaavat kämpälle, jokainen haistaa jo ovelta uudenlaisia tuoksuja ja hajuja. He nostelevat kattiloiden ja patojen kansia nähdäkseen, mistä moinen suuta kasteleva tuoksu oikein tulee. Riina muistuttaa miehiä pesukomuutin paikasta. Kädet, naama ja niska olisi pestävä ennen kuin olisi mitään asiaa pöytään.

Miehet pesevät ja käyvät aterialle. Nälkä maustaa lisää jo ennestään herkullista sapuskaa. Siinä on perunoita ja sienikastiketta, jonka joukossa on ruskeita pieniä lihannokareita.

– Voi äiti, miten on hyvää, miehet kehuvat kilpaa ja sorauttavat muutaman ärräpään kehuihinsa. – Vaikka on velli ja puurokin hyvää, niin liharuoka se vasta onkin.

– Tuo sen teki, Riina sanoo ja osoittaa peukalollaan syrjäpetiä, jolle karhu on heittäytynyt köllölleen. – Se keräsi sienet ja toi lihat.

– Hyvää. Mitä lihaa tämä on?

– Muurahaisia. Niitä on siinä kolme pesällistä.

Miehet tutkivat nokareita. Niissä on pieniä jalkoja ja tuntosarvia. Joku maistaa ja tykkää edelleen, ajatus ei ole muuttanut makua, vaikka muurahaisia ei tulekaan joka päivä syötyä. Olavi kuitenkin suuttuu.

– Kuka riivattu syöttää meille ötököitä? hän huutaa ja menee ravistelemaan nukkuvaa karhua. – Joku halvatun herra, turkkikin on sillä päällä.

Karhu nousee istumaan vuoteen laidalle, venyttelee ja haukottelee makeasti. Olavi kavahtaa taakse, ottaa puukon vyöltään ja sohii sillä.

– Himputin kontio! hän kiljuu. – Muurahaisia syötit immeisille.

Karhu ottaa puukon Olavilta, pistää sen taskuunsa ja kiittää. Olavi käy hakemassa hellan vierestä kirveen, puristaa sitä kaksin käsin ja painaa selkänsä seinää vasten, tillittää karhua ja kiroilee.

– Miten sinä, Olavi, nyt noin? Riina kysyy – Oikeinko sinä pelkäät?

Riina istuutuu karhun polvelle ja kietoo toisen kätensä sen kaulaan.

– Meillä on ollut oikein ratevaa, hän sanoo, – Laitoimme ruokaa ja juttelimme. Minä kerroin tukkilaisista ja tukinuitosta niin kuin tekin aina kerrotte. Sitä paitsi katsokaapas mitä se toi meille.

Riina poimii esiliinansa taskusta nyssäkällisen kahvia ja kokonaisen sokuritopan. Riina lupaa turauttaa kahvit saman tien. Olavikin lauhtuu, vie kirveen paikalleen ja käy pitkän pöydän ääreen istumaan ja mököttämään.

Karhu käy Olavin viereen.

Riina kaataa kahvia. Karhu laittaa kuppiinsa puoli kourallista sokeria, sekoittaa ja hörppää. Muut tekevät mallin mukaan. On hiljaista. Jokainen maistelee makeaa mustaa juomaa silmät sikkurallaan.

– Taidatte kaataa puita, karhu rikkoo hiljaisuuden. – Miksi?