Peikko ja metsänpeitto

Matti päättää tehdä lehteen jutun peikosta. Hän ajaa hurruttaa synkän, ikivanhoja kuusia kasvavan peikko­metsän viereen ja jättää autonsa siihen. Hän kävelee eteen­päin, huutelee peikkoa ja sanoo, että olisi jutun­teon paikka.

Peikko kuulee huhuilut, mutta pysyttelee piilossa. Se raottaa metsän­peittoa, päästää Matin sen alle ja pujahtaa itse perässä.

– Pöö, peikko sanoo ja istuu kivellä Matin edessä.

– Hui! Matti kiljahtaa ja loikkaa melkein kolme metriä taakse­päin. – Hyvä että tulit. Nyt tehdään juttu.

Peikko menee puun taakse piiloon. Vain korvat näkyvät.

– Älä pelleile, Matti sanoo. – Istu siihen kivelle, niin otan sinusta kuvan.

Peikko rapsuttaa olevaisuutta. Siitä irtoaa ohut kalvo, jossa on kuva puusta, jonka takana on peikko, jonka korvat näkyvät. Peikko rullaa kuva­kalvon torveksi, puhaltaa siihen töttöröön ja antaa Matille. Matti kohauttaa harteitaan ja työntää rullan poveensa.

– Ihmiset eivät usko peikkoihin, Matti sanoo. – Mitäs siihen sanot?

– Pöö, peikko sanoo ja roikkuu puussa, josta nakkelee käpyjä Matin taskuihin.

– Pöö, peikko virkkaa ja kierii vuoren­syrjää ylös niin, että lepakot rakentavat pölystä kolme kuninkaan­linnaa. Matti niistää kahdesti.

– Pöö, peikko toteaa ja kaataa pesällisen keltaisia muurahaisia Matin housuihin.

Matille tulee kiire riisua pöksynsä. Hän puistelee niitä, huiskii jalkojaan ja juoksee ympyrää. Peikko seuraa Mattia ja kerää keltiäiset kouraansa. Kun Matti saa housut jalkaansa, peikolla on kourassaan muurahaisista tehty pallo, jota se pomputtaa kädestä toiseen.

– Et kyllä, Matti sanoo ja kääntää selkänsä peikolle.

Peikko polkaisee maata. Se aukeaa, ja sen sisältä paljastuu ranta­loma­kylä, jossa paistaa vihreä aurinko ja joka on täynnä hiiriä ja myyriä ja kasiaisia ja öttiäisiä ja siiroja ja muurahaisia ja ties mitä maan alla viihtyviä otuksia. Peikko kieräyttää muurahaispallon sinne juuri ennen kuin kaksi tuhisevaa kontiaista ompelee maanpinnan umpeen.

– Peikot ovat satua, peikko sanoo ja raottaa metsän­peittoa niin, että Matti näkee todellisuuteen. – Ei niistä voi kirjoittaa juttua, pelkästään satuja.

– Ei sitten, Matti tokaisee ja lähtee kulkemaan pois metsästä. – Pidä häntäsi.

Kun metsän­peitto väistyy miehen yltä, hän näkee autonsa aivan hakkuu­aukean reunassa ja lähtee loikkimaan metsä­auran jättämien urien ylitse. Peikon antama kuva rahisee kuivina lehtinä miehen povessa. Olkoot, hän miettii, kuka nyt satuja enää edes lukisi.