Vastaa ja voita

– Meinasin lämmittää saunan iltasella. Tuletko kylpemään?

– Onko olutta?

– On sitäkin. Saat juoda niin, että korvista nousee vaahto. Minä en enää välitä.

– Et välitä? Ennen kyllä välitit.

– Maailma muuttuu. Haluatko kuulla?

– Kerro.

– Kävelin tänään kaupungilla ja väistelin feissareita–

– Mitä ne ovat?

– Ne tunnistaa siitä, että niillä on kovan alustan päällä jokin lappu, jota ne haluavat esitellä. Lopuksi ne aina pyytävät rahaa.

– Ai ne on feissareita… Saitko väisteltyä?

– Vanhalla kokemuksella ja synkällä ilmeellä. Paitsi sitten satuin yksien työntö­kärrien kohdalle. Niiden kyljessä oli ihan kuin sammalen päälle oksan­pätkistä tehty teksti: "Vastaa ja voita".

– Eikös ne ole yhden­laisia feissareita kyselijätkin, keräävät yhteys­tietoja ja kaikenlaista informaatiota.

– Niin minäkin ajattelin, mutta kun huomasin, että kärryjen takana seisoi sateen­kaareksi pukeutunut ultra­söpö nainen, niin pysähdyin. Se tyttö hymyili tosi vetoavasti, en voinut sille mitään.

– Hymyllekö?

– Pysähtymiselle. Sitä paitsi se ojensi jotain maistiaista.

– Ja sinä toljotit sitä aivottoman äkki­rakastuneena suu auki.

– Joo. Se työnsi maistiaisen suoraan suuhuni.

– Aika reipasta.

– Se oli hyvää. Tosi hyvää. Ja maailmaan syttyi valot.

– Valot?

– Niin. Näin elämän tarkoituksen ja äärimmäisen totuuden. Minä valaistuin.

– Et kuitenkaan lähtenyt guruksi jonnekin korkeaan paikkaan, vesi­torniin vaikka.

– Älä pelleile. Minä halusin lisää sitä samaa.

– Saitko? Vai saitko kysely­lomakkeen? "Tuote on parempi kuin kilpailijat. Kyllä/Ei." Ja sellaista.

– Sateen­kaari­nainen kysyi, onko hyvää. Ei muuta.

– Voititko jotain?

– Sain ohjeen. Nyt voin tehdä sitä itsekin. Siihen tarvitaan sauna. Puilla lämmitetty ja noki­seinäinen. Sitten pitää kylpeä kavereiden ja muidenkin kanssa.

– Ja saunan jälkeen syödään vasta, vai mitä?

– Ja voita.

– Täh?

– Vastaa ja voita.

– Vastaa mihin?

– Ei kun syödään vastaa ja voita. Sitä minä siellä kaupungillakin sain.

– Vastaa ja voita? Sauna­vastaa ja meijeri­voita? Oletko tosissasi?

– Joo. Saat maistaa, jos tulet saunomaan.

– Pakkohan minun on. En kyllä usko sanaakaan koko jutusta.

– Yksi juttu tosin jäi mietityttämään. Kun käännyin lähteäkseni, niin sateen­kaari­naisen mekon alta pilkisti tupsu, saman­lainen kuin aasin hännässä.

– Ja nyt ajattelet, että se oli peikko tai jotain.

– Joo. Varsinkin kun minulle on ilta­päivän mittaan kasvanut häntä. Tämmöinen.

– Aika pieni.

– Ehkä se kasvaa, kun syön lisää vastaa ja voita. Mitä luulet?

Irrotuspauke

Karhu, kettu ja pieni susi istuvat peikon luolan edessä. On yö ja pimeä, joskin peikon virittämä nuotio valaisee ja lämmittää. Peikko on hakemassa nakki­makkaroita.

– Susi tykkää peikko­makkaroista, pieni susi tunnustaa.

Karhu murahtaa ja sen kita­pielestä valahtaa kuola­noro. Kettu mittailee nakki­makkaran­paistoon varattuja keppejä, jotka peikko on terävillä kynsillään vuollut sopiviksi. Metsän takana jytisee ja värikkäät kipunat nousevat puiden latvojen ylä­puolelle.

– Ihmisten vuosi on taas kulunut loppuun, kettu toteaa.

– Se on narrausta, susi urahtaa. – Ennen tämä susi uskoi.

– Minkä?

– Että ihmiset pamauttavat vanhan vuoden irti uudesta.

Peikko ilmestyy nuotion valo­piiriin ja tuo tullessaan vasullisen sormen kokoisia nakki­makkaroita. Pieni susi syö kolme kylmänä ja vasta sitten muistaa, että makkaroita piti lämmittää. Se valitsee kaikkein pisimmän kepin ja pujottaa sen koko matkalta täyteen nakki­makkaroita. Karhulle ja ketulle tulee kiire pitää puolensa. Peikolla on nakki­makkara sikarina huulien välissä, se sytyttää sen kekäleellä ja vetelee paksuja rasvaisia sauhuja.

– Irrotus­paukkeet, peikko toteaa ja antaa nuotiossa tanssivalle tulelle oman nakki­makkaran.

– Se on narrausta, susi sanoo.

– Ehkä, peikko myöntää. – Mutta ihmiset eivät tiedä sitä.

– Ihmiset on pöhköjä, susi murahtaa.

Peikko tumppaa nakki­makkaransa nuotio­kiveen ja valitsee toisen sikari­makkaran, johon se virittelee tulen kaikessa rauhassa. Viritellessään se katselee sutta, joka jo napsii ensimmäisiä nakkeja kepistään; kettua, joka maistelee yhtä ainoaa paistamaansa makkaraa; ja karhua, joka jo kurottaa vasusta seuraavaa nakki­makkara­kahmalollista.

– Ihmiset ovat melkein aina pesä­luolissaan, peikko kertoo. – Niillä on vielä päivä­luolat erikseen. Luolissa on tylsää ja ihmiset pitkästyvät. Siksi ne ovat keksineet kaiken­laisia juttuja.

– Paukutkin?

– Niin. Ne luulevat sitä oikeaksi elämäksi. Ehkä se onkin, jos ne eivät tiedä paremmasta,

Susi käy miettivän näköiseksi ja hotkaisee seitsemän nakki­makkaraa.

– Saa ne paukutella, susi lupaa. – Susi on jo tottunut.

---

Susi viittaa aiemmin Vuodatuksessa julkaistuun tarinaan. Sen voi halutessaan lukea täältä uudelleen kirjoitettuna.

Joulupeikko

Peikko tallaa lumetonta metsää, jonne on ilmestynyt useita kuusen­kantoja. Joka puolella kantojen ympärillä on jälkiä, isoja ja pieniä. Joku on käynyt hakemassa kuusen­poikasia peikon metsästä.

Peikkoa harmittaa. Kuuset olivat sen kavereita ja nyt ne on viety pois. Peikko lähtee seuraamaan jälkiä, joissa kolmet pienet ja yhdet suuret painaumat kulkevat samaan suuntaan. Isot jäljet kulkevat vakaasti, pienet loikkivat edes­takaisin.

Jäljet vievät laatikon­muotoisen talon pihaan. Talon ikkunoissa on punaiset verhot. Niiden takaa loistaa valo. Peikko lontustaa ikkunan viereen ja pilkistää sisään. Kuusi seisoo huoneen nurkassa ja sen oksille on ripustettu kirkas­värisiä palloja ja nauhoja. Kuusen alla on paketteja. Toisesta ikkunasta näkyy keittiö, jossa pöydän ääressä istuu kolme lasta, mies ja nainen.

Peikko ottaa korvansa ja painaa sen ikkunaa vasten.

– Äiti äiti, milloin pukki tulee?

– Iskää, koska pukki tulee?

– Mitä jos pukki ei taas tulekaan?

Lapset odottavat pukkia, ja vaikka peikko ei tiedä miksi, niin se kyllä tietää millainen pukki on. Ehkä sen pitäisi ruveta pukiksi ja käydä hakemassa kuusi takaisin.

Peikko koputtaa käyrät sarvet päähänsä, vääntää silmiinsä pysty­viirut ja nyhtää kainalostaan karvoja parraksi. Sorkat se tekee kipristämällä musta­kyntiset varpaansa jalka­pohjan alle.

Peikko koputtaa oveen.

Sisältä kuuluu riemun kiljahduksia.

Ovi aukeaa. Sen takana seisoo kolme silko­hapsista kirkas­silmäistä lasta. Pienimmän suu kääntyy nurin­päin ja leuka vapisee.

– Ootko sää muka pukki?

Peikko myöntää ja kopistelee sorkillaan tupaan. Kuusi heilauttaa oksiaan, tervehtii peikkoa ja kertoo, mitä lapset ovat puhuneet pukin joulu­tekemisistä. Peikkoa naurattaa ja se istuu kuusen viereen jätetylle tuolille, nostaa muutaman paketin kuusen juurelta syliinsä.

– Kuka haluaa? peikko kysyy, ja kaikki lapset huutavat yhteen ääneen haluavansa. Peikko lappaa paketteja kuusen alta lasten käsiin. Kiljunta lisääntyy. Lasten isä ja äiti hätääntyvät ja pelästyvät jäävänsä ilman paketteja. He ryntäävät lastensa sekaan ja kurkottelevat kouriaan peikon suuntaan.

Kun kaikki on jaettu, lapset keskittyvät paketti­vuoriinsa. Peikko irrottaa kuusen ja lähtee viemään sitä takaisin metsään.

Iskä huomaa peikon aikeet ja asettuu oven­suuhun esteeksi.

– Tää oli kuule hyvä, paras pukki ikinä. Viis­kymppiäkö se oli? Ota tosta. Siinä on vähän hyvän miehen lisää.

Peikko ei huoli, vaan menee ulos joulu­kuusi kourassaan. Pihalla vastaan tulee parrakas, punaiseen pukeutunut puuhka­lakkinen mies, joka horjuu, yrittää tihrustaa talon numeroa ja laulaa epä­vireisesti vanhasta valko­partaishesta ukosta.

Metsässä peikko vie kuusen takaisin kannolleen. Kuusi huokaa syvään ja rentouttaa oksansa. Ensi vuodeksi se kasvaisi niin isoksi, ettei se enää kelpaisi joulu­kuuseksi.

Peikko virnistää ja katselee ympärilleen. Metsässä on vielä monta tyhjää kantoa. Ehkä muuallakin odotettaisiin pukkia.

Vuoren viisas tietäjä

Naisen askeleet tallaavat läpi ryteikköisen metsän, ja hän koettaa pysyä niiden mukana. Oksat tarttuvat hänen vaatteisiinsa, ja pehmeä sammal yrittää napata kiinni jaloista. Silti nainen ei anna periksi, vaan kiiruhtaa kohti likellä nousevaa vuoren syrjää. Siellä helpottaisi, rinnettä olisi mukava kiivetä, vaikka huipulle on matkaa. Ja pakkohan hänen on jotain yrittää, muutoin ei mistään enää tulisi mitään. Ehkä hän tapaisi tietäjän vuoren laella.

Matka on pitkä ja nousu uuvuttava. Lopulta nainen on vuoren aukealla laella ja katselee ympärilleen. Ketään ei näy. Turhaan hän kapusi koko matkan. Ihan turhaan. Kaikki ne jutut vuoren viisaasta tietäjästä saivat hänet kuvittelemaan vaikka mitä. Sama vaikka hän jäisi tänne loppu­iäkseen, joka ei edes olisi kovin pitkä. Aurinkokin paahtaa niin, että luut melkein sulavat.

Nainen istuutuu kiven­murikalle ja painaa kasvot käsiinsä. Suolaiset kyyneleet tipahtelevat hänen poskiltaan ja soittavat maahan matkatessaan pieniä vaalean­sinisiä kello­kukkia, jotka nostavat päätään kiven juuresta.

Musta kämmen laskeutuu naisen olalle.

– Onko hätä?

Nainen säikähtää ja tipahtaa kiveltä. Hän kaatuu selälleen maahan ja kiljuu. Iso harmaa peikko seisoo hänen vieressään ja virnistelee, ojentaa kättään.

– Tartu tähän. Minä autan.

Nainen hämmästyy sitä, ettei hän oikeasti pelkääkään peikkoa. Se on tosin hurjan näköinen, hampaat risteilevät suussa, ja silmät jäävät korkeiden kulmien varjoon. Hännän tupsu viistää maata. Kaikkialta kirjavin kankaan­kappalein paikattujen pöksyjen raoista pilkistää takkuinen karva. Peikon ympärillä pilveilee metsäinen maan tuoksu. Nainen tarttuu peikon ojennettuun käteen ja huomaa äkkiä seisovansa tupsu­hännän vieressä.

– Miksi itkit? peikko kysyy.

– Olen niin väsynyt, nainen nyyhkäisee ja ojentaa kätensä uudelleen peikolle. – Marja.

– Karu, peikko esittäytyy. – Nukkuminen auttaa väsymykseen, tiäsitkö?

– Uni on loppunut. En ole nukkunut silmällistäkään moneen viikkoon.

Peikko näyttää miettiväiseltä ja kaivelee taskujaan. Ilmeet vaihtelevat sen kasvoilla, huolesta kummastukseen, kunnes niille lopulta läikähtää ilo ja onnistuminen, ja peikko vetää esiin kyyhkysen.

– Hae karhu ja se kirja, peikko neuvoo kyyhkystä, joka ponnistaa saman tien siivilleen ja palaa kohta roikottaen karhua kynsissään.

– Muistitko kirjan? peikko kysyy karhulta.

– Tuo muistutti, karhu osoittaa kyyhkystä. – Lukulasit muistin itse.

Marja on kyyristynyt kiven taakse ja kurkkii sieltä karhua. Se haisee pedolta, joltain juuri syödyltä elukalta, joka vielä hetki sitten kiisi metsä­polkuja tavoitteenaan pysyä hengissä ja lisääntyä. Nyt sen liha sulaa karhun massussa.

Peikko nostaa Marjan kiven päälle seisomaan ja näyttää tätä karhulle.

– Katso siitä kirjasta, miksi tämä ei nuku.

Karhu tuijottaa Marjaa ja pyyhkäisee kuonoaan punertaneen veren tassun­selkämykseensä. Marja hätkähtää ja hänen silmänsä kostuvat. Tuo peto vielä söisi hänet, mutta sittenpä ei tarvitsisi enää valvoa. Hyvä se olisi.

– Mustikkaa, karhu toteaa ja nyökkää Marjalle. – Vaikka luulit muuta, etkös?

– En! Marja tiuskahtaa ja kääntää selkänsä pedolle. Mokomakin koppava karva­turri.

Karhu nojautuu samaa kiveä vasten, jonka päällä Marja seisoo. Kontion turkki osuu naisen paljaisiin sääriin ja kutittaa mukavasti. Oikeasti karhu onkin aika veitikka. Arvaisikohan sitä koskea?

Marja työntää kouransa karhun turkkiin ja pöyhii sitä. Karhu vilkaisee häntä silmä­lasiensa ylitse ja urahtaa, mutta jatkaa sitten opuksensa tutkimista.

– Tuossa se on! karhu huudahtaa ja napsauttaa kirjan sivua kynnellään. – Käpy on jumissa.

– Käpy? peikko kysyy.

– Käpy? Marja kysyy.

– Käpy, karhu vahvistaa ja näyttää kirjasta kuvaa, jossa on poikki­leikkaus pää­kopasta ja siinä aivojen keskellä pieni, tumma piste. – Se on lisäke.

– Ahaa, peikko toteaa.

– Jaahas, Marja toteaa. – Mitä sille sitten pitää tehdä?

– Tarvitaan uusi käpy, peikko ja karhu sanovat yhteen ääneen. – Niitä on metsässä.

– Ja täällä, peikko virnistää ja ottaa taskustaan kourallisen. – Valitse.

Marja tuijottaa peikon kouraa. Hän ei pysty hillitsemään itkun sekaista hihitystä.

– Tuo, hän sanoo, pyyhkii silmiään ja osoittaa raakaa, vihreää männyn käpyä. – Se on niin soma.

Peikko antaa kävyn Marjalle, joka pyörittelee sitä kourassaan, eikä tiedä mitä tehdä.

– Kuvittele se paikalleen, karhu neuvoo ja Marja tottelee. Saman tien hän haukottelee makeasti ja käpertyy kivelle nukkumaan. Vieno naisellinen kuorsaus nostaa hymyn karhun huulille.

– Syönkö sen nyt? karhu kysyy.

– Syödään mustikoita, peikko ehdottaa ja komentaa kyyhkysen viemään Marjan sinne, missä tämän koti on. Siellä olisi varmaan vuode tai peti. Sohva. Parempi naisen olisi herätä tutussa paikassa. Jos se jäisi kivelle, aurinko tekisi siitä kuivalihaa parissa tunnissa, ja silloin heillä ei olisi enää syytä olla syömättä sitä.

– Mustikat ovatkin vallan hyviä, karhu toteaa, nostaa lukulasit otsalleen ja työntää kirjan povitaskuunsa. – Mennään. Tiedän pari hyvää paikkaa.

Hukassa

Peikko istuu kivellä korkean vuoren laella. Ympärillä aukeaa metsä, joka on täynnä hakkuu­aukkoja ja metsä­auto­teitä. Aukeilla on siellä täällä kanto- ja oksa­röykkiöitä. Peikon pään ylä­puolella on musta pilvi, josta sataa vettä.

Peikko puhaltaa huiluunsa. Se pulputtaa sadetta, sävelet pilkistelevät huilun aukoista, mutta piiloutuvat nopsaan huomattuaan sateen, joka virtaa puroina peikon takku­tukasta nenälle ja valuu siitä edelleen huilua pitkin maahan. Peikko ei luovuta, vaan koettaa venyttää nenästään suojan huilun ylle. Se ei onnistu, sillä nenälle tulee vilu ja kylmä ja se sykertyy pieneksi nysäksi peikon naamaan.

Pieni suden­poikanen on kuullut huilun pulputuksen ja haluaa tietää, mitä se on. Susi kapuaa vuoren syrjää ylös. Aurinko paistaa lämpimästi ja poikaselle tulee kuuma. Sen kieli lerpahtaa ulos suusta ja silmät siristyvät. Se jaksaisi kyllä, enää vähän matkaa vain.

Vuoren päällä sataa rankasti, mutta vain yhdessä kohtaa. Susi ilahtuu sade­pylväästä, menee sen tykö ja latkii vettä janoonsa. Kun se työntää päänsä sateeseen, se huomaa, että sateen sisällä istuu surkean näköinen peikko.

– Mitä se peikko tekee? pieni suden­poikanen urahtaa.

– Pitelee sadetta.

– Sade on märkää, susi toteaa ja laskee kuononsa peikon polvelle. – Se peikko voi tulla pois sieltä.

Peikko pörhöttää suden­poikasen päätä ja lupsuttaa korvia, laskee katseensa alas ja kallistaa huilun toista jalkaansa vasten. Huilussa lymyävät sävelet lurahtavat kaikki kerralla ulos ja kierähtävät sateen reunan ali auringon­paisteeseen.

– En pääse, peikko tirahtaa.

– Miksi?

– Sade ei päästä irti. Tuo musta pilvi on minussa kiinni.

– Miten?

Peikko näyttää paksua köyttä, joka ulottuu pilveen saakka. Köysi näyttää vanhalta, siinä kasvaa sammalta ja jäkälää.

– Tämäkin kutistuu aina, kun se kastuu, ja silloin pilvi tulee taas lähemmäs. Kohta minä olen kokonaan sen sisällä.

– Se peikko voi itse heittää siitä irti, pieni suden­poikanen ehdottaa.

– Voiko niin tehdä?

– Se peikko voi kokeilla.

Peikko päästää irti ja musta pilvi lipuu heti kauas metsän päälle tekemään sieni­paikkoja. Vain muutama peikkoon ihastunut hattara jää pilveilemään sen pään päälle. Kun auringossa kuivuneet sävelet huomaavat peikon, ne puhkeavat soimaan ja tanssimaan nuotti­viivastoilla, joita pieni susi raapii tassuillaan maahan.

Peikko istuu kivellä ja yrittää opetella uudelleen hymyilemään.

Kling klong

Peikko istuu luolassaan ja murjottaa. Se on irrottanut luolan oven ja laittanut sen hyvään piiloon, jotta kukaan ei pääse sisään. Kourassaan peikko pitelee lumen peittämää, edelliskesäistä mustikanvarpua, josta kaikki mustikat on syöty jo kauan sitten.

Luolan ulkopuolella sataa räntää, ja peikko toivoo että luolassakin sataisi jotain, edes pieniä kiviä, jottei pöydän alla kyhjöttäminen näyttäisi niin kovin pöhköltä. Tai häntätupsun imeskeleminen. Koko häntä on jo ihan rispaantunut.

Luolan ovi alkaa rytistä hyvässä piilossaan. Peikko ei välitä moisesta vaan odottaa pienten kivien sadetta. Oven pauke ei kuitenkaan taukoa, vaan siihen sekaantuu jo ovikellon kling-klong.

Peikko kurkistaa pöydän alta ja viheltää ovea, joka ponkaisee piilostaan ja kipittää peikon tykö. Peikkoa väsyttää, eikä sitä yhtään huvita viedä ovea paikalleen, joten se avaa sen siinä, keskilattialla. Ovesta kömmähtää sisään karhu.

– Takapuoli kastui, se sanoo ja ravistaa itseään. – Siellä ei tule nukkumisesta mitään.

Peikko nyökkää, ja karhu oikaisee itsensä luolan nurkkaan. Pian jymeä karhuinen kuorsaus täyttää koko luolan. Peikko virnistää, menee karhun viereen maate ja nukahtaa. Karhu nappaa peikon kainaloonsa unileluksi.

Keskiyön aurinko

Hento siivekäs tyttö seisoi kukkia kasvavalla metsä­aukealla ja katseli laskevan auringon viimeisiä säteitä. Hän nappasi säteen kerrallaan ja valutti sen kädestään ylleen. Säteet hellivät häntä yhtä­lailla kuin ne hyväilivät aukealla kasvavia kukkia.

Kun aurinko lopulta laski, kukat sulkivat terä­lehtensä ja kääriytyivät yöksi itseensä. Aamulla ne heräisivät uuteen päivään ja jatkaisivat kukkimistaan. Tyttö sen sijaan polvistui kylmään maahan, kietoi kädet ympärilleen ja nyyhkytti hiljaa. Hän ei kestäisi ilman valoa.

Metsä kahahti ja kiven loukosta kannon takaa nousi peikko, joka ensin ihmetteli tyttöä ja ihasteli tämän viehkoutta, mutta huomasi sitten, että tytöllä oli kylmä. Peikko palasi loukkoonsa ja nouti sieltä iso­äitinsä talvi­turkin, jonka kietoi tytön ympärille.

Tyttö säikähti, mutta tuntiessaan turkin lämmön hän taitteli siivet silkoisiksi selkäänsä ja veti turkkia tiukemmin ympärilleen.

– Pelästyin sinua, keiju sanoi. – Melkein rikoit siipeni.

– Peikot ovat joskus vähän kömpelöitä, peikko kertoi ja siirsi peukalon kämmenensä keskelle. – Miksi olet täällä? Nyt on yö.

– Haluan nähdä keski­yön auringon, tyttö sanoi ja hymyili turkin karhean karvan sisältä. – Mikään muu ei anna yhtä vahvaa elämää kuin se.

Peikko virnisti ja istuutui tytön viereen.

– Katsellaan sitä yhdessä, se ehdotti.

Keiju nyökkäsi ja painautui peikkoa vasten.

Pimeä vahvistui ja lisääntyi. Keiju tuli yhä lähemmäs peikkoa, ja peikko puristi sitä molemmin käsin itseään vasten. Se jo suri keijun kuolemaa, tyttö ei pärjäisi pimeässä aamuun ja auringon nousuun. Peikko heijasi itseään ja syliinsä painautunutta keijua ja lauloi peikko­äidin kehto­laulua. Keijun silmä­luomet painuivat yhä alemmas, ja sen hento vartalo vapisi.

Silloin keski­yön aurinko nousi.

Peikko parahti ja heittäytyi puun taakse. Keiju riisui peikon iso­äidin talvi­turkin ja kylpi keski­yön auringon valossa. Elämä virtasi keijuun, täytti sen koko olemuksen. Keiju nousi varpailleen ja kohosi siivilleen, kapusi keskelle keskiyön auringosta ryöppyävää valon virtaa.

Peikko puristi kätensä tynkää. Aurinko oli osunut sen oikeaan käteen ja polttanut sen tuhkaksi. Tuhka pölisi keijun siipien nostattamassa ilma­virrassa siellä, missä he olivat äsken istuneet sylikkäin.

– Tule valoon, keiju pyysi.

– En voi. Se polttaa, peikko selitti ja ojensi ehjää kättään puun takaa. – Katso vaikka.

Kuului sihahdus, parahdus ja tuhka varisi maahan.

– Hupsista, peikko henkäisi ja irvisti.

Keiju naurahti ja sanoi peikkoa hassuksi. Saman tien keski­yön aurinko laski ja kylmä pimeys palasi.

Peikko ryntäsi iso­äidin talvi­turkin tykö ja yritti nostaa sitä maasta. Ei siitä mitään tullut. Käden­tyngillä ei saanut turkista minkään­laista otetta.

Keiju nosti turkin, veti sen harteilleen ja istuutui maahan. Sitten se hymyili, avasi turkin ja pyysi peikkoa sen sisään syliinsä. Peikko meni, käpertyi pieneksi ja painautui tytön sileää ihoa vasten. Tyttö sulki turkin, kiersi kätensä peikon ympärille ja heijasi hiljaa edes takaisin.

Metsänuotiolla

Miehen yllä on verinen paita ja nahka­esi­liina. Hän kulkee metsässä, kiroilee ja puristaa suurta teuras­veistä kourassaan. Metsä rytisee ja ryskyy, kun mies harppoo kivien ja kantojen ylitse, katselee ympärilleen ja puiden taakse.

Yhden puun takana on peikko, joka seuraa miehen kohkaamista. Kun mies näkee peikon, hän kiljahtaa ja kaatuu takamuksilleen. Veitsi lennähtää sammalikkoon.

– Kukas sinä olet? peikko kysyy ja nostaa miehen pystyyn.

– Jalmari, mies kiljuu ja yrittää irti peikon otteesta. – Päästä.

Peikko päästää. Jalmari ryntää hakemaan veistään, nostaa sen kaksin käsin eteensä ja tuijottaa peikkoa. Hän miettii koti­mökkiin jäänyttä vanhaa äitiään ja tämän selviytymistä sen jälkeen, kun peikko on syönyt hänet ja imeskellyt luut kuiviksi.

– En minä sinua syö, peikko sanoo, ottaa taskustaan pienen nuotion ja taittelee sen auki. – Mitä sinä veitsi kourassa kuljet?

– Minulta karkasi lammas, Jalmari tunnustaa ja istuutuu nuotiolle peikkoa vasta­päätä. – Tai oikeastaan monta. Minun piti silpaista ne.

– Miksi? peikko kysyy ja vääntää nuotiota suuremmalle. Liekit lyövät Jalmarin pään ylitse.

– Se on minun työtäni. Minä olen teurastaja. Aika lämmin tuo.

Peikko säätää nuotion sopivaksi, antaa Jalmarille tikun nokkaan työnnetyn vaahto­karkin ja kehottaa loimuttamaan sen sopivaksi nuotion paahteessa. Jalmari tottelee.

– Tiedätkö, missä lampaat ovat? Jalmari kysyy ja nuolee huuliaan.

– Joo. Peikko sanoo ja taputtaa sammal­pehkoa vieressään. – Tässäkin on yksi.

Jalmari naurahtaa, pyytää vielä toisen karkin, paahtaa sen ja pistelee poskeensa. Sitten hän nousee, rapsii kariketta pöksyistään ja toteaa, että onhan maailmassa lampaita. Peikko pitäköön karanneet, jos sattuu ne löytämään.

Peikko lupaa sanoa päkä­päille terveisiä.

Jalmari varmistaa, että veitsi on hänen mukanaan vyöllä riippuvassa tupessa. Hän kiittää namuista ja talsii kotiinsa. Tästä olisi mukava kertoa äiti­muorille iltasella. Kyllä siinä muori siunailisi ja löisi kämmeniään yhteen useamman kerran. Vaahto­karkkejakin voisi käydä hakemassa matkalla.

Kun Jalmari on mennyt, peikko kääntää sammalen toisinpäin. Sammal onkin lammas.

– Pä’ä’ä’ää! lammas sanoo.

– Totta, peikko myöntää ja kääntää vielä monta sammalta lampaaksi. Ne tulevat kaikki peikon nuotiolle, paahtavat vaahto­karkkeja ja päkättävät siitä, onko erilaista olla sammal kuin lammas.

Kenen puolella seisot?

– Rainer, rakas ystävä, mikä sinun on? Näytät omituiselta. Mitä on tapahtunut?

Puhuteltu nostaa tuoppiaan ja hörppää suullisen, purskuttaa olutta suussaan, kunnes kaikki kuplat ovat irronneet siitä ja karanneet miehen nenästä. Hän nielaisee ja iihkaisee päälle, pyyhkäisee huulensa suu­pyyhkeellään.

– Näin äsken itseni miesten­huoneessa. Se oli kaameaa, kiristi munaskuissa saakka.

Miestä puistattaa. Laura naurahtaa ja istuutuu Raineria vasta­päätä samaan pöytään.

– Siellä on peili, pöhkö. Näit tietenkin kuvajaisesi.

– Niin näin. Mutta niitä oli kaksi. Se toinen minä oli jo toimittanut asiansa ja menossa ulos.

– Onhan niitä saman­näköisiä ihmisiä, Laura toteaa, ottaa Rainerin suu­pyyhkeen ja niistää siihen. Rainer nappaa pyyhkeen takaisin ja pistää sen taskuunsa.

– Luulen, että en kuulu tänne, mies kuiskaa.

Hän kumartuu Lauraa kohti ja kysyy, haluaako tämä kuulla tarinan. Nainen haluaa. Se on hyvää kesä­päivän terassi­tekemistä.

– Eilen illalla, kun helle oli vähän helpottanut, läksin metsään katselemaan löytyisikö sieniä, kanta­relleja. Ajattelin, että niitä olisi jo, kun kerran satoikin. Ja olihan niitä, kolme.

– Niistä saa ihan pienen keiton, Laura hymähtää. – Kaksi sormustimellista.

– Ehkä. Mutta niitä hakiessani päädyin ihan oudolle seudulle.

Puistatus ravistaa miestä ja hän hörppää uuden suullisen, purskuttaa ja pyyhkii suunsa.

– Siellä oli luola, hän jatkaa. – Sen suu­aukko ammotti yhtäkkiä edessäni keskellä vuoren­kylkeä. En edes tiennyt mitään mistään vuoresta.

– Kävitkö luolassa?

– Älä nyt hätäile, Rainer kimahtaa. – Tietysti kävin. Tai meinasin. Kun menin siitä suu­aukosta sisään, tulinkin ulos.

– Ulos?

– Niin. Samaan paikkaan, mistä olin lähtenyt. Vaikka en ollut kääntynyt missään vaiheessa vaan kävellyt koko ajan suoraan eteen­päin.

– Ja tulit ulos? Mitä sitten tapahtui?

– Kokeilin uudestaan. Sama juttu. Päädyin aina takaisin luolan eteen. Otin kerran pari oikein vauhtiakin, jos se auttaisi. Ei auttanut, niin kuin ei mikään muukaan.

– Mahtoi olla lystiä, Laura naurahtaa ja tillittää Raineria. – Jatkuuko tarina?

– Joo. Väsyin juoksemiseen ja istuuduin kivelle. Melkein heti metsästä rupesi kuulumaan ryskettä, ja kohta sieltä tuli aika­moisen karvainen jöllikkä. Kun se huomasi minut, se kysyi mitä kuuluu. En osannut sanoa oikein mitään, vähän pelottikin.

– Joku metsien mies, varmaan. Oliko se niitä syrjäytyneitä? Ne ovat yleensä ystävällisiä, ei niitä tarvitse pelätä.

– Tämä lupasi tarjota sieni­teetä ja viittasi luolaa kohti. Sanoin, että sinne ei pääse, jolloin se nosti pusikosta sinne piilotetun oven ja tukki sillä luolan suu­aukon. Kun se sitten avasi oven, luolaan pääsi ihan helposti. Se oli tosi alkeellinen ja karu. Joitain oksan­käkkyröistä solmittuja huone­kaluja ja semmoista.

– Pääsit sitten kuitenkin käymään luolassa.

– Niin pääsin. Sain teetäkin, ja se tujahti päähän oikein kunnolla. Lauloin kaikki osaamani laulut ja nekin, joita en osannut. Jossain välissä ovi kolahti ja luolaan kömpi valtavan kokoinen karhu. Siinä me sitten hoilattiin karhun kanssa rinnakkain, kädet ja käpälät toisen harteilla. Tyyppi istui känkkyrä­oksa­keinu­tuolissa, heijasi ja virnisteli.

– Olet sinä pöhkö.

– Sitä olen tässä miettinyt. Siellä meni aamuun saakka. Nukuin karhun kanssa luolan perillä, kunnes se karvainen tyyppi tuli herättämään. Olin vielä unenpöppörössä, kun se hätisti minut ja karhun ulos ja piilotti oven.

– Ja nyt sitten yrität toipua sieni­teen seurauksista, vaiko?

Rainer sukii hiuksiaan taakse, kumartuu sitten liki Lauran kasvoja. Miehen suu vääntyy, silmät kostuvat. Nainen hätkähtää, perääntyy.

– Etkö ymmärrä? Rainer kysyy. – Minä näin äsken itseni.

– Eikä tuolla, mitä kerroit, ole sen kanssa mitään tekemistä, vai?

– On totisesti. Hypin niin monta kertaa sen luolan suu­aukon läpi, että sekosin laskuissa. Luulen, että jäin väärälle puolelle. Minä olen täällä jo ennestään.

Siemeniä sisällä

Valkeaan takkiin pukeutunut nainen pilkistää ovenraosta ja nyökkää. Mirja tarkastaa jonotus­numeronsa, nousee ja menee raolleen jääneestä ovesta huoneeseen. Siellä on pöytä ja sen päässä tuoli. Äskeinen nainen istuu pöydän takana ja osoittaa tuolia. Mirja istuutuu, puristaa polvensa yhteen ja kätensä sylissään pitelemänsä käsi­laukun kahvaan.

– Ja mitäs meillä on mielessä? valkea­takkinen kysyy ja puhdistaa stetoskooppia takkiinsa.

– Äiti sanoi, ettei saa syödä omenan­siemeniä, muuten vatsaan voi kasvaa puu, Mirja aloittaa. – Olen minä syönyt, eikä mitään puuta ole tuntunut. Eilen tuuli ryöpytti koivun­siemeniä suut ja silmät täyteen. Niitä meni henkeen ja varmaan vatsaankin, ja nyt minusta tuntuu, että jokin kasvaa minussa.

Valko­takkinen pyytää Mirjaa siirtymään tutkimus­pöydälle. Tutkimuksen jälkeen hän toteaa, ettei Mirja ole raskaana, eikä mikään muukaan poikkea tavanomaisesta, joten Mirja voi mennä ja jatkaa arkeaan normaalisti.

Mirja palaa kahden viikon päästä.

– Minä luulen, että ne kuitenkin itivät, hän selittää valko­takkiselle ja näyttää tälle kynsiään ja tukkaansa. Kynsien alla on puun­kuorta. Hiuksissa on pieniä kuivia oksia.

Valko­takkinen neuvoo Mirjaa käyttämään kosteuttavaa shampoota ja kynsiharjaa. Mirja lupaa.

Hän palaa kuukauden kuluttua.

– Shampoo auttoi, hän kertoo ja hymyilee leveästi. – Nyt oksat hiuksissa ovat selvästi elinvoimaisempia. Tosin kampaaja veloitti ylimääräistä pensas­saksien käytöstä.

– Erinomaista, valko­takkinen sanoo. – Kaikki on siis kunnossa?

– Sormet ovat hassun pitkät ja vähän ryhmyiset. Eivät olleet ennen. Sitä paitsi kaikki kynnet tipahtivat viime viikolla, mutta en minä niitä kaipaakaan.

Valko­takkinen tarttuu Mirjan käsiin. Ne ovat känkkyröityneet ja niiden iho on muuttunut tuohimaiseksi. Sormen­päät ovat hyvin kapeat. Hän kehottaa Mirjaa käyttämään notkistavaa kosteus­voidetta. Voidetta voisi laittaa kasvoihinkin, jossa jo näkyy alkava tuohistuminen.

Mirja nousee jäykästi ja kiittää. Kuluu kaksi kuukautta ennen kuin hän seuraavan kerran istuu odotus­huoneessa. Kun hänen vuoronsa tulee, hän nousee ja konkkaa ovelle, kumartuu ja istuutuu tutulle tuolille pöydän päähän.

– Minä venyn pituutta, hän sanoo, – ja jäykistyn.

– Se ilmeisesti vaikeuttaa liikkumista, valko­takkinen arvelee. – Vaikeuttaako?

Mirja myöntää. Jäykkyyden lisäksi hänen jalkansa kasvavat juuria heti, kun hän on hetkenkin paikallaan. Sitä paitsi hän kaipaa tavattomasti hellyyttä, koko ajan pitäisi olla halattavana.

– Te muututte puuksi, tai oikeastaan teissä itänyt koivu valtaa elin­tilanne, valko­takkinen sanoo ja riisuu naamionsa. – Ehdotan, että katselette paikan, johon haluatte juurtua.

– En tahdo paperi­koneeseen enkä saunan­uuniin, Mirja sanoo. – Puut ovat niin vastustus­kyvyttömiä.

Valko­takkinen nousee, avaa vastaan­otto­huoneen seinän ja astuu toiseen metsään, jossa pesu­kanit pelaavat kivi­pelejä, ja vettä­ruiskivat lohi­käärmeet kisailevat ja syövät muta­kakkuja. Mirja kulkee valko­takkisen perässä. Joka puolelta kuuluu huminaa, kun pieniksi ryhmiksi kokoontuneet puut humisevat toisilleen. Puun­halaajia puikkelehtii kaikkialla niiden lomassa. Joku puista huomaa Mirjan. Humina kiihtyy. Puut huojuvat, suljuttavat juuriaan ja lähestyvät puutuvaa naista.

Mirja vilkaisee virnistelevää valko­takkista ja tietää, missä hän haluaa lopulta lahota.

Todensanat sanottu

Peikko on ollut julkaisujuhlissa, missä oli tulenkantajia ja Lause-Finlandia ja monta monta kirjaa.

Peikosta julkaiseminen oli miälenkiintoista. Ihmisiä oli paljon, ja ne tykkäsivät kirjoista ja halusivat puhua niistä ja nähdä niitä. Peikko miätti, että se menee viälä joskus toisenkin kerran julkaisuun, vaikka ei tiätenkään samaan. Se tyyppi, jonka pään metsässä peikko asuu, voi kirjoittaa peikon tarinoita ylös ja ehdottaa niitä julkaistavaksi. Niin tämä Todensanatkin tehtiin.

Jos joku haluaa saada Todensanat omaksi, voi pyytää lähettämään sellaisen. Peikoltakin saa kysyä.

Seuraavaksi peikko lopettaa tämän höpötyksen ja kirjoittaa taas piänen tarinan.

Todensanat

Syvällä metsässä, peikon luolan edessä palaa nuotio. Peikko istuu tulen ääressä tuulen kaataman puun puoli­laholla rungolla. Nuotion toisella puolella loikoo pieni suden­poikanen, pitkä­häntäinen kettu ja mörheä karhu. Vesi­hiisi kurkistaa lumesta sulaneesta lätäköstä.

”Susi haluaa kuulla tarinan”, suden­poikanen urahtaa. ”Semmoisen, jota ei ole ennen kerrottu.”

Peikko nyökkää, istuu hetken vaiti, vilkaisee muihin ja ryhtyy kertomaan:

”Oikeasti peikon metsä kasvaa yhden tyypin pään sisällä. Se tyyppi on kirjoittanut tarinoita, ja Osuus­kumma-kustannus on tehnyt niistä kirjan. Jos paino­koneet jaksavat ponnistella, kirja tulee julki lauantaina 22.3.2014 Vihtorin kirjaston kirja­messujen yhteydessä Tampereella hotelli Tammerissa. Tämä peikko ja se tyyppi ovat siellä. Ne katselevat maailmaa samoilla silmillä, kuuntelevat samoilla korvilla. Saa tulla sanomaan pöö.”

 

 

”Se oli pöhkö tarina”, susi sanoo ja haukottelee niin, että kita­pielet ovat revetä. Karhu mörähtää ja kaivaa taskustaan putelillisen kirpeää pihlajan­marja­juomaa. Kaikki saavat hörpätä. Ketun eväs­korissa on omena­hyvää. Kaikki saavat haukata. Vesi­hiisi piirtää rastin seinään.

Vahvaa puuta

Oli vieläkin eilen ja kesä, kun peikko käveli tiän viäressä.

Siällä oli paljon puita.

Peikko oli tuhma. Se kiusasi piäniä puita, lupasi poimia ne ja laittaa kukkasiksi hiidenkirnuun peikon luolan nurkkaan. Puut suuttuivat ja humisivat kovasti.

Pian peikkoa vastaan tuli puu, joka käski sitä lopettamaan pienten härnäämisen. Kun peikko ei heti totellut, puu pullisti muskeleitaan ja näytti vahvalta. Silloin peikko uskoi.

Suojatie

Eilen kesällä peikko käveli metsän reunassa kuulemassa ihmisten juttuja. Isot ihmiset komensivat piäniä ja sanoivat, että ei saa mennä muuten kuin silloin, kun on suojatie.

Peikon miälestä se oli hassusti komennettu. Ainakaan peikon suolla ei ollut tietä, pelkkä suo vain. Mutta ehkä jossain on suo ja tie vierekkäin tai päällekkäin.

Pieni valkoinen

Peikko seisoo metsän reunassa ja katselee lumen peittämää peltoa. Lumen rikkumaton pinta hohtaa auringon kilossa, ja jostain kuuluu mutinaa ja huokailua. Peikko oli kuullut äänet luolaansa ja lähtenyt katsomaan, kuka jaksaa huokailla viikkokaupalla. Pellon reunassa mutina hajoaa ja kuuluu epämääräisestä suunnasta.

Peikko nykäisee oikean korvansa irti ja kiinnittää sen kämmeneensä. Sitten se nykäisee irti toisenkin korvansa – joka sekin on ihan oikea – ja laittaa sen toiseen kouraansa. Kädet levällään peikko keilaa peltoa ja hakee suuntimaa äänestä. Tuloksetta. Ääni kuuluu kaikkialta pellosta.

– Missä olet? peikko huutaa, laittaa korvat takaisin päähänsä ja höristää niitä.

– Täällä, kaikkialla. Kerää minut. Pakkanen kiusaa.

– Ai se olet sinä, peikko sanoo ja miettii, miten saisi pitkin peltoa sataneen lumiukon koottua.

Peikko ottaa kourallisen lunta ja puristaa sitä, kunnes se pysyy kasassa ja ryhtyy palloksi. Lumi ei kuitenkaan tartu siihen, vaikka peikko kierittää sitä pitkin peltoa.

– On liian kylmä, pakkasta, lumiukko huutaa hankena. – Keksi toinen konsti.

Peikko rapsuttaa itseään korvien välistä ja ryhtyy kertomaan vanhoja juttuja, joissa lumiukko on ollut osallisena. Sitten se kertoo hirmu tuhmia juttuja ja muistuttaa lumiukkoa kaikista lumiakoista, joiden kanssa lumiukko edellistalvena vaihtoi vispilöitä.

Hanki painuu silminnähtävästi, kun lumiukon mielikuvitusta alkaa kuumottaa. Nyt hanki tarttuu lumipalloon. Pian peikko on kierittänyt palloonsa melkein kaiken lumen ja taputtelee sitä niin, että se alkaa näyttää lumiukolta.

Kun lumiukko saa kätensä toimimaan, se hätistää peikon syrjemmälle ja muokkaa itse itsensä valmiiksi. Samalla sen suu alkaa käydä ja ukko kuvailee, millaisia lumiakkoja se tänä vuonna aikoo tehdä: entistä koreampia ja sorjempia. Peikko kuuntelee.

– Kuulitko? peikko kysyy ja kallistaa päätään. – Ihan kuin joku olisi haukahtanut.

– En minä mitään kuullut, lumiukko sanoo ja mätkyttää vatsaansa pyykkilaudaksi.

Peikko kiertää pellon uudelleen ja kerää loputkin lumet syliinsä. Pakkaslumi lämpenee peikon sydäntä vasten. Peikko lutistaa ja halaa lunta, alkaa muokata sitä. Pian peikon sylissä on pieni valkoinen koira, joka urisee ja haluaa alas.

Peikko laskee sen maahan ja koira pinkaisee juoksuun. Se juoksee riemua täynnä ja loikkii, kiertää peltoa ja pyydystää valonsäteitä. Peikko seisoo lumiukon vieressä, taputtelee koloja sen selkään. Sitten se unohtuu katselemaan pientä iloista hännänheiluttajaa. Lumiukko tönäisee peikkoa olkapäästä ja kysyy, eikö toinen ole ennen koiraa nähnyt.

– Minä niin tykkään pienistä valkoisista koirista, peikko sanoo ja pyyhkäisee suolavettä poskeltaan.

Katuliidut 3

Siniliinalla on ikävä peikkoa ja peikon luolan kukkia. Hän kaipaa piirtämänsä auringon hymyä ja sisiliskojen, hiirten ja muiden öttiäisten tekemiä herkku­ruokia. Liitu­kissakin on jo monena yönä sanonut, että sillä on paljon kipinöitä turkissaan ja että ne voisi viedä peikolle. Onneksi katu­liidut ovat hyvässä tallessa pienessä punaisessa ämpärissä.

Siniliina piirtää oven toisensa jälkeen, mutta mikään niistä ei aukea. Ei, vaikka hän kuinka yrittää kiskoa niitä kahvasta. Hän piirtää yhä lisää ovia, punaisia, ja keltaisia, sinisiä ja turkooseja, mustia ja ruskeita, mutta ne kaikki jököttävät kiinni. Kissa kiertää malttamattomana tytön jaloissa.

Äiti tulee katsomaan, mitä hänen tyttärensä tekee. Kaikki huoneen seinät ja lattia on tuhrittu katu­liiduilla. Joka paikka on täynnä karkeasti hahmoteltuja ovia. Äiti pimahtaa. Hänenkö tuo kaikki pitäisi taas siivota? Hän ei kyllä enää jaksa. Onneksi ystävät ovat lähellä ja ymmärtävät. Hän twiittaa puhelimellaan Sini­liinan piirtämästä ovi­röykkiöstä ja saa heti lohduttavia vastauksia ja jaksuhaleja.

– Mitä ihmettä sinä ajattelet, tyttö? hän kysyy.

– Me mennään peikon luokse, mutta mikään ovi ei aukene.

– Mikä mikään ovi? Mikään näistäkö? äiti kiljuu ja läjäyttää käm­me­nel­lään vaalean­punaista ovea. – Luuletko sinä lapsi­rukka, että seinään piirretyn oven saa auki?

Ovi heilahtaa sisään­päin ja raottuu vähän. Oven raosta pilkistää levä­kukka, joka kuitenkin vetäytyy nopeasti takaisin.

– Nyt menet eteiseen häpeämään siksi aikaa, että saan tämän sotkun siivottua, äiti komentaa ja menee koneelleen hakemaan netistä siivous­vinkkejä. Samalla hän päivittää naama­kirjaan: hiki­päässä siivoamassa.

Siniliina työntää äitinsä läimäyksestä raottuneen oven auki ja käy siitä suoraan peikon luolaan. Se on täynnä kukkia. Aurinko hyppii ja pomppii joka puolella ja tekee hassuja varjoja luolan seinille. Pöytä on täynnä kaakkuja ja muita herkkuja, omppoja ja banskuja, aprikuuseja ja viikunoita, pähkinöitä ja manteleita. Kaikki istuvat pöytään ja ryhtyvät syömään, paitsi kissa, joka istuu peikon syliin ja ryhtyy kipinöimään.

Ruuan jälkeen leikitään. Peikko on ripustanut luolaan pitkän keinun ja pinonnut kolme maailman­pyörää päällekkäin luolan nurkkaan. Kun ei enää jaksa keinua eikä heitellä kärrinpyöriä, voi kavuta ylimmäiseen maailman­pyörään ja katsella sieltä sisiliskojen, hiirten ja muiden öttiäisten riemua.

Siniliinaa väsyttää ja hän haluaa kotiin nukkumaan. Peikko avaa oven, ja kurkistaa siitä. Äiti on ollut monta tuntia sosiaalinen ja väsynyt niin, että on nukahtanut sohvalle. Äly­puhelinkin on tipahtanut hänen kädestään lattialle ja kilahtelee lukemattomia päivityksiä.

Siniliina ja peikko tulevat huoneeseen. Peikko kerää kaikki ovet seiniltä ja lattioilta, taittelee niistä paketin ja sujauttaa sen taskuunsa.

– Ovia tarvitaan aina, se toteaa ja irvistää virnistyksen, palaa luolaansa ja vetää sulkeutuvan oven raosta sen viimeisenkin oven mukaansa.

Äiti herää ja tulee Siniliinan luokse.

– Täällähän sinä olet, hän toteaa ja katselee ympärilleen. – Minä näin sitten hassua unta. Siitä tulee upea päivitys.

Katuliidut 2

Ovi loksahtaa kiinni Siniliinan perässä. Keltainen aurinko, jota hän pitelee kädessään, alkaa hymyillä ja hehkua. Se ei ole enää pelkkä liitupiirros, vaan elävä taivaankappale, joka nyt sattumoisin on päätynyt tytön mukaan, kun hän on kipaissut peikon perään.

Luolaan vievän käytävän seinät ovat kosteat ja niillä kasvaa levää, joka roikkuu ohuina vihreinä hiuksina koko seinän mitalta ylhäältä alas ja alusta loppuun. Kun Siniliinan pitelemän auringon hohde osuu levä­rihmoihin, ne heräävät, ojentautuvat kohti valoa ja tavoittelevat sitä. Siniliina säikähtää ja kavahtaa taaksepäin vain päätyäkseen sieltä kurkottelevien levien kutitettavaksi.

Aurinko pullistaa olentonsa ja loiskii elämää kantavaa valoa leville. Ne puhkeavat kukkimaan ja käytävä täyttyy satojen ja tuhansien kukkien tuoksusta. Siniliinaa tanssittaa ja hän pyörähtelee ja hyörähtelee yhä syvemmälle peikon luolaan.

Käytävä päättyy, aurinko himmenee liitupiirustukseksi ja Siniliina pysähtyy. Hänen edessään aukeaa valtava tyhjä tila, jonka keskellä on pöytä. Pöydällä seisoo Siniliinan piirtämä kissa ja nuojaa itseään pöydän takana seisovan mustan peikon kättä vasten. Peikko silittää kissaa niin, että kipinät sinkoilevat.

Siniliina tuijottaa pitkään. Silitysten välissä peikko nappaa kiinni joka ikisen kissasta singonneen kipunan ja tallettaa sen pöydän reunalla seisovaan astiaan. Astia hehkuu himmeää luminenssivaloa.

– Mitä sinä teet? Siniliina kysyy.

– Kipunoita, peikko vastaa, – ettei ole niin pimeä.

– Saat tämän auringon, jos annat minulle sen kissan. Se on minun piirtämä.

– Taitavasti piirretty, peikko myöntää. – Tuleeko siitä auringosta kipunoita?

– Ei kun valoa! Siniliina hihkaisee ja pyytää aurinkoa näyttämään.

Aurinko loikkaa korkealle, soutaa kattoon asti ja valaisee sieltä koko luolan. Kirkkaus häikäisee peikkoa, se virnistelee ja nostaa kouransa silmien eteen. Luolan nurkissa nukkuneet sisiliskot, hiiret ja öttiäiset heräävät ja venyttelevät, lähtevät laittamaan aamiaista koko porukalle.

– Kukas minua sitten paijaa? pöydällä seisova kissa kysyy ja roikottaa häntäänsä.

Siniliina sanoo, että kissa saa vaikka nukkuakin hänen vieressään, jos aurinko haluaa jäädä luolaan peikon kaveriksi. Sisiliskot, hiiret ja muut öttiäiset huikkaavat, että aamiainen on valmista ja katettu peikon pitkälle pöydälle, joten sopisi tulla. Kaikki menevät, syövät kyllikseen ja puhuvat asiat selviksi.

Kun on aika palata kotiin, peikko piirtää luolan seinään vihreän oven, avaa sen ja Siniliina astuu kissa kainalossaan suoraan kotiinsa, kääntyy ja vilkuttaa peikolle ja auringolle. Eron haikeus nostaa kosteutta tytön silmäkulmaan. Juuri kun ovi sulkeutuu, äiti tulee ovelle.

– Hymyilepäs kultaseni, niin äiti nappaa kuvan. Pannaan se naamakirjaan, niin saat paljon tykkäyksiä.

Katuliidut

– Äitiäiti! Katso! Siniliina kiljuu ihastuksissaan. Hän on saanut mummoltaan isoja katu­liituja ja värittää pyörä­tielle sateen­kaarta.

– Hieno, äiti sanoo ja tarkastaa sähkö­postit äly­puhelimellaan. – Piirräpäs vielä jotain.

Pyörätie on niiltä kohdin jo varsin täynnä, eikä siihen sovi enää mitään, joten Siniliina siirtyy sinne, missä ikivanhat kuuset ovat sattuman oikusta jääneet kaatamatta ja seisovat nyt pyörä­tien reunassa. Tytön äiti kävelee hiljaa lapsensa perässä ja päivittää naama­kirjaan: ulko­leikkejä lapsen kanssa – elämä on ihanaa.

Siniliina kyykistyy. Hän ottaa pahvisesta rasiasta keltaisen liidun ja piirtää katuun hymyilevän auringon. Äiti istuu kivelle, joka on kaikista suurimman kuusen alle. Mukavaa, hän miettii. Kun lapsi puuhailee omiaan, niin ehtii silmäillä illalla katsomatta jääneen tv-ohjelman. Siniliina piirtää kissaa oranssilla liidulla.

– Äitiäiti! Tule katsomaan millainen kissa tuli.

– Tulen kohta. Ihan kohta. Piirrä vielä vaikka talo sille kissalle.

Siniliinan äiti muistaa unohtaneensa kertoa ystävättärelleen, kenet hän tapasi kaupungilla, ja ryhtyy kirjoittamaan tekstiviestiä. Siniliina piirtää maahan turkoosin väristä ovea.

Kun ovi on valmis, äidin puhelin pirahtaa ja hän uppoutuu keskusteluun. Siniliina käy nyhtämässä häntä paidan helmasta, tuloksetta. Lapsi palaa pyörätielle ja piirtää kissalle hatun.

Maahan piirretty ovi aukeaa ja sieltä kurkistaa peikko, joka siristelee silmiään keltaisen liitu­auringon loisteessa. Siniliina kiljahtaa. Hän säikähtää ensin, mutta jää sitten katselemaan peikkoa.

Peikko nousee vyötäröä myöten ovesta, ojentaa kouransa ja nappaa kissan syliinsä. Kissa mouruaa. Siniliina haluaa saada kissan itselleen. Peikko ei anna, vaan kääntää selkänsä ja ryhtyy laskeutumaan takaisin. Ovi on jo melkein sulkeutunut, kun Siniliina tarttuu sen kahvaan ja kiskoo uksen auki. Oven takana on portaat.

Tyttö laskeutuu pimeään, mutta muistaa piirtämänsä auringon ja ottaa sen mukaansa. Ovi sulkeutuu. Sadekuuro lankeaa maahan ja pesee oven pois. Siniliinan äiti hakeutuu kuusen oksien alle suojaan ja kertoo puhelimeen olevansa huolestunut Siniliinan liian vilkkaasta mieli­kuvituksesta.

Joulupeikko

Peikko mököttää luolassaan. Ulkona on talvi ja kylmä, mutta peikko pitää luolan ovea auki, jotta pakkanen pääsisi sisään.

Kun pakkanen tulee, peikko kaataa sille simaa. Koittaa ilta ja yö, joka on vuoden pisin ja pimein.

Sima loppuu, ja kaverukset lähtevät kylille. Ne paukuttavat talojen nurkkia, ujeltavat naurua ja helistävät ikkunoita.

Taloissa ihmiset vetävät peittoa korvilleen. He ovat onnellisia lämpimästä kodistaan, joka pitää tuulen ja kylmän loitolla. Olisihan joulu ilman kotia kovin surullinen.

---

Joulukuussa peikon tarinat ovat lyhyitä ja niistä tulee joulukalenteri, joka jatkuu vuoden loppuun saakka. Uusi pieni tarina ilmestyy iltakuudelta joka toinen päivä. Joulunakin saa olla peikosti.

Sanatkin solmussa

Peikon kieli ja sanat ovat ihan solmussa. Kuva lupasi kertoa tarinan.