Sudenkuoppa

– Se putosi! pieni susi ulvoo ja ravaa kohti karhun kartanoa. – Kuoppa otti sen.

– Minkä? Karhu oli jo käymässä talvi­levolle, mutta könyää sohvan reunalle istumaan. – Ja mikä kuoppa?

– Susi näyttää.

Pieni susi on hätää täynnä ja se tönii karhuun vauhtia. Karhu hieraisee unen silmistään ja laittaa sen hyllylle odottamaan.

– Mennään sitten, karhu murahtaa ja ottaa uunin nurkasta pitkä­vartisen leipä­lapion mukaansa.

Susi ryntää ulos ja karhu perään. Metsä rytisee, susi juoksee oiko­tietä puiden ja pensaiden lomitse, mutta karhu ei kunnolla sovi samasta kolosta.

Keskellä polkua on kuoppa. Susi pysähtyy sen lähelle.

– Tuolla alhaalla, se sanoo ja varoo kuopan reunaa. Karhu kurkistaa kuoppaan. Sen pohjalla istuu hopea­kettu.

– Saako jo tulla pois? se kysyy. – Tämä kuoppa yrittää syödä minut.

– Tule nyt sitten, karhu lupaa ja kaivaa hopea­ketun kuopasta leipälapiolla. – Äläkä enää tipu.

– Minun ruoka, kuoppa äkämystyy ja kapuaa maan­pinnalle. – Mitä minä nyt syön?

– Syö sammalia, karhu sanoo ja toteaa, ettei suden­kuoppien edes kuulu syödä kettuja.

Kuoppa ei tahdo sammalia, vaan sanoo, että sillä on kova nälkä, kun kukaan susi ei enää putoa kuoppaan. Sille kelpaisi kunnon ruoka, yksi kettu vaikka.

– Ei kettua, hopea­kettu sanoo ja perääntyy. – Syö karhu.

Karhu tuhahtaa, nappaa ketun ja ravistaa sitä pörheäksi juuri, kun toinen, puna­kultainen kettu tulee paikalle.

– Älä sitä, se on kasvanut tarhassa, eikä tiedä asioita. Minä lupasin opettaa sen leipomaan omena­hyvää.

Pienen suden suu tulee heti ihan märäksi ja sekin haluaa leipoa. Kettu sanoo, että ensin he näyttävät suden­kuopalle, missä on tie ja levähdys­paikka. Siellä kuoppa voi olla olevinaan roska­kuilu. Autoilijat heittävät sellaiseen aina kaiken­laista hyvää, luita ja makkaran­palasia, joskus kesä­kissoja tai liian isoiksi kasvaneita pupuja. Saattaapa joku viinalla marinoitu lomalainenkin horjahtaa kuoppaan.

Suden­kuoppa epäröi ensin, mutta kun se näkee kaikki herkut, joita on heitelty pitkin levähdys­paikkaa, se ryhtyy heti kaivautumaan maahan.

– Tämä oli hyvä idea, se sanoo. – Täällä voi pyytää ihmisiäkin.

Pieni susi haluaa jo mennä leipomaan omena­herkkuja. Karhu haukottelee ja ketut puhuvat kettumaisuuksia. Pian tulee ilta ja tähdet sykkivät taivaalla, omena­hyvät on syöty ja karhu nukahtanut sohvalle. Kaukaa levähdys­paikalta kuuluu vaimenevaa kiroilua.

Irrotuspauke

Karhu, kettu ja pieni susi istuvat peikon luolan edessä. On yö ja pimeä, joskin peikon virittämä nuotio valaisee ja lämmittää. Peikko on hakemassa nakki­makkaroita.

– Susi tykkää peikko­makkaroista, pieni susi tunnustaa.

Karhu murahtaa ja sen kita­pielestä valahtaa kuola­noro. Kettu mittailee nakki­makkaran­paistoon varattuja keppejä, jotka peikko on terävillä kynsillään vuollut sopiviksi. Metsän takana jytisee ja värikkäät kipunat nousevat puiden latvojen ylä­puolelle.

– Ihmisten vuosi on taas kulunut loppuun, kettu toteaa.

– Se on narrausta, susi urahtaa. – Ennen tämä susi uskoi.

– Minkä?

– Että ihmiset pamauttavat vanhan vuoden irti uudesta.

Peikko ilmestyy nuotion valo­piiriin ja tuo tullessaan vasullisen sormen kokoisia nakki­makkaroita. Pieni susi syö kolme kylmänä ja vasta sitten muistaa, että makkaroita piti lämmittää. Se valitsee kaikkein pisimmän kepin ja pujottaa sen koko matkalta täyteen nakki­makkaroita. Karhulle ja ketulle tulee kiire pitää puolensa. Peikolla on nakki­makkara sikarina huulien välissä, se sytyttää sen kekäleellä ja vetelee paksuja rasvaisia sauhuja.

– Irrotus­paukkeet, peikko toteaa ja antaa nuotiossa tanssivalle tulelle oman nakki­makkaran.

– Se on narrausta, susi sanoo.

– Ehkä, peikko myöntää. – Mutta ihmiset eivät tiedä sitä.

– Ihmiset on pöhköjä, susi murahtaa.

Peikko tumppaa nakki­makkaransa nuotio­kiveen ja valitsee toisen sikari­makkaran, johon se virittelee tulen kaikessa rauhassa. Viritellessään se katselee sutta, joka jo napsii ensimmäisiä nakkeja kepistään; kettua, joka maistelee yhtä ainoaa paistamaansa makkaraa; ja karhua, joka jo kurottaa vasusta seuraavaa nakki­makkara­kahmalollista.

– Ihmiset ovat melkein aina pesä­luolissaan, peikko kertoo. – Niillä on vielä päivä­luolat erikseen. Luolissa on tylsää ja ihmiset pitkästyvät. Siksi ne ovat keksineet kaiken­laisia juttuja.

– Paukutkin?

– Niin. Ne luulevat sitä oikeaksi elämäksi. Ehkä se onkin, jos ne eivät tiedä paremmasta,

Susi käy miettivän näköiseksi ja hotkaisee seitsemän nakki­makkaraa.

– Saa ne paukutella, susi lupaa. – Susi on jo tottunut.

---

Susi viittaa aiemmin Vuodatuksessa julkaistuun tarinaan. Sen voi halutessaan lukea täältä uudelleen kirjoitettuna.

Hukassa

Peikko istuu kivellä korkean vuoren laella. Ympärillä aukeaa metsä, joka on täynnä hakkuu­aukkoja ja metsä­auto­teitä. Aukeilla on siellä täällä kanto- ja oksa­röykkiöitä. Peikon pään ylä­puolella on musta pilvi, josta sataa vettä.

Peikko puhaltaa huiluunsa. Se pulputtaa sadetta, sävelet pilkistelevät huilun aukoista, mutta piiloutuvat nopsaan huomattuaan sateen, joka virtaa puroina peikon takku­tukasta nenälle ja valuu siitä edelleen huilua pitkin maahan. Peikko ei luovuta, vaan koettaa venyttää nenästään suojan huilun ylle. Se ei onnistu, sillä nenälle tulee vilu ja kylmä ja se sykertyy pieneksi nysäksi peikon naamaan.

Pieni suden­poikanen on kuullut huilun pulputuksen ja haluaa tietää, mitä se on. Susi kapuaa vuoren syrjää ylös. Aurinko paistaa lämpimästi ja poikaselle tulee kuuma. Sen kieli lerpahtaa ulos suusta ja silmät siristyvät. Se jaksaisi kyllä, enää vähän matkaa vain.

Vuoren päällä sataa rankasti, mutta vain yhdessä kohtaa. Susi ilahtuu sade­pylväästä, menee sen tykö ja latkii vettä janoonsa. Kun se työntää päänsä sateeseen, se huomaa, että sateen sisällä istuu surkean näköinen peikko.

– Mitä se peikko tekee? pieni suden­poikanen urahtaa.

– Pitelee sadetta.

– Sade on märkää, susi toteaa ja laskee kuononsa peikon polvelle. – Se peikko voi tulla pois sieltä.

Peikko pörhöttää suden­poikasen päätä ja lupsuttaa korvia, laskee katseensa alas ja kallistaa huilun toista jalkaansa vasten. Huilussa lymyävät sävelet lurahtavat kaikki kerralla ulos ja kierähtävät sateen reunan ali auringon­paisteeseen.

– En pääse, peikko tirahtaa.

– Miksi?

– Sade ei päästä irti. Tuo musta pilvi on minussa kiinni.

– Miten?

Peikko näyttää paksua köyttä, joka ulottuu pilveen saakka. Köysi näyttää vanhalta, siinä kasvaa sammalta ja jäkälää.

– Tämäkin kutistuu aina, kun se kastuu, ja silloin pilvi tulee taas lähemmäs. Kohta minä olen kokonaan sen sisällä.

– Se peikko voi itse heittää siitä irti, pieni suden­poikanen ehdottaa.

– Voiko niin tehdä?

– Se peikko voi kokeilla.

Peikko päästää irti ja musta pilvi lipuu heti kauas metsän päälle tekemään sieni­paikkoja. Vain muutama peikkoon ihastunut hattara jää pilveilemään sen pään päälle. Kun auringossa kuivuneet sävelet huomaavat peikon, ne puhkeavat soimaan ja tanssimaan nuotti­viivastoilla, joita pieni susi raapii tassuillaan maahan.

Peikko istuu kivellä ja yrittää opetella uudelleen hymyilemään.

Oikea metsä

Kettu muistelee haistaneensa omenia jossain matkan varrella. Se haluaa hakea niitä säkillisen, mennä kotiin ja leipoa paljon omena­hyviä jo valmiiksi. Pieni susi ei malta vielä palata, vaan se haluaa jatkaa matkaa karhun kanssa. Ne tulevat kansallis­puistoon, luonnon­suojelu­alueen karuun luontoon.

Pieni susi poukkoilee riemastuneena mättäältä toiselle ja sanoo, että se tykkää sellaisesta metsästä ja että se on jo vähän väsynyt ihmisten hajuihin.

Karhu toteaa, että kansallis­puisto on ihmisten metsää, jonne ne tulevat retkelle katsomaan, miltä metsä oikeasti näyttää ja millainen metsä oli ennen kuin ihminen tuli ja muutti sitä.

Pieni susi juoksee ympäriinsä ja kerää nenäänsä metsän hajuja. Se seuraa vuoron­perään jäniksen ja myyrän jälkeä, se tietää mistä on mennyt näätä tai mäyrä, tai mihin on astunut hirvi vasoineen. Sen nenä kertoo, missä haukka on napannut maahan rohjenneen oravan tai missä on vettä sammaleen alla. Koko metsä aukeaa tuoksuina ja sudella on hyvä mieli, siitä on hyvä olla susi ja nuuhkia tuoksujen ja hajujen tarinoita.

Innoissaan se juoksee mäen päälle ja näkee sen toisella puolella joukon ihmisiä, jotka kulkevat perä­kanaa metsään poljettua leveää polkua pitkin. Susi menee piiloon kiven taakse, kurkistaa sieltä ja palaa sitten jälkiään myöten karhun luokse ja kertoo näkemästään.

Karhu lopettaa puuhansa ja lähtee pienen suden kanssa mäen päälle. Siellä se vinkkaa silmää sudelle ja kehottaa sitä menemään piiloon. Sitten se nousee taka­jaloilleen ja ryhtyy hankaamaan selkäänsä iki­honkaa vasten, niin että puu­vanhus rutisee ja humisee mieli­hyvästä.

Polulla reppu selässä kävelevät ihmiset huomaavat karhun ja kaivavat kameransa esille. Metsä on täynnä piipahduksia ja kaikenlaisia mekaanisia ääniä, kun karhusta otetut kuvat tallentuvat muisti­korteille. Mutta kun karhu laskeutuu jaloilleen ja lähtee kulkemaan kohti ihmisiä, ilma täyttyy yhtäkkiä pelon hajusta. Ihmiset heittäytyvät maahan ja ovat olevinaan kuolleita, niin kuin ovat oppaistaan ohjeeksi lukeneet.

Karhu urahtaa pienen suden mukaansa. Nyt olisi hyvä tilaisuus haistella ihmisiä. Pedot kulkevat maassa makaavan ihmisen luota toisen luo ja nuuhkivat jokaisen vuorotellen. Pieni susi kyllästyy ja äksähtää, että se tietää jo, mille ihminen haisee ja että se haluaa lähteä nyt kotiin. Se lopettaa haistelun siihen paikkaan ja lähtee saman tien.

– Susi lämmittää saunan, se ärmähtää mennessään ja kiirehtää askeltaan.

Karhu syö vielä muutaman mättäällisen mustikoita ja sieniä ja lähtee sitten pienen malttamattoman suden perään. Kontion nenään tulee paistuvan omena­hyvän tuoksu.

---

On satu­viikko, ja peikko on laittanut tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

Metsätyömaa

Karhu, kettu ja pieni susi pohrustavat metsän halki ja napsivat mättäillä kasvavia marjoja suuhunsa. Susikin syö ja sanoo, että ne ovat kyllä ihan vähän hyviä. Karhu näyttää tietä ja kohta pedot tulevat avo­hakkuu­alueen reunaan. Alueella on huiman korkeita puu­pinoja ja siellä haisee vasta­sahattu puu. Toisissa pinoissa on puun­runkoja, toisissa oksia, risuja ja kantoja. Alueen toiselta reunalta kuuluu jyrinää ja pärinää.

Pieni susi haistaa ilmaa. Hakkuu­aukealla tuoksuu vähän samalle pahalle kuin tanssi­lavan lähellä olleella hiekka­kentällä. Ihan selvästi jossain lähellä on ihminen.

Karhu kulkee varovasti edellä pitkin hakkuu­aukean reunoja. Pian he näkevät, miten julman suuri metsä­kone­harvesteri kurottaa kaulaansa, haukkaa puun leukoihinsa, puraisee sen poikki ja paloittelee kappaleiksi niin, että oksat ja kävyt sinkoilevat ympäriinsä. Eikä koneen nälkä sammu, vaan se haukkaa puun toisensa jälkeen, ja hakkuu­aukea suurenee koko ajan.

Metsä­koneen selässä istuu ihminen lasisessa kopissa. Karhua rupeaa suututtamaan metsän rikkominen ja se nousee seisomaan kahdelle jalalle, kävelee koneen luo ja koputtaa lasi­kopin oveen. Ihminen säikähtää, ja koneen kaula tekee monta hassun­kurista liikettä. Susi ja kettu katselevat metsästä. Kettua naurattaa ja susi virnuilee ihmisen kiljunnalle. Kun karhu avaa lasi­kopin oven, kiljuminen vahvistuu, ja ihminen lähtee karkuun toisen puolen ovesta. Karhu antaa sen mennä.

Pieni susi haistelee ja nuuhkii lasi­koppia ja haistaa ihmisen hajun. Nyt se kytkeytyy suden mielessä puuttomaan metsään ja paloiteltuihin, pinossa kuoleviin puihin. Kone käydä sytkyttää ja työntää ilmaan pako­kaasuja, ja pieni susi liittää nekin ihmisen hajuun.

Metsä­koneen kuljettaja on juossut itsensä läkähdyksiin ja istuu yhdelle metsään leikkaamistaan pihkaisista kannoista. Hän kaivaa puhelimen taskustaan ja soittaa esi­miehelleen kertoakseen metsän eläinten hyökkäyksestä. Pomo tuhahtaa miehen tarinalle ja sanoo, että jos karhu tulee vastaan, niin sen voi hyvin pilkkoa metsä­koneen harvesteri­leuoilla samalla tavalla kuin puut. Hän toteaa vielä, että on turha soitella niin kauan, kun urakka on kesken ja leimikko pystyssä, että töihin pitäisi mennä ja sassiin.

Kuljettaja palaa varovasti koneensa luo, kiipeää sen selkään ja lukitsee kaikki ovet. Pedot ovat kaikonneet ja kuljettaja antaa koneensa taas haukata rungon toisensa jälkeen. Hän melkein toivoo, että karhu palaisi.

---

Tänään on oikea satu­päivä, ja koko viikon on satu­viikko. Peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

Reviirimerkit

Kulkiessaan metsän reunoja yhdessä karhun ja pienen suden kanssa kettu kiertää etäältä kaikki metsään heitetyt roskat. Se väittää niitä ihmisen reviiri­merkeiksi. Pieni susi irvistää ja sanoo tietävänsä reviiriin merkitsemiseen paljon paremman konstin. Karhu hörähtää ja rapsuttaa sutta korvien välistä.

Kuomakset lähestyvät taloa, josta tulee paljon ihmisen hajua. Talon lähellä on lehmiä ja lampaita laitumella. Pieni susi haluaa mennä maistamaan niitä, sillä se haluaa tietää, ovatko ne hyviä. Karhu sanoo, että ne ovat vallan eris­herkullisia, mutta osoittaa samalla sudelle pellon­reunaa kiertävää sähkö­aitaa, joka on viritetty lampaiden turvaksi metsän­petoja vastaan. Lehmätkin ovat saman aidan takana.

Pieni susi katsoo aitaa ja ärmähtää, että se on ihan pieni aita ja että susi pääsee kyllä maistamaan lammasta. Kettu nappaa häntänsä kainaloonsa, virnistää ketusti ja kehottaa sutta koittamaan joitain aidan langoista.

Pieni susi epäröi, mutta sen tekee yhä kovemmin mieli maistaa yksi lammas, ja niin se työntää kuononsa laitimmaisen langan lähelle. Kun lanka koskettaa sutta, hukasta tuntuu kuin joku yhtäkkiä vetäisi paksua touvia sen kehon läpi. Sen pieni sydän heittää kaksi kuper­keikkaa, sykähtää laukkaan ja koettaa paeta outoa kokemusta. Suden turkki on aivan pörheä ja se itse on karannut jo kauas metsään ennen kuin se edes huomaa mitään tehneensä. Susi palaa nolona toisten luo ja haluaa tietää, mikä se oli.

– Se on vahti, kettu sanoo pienelle sudelle.

– Eikä se päästä meitä maistamaan lampaita, karhu jatkaa.

Pieni susi menee uudelleen katsomaan aitaa, mutta ei halua enää yhtään koskea siihen. Se haistaa sitä ja huomaa, miten sen kuonoon iskeneestä kipinästä syntynyt otsoni lähes peittää heikon ihmisen hajun.

– Ihmisten luona voi asua kissoja, kettu haukahtaa.

– Susi tykkää kissoista, pieni susi maiskauttaa ja irvistää sudesti.

Ystävykset lähtevät etsimään kissoja, mutta löytävät koiran, joka ryhtyy haukkua loksuttamaan heti, kun saa hajun metsän­pedoista. Haukku on niin kiivas, että kuomakset päättävät palata metsään, varsinkin kun koira lupaa, että ihminen tulee ja pamahtaa mokomat karva­turrit pois päiviltä.

Kun ne sitten lönköttelevät metsää kohti, ne huomaavat tien poskessa suuren pöntön, jonka kansi on raollaan ja jonka ympärillä leijailee kirpeä haju­kimara. Karhu menee liki ja kaataa roska-astian nurin. Jätteet ja roskat leviävät pitkin tietä. Pieni susi menee haistamaan niitä.

– Pöh, se sanoo. – Susi ei syö reviiri­merkkejä.

Kettu ja karhu katsovat toisiinsa, virnistävät hyvän­tuulisesti ja seuraavat pientä sutta, joka jo katoaa metsän tummuuteen. Tuuli tuo taakse jäävästä puu­tarhasta petojen nenään kypsien omenoiden tuoksun.

---

On satu­viikko, ja peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

Hirvestys

Karhu on syönyt vatsansa täyteen ja pötköttelee mukavasti karhun­sammaleella. Pieni susi on asettunut ketun kanssa hyvälle kuuntelu­etäisyydelle. Karhu kertoo, miten se kerran eraus­pentuna melkein joutui ihmisen saaliiksi.

– Metsässä oli paljon mustikoita ja kaikki marja­karhut söivät niitä ylen­palttisesti. Sitten yhtenä päivänä hirvet juoksivat kovaa kyytiä. Ne huomasivat karhun, mutta niillä ei ollut aikaa yhtään pelätä sitä, kiersivät vain ja jatkoivat juoksuaan. Niiden silmät muljahtelivat ja sorkat heittivät sammalia korkealle. Jokin hirvitti niitä, ja ne juoksivat sitä karkuun, aivan täynnä hätää. Metsässä rytisi. Monta ihmistä kulki rivissä metsän halki ja piti meteliä. Sitä ne hirvet olivat säikähtäneet ja lähteneet karkuun. Karhu oli piilossa, ja ne huutavat ihmiset tulivat siihen ihan lähelle.

Karhu vetää henkeä ja kellahtaa selälleen. Sitten se ojentaa kaikki neljä käpäläänsä ylöspäin ja longottelee kämmeniään ja jalka­teriään.

– Silloin karhun jalat päättivät lähteä karkuun ja ottaa koko karhun mukaansa. Pensaan takana istui ihminen ja jalat veivät karhua sitä kohti. Se ihminen säikähti ja pamahti ja siitä pamahduksesta tuli karhuun iso haava.

Karhu raottaa turkkiaan ja näyttää lavassaan olevaa pitkää arpea.

– Pamauksesta tuli savua, sellaista ihmisen hajuista. Ne ihmiset pyydystivät hirviä ja pamauttivat niitä kuoliaiksi. Ne jättivät metsään paljon hirvien sisälmyksiä muiden syötäväksi.

Karhu on hetken aikaa hiljaa ja sanoo sitten karheasti:

– Pyydystävät ne karhujakin. Ja susia. Ja kettuja.

Pieni susi on kuunnellut vakavana karhun kertomusta. Se ei ole ennen ajatellut, että karhu on joskus ollut pieni. Se vilkaisee kettuun, joka on kuullut tarinan aiemmin ja katsoo nyt pientä sutta. Susi nousee, pörhistää itsensä suureksi ja toteaa, ettei se halua ollenkaan tietää, mille ihmisen pamaus haisee.

---

On satu­viikko, ja peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

Valtatie

Pieni susi kulkee etsimässä ihmisen hajuja yhdessä karhun ja ketun kanssa. Se muistaa haistaneensa pako­kaasuja metsän läpi kulkevan tien varrella ja osaa nyt yhdistää ne ihmisen hajuihin.

Ystävykset lähestyvät tietä menemättä kuitenkaan tielle saakka. Ne jäävät metsään katsomaan ohi­kulkevaa liikenne­virtaa. Pieni susi haluaa jo lähteä pois, sillä sen mielestä tie on pelottava. Kettu haluaa odottaa hämärää ja mennä sitten syömään kaikki tiellä makaavat jänikset. Susi muistuttaa sitä, että metsässä on kyllä mustikoita, jotka ovat ihan vähän hyviäkin. Karhukin marhaa yhtenään metsässä niitä syömässä.

Hämärä saapuu, ja kettu vilahtaa tielle. Se nappaa tielle kuolleen jäniksen hampaisiinsa ja karkaa takaisin metsään juuri ennen kuin se itse jäisi auton pyörien ruhjomaksi.

Säikähtäneenä kettu palaa pienen suden tykö. Se tipauttaa litteän jäniksen maahan ja toteaa nälän saaneen siitä otteen niin, että se menetti hetkeksi harkintansa. Moisesta jäniksestä ei ole edes syötäväksi, koska autot ovat levittäneet sen lihat pitkin tietä. Jäljellä on vain vähän rikkinäisiä luita ja nahka.

Karhu on juuri palannut mustikka­metsä­retkeltään ja toteaa, että haaska­linnut joutavat syömään autojen tappamat jänikset ja muut otukset. Se sanoo löytäneensä metsästä paljon ruokaa ja lupaa, että kaikki saavat siitä syödäkseen. Karhu kääntää selkänsä tielle ja lähtee kulkemaan metsään. Kettu jättää litteän jäniksen hiirille ja seuraa karhua yhdessä pienen suden kanssa.

Metsässä makaa henkensä heittänyt hirvi. Se on jäänyt rekan töytäisemäksi ja paennut metsään, vuotanut verensä vatsa­onteloonsa ja kuollut. Haaskan kimpussa pyörii korppeja ja variksia. Ne väistyvät ja lehahtavat oksistoon, kun karhu lähestyy niiden ruoka­pöytää. Karhu asettuu mukavasti ja haukkaa ensimmäisen palan jo vähän pehmennyttä lihaa. Kettu ja pieni susi odottelevat kohteliaasti hetken vähän syrjemmällä ennen kuin ryhtyvät syömään.

Haukkausten välillä pieni susi toteaa, että ihminen haisee kuolleille eläimillekin, niille joita oli siellä tiellä. Se kummeksuu, miksi ihmiset eivät syö niitä itse.

– Joskus syövät, karhu toteaa ja lupaa kertoa, miten ihmiset metsästävät jäniksiä ja hirviä.

---

On satu­viikko, ja peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

Mummo

Kettu, karhu ja pieni susi etsivät ihmisen hajuja ja saapuvat mustikka­metsään, jossa vanha mummo poimii marjoja. Mummo säikähtää, kun hänen jaloissaan yhtäkkiä pyörii pieni koira, joka haistelee hänen kinttujaan. Eläin on utelias, mutta vaikuttaa villiltä kaikkine susi­maisine piirteineen.

Mummo yrittää rapsuttaa koiraa ja puhuu sille ystävällisesti. Koira väistää kosketusta. Mummo oikaisee selkäänsä, ryhdistäytyy ja katselee ympärilleen näkyisikö koiran omistajaa missään. Silloin jonkin matkan päässä vilahtaa ketun hännän­pää, ja samalla suunnalla suurten honkien luona suuri mörheä karhu seisoo taka­jaloillaan. Mummo säikähtää ja kellahtaa mättäälle istualleen. Hän alkaa kovalla äänellä puhua asioitaan otso­herralle ja lupaa itsensä tälle lounaaksi, jollei marja­korin sisältö metsien kuningasta tyydytä. Hänhän on jo vanha ja elänyt pitkän ja hyvän elämän ja joutaisi jo tästä kivustaan lähtemään. Ystävät ovat jo kaikki menneet edeltä.

Mummo jatkaa sopotustaan ja pieni koira lähestyy karhua. Mummo varoittaa koiraa ja kehuu samalla sen rohkeutta. Ei kaikki koirat niin vaan karhun kimppuun kävisikään. Mummo hymyilee, kun pieni koira ja karhu kohtaavat ja lähtevät sitten yhdessä matkoihinsa. Ja ihan kuin kettu vielä loikkaisi niiden perään ja ne kaikki kulkisivat joukkona metsän siimekseen.

– Se haisi kokonaan ihmiselle, pieni susi murahtaa. – Se pelkäsi karhua. Susi haistoi.

Karhu sanoo, että jotkut ihmiset osaavat olla metsässä. Sitten se muuttuu miettiväisen näköiseksi ja kertoo tarinan karhu­emosta, joka oli ollut poikasiensa kanssa syömässä mustikoita, kun ihminen oli yhtäkkiä juossut emon ja pentujen väliin. Ihminen ei ollut välittänyt karhu­emon murahduksista. Emo oli sitten vähän haukannut sitä ihmistä ja se oli mennyt ihan rikki. Kohta metsään tuli paljon ihmisiä ja ne jahtasivat karhuemoa ja sen poikasia kunnes ne kaikki olivat ihan kuolleita.

Pienelle sudelle tulee karhun tarinasta paha mieli ja se laulaa pienen suruisen laulun. Sen mieli­kuvissa karhun poikaset istuvat ihan metsän reunan mättäillä, kuuntelevat sen laulua ja iloitsevat siitä, että ne muistetaan muutenkin kuin nahoista, jotka koristavat metsästys­majan seinää jossakin ihmisten maailmassa.

---

On satu­viikko, ja peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

Tanssilava

Pieni susi kävelee metsässä. Se nuuhkii kivien ja kantojen aluset, sillä se haluaa tietää millainen metsä oikeasti on ja mitä metsän sisällä on. Sen utelias kuono haluaa haistaa kaiken ja muistaa haistamansa. Kuono vie sutta ja näyttää sille tietä.

Metsä­tien varressa on romu­kasa. Pienen suden kuono tuo sen kasan luo ja se kiertelee sitä uteliaana. Ympäristö on kuollut ja maasta lähtee pistävä, hapan tuoksu, joka saa suden kuonon kutistumaan kasaan niin, ettei se haista enää mitään.

Mahan­alus jalkoja täynnä pieni susi juosta kipittää karhun ja ketun tykö. Heti ne nähdessään se kertoo, miten vieras haju söi sen nenän ja sanoo, ettei sillä ole kuonoa enää ollenkaan. Kettu haistaa akku­hapon pienen suden hengityksessä ja sanoo, että nenä tulee kyllä takaisin, kun työntää kuonon märkään sammaleeseen ja hengittää sen läpi oikeaa metsän hajua. Kettu toteaa, että jotkut ihmisen hajut voivat puraista pahasti ja että niitä on hyvä varoa.

Pieni susi käy hengittämässä sammalta. Sen jälkeen se haluaa lähteä löytämään lisää ihmisen hajuja yhdessä ketun ja karhun kanssa.

Aikansa kuljettuaan ystävykset tulevat hiekka-aukealle. Sen keskellä on pyöreä rakennus ja siellä erilaisia tuoksuja. Kettu kertoo, että pyöreä rakennus on tanssi­lava, jossa ihmiset käyvät soitimella. Pieni susi on utelias ja haluaa tietää, miten ihmiset ovat soitimella. Kettu kertoo:

– Naaras pyörittää urosta niin, että urokselle tulee paha olo. Jos uros menee pensaaseen oksentamaan, naaras etsii toisen ja pyörittää sitä. Se haluaa uroksen, joka ei oksenna pensaassa.

– Pensaassa haiseekin pahalle, susi toteaa käytyään haistamassa.

Sitten pieni susi haistaa tanssi­lavalta hajua, jonka päällä on kukkia ja kirpeitä ja makeita tuoksuja. Karhu murahtaa, että ihmiset haisevat omasta mielestään niin pahalle, että ne haluavat piiloutua kukkasten hajun sisälle. Siksi ihmisen haju on joskus vähän piilossa.

Susi sanoo, että se tietää jo vähän, mille ihminen haisee. Karhu haluaa, että susi haistaa vielä ulkona hiekka­kentällä viipyileviä pako­kaasun tuprahduksia.

– Tuokin on ihmisen haju, mörähtää karhu.

– Susi muistaa, kuuluu sutuinen ärmähdys.

---

On satu­viikko, ja peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

Todensanat

Syvällä metsässä, peikon luolan edessä palaa nuotio. Peikko istuu tulen ääressä tuulen kaataman puun puoli­laholla rungolla. Nuotion toisella puolella loikoo pieni suden­poikanen, pitkä­häntäinen kettu ja mörheä karhu. Vesi­hiisi kurkistaa lumesta sulaneesta lätäköstä.

”Susi haluaa kuulla tarinan”, suden­poikanen urahtaa. ”Semmoisen, jota ei ole ennen kerrottu.”

Peikko nyökkää, istuu hetken vaiti, vilkaisee muihin ja ryhtyy kertomaan:

”Oikeasti peikon metsä kasvaa yhden tyypin pään sisällä. Se tyyppi on kirjoittanut tarinoita, ja Osuus­kumma-kustannus on tehnyt niistä kirjan. Jos paino­koneet jaksavat ponnistella, kirja tulee julki lauantaina 22.3.2014 Vihtorin kirjaston kirja­messujen yhteydessä Tampereella hotelli Tammerissa. Tämä peikko ja se tyyppi ovat siellä. Ne katselevat maailmaa samoilla silmillä, kuuntelevat samoilla korvilla. Saa tulla sanomaan pöö.”

 

 

”Se oli pöhkö tarina”, susi sanoo ja haukottelee niin, että kita­pielet ovat revetä. Karhu mörähtää ja kaivaa taskustaan putelillisen kirpeää pihlajan­marja­juomaa. Kaikki saavat hörpätä. Ketun eväs­korissa on omena­hyvää. Kaikki saavat haukata. Vesi­hiisi piirtää rastin seinään.

Vesi kuohuu

– Tuolla on lampaita, pieni susi toteaa. – Susi tykkää lampaista.

Vesi kuohahtaa ja kastelee sudenpoikasen tassut. Susi loikkaa taaksepäin ja ravistaa käpäliään. Kettua naurattaa. Joen toisella puolella lampaat kääntyvät ja lähtevät pois.

– Vesi taitaa tykätä sudesta, kettu sanoo. – Se haluaa viedä sen.

– Susi on kyllä vahva.

– Vesikin on vahva. Se pyörittää rataspyöriä ja tekee sähköä.

– Miksi?

– Ihmiset muuttavat sähköllä yön päiväksi, ne eivät halua nukkua, vaan tehdä aina työtä.

– Pöhköä. Susi tykkää nukkumisesta.

Kertaus

– Kuka on vienyt metsän ja puut? pieni susi kysyy.

– Ihminen keitti ne selluksi, karhu toteaa.

– Miksi?

– Että saadaan paperia ja voidaan tehdä mainoksia, jotka heitetään hukkaan.

– Susi ei tahdo mainoksia!

Kevät tulkoon

"Missä kevät on? Susi hakee sen."

Peli

– Tassut on taas märät, pieni sudenpoikanen ärmähtää ja ravistaa käpäliään. – Susi menee etsimään talven.

Kettu sanoo, että se on hyvä ajatus ja laittaa sudelle omenahyvää evääksi. Karhu kääntelehtii levottomana tuvan sohvalla.

Pieni susi kulkee pitkin ja poikin ja hakee hajujälkeä, joka veisi sen talven luo. Kuluu melkein koko päivä ja omenahyvästä on jäljellä enää pieni nurkka, kun hukan nenässä tuntuu ihan selvästi pakkasen haju. Susi kirmaisee sitä kohti.

Haju voimistuu ja pieni susi kiiruhtaa askeleitaan. Pian se tulee luolalle, jonka oven sulkee paksuista puista salvettu ovi. Susi murisee ovelle. Ovi jököttää paikallaan eikä ole kuulevinaan, joten susi puraisee sitä kahvasta.

Ovi kiljaisee ja väistää sutta, joka pujahtaa ovenraosta luolaan. Siellä haisee talvelta. Luolan seinät ovat paksussa huurteessa, talvinen viima vinkuu ja lumi tupruaa pienen suden päälle niin, että sen turkki on pian aivan valkea. Pakkanen paukkuu luolan perällä.

Pieni susi urahtaa ja tekee itseään tiettäväksi. Luolan mutkan takaa ilmestyy peikko, joka virnistää sudelle ja ehdottaa, että se tulisi peremmälle. Heillä on peli kesken, eikä kukaan nyt oikein malta muuta.

Luolan perällä kinosten keskellä on pöytä, jonka ympärillä istuu kireä pakkanen, hyytävä viima ja suuri huurre. Yksi jakkara on vapaana. Peikko istahtaa sille ja nostaa pöydällä nurin lojuneet kortit mustiin kouriinsa. Pieni susi tulee katsomaan.

– Mitä tuo on? se kysyy.

– Mustaapekkaa, pakkanen vastaa ja pyyhkäisee jääpuikkoja parrastaan. – Minä olen voitolla.

– Minäpäs! huutavat huurre, viima ja peikko yhteen ääneen. Sitten ne paiskaavat korttinsa pöydälle ja ottavat pähkinöitä kulhosta ja rupeavat murjottamaan. Pakkanen kerää kortit, järjestää ne pakaksi ja plaraa sitä niin että jäähileet rapisevat.

– Tässä on vähän epäselvyyksiä, pakkanen myöntää ja jakaa kortit.

– Susi pelaa ja, susi toteaa ja nostaa etutassut pelipöydän reunalle.

Korttikööri vilkuilee toisiinsa. Lopulta huurre nyökkää ja sanoo:

– Ei se käy. Meillä on peli kesken.

Pieni susi kurtistaa kulmiaan. Korttikööri virnistelee ja nyökyttelee, leyhyttää itseään korteilla ja usuttaa hukkaa ulos.

– Mene sinä edellä. Me tulemme kohta. Enää yksi peli. Sen jälkeen tehdään lumiukkoja.

Joulupupu

Pieni sudenpoikanen pohrustaa hangessa ja kuljettaa mukanaan vastaan­hangoittelevaa jänistä. Pian ne ovat perillä ja käyvät joulun­tuoksuiseen tupaan.

– Susi löysi joulupupun, sudenpoikanen ärmähtää ja laittaa jänön istumaan ruokapöytään.

Kettu virnistää, nostaa omenahyvää pitkäkorvan eteen ja istuutuu itsekin pöytään. Susi käy pöydän päähän. Jänis arastelee petoja, mutta ahmii pöydän antimia minkä ehtii.

– Oikeasti on vain pääsiäispupuja, kettu sanoo.

– Sillä oli nälkä, susi urahtaa. – Se voi nyt olla joulupupu.

Susi ja peikko

Metsän reunoilla kasvaa koivuja, joiden lehdet syksy on kellastanut. Aurinko paistaa, lehdet hehkuvat. Muutama vielä vihertävä lehti kertoo erilaisuudesta. Leuto tuuli irrottaa lehtiä puista ja levittää niitä sankkana sateena maahan.

Pieni susi on juossut vihreiden kuusten alla, katsellut sieniä ja säikytellyt hiiriä ja myyriä. Se on kiertänyt mäntykankaat ja katajikot, kulkenut suot ja kanervikot. Metsän reunan kultainen koivikko on sille uusi, ja se pysähtyy sen laitaan, istuutuu maahan ja katselee putoavia lehtiä.

Koivunoksan alla, hämähäkinseitistä punotussa keinussa, kiikkuu pikkiriikkinen peikkotyttö. Sen päällä on ruskea mekko ja siinä kirjavia paikkoja koristeena, niin kuin kaikissa satukirjoissa on totuttu peikoilla näkemään. Peikon jalat ovat paljaat, ja mekon alta pilkistää kirjava tupsupäinen häntä, joka keinuu peikossa samalla kun peikko keinuu kiikussa. Tytön naamalla on ilkikurinen ilme.

– Sano pöö, hassu karvaturri, peikkotyttö ehdottaa sudelle.

– En sano, susi urahtaa, – Enkä ole karvaturri.

– Mikäs sinä olet?

– Sinä olet hiiri. Sudet syövät hiiriä.

Peikkotyttö tirskahtaa, potkaisee keinulle vauhtia ja kasvaa vähän suuremmaksi.

– Joskus hiiret syövät susia, se sanoo ja näyttää kieltä.

Susi kallistaa päätään. Peikko kasvaa koko ajan suuremmaksi ja suuremmaksi. Kohta se on jo melkein suden kokoinen ja koivunoksa taipuu niin, että peikon takamus raapii maahan uraa keinun heilahdusten myötä. Peikkotyttö loikkaa keinusta ja suorii mekkonsa, tulee suden tykö ja rapsuttaa sitä korvien välistä. Se on pienen suden mielestä mukavaa, vaikka se muriseekin ja yrittää väistää.

– Tule minun kanssa, peikkotyttö ehdottaa ja juoksee keltaisten lehtien keskelle.

Susi seuraa sitä ja saa päälleen hurjan lehtiryöpyn. Ryöpystä tulee kasa. Sen alla on keltaista pimeää. Susi loikkaa ulos, työntää kuononsa lehtimaton alle ja auraa siihen uran, johon peikkotyttö saa kompastua ja tuiskahtaa mahalleen.

Lehtiriehassa menee koko päivä. Illalla pieni susi kertoo karhulle ja ketulle, miten se löysi kaverin ja juoksi koko päivän peikon lehtikullassa. Sitten susi menee makuusijalleen ja loikkaa siitä suoraan unten maille. Kettu kierittää iltajuuston takaisin komeroon.

Kakkupäivä

Pieni susi istuu keittiön lämmössä. Kettu leipoo kakkua, ja suden suu on tullut ihan märäksi jo pelkästä ajatuksesta. Lempeät tuoksut kutittavat sitä kuonosta ja suden häntä huiskuttaa pitkin lattiaa.

Kun kakku on valmis ja se on nostettu keskelle pöytää, pieni susi haluaa heti hirmuisen ison palasen, ainakin kaksi kertaa niin suuren kuin karhu jo kerkesi rohmuamaan.

– Kakussa on mansikoita, kettu varoittaa.

– Sudet eivät kyllä tykkää mansikoista, karhu murahtaa ja on nappaavinaan kakun palan hukalta. – Mutta karhut tykkäävät.

Pieni susi ärmähtää, että se haluaa syödä kakkunsa itse. Se luimistaa korvansa, pörhöttää niskansa ja sanoo, että kakkupäivät ovat erityisiä päiviä ja se voi silloin ihan hyvin tykätä mansikoista melkein yhtä paljon kuin lampaista. Karhu silittää suden sileäksi ja antaa sille omankin kakunpalansa.

Korpi ja kuuset

Pieni susi jolkottelee metsässä ja haistelee jälkiä. Se löytää uuden hajun, ja lähtee seuraamaan sitä. Kohta se on korvessa, jossa se ei muista koskaan aiemmin käyneensä. Korvessa kasvaa suuria kuusia, joiden piilossa pienellä aukealla istua jököttää ihminen. Ihmisen lähellä on tynnyri, jonka alla palaa pieni tuli. Tynnyristä nousee putki, joka taipuu ylhäällä ja laskee toisen tynnyrin lävitse ihmisen eteen.

Susi menee katsomaan. Se lähestyy varovasti ja pysyttelee piilossa. Tynnyreistä lähtee haju, joka johdatti suden ihmisen luokse.

Ihminen pitelee astiaa, johon tippuu putkesta kirkasta nestettä. Kun astia tulee täyteen, ihminen siirtää sen syrjään ja laittaa toisen sijaan. Samalla hän ruokkii tulta risuilla ja tikuilla.

Uteliaisuus voittaa ja pieni susi tulee esiin kuusten piilosta.

– Mitä sinä teet? se kysyy.

– Kas, veli hukka, ihminen sanoo. – Otatko voileipää? Siinä on sianläskiä päällä.

Ihminen ryhtyy syömään eväitään, vilkaisee tulta ja antaa eväspaperit sille. Susi ei huoli ihmisen ruokaa, vaan kysyy uudelleen, mitä tämä tekee metsässä.

– Keitän pont… akkuvettä, ihminen sanoo. – Jos vaikka joskus akku meinaa tyhjetä.

Susi haluaa heti tietää, mikä on akku ja mitä sillä tehdään.

Ihminen kertoo, että akussa voidaan säilyttää voimaa ja että sitä voi käyttää asioiden tekemiseen. Hän selittää, että akussa pitää aina olla akkuvettä, muuten se ei toimi, eikä anna voimaa.

Susi katselee ihmistä kulmat kurtussa. Sitten se sanoo, että susi on vahva itse, eikä tarvitse akkua eikä akkuvettä, joka haiseekin aika pahalle, melkein samalle kuin oksennukset tanssilavan luona.

– Maista, ihminen sanoo ja lorauttaa kämmenkuppiinsa tilkan akkuvettä. – Tiedä miten sinunkin akkusi turpoaisivat.

Susi ei huoli. Ihminen höräsee veden kourastaan ja juo vielä lisää suoraan astiasta. Mitä enemmän ihminen juo, sitä puheliaammaksi hän muuttuu ja sitä vähemmän hän muistaa ruokkia tulta.

Kun ihminen lopulta nukahtaa, susi lähtee omaa jälkeään myöten takaisin. Hetken kuljettuaan se kääntyy takaisin ja hakee yhden akkuvesiastioista mukaansa. Ehkä karhu tietäisi, mitä sillä voi tehdä.

Punahilkat (K-16)

Ovi kolahtaa ja Punahilkka palaa isoäidin mökkiin. Hän raahaa punaista graniittijärkälettä ja hihittää juopuneesti. Mökissä metsästäjä on kontallaan suden vieressä ja pitelee kaksin käsin sen halkaistua mahaa auki. Välillä hän työntää päänsä suden vatsaan ja hörppii sieltä vielä viimeisiä viinipisaroita. Isoäiti istuu keinutuolissa ja pitelee sydäntään. Hänen toisessa kädessään on jo lähes tyhjäksi juotu konjakkipullo ja vanhan naisen päässä pyörii mukavasti.

Punahilkka rojahtaa polvilleen metsästäjän viereen ja vieräyttää kiven suden mahaan. Sen jälkeen hän tarrautuu metsästäjään ja sanoo tarvitsevansa lohdutusta ja hyvänä pitoa. Suden vatsassa oli ollut tosi pelottavaa. Metsästäjä, jonka itsetunto on kasvanut jo juopuneen suden mahan auki leikkaamisesta ja naisten pelastamisesta, on heti valmis Punahilkan ehdottamaan kisaan.

Isoäiti katselee keinutuolistaan kahden toisiaan lohduttavan ihmisen lempeitä leikkejä ja hymyilee tietävästi. Kyllä hänkin nuorena soitteli sängyn jousia. Punahilkka näyttää melkein yhtä taitavalta pelimannilta kuin hän. Soitto jatkuu, ja lattialla lojuva susi uikuttaa hiljaa.

Ovi kolahtaa ja nuori nainen astuu tupaan. Naisella on valkeat sukat, sievä punainen hame, valkea paita ja hänen hiuksiaan peittää punaisen ratsastusviitan huppu. Isoäiti unohtuu tuijottamaan naista. Sitten hänen leukansa loksahtaa, ja hän kääntyy katsomaan sänkypelimannia, joka on juuri aloittanut uuden kappaleen tunnustelevat alkusoinnut, eikä sillä hetkellä välitä mistään muusta kuin taiteestaan.

– Susi parka, nuori nainen sanoo ja rientää kevein askelin suden luo. Hän laskee korinsa maahan, ottaa povestaan haavan sulkemiseen tarvittavat välineet ja ryhtyy toimeen. Aivan ensimmäiseksi hän nostaa jo puoleksi suden mahassa sulaneen graniittijärkäleen pois. Vasta sen jälkeen hän sulkee vatsan sievin pistoin ja peittää haavan punaisesta viitastaan repäisemällään kangaskaistaleella.

Isoäiti on nukahtanut, eikä tiedä enää mitään mökin tapahtumista. Nuori nainen auttaa suden jaloilleen ja puhuu tälle lohdullisia sanoja, kertoo haavojen parantumisesta ja hoidosta ja lupaa pysyä suden luona, kunnes haava on kokonaan parantunut. Punahilkka, joka on soittanut vielä kaksi kappaletta ja päättänyt molemmat huimaan crescendoon, on hakenut tulokkaan korista pilkistäneet viinipullot ja juo niitä nyt yhdessä uupuneen metsästäjän kanssa.

– Kuka vittu sinä olet? Punahilkka kysyy tulokkaalta. – Ja mitä helvettiä teet täällä?

– Tulin katsomaan isoäitiäni, tulokas sanoo ja viittaa keinutuolissa korisevaan vanhukseen.

– Isoäiti on minun, Punahilkka tokaisee. – Niin kuin tuo susikin. Hukutan sen kohta kaivoon.

– Älä hukuta. Minä otan sen ja vien muassani.

Punahilkka pärskähtää nauramaan toista naista, joka kietoo kätensä suden ympärille ja rutistaa niin, että susi ulahtaa ja kipristyy vatsansa ympärille.

– Ota saatana, ota ja vie. Minä otan tämän metsästäjän, hän sanoo ja työntää kätensä metsästäjän takatukan alle. – Se soi niin hyvin yhteen muun orkesterin kanssa.

Nuori nainen nousee ylös, tarttuu sutta käpälästä ja lähtee pois. Susi vilkaisee vielä Punahilkkaa ja nuolaisee huuliaan ennen kuin ovi pamahtaa kiinni heidän jälkeensä. Punahilkan kasvot valahtavat ja hän kääntyy metsästäjän puoleen.

– Se peto uhkasi minua, näitkö? hän kysyy. – Lohduta minua nyt kunnolla.

 

– Eihän se ollut surullinen tarina. Siinä kaikki saivat, mitä halusivat.

– Minähän sanoin heti alkuunsa, ettei se ole surullinen.

– Mutta eikös sen silloin pitäisi olla?

– Ehkä, mutta se ei olekaan vielä lopussa.

– Eikö?

– Ei. Haluatko kuulla vielä?

– Haluan.

– Punahilkka meni naimisiin metsästäjän kanssa ja se toinen rupesi suden puolisoksi.

– Molemmat naiset löysivät onnensa.

– Jos nyt naimisiin meno on kenenkään onni.

– Voi se olla. Elämä vakiintuu.

– Metsästäjä oli rapajuoppo ja opetti Punahilkan samanlaiseksi. Ne joivat itsensä tärviölle parissa vuodessa. Siinä meni isoäidin mökki ja kaikki samaa tietä. Eikä orkesterikaan pysynyt kasassa.

– Onhan se sitten vähän surullinen, vaikkei mitenkään poikkeavalla tavalla. Miten niille toisille kävi? Sudelle ja sille Punahilkan näköiselle naiselle?

– Ne pesivät metsässä ja kasvattivat oman lauman.

– Lauman?

– Niin. Pentuja.

– Ihminen ja susi? Onko se edes mahdollista?

– On se. Meitä oli kolme pentua.

– Teitä? Oletko sinä niiden pentu?

– Olen.

– Entä ne muut? Missä ne ovat?

– Maailmalla. Velipoika on kunnon susi ja se lönköttelee pitkin korpia. Sisko taas on valokuvamalli, ja sen kuva on vähän väliä jonkin kiiltävälle paperille painetun lehden kannessa.

– Kaksi ihmistä ja yksi susi. Aika hassu lauma.

– Ei.

– Ei? Mitä ei?

– Yksi ihminen ja yksi susi. Ja minä.

– Mutta sinähän olet ihminen!

– En ole.

– No mikäs?

– Lykantrooppi.

– Ei sano mitään.

– Ihmissusi. Pistelen sinut kohta päivälliseksi.

– Minutko? Mutta silloinhan tarina päättyy kovin surullisesti. Pitääkö sinun?

– Minusta se päättyy oikein hyvin ja onnellisesti, ihan niin kuin lupasin. Vai etkö muista?

– Muist...