maanantai 10. joulukuuta 2012

Peikko karkasi taas

Peikko lähti katsomaan, onko maailman toisella puolella tarinoita. Se tulee takaisin ensi vuonna ja tuo muassaan kaikki tarinat, jotka mahtuvat sen taskuun. Se ottaa varmuuden vuoksi yhden pienen lisätaskunkin mukaansa.


Jokaiselle omanlainen toivotus peikolta.

lauantai 8. joulukuuta 2012

Runoilija ja muusa

Päättyy päivän työ
alkaa pitkä, synkkä yö
se musta sisuksia syö
 
– Aika lapsellinen, nainen sanoo ja nuolaisee tikkukaramelliaan. – Etkö osaa parempaa?
 
Mies murjottaa ja kirjoittaa uuden runon:
 
Koittaa aamu uus
päivän mehukkuus
on kuin sun suus
 
– Mistä keksit tuollaisia kielikuvia, nainen kysyy ja koettaa putsata hiekanjyviä tikkumellistään. – Oikein säikähdin.
 
Mies ei sano vieläkään mitään, mutta jatkaa runoilemistaan:
 
Illan tullen ollaan 
eikä ota pollaan
ajatukset nollaan
 
– Kyllä sinusta vielä runoilija tulee, nainen myöntää. – Harjoittelet vain kovasti.
 
– Niin että voisitko suositella minua sille tutullesi?
 
– En tietenkään suosittele. Kirjoita parempi.
 
Mies avaa rannekellonsa luukun, ruokkii sieltä pilkistävän käen ja kirjoittaa:
 
Kun näen kellon käen
niin tiedän metsän väen
kiipeävän suuren mäen
 
– Tyhjää täysi, nainen tyrmää. – Piirrä kuva sanoillasi.
 
Nainen sujauttaa tikkunamun poskeensa. Mies kirjoittaa, murisee ja kirjoittaa:
 
Voi palttu, on julmettu solttu
voi lunttu, tuo kirottu renttu
voi vanttu, on sotkettu kolttu
paljastettu, omistettu torttu
luututtu nuttu ja kurttu
 
Nainen naurahtaa ja nakkaa miestä kiiltäväksi nuollulla tikkumellin tikulla. Miehen henkselit paukahtelevat itsekseen.

torstai 6. joulukuuta 2012

Käpyletkis

– Pyssy, Johannes vastaa myyjän päiväämitäteillesaisiolla-tervehdykseen.

– Että pyssy, myyjä sanoo. – Oikeinko oikea pyssy?

– Oikein oikea. Lähden kavereiden kanssa metsälle pyssyttelemään. Laittoivat kutsun. Tällaisen.

– Että pyssyttelemään. Pitäähän se silloin pyssy olla. Pannaanko iso vai pieni?

– Pannaan iso, sillä varmaan on helpompi pyssytellä. Niin ja paukkuja. Niitä jotka pamahtavat. Isoja.

Myyjä saa paksun setelitukon, Johannes saa pyssyn ja paukut. Myyjä ei malta kuitenkaan lopettaa, vaan myy Johannekselle vielä pyssyrassin ja kantokassin. Johannes hymyilee yhä leveämmin, malttaa kuitenkin jo ruveta tekemään lähtöä.

Ovi sulkeutuu Johanneksen perässä, kun myyjä huomaa tiskille unohtuneen kutsukirjeen. Hän vilkaisee sitä, näkee tutun allekirjoituksen ja ryntää asiakkaansa perään.

– Tämä jäi, myyjä huutaa paperi kourassa. – Ja siinä porukassa pidetään tällaista. Se tulee kaupanpäälle.

Johannes seisoo kadunreunassa pyssykassi kädessä. Toinen käsi puristaa kutsukirjettä ja oranssia pipoa. Mies kohauttaa harteitaan, nakkaa tavarat auton takakonttiin ja ajaa huristaa pois tiehensä.

Seuraavana päivänä Johannes ajaa kohtauspaikalle, jossa muu seurue jo odottelee. Kun hän ottaa pyssynsä esille, kaikki haluavat koetella sen jykevyyttä ja painoa. Ja kun Johannes laittaa oranssin pipon päähänsä, kaikki taputtavat häntä selkään ja kaivavat kätköistään samanlaisen pipon omaan päähänsä. Johannes on niin ylpeä. Hän kuuluu nyt porukkaan.

Seurue kävelee metsässä ja juttelee pörssikursseista ja likviditeettikriisistä. Johannes koettaa osallistua, mutta ei saa suunvuoroa, joten hän tyytyy katselemaan ympärilleen. Kuusten alla vilahtelee pitkäkoipisia jäniksiä. Johannes päättää ansaita kannuksensa, kiskaisee pyssyn selästään, virittää ja laukaisee. Koko seurue maastoutuu ja pälyilee ympärilleen. Johannes hieroo olkapäätään, mutta kävelee muina miehinä kaikkein suurimman kuusen alle ja nostaa sieltä velttona heiluvan jäniksen.

– Hullu! Ammuit oikeasti, seurueen johtohahmo huutaa ja koputtaa otsaansa. – Ja vielä jänistä. Eikö sinulla ole mitään täällä?

Nyt Johannes on nolo. Julkiset moitteet, vaikka kehuja piti, hän miettii, ottaa pipon päästään ja rupeaa pyörittelemään sitä käsissään.

– Lue edes nyt siitä, johtohahmo neuvoo ja osoittaa Johanneksen pipoa.

Johannes lukee pipoon tikatut sanat "älä jänistä" ja sanoo, ettei hän jänistänytkään, vaan oli rohkeampi kuin mitä oikeasti halusi, että hänen mielestään jänisten kuuluu loikkia metsässä eikä porista padassa.

Johanneksen puhuessa kuusten alta tulee suuri joukko tavallisia jäniksiä. Ne kerääntyvät seurueen ympärille. Johanneksen ampuma jäniskin tokenee pelästyksestään ja nousee seisomaan takajaloilleen. Se heilauttaa käpäläänsä muille jäniksille, taputtaa Johannesta selkään ja sanoo, ettei se ole oikeastaan vihainen ja että se ymmärtää Johanneksen vasta-alkajana tulkinneen tekstin ihan nurinkurin. Sitten jänis tarttuu Johannesta kädestä ja lähtee loikituttamaan tätä edes ja takaisin, pitkin ja poikin metsää.

Kaikki, myös jänikset, katselevat loikkimista. Kun se jonkin ajan päästä alkaa sujua ja Johannekselta rupeaa pääsemään riemunkiljahduksia, jänikset ja koko metsäseurue ottavat toisiaan lanteilta kiinni ja tanssivat käpyletkistä ainakin kolme tuntia yhtä kyytiä.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Odotus

Mies kulkee metsässä, soutaa järvet ja hiihtää jäät. Aurinko nousee ja laskee, kuluu päiviä. Marjat kypsyvät metsissä, ja jäät ryskyvät kevättulvissa. Tuuli repii lehdet puista, taittaa niiden runkoja ja nostelee juurakoita maasta. Mies etsii. Hän kiertää kaikki paikat, mutta ei löydä hakemaansa. Maisemat eivät tarjoa uutta eivätkä vanhaa vaan nykyisyyttä, joka ei miehen mieltä tyydytä, ei anna ajatuksille muuta suuntaa kuin elämisen tahdon.

Mies virittää ansoja metsään ja pyydyksiä vesiin, kiertää niitä ja kerää niistä elantonsa, jäniksen tai oravan, kapean hauen tai leveän lahnan. Hän pyytää syödäkseen, poimii marjat elääkseen, lämmittelee palavan puun loimussa ja kuuntelee liekkien räiskettä. Mutta hän ei löydä hakemaansa, ei tiedä sille nimeä, mutta tietää tahtovansa jotain muuta, ei enempää kuin elääkseen tarvitsisi, mutta jotain sellaista, mitä hänellä ei ole.

Mies väsyy kiertämiseensä.

Hän päättää odottaa. Tulkoon haettu hänen luokseen. Mies istuu puunrungolle, jonka tuuli on istuimeksi kaatanut, ja ryhtyy odottamaan. Ensimmäinen vuosi kuluu hiljalleen ja entisen kaltaisena: syksy vie lehdet, talvi tuo tuiskut, kevät vie lumen ja kesä tuo tuoksut. Mies seuraa vuoden kulkua ja odottaa seuraavaa.

Toinen, kolmas ja neljäs vuosi ovat toistensa toisintoja, mies ei anna periksi. Hän jatkaa odottamistaan, vaihtaa välillä polven toisen päälle, pyörittää peukaloitaan kierroksen tai kaksi. Maailma ja aika kulkevat omaan tahtiinsa, mitään ei tapahdu, mitä ei jo aiemmin olisi tapahtunut.

Viidentenä vuonna mies tietää miten odotetaan. Hän odottaa yhä kiihkeämmin ja vuodet vierivät yhä nopeammin. Kun kuudes ja seitsemäs vuosi ovat jo kauan sitten menneet ja kuudeskymmeneskuudes on menossa, miehen istuinrunko on muuttunut maaksi ja muurahaiset muuttaneet siitä muualle. Hän natisee seisaalleen, ottaa muutaman askeleen, joiden aikana kuusi talvea muuttuu muistoiksi, ja istahtaa taas, mutta nyt kivelle, jotta ei yhtenään tarvitse sijaansa vaihtaa.

Vuodet kuluvat sitä nopeammin mitä kiihkeämmin mies odottaa. Metsä elää hänen ympärillään, vesoista ja varvuista tulee puita, jotka seisovat hetken ja sitten kaatuvat, sortuvat mullaksi. Jokainen kasvi nostaa elinvoimansa maasta, puskee sen ulos lehtinä ja varsina, jotka muuttuvat taas maaksi. Mies seuraa, miten maa nousee tulvavetenä hänen jalkojaan ja pohkeitaan ylöspäin ja alkaa huuhdella hänen lanteitaan. Silloin hän nousee istuimeltaan ja kiipeää tunturin laelle jatkamaan odotustaan.

Tuuli ja sade, pakkanen ja aurinko murtavat lohkareita tunturista ja mies näkee, miten kiinteä kallio virtaa kivinä alas, ja miten jäkälä kiertää kivien kyljessä auringonvalon perässä.

Horisontissa, lähes katseen tavoittamattomissa alkaa välkkyä valo. Hehku valaisee yöllä aiemmin pimeää paistaneen taivaanrannan. Valo lähestyy. Mies katselee sen lähestymistä talven mustavalkoisuuden ja kesän värikylläisyyden vuorotellessa ja muokatessa valoa alati yltyvällä välkkeellään. Kiihko kasvaa miehen ajatuksissa ja hän paneutuu odottamaan tunteensa koko voimalla, sen totisella malttamattomuudella.

Valo lähestyy tunturin rinteitä. Valon mukana tulee kuhina. Koskemattomaan metsään avautuu uria, puuvirrat alkavat norua pois ja metsät tyhjentyä. Mies nousee seisomaan ja päättää, ettei odota enää, lähtee astelemaan tunturin keväistä kuvetta alaspäin. Hän laskeutuu, kunnes näkee edessään mustan asfaltin ja sillä kulkevia ihmisiä, tien joka haarautuu vähän väliä oikeaan ja väärään.

Silloin mies hymyilee ja lähtee kohden tekemättömiä valintojaan.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Lannoitepommi

Kuulin, miten ovi sulkeutui takanani ja sen seitsemän lukkosalpaa loksahti paikoilleen. Oli pimeää. Tunnustelin ympäristöäni. Olin pienessä eteisessä, jossa jokaisella seinustalla oli kaksi ovea. Minua kauhistutti ajatus hämähäkinverkkoon törmäämisestä ja mielikuvitukseni loihti huoneen joka nurkkaan noita kahdeksanjalkaisia verkonkutojia. Tiesin, että ne jo vyyhtivät seittejään käsivarsilleen ja lähestyivät minua.

Raapaisin tulitikun ja näin, miten joulukinkun kokoinen hämähäkki pyöritti seittilassoa päänsä yläpuolella. Sen kaikki tuhannet silmät killittivät minua ja tiesin, ettei se heittäisi ohi. Nurkista juosta rapisi vielä lisää hämähäkkejä, toinen toistaan karvaisempia ja pitkäjalkaisempia. Minun piti päästä pois, oli ihan pakko.

Ajattelin, että katossa täytyy olla pakotie. Katsoin ylös, tartuin siellä törröttävään kahvaan ja kiskaisin. Luukku aukeni, ja aukosta putosi traktorikuormallinen pölyä. Olin varma siitä, että yläkerrassa lahosi kymmeniä ja satoja muumioita. Väänsin itseni luukusta ylös suoraan ikivanhojen sarkofagien väliin jääneeseen koloon. Siellä ei olisi ainakaan hämähäkkejä, ajattelin. Sarkofageissa pölyävät muumiot olivat niin kuivia, ettei niissä olisi mitään hämähäkkejä kiinnostavaa.

Sitten ajattelin, että ehkä se olikin hämähäkkien tekosia. Muistin lukeneeni, että hämähäkit voivat myrkyllään halvaannuttaa uhrinsa, kietoa sen seittiin ja säilöä elävältä pahanpäivän varalle. Siinä hetkessä olin varma siitä, että muumiola oli hämähäkkien ruokavarasto. Olin helpottanut niiden ruuanhankintaa kiipeämällä itse sinne säilöttäväksi.

Katsoin taakseni ja näin, miten ensimmäinen seittipallo lensi luukusta sisään. Sitä seurasi toinen ja kolmas ja kohta niitä lensi luukun täydeltä. Pallot tarttuivat lattiaan tai sarkofageihin. Palloissa kiinni olevat seitit värähtelivät, kun hämähäkit kiipesivät niitä myöden ylös. Huusin. Huusin kuin syötävä. En halunnut muumioksi, hämähäkkien tyhjiin imemäksi kuoreksi, vaan kotiin. Heitin safarilakillani minua kohden juoksevia hämähäkkejä ja ryntäsin suoraan hauraiden sarkofagien läpi kohti valoa, jota lirutteli sisään pölyn ja seittien peittämästä ikkunasta.

Avasin ikkunan ja nappasin kiinni ikkunalaudalla sulkiaan sukivan pulun. Se koetti vastustella, mutta riisuin siltä höyhenpuvun ja vedin sen ylleni. Hyppäsin siivilleni ja pakenin, mutta kun katsoin taakseni ja näin, että pulu tärisi kylmissään ja ahnaat hämähäkit lähestyivät sitä, käännyin takaisin, hain pulun ja pistin sen taskuuni.

Se oli hyvä päätös, sillä pulu osasi kaikki lentoniksit ja se opasti minua niin, että pääsimme molemmat ehjänä maahan, tai oikeastaan se oli puu, tammi. Istuin sen oksalla ja läähätin. Lentäminen on yllättävän raskasta tottumattomalle. Nostin pulun viereiselle oksalle ja kaivoin tupakit takataskusta. Siinä me sitten istuimme ja polttelimme, päivittelimme hämähäkkien ahneutta.

Kun läksin kapuamaan alaspäin, pulu kröhäytti kurkkuaan ja pyysi pukuaan takaisin. Riisuin sen ja palautin omistajalleen. Pulu veti sen ylleen, nousi siivilleen, lehahti yläpuolellani olevalle oksalle, keikutteli siinä niin kuin linnut keikuttelevat, ja kiitti kyydistä. Kun vilkaisin ylös ja melkein hymyilin mokomalle siipiniekalle, se roiskautti lannoitepommin kirkkaalle otsalleni. Kiittämättömyys on maailman palkka.

perjantai 30. marraskuuta 2012

Menestyjät

Nuori nainen istuu kahvilassa. Hänen edessään on lasi lattea ja käsissään lättänä, sormin hipelöitävä tietokone. Hän tuijottaa koneen näyttöä keskittyneesti, pyyhkäisee välillä ruutua sormellaan ja jatkaa taas lukemistaan. Sitten hän työntää koneen syrjään ja ryhtyy kirjoittamaan lyijykynällä muistivihkoonsa.

Harmaahiuksinen, keski-iän jo ylittänyt mies tulee kahvilaan, menee suoraan tiskille ja tilaa tavallisen kahvin, kaataa sen sekaan runsaasti kermaa ja pyytää vielä korvapuustin kahvin kaveriksi. Sitten hän istahtaa pöytään, jossa nainen kirjoittaa vihkoonsa ja pureskelee kynää .

– Löysit jotain, mies toteaa.

– Tämä on vanha juttu, nainen sanoo ja kääntää konetta niin, että mies näkee tekstin. – Siinä kyseenalaistetaan nykyinen kulttuuri ja kaikki.

Mies selaa tekstiä ja lukee siitä satunnaisia sanoja ja lauseita. Hän ei malta keskittyä, vaan kysyy naiselta, mikä tekstissä tämän mielestä on se tärkein juttu.

– Se että planeetta ei tarvitse enempää menestyjiä vaan tarinankertojia ja rakastajia. Lue itse. Tuosta.

Nainen tökkää sormellaan näyttöön, jolloin siinä olevan tekstin koko kasvaa ja se täyttää koko ruudun.

– Tuli selväksi, mies naurahtaa ja tarttuu naista kädestä. – Se on hyvin sanottu. Kuunteleekohan kukaan?

– Ei, nainen kuiskaa ja painaa päänsä. – Kaikki haluavat vain menestyä ja ostaa tavaroita.

– Siitäkin taisi lukea tuossa, mies sanoo. – Menestymistä mitataan yksisilmäisesti. Ainakin jos ajatellaan kestävää kehitystä ja kaikkea, mistä nykyisin puhutaan.

– Niin mitataankin, nainen sanoo ja kätkeytyy lattelasinsa taa.

– Kirjoitetaanko taas yleisönosastoon?

– Kirjoitetaan vaan. Mutta ei se mitään auta.

– Kirjoitetaan silti. Jotain räväkkää. Jos vaikka joku älähtäisi. Annapas se kynä tänne.

Mies saa kynän ja muistikirjan, kirjoittaa ensimmäisen lauseen ja antaa sen sitten naisen luettavaksi.

– Ällön naiivi, nainen toteaa. – Eikä tuota siinä tekstissä ollut.

– Ei ollutkaan, mutta se kylvää siementä, mies sanoo. – Jonain päivänä se itää.

Teksti, jonka nainen luki

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Kylmyys

Mies vetää takin niskaansa ja lähtee ulos. Kun ulko-ovi sulkeutuu hänen perässään, oven takana odotellut kylmyys hyppää miehen selkään. Miestä puistattaa ja hän yrittää ravistaa kylmyyden irti. Hän tihentää askeleitaan, kietoo takkiaan tiukemmin ympärilleen, nykäisee kauluksen pystyyn ja vetää vetoketjun ylös asti kiinni.

Kylmyys roikkuu miehen kauluksessa ja ujuttaa pitkiä sormiaan sen alle. Se kietoo jalkansa miehen ympärille ja painaa poskensa tämän poskea vasten, hengittää samaa huuruista ilmaa.

– Mene muualle, mies komentaa ja koettaa huitoa selässään istuvaa kylmyyttä.

– Tykkään sinusta, kylmyys sanoo ja sivelee kädellään miehen sänkistä poskea. – En välitä muista.

Mies värähtää. Vilu kulkee pitkin hänen selkärankaansa. Hän kurkottaa kädellään ja koettaa saada otteen kylmyydestä, mutta tämä väistää. Mies heittäytyy selkä edellä vasten tien vieressä seisovaa lehdetöntä koivua. Kylmyys kiepsahtaa miehen etupuolelle, roikkuu tämän kaulassa ja painaa hyisen suudelman miehen huulille.

Mies vapisee ja tärisee, hänen koko kehonsa vavahtelee. Hän jatkaa matkaansa, kävelee yhä ripeämmin, hyppii ja pomppii saadakseen kylmyyden otteen heltiämään, mutta mikään ei auta. Kylmyys on aivan hänen ihollaan.

– Etkö pidä minusta? kylmyys kysyy ja työntää kättään yhä pidemmälle miehen paidan alle.

– En yhtään, mies tokaisee ja vetää kaulaliinaansa tiukemmalle.

– Mutta minä kuulun sinulle, kylmyys toteaa, – ja olen sinun omasi. Haluan aina olla luonasi.

Kylmyys silittää miehen hiuksia. Mies kiskoo karvalakkiaan syvempään, pyörittää päätään ja hakkaa kintaitaan yhteen. Hän kiiruhtaa eteenpäin, pujahtaa ensimmäiseen eteensä sattuvaan kahvilaan ja kääntyy sitten katsomaan oven ulkopuolelle jäänyttä kylmyyttä. Se on niin kaunis, päivä päivältä kauniimpi, hän miettii ja hyväilee katseellaan kylmyyden sorjaa vartaloa ja sinivivahteisia harsoja, hiuksetkin kuin unta. Ja se tulee niin liki, niin liki, lähemmäs kuin kukaan. Miehen ilme lientyy, hän unohtaa ympäristönsä ja tuijottaa kylmyyttä. Kylmyys piirtää sormellaan jäisen sydämen kahvilan ikkunaan, hymyilee ja kuiskaa ääneti:

– Minä odotan sinua.

maanantai 26. marraskuuta 2012

Syötäväksi voideltu

Pussi rapsahtaa, kun mies työntää kätensä sinne ja tarttuu leivänviipaleeseen. Pussi rapsahtaa toisen kerran, kun mies vetää viipaleen pussista ja asettaa sen lautaselle. Kolmas rapsaus syntyy, kun mies sulkee pussin ja laittaa sen takasin leipäkoriin.

Kolme rapsausta, leivänviipale huutaa ääneti miehen lautasella. Kolme rapsausta. Tämä olisi se hetki, josta tarut olivat kertoneet, hetki jota seuraisi jotain käsittämätöntä. Viipale odottaa. Se on yksin ja sitä pelottaa, mutta nyt se tietää olevansa valittu. Sen ei annettaisi homehtua eikä heitettäisi kompostiin, vaan se saisi kokea oikean leipäonnen.

Mies kaapaisee jääkaappimargariinia veitseensä ja ryhtyy levittämään sitä leivän päälle. Leipäviipale tärisee. Se tuntee, miten veitsi painaa rasvaa sen huokosiin ja miten sen koko olemus muuttuu ja pehmenee. Mies on aina ollut tarkka siitä, että voin pitää peittää koko leipä, ja hän tekee huolellista työtä, sivelee veitsellään leipäviipaletta reunasta laitaan, ottaa välillä lisää rasvaa ja sivelee taas. Leipäviipale on hämmentynyt rasvaisen tunnevyöryn keskellä, mutta odottaa lisää. Se toivoo olevansa tarujen juhlaleipä, vaikka makkaraleväksi päätyminenkin olisi jo niin hienoa.

Mies vilkaisee olohuoneeseen, missä nuori nainen seisoo viinilasi kädessä ja tutkii miehen kirjahyllyssä olevien kirjojen selkämyksiä. Naiset tahtovat kuitenkin salaattia, mies tuumaa, valikoi rapean vihreän lehden ja laittaa sen leivän päälle. Sitä seuraa tomaatin lohko ja muutama ohueksi leikattu kurkun viipale. Leivänpala on niin tohinoissaan, että se melkein luiskahtaa lautaselta lattialle. Juhlaleipä, siitä tulisi juhlaleipä! Mies leikkaa graavilohesta kapeita suikaleita, koristelee niillä leipäviipaleen ja pursottaa vielä majoneesikukan kaiken keskelle.

Viipale on jo aivan pehmeä. Se on nyt upea, kuudesti päällystetty juhlaleipä ja saa kokea leipäviipaleen olemassaolon tarunhohtoisen kohokohdan. Mikä onni. Tätä varten se on leivottu, tätä varten se on kasvanut huojuvien viljankorsien päässä, tullut jauhetuksi ja paistetuksi, veitsen erottamaksi kaltaisistaan. Nyt se on valmis. Kaikki, mitä se on kuullut, on totta.

Nainen laskee viinilasinsa olohuoneen pöydälle, kun mies tarjoaa hänelle voileivän. Hän hymyilee ja tarkastelee leipää, nyökkää hyväksyvästi ja istuutuu sohvan reunalle. Leipäviipale on ylpeä itsestään ja naiselta saamastaan huomiosta.

Naisen valkeat hampaat pureutuvat leivän kylkeen ja irrottavat siitä palan. Hänen kielensä siirtää haukkapalaa poskesta toiseen ja hampaat jauhavat sitä yhä pienemmiksi kappaleiksi. Leipäpalan tietoisuus jakaantuu. Osa sitä ylpeilee vielä lautasella, osa on jo matkalla kohden suolistoa. Nainen haukkaa uudelleen, pureskelee ja nielee, kehaisee leipää maistuvaksi. Mies onnittelee itseään salaatista, onneksi tuli hankittua.

Lopulta leipäviipaleesta on enää nurkka jäljellä. Se haluaa säilyttää edes osan loistostaan ja heittäytyy lattialle, keskelle karvalankamattoa. Nainen nolostuu, vaikka mies sanoo että matto oli muutenkin menossa pesuun, eikä mokomalla nyt niin väliä. Mies poimii leipäpalan ja nakkaa sen kompostiin. Siellä se sitten kököttää kahvinporojen ja nahistuneiden salaatinlehtien seassa.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Liikelahjaliike

Liikkeen ikkunoihin on teipattu sinisellä teipillä sana Liikelahjoja. Teippaus toistuu jokaisessa ikkunassa ja estää ohikulkijoita näkemästä sisälle. Liikkeen pihalla on kaksi autopaikkaa, joista toisella seisoo liikemiesmäinen tummanruskea auto.

Korhola on ohittanut liikelahjaliikkeen useasti ja miettinyt, tarvitsisiko hänen yrityksensä nimikoitua kynää tai kravattia. Ei ole tarvinnut, mutta Korhola on käynyt markkinoinnin peruskurssilla ja vakuuttunut pienten esineiden kantamasta merkityksestä. Konsultti on leveää sanansäilää heiluttamalla kertonut, miten ihan tavallinen rintanappi ilahduttaa asiakkuutta harkitsevaa henkilöä.

Valkea katumaasturi sopii parkkiruutuun juuri ja juuri. Korhola pujottautuu ulos autojen välistä ja pyörittää päätään. Eivät nämä ainakaan autoilijoita suosi, olisi varmaan pitänyt tulla taksilla, hän miettii ja vetää liikkeen oven auki.

Sisällä näyttää varastolta. Pitkät korkeat hyllyt täyttävät tilan lähes kokonaan. Kapea kulkutie vie hyllyjen lomassa peremmälle. Korhola lähtee kulkemaan sitä myöden, mutta kääntyy kun kuulee huudon selkänsä takaa.

– Ei sinne, sinisiin villevallatonhaalareihin pukeutunut nainen sanoo. – Siellä kulkee vihivaunuja. Tuolta pääsee.

Korhola näkee kierreportaat oven takana ja lähtee kapuamaan. Portaat kolisevat metallisesti, samoin parveke, jolla äskeinen nainen seisoo ja katselee miehen kapuamista.

– Siellä käy aika huiske, nainen kehaisee ja osoittaa varastohyllyjen lomassa kulmittelevia varastorobotteja. – Tavaraa kysytään koko ajan yhä enemmän. Hyvä bisnes tämä.

Korhola nyökkää ja sanoo, että aika taitaa olla otollinen bisnekselle, ja hänenkin on aika harkita liikelahjoja. Mies vilkuilee varastoon ja kysyy, onko naisella mahdollisesti aikaa ja tahtoa esitellä firman tuotteita.

– Periaatteessa me toimitaan vaan netin kautta, nainen sanoo ja vinkaa silmäänsä, – mutta joo, käyhän se. Onkin jo aika. Millaisista liikkeistä olette kiinnostunut?

Nainen saa kuulla esityksen Korholan liikeideasta, bisneksestä ja sen kehittymisestä. Korhola on harjoitellut esitystään peilin edessä ja päättää sen nyt leveään hymyyn kädet levällään.

– Vai sellaista, nainen toteaa. – Nämä meidän liikelahjat ei taida olla ihan sitä mitä haette.

– Kelpaa minulle muutkin kuin kynät ja vihkoset, Korhola sanoo. – Ei sen niin väliä kunhan asiakas vaikuttuu.

Nainen siirtyy parvekkeelta konttorin puolelle. Hän ottaa hyllyltä pienen rasian ja antaa sen Korholalle. Rasiassa on tarra ja siinä teksti Näytepakkaus.

– Avaa varovasti, nainen sanoo.

Korhola avaa. Paketti sihahtaa ja Korhola kyykistyy, nousee ylös ja kyykistyy taas, kyykistyy ja nousee ylös.

– Mitä himputtia? Hän kysyy ja paiskaa paketin kädestään.

– Se oli kyykkyyn-ylös-paketti, kolmen sarja, nainen selittää. – Nämä meidän liikelahjat ovat oikeasti sitä mitä niiden sanotaan olevan: liikkeitä.

– Liikkeitä? Kuka niitä nyt muka ostaisi?

– Voi vaikka kuinka moni. Meillä on asiakkaina voimistelijoita ja kaunoluistelijoita, balettitanssijoita ja liikunnanopettajia. Kaikkia, joille liikkeet merkitsevät työtä ja toimeentuloa.

– Nekö balettitanssijat muka aukovat paketteja kesken tanssin? En usko.

– Ei tietenkään, ne pitävät liikkeet mielessään ja ottavat sieltä tarvitessaan. Meiltä myydään esimerkiksi sadan kappaleen grand jeté -paketteja. Ne ovat hyvin kysyttyjä. Samoin jättiläiset.

– Jättiläiset?

– Niin, urheilijat kysyvät niitä. Ja jotkut koululaiset, vaikka yleensä niille riittää vaan pari kieppiä.

– Se paketti, jonka minä avasin kyykytti minut heti. Miksi?

– Äh, se oli meidän pakkoliikesarjasta. Niitä kysytään paljon polttareihin tai muualle. Tällainen sadan punnerruksen pakkoliikesarja on erityisen suosittu.

Korhola hymyilee.

– Mitäs muuta niitä on? hän kysyy. – Niitä pakkoliikkeitä. Tai muita hauskoja juttuja?

Nainen ottaa hyllystä huomaamattoman ruskean kirjekuoren ja ojentaa sen Korholalle. Tämä ottaa sen epäröiden vastaan.

– Ilmainen näyte, nainen sanoo ja hymyilee. – Lakana-akrobatiaa. Pitkä sarja. Ihan huumetta. Kaikki tulevat hakemaan lisää.

torstai 22. marraskuuta 2012

Pedot 2/2

– Tuo valkoinen on hirmu utelias, Sam. Se tulee aina ihan liki.

– Belugat ovat sellaisia, pohjattoman kiinnostuneita ihmisistä. Tai makupaloista. Kokeilepa antaa sille jotain tuolta sangosta, niin se kliksuttelee ja narskuttelee sinulle.

– Se taitaa olla aika kesy?

– On se. Se on ollut täällä jo pitkälti toistakymmentä vuotta. Aluksi se leikki sukeltajien kanssa, ikään kuin halusi opettaa niitä uimaan, mutta sitten se taisi kyllästyä. Eihän ihminen ole mikään valas eikä voi sukeltaa eikä uida samalla tavalla.

– Luuliko se ihmisiä valaiksi?

– Saattoi luullakin. Ainakin se äänteli niille niin kuin ne olisivat olleet valaita. Kerran eräs sukeltajista oli noussut turhaan pinnalle, kun se oli muka kuullut niin komennettavan. Vaikka ei se ollut muuta kuin jokin kupla, jonka Noc oli puhaltanut.

– Noc?

– Niin, tuo valas. Se on sen nimi.

– Tykkään siitä. Ihan kuin se hymyilisi koko ajan.

– Totta. Mutta ei se oikeasti hymyile. Tulkitset sitä nyt niin kuin ihmistä. Siinä tulee helposti virhepäätelmiä. Elikoilla on ihan omanlaisensa kommunikointitavat.

– Mistä sitten tietää, että se on iloinen?

– Ei sitä tiedäkään. Ei ole ollenkaan varmaa, että ne osaisivat edes tuntea iloa tai surua.

– Mutta se näyttää kyllä iloiselta.

– Totta. Ja vielä iloisempi se on, kun sukellat nyt keräämään ulosteet sen altaasta, ettei sen tarvitse keliä paskavedessä. Äläkä unohda roskia.

 

– Professori. Tulkaa katsomaan. Tämä on ihmeellistä.

– No?

– Katsokaa professori. Tämä on ihmisen puhetta ja tämä valaan.

– Ja?

– Niissä on sama rytmi, näettekö professori? Valas puhuu samalla rytmillä kuin ihminen. Eikö ole ihmeellistä?

– Ei se niin mene. Olet erehtynyt. Valaat eivät puhu ja ne ääntelevätkin aivan eri taajuuksilla kuin ihmiset.

– Professori! Näettehän itse. Kuvaajissa on sama rytmi ja taajuus.

– Olet silti erehtynyt. Sinulla täytyy olla vääränlaisia tallenteita.

– En ole, professori. Tämä on Noc, se beluga, joka kuoli viitisen vuotta sitten. Näitä tallenteita on paljon. Ei tämä ole ainoa.

– Sitten sinulla on väärä tallenne ihmisen puheesta. Olet varmasti tehnyt virheen.

– Se on teidän omaa ääntänne, professori. Se puhe, jonka piditte viime vuonna meribiologien seminaarissa.

– Minunko? Ja vertaat sitä valaan ulinaan, niinkö?

– Kone vertaa, professori. Näettehän itse. Nocista kerrotaan, että se puhui sukeltajien kanssa ja kertoi niille tarinoita.

– Höpötystä. Päätteletkö siitä muka jotain? Tai tuosta analyysistäsi.

– Väitän, että Noc opetteli puhumaan ihmisten lailla, professori. Luulen, että se teki sen tarkoituksella.

– Ja sinulla on faktoja väitteesi tueksi?

– On. Ensinnäkin se opetteli lajilleen epätyypillisen tavan tuottaa ääniä, toiseksi…

– Kirjoita siitä artikkeli. Tarkastan sen sitten ja julkaisen jossain journalissa. Kun teet sen ensi viikoksi, niin pääset kolmanneksi kirjoittajaksi. Olen velkaa yhden artikkelin kollegalleni ja se pirulainen perää sitä yhtenään.

– Mutta professori…

– Kirjoita nyt vaan, jos meinaat koskaan saada sen väitöskirjasi valmiiksi.

Nocin tarina

tiistai 20. marraskuuta 2012

Pedot 1/2

– Ne ovat älykkäitä, uskotko? Aion osoittaa sen.

– Petoja ne ovat, Noc, ovat aina olleet. Mistä ne nyt yhtäkkiä olisivat älykkäiksi tulleet?

– Luulen, että olemme tulkinneet niitä väärin. Ne ovat kuitenkin aivan erilaisia olentoja kuin me.

– Miten niiden toimintaa voisi tulkita väärin? Ne tappavat heti, jos pääsevät lähelle. On niiden kanssa ennenkin yritetty kaikenlaista. Huonoin tuloksin.

– Se on totta. En sanonutkaan, että niiden älykkyys olisi kovin korkeatasoista. Luulen, että meidän on tehtävä lähes ihmeitä saadaksemme niihin toimivan kontaktin.

– Kaikkea on koetettu, jopa leikkiä. Ne eivät ole vähääkään leikkisiä, vaikka älykkyyteen kuuluu leikki, eikös? Pienetkin leikkivät jo kauan ennen kuin oppivat puhetta.

– Luulen, että pedot puhuvat.

– Oletko tosissasi? Ajatteletko oikeasti, että se murina olisi puhetta?

– Ajattelen. Olen lähes varma siitä.

– Ja väität, että ne osaisivat vaihtaa ajatuksia puheella? Eikä pelkästään äännellä kiimaa tai vaaraa? Niinkö? Oletko enää ollenkaan tolkuissasi, ystävä?

– Väitän. Olen miettinyt tätä jo kauan.

– Onhan niille puhuttu ja laulettu, kerrottu kokonaisia tarinameriä, mutta ne eivät ole osoittaneet koskaan mitään mielenkiintoa tai antaneet yhtään ymmärtämiseen viittaavaa merkkiä. En usko niiden älykkyyteen, Noc, en kerta kaikkiaan usko. En vain voi. Ne ovat petoja. Iskevät heti kun ulottuvat.

– Aion silti yrittää. Ajattele nyt: taas uusi lajien välinen yhteys. Yhteiset laulut ja kaikki. Minusta se on sen arvoista.

– En halua menettää sinua, Noc. Oletko varma, että haluat lähteä?

– Olen, Ban. Olen aivan varma. Ne ovat minusta kiehtovia. Olethan nähnyt millaisia pesiä ne rakentavat lähelle rantaa?

– Niitä korkeita torneja? Olen minä niitä nähnyt.

– Eikö sellaisten rakentaminen osoita älykkyyttä?

– Ehkä parviälyä. Se ei merkitse yhtään mitään yksittäisen yksilön kohdalla.

– Voit olla oikeassa. Mutta minä aion kuitenkin ottaa siitä selvää. Lähden sinne ja elän niiden luona kunnes ymmärrän niitä. Opettelen niiden kielen ja tulen sitten opettamaan sen sinulle ja muille. Kerron teille kaikki tarinat ja laulan kaikki laulut.

– Menetät henkesi, Noc. Ja minä menetän sinut. Me menetämme sinut.

– Ban. Tule saattamaan minua. Käännyt takaisin ennen kuin kohtaamme petoja. Laulamme yhdessä vielä tämän matkan.

 

– Vittumainen keli, kapu. Minua risoo tällainen pimeä hämärä. Ihan kuin keikkuisi maailman reunalla putoamaisillaan.

– Koeta nyt vaan tähystää, että saat traania pottujesi päälle. Luulisi noin vanhan äijän jo tottuneen säähän kuin säähän.

– Tähän paskaan ei totu mill… Hei! Tuolla on yksi! Tyyrpuurissa. Valkoinen. Se on melkein harppuunan ulottuman päässä.

– Kaksihan niitä on. Kaksi suihkua, etkö perkele näe? … Ajan lähemmäs. Mene tykille.

– Ai, ai, kapu. Otetaan ensin tuo isompi jötkäle. Hetki hiljaa hengittämättä, kiitos… Noin. Se on siinä. Osui ja upposi.

– Vinssaa se viereen ennen kuin se uppoaa oikeasti, helvetti sentään.

– Ei tässä nyt olla ensi kertaa pappia kyydissä, saatana. Minä kuule tein näitä hommia kun sinä vielä rääyit kapaloissa. Niin kuin tuo pienempi nyt. Miksi vitussa niiden pitää aina ulvoa tuolla tavalla? Tuokin on tyhmä kuin saatana, ei ymmärrä edes paeta.

– Ota se elävänä.

– Elävänä?

– Niin, verkolla. Tai köysillä. Ihan sama minulle, sinä se tässä merikarhu kehut olevasi. Siitä voi saada muutaman lantin enemmän elävänä kuin raatona.

jatkuu...

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Ostoslista

Vanha mies nostaa lakkiaan naiselle, joka pitää hänelle ovea auki. Nainen nyökkää ja komentaa jaloissaan pyörivää lasta menemään ulos. Ovi sulkeutuu ja mies jää sen sisäpuolelle, pieneen kauppaan. Hän nojaa keppiinsä, köpöttelee palvelutiskille ja istuutuu tuolille, joka on tarkoitusta varten asetettu tiskin toiseen päähän.

– Huomenta Lahtinen, kauppias tervehtii. – Mikäs on vointi?

– Samaa kolotusta, samaa kolotusta, kiitos kysymästä, Lahtinen vastaa, riisuu käsineitään ja kaivelee taskujaan.

– Ostoslista taas hukassa?

– Vaimo pentele laittaa sen aina eri taskuun. Ihan kuin se tekisi tahallaan kiusaa vanhalle miehelle.

– Jospa se on taas siinä paidantaskussa?

Lahtinen etsii paidastaan taskua, löytää sen, työntää sormensa sinne ja vetää ulos keltaisen lapun, jolle on käsin kirjoitettu muutama haparoiva rivi.

– No pentele, niinpä olikin, hän toteaa. – Mistä se nyt sen keksi sinne laittaa?

Kauppias hymyilee.

– Mitäs lapussa lukee, hän kysyy. – Pannaanko paistia vai kyljyksiä? Tai ehkä makkaraa?

– Jauhenlihaa, Lahtinen tavaa, nostaa sitten katseensa kohden kauppiasta. – Sanokaas kauppias, millainen eläin on jauhi. Sekö on jokin ulkomaan elävä? Eikö meille piisaisi vaan nämä kotomaan elikot?

– Nykyään ihmiset kysyvät kaikenlaista, kauppias selittää ja punnitsee varttikilon jauhelihaa Lahtiselle. – Meilläkin on vaikka mitä ihmeellistä: strutsia, kengurua ja nutriaa. Ne ovat tosin pakasteita. Tämä on varmasti tuoretta ja kotimaista.

Kauppias ojentaa lihapaketin asiakkaalleen, ja tämä survoo sen verkkokassiinsa, jonka pohjalla nököttää suuri vanhanaikainen kukkaro.

– Vieläkö muuta, kauppias kysyy ja kurkottaa kaulaansa nähdäkseen lahtisen pitelemän ostoslistan.

– Lasta, Lahtinen sanoo ja piilottaa listan kauppiaan näkyviltä.

– Lasta? kauppias kysyy, mutta sitten oivalluslamppu välähtää niin että myymäläapulaisetkin häikäistyvät. – Minkähänlaista lasta sen pitäisi olla?

– No pentele. Tässä seisoo vaan että lasta. Kai se sitten on se ja sama minkälaista.

– Karitsaa olisi. Se on lampaan lasta. Samoin vasikkaa, se taas on naudan lasta.

– No sitä karitsaa vaikka.

Lahtinen saa pakettinsa, maksaa ostoksensa, toivottaa hyvän päivän virnuilevalle kauppiaalle ja tallustaa kotiinsa. Kotona vaimo käy läpi miehensä ostokset ja tiedustelee, mihin paistinlasta on jäänyt.

– Paistin? Lahtinen tuohtuu. – Minkä penteleen paistin? Naudanko? Olisit laittanut sen kunnolla siihen lappuun. Siellä on nyt sitten lampaan lasta. Saa kelvata, pentele.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Aakkoset

– Tiedätkö, mitä olen miettinyt?

– Jotain hullua taas. Eikös?

– Ei se mitään hullua ole. Kirjaimia. Minusta ne on tehty oudosti.

– On niitä tietysti outojakin, niin kuin nyt vaikka fraktuura. Sitä on minusta vaikea lukea. Kerrankin...

– En minä sitä, vaan niiden nimiä, aakkosia, tiedäthän.

– Ai niin kuin aa, bee, cee ja sillai?

– Niin. Minusta niissä ei ole mitään logiikkaa.

– Miksei muka. Ne ovat olleet olemassa jo aika monta vuotta. Sinäkin taisit oppia ne jo kansakoulussa.

– Helppohan ne on opettaa lapsille, jotka eivät vielä osaa itse ajatella, mikä on oikein ja mikä väärin.

– Mikä niissä nyt väärin on? Kirjastot ja kaikki toimivat ihan loogisesti.

– Tietenkin toimivat. Minä sanoin, että kirjainten nimet ovat epäloogisia. Kukahan ne oikein on nimennyt?

– Agricola?

– En tiedä. Mutta voisin nimetä ne uudelleen loogisen vokaaliperustaisesti.

– No nimeä.

– aa, baa, caa, daa, ee, fee, gee, hee, ii, jii, kii, lii,...

– Ei ole kiva. En tykkää yhtään.

– No entäs näin: aa, ab, ad, ee, ef, eg, eh, ii, ij ik, il,...

– Kyllä sinä olet hullu!

– Uu-sarja on paras: auu, buu, cuu, duu, euu, fuu, guu, huu, iuu, juu, kuu, luu...

– Juotko kahvia jos keitän?

– Joo. Keitä. Onko niitä keksejä vielä?

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Vesinoro

Kerran eräänä päivänä peikko tallustaa pitkin kuivaa metsänpohjaa. Varvut ovat lakastuneet. Puut ovat pudottaneet neulasensa ja lehtensä ja seisovat tyhjinä rankoina. Metsä tuoksuu pölylle. Sammalet ja jäkälät ovat murentuneet kauan sitten. Peikko kulkee joka päivä uuden polun toiseen päähän ja katsoo mitä vielä on.

Tällä polulla on erilainen tuntu kuin tuhannella muulla. Peikon häntä on pörhistynyt ja sen jalat haluavat kiiruhtaa yhä nopeammin eteenpäin. Peikko koettaa jarruttaa niitä, mutta ne eivät tottele. Vaikka peikko heittäytyy selälleen maahan ja haraa vastaan kourillaan, sen jalat vetävät sitä eteenpäin yhä rivakammin niin, että peikon pää kolhiutuu kivenmukuloihin ja lohmareisiin. Lopulta peikko antaa periksi. Se nousee seisomaan jalkojensa päälle ja päättää katsoa mihin ne sen vievät.

Rinnettä alas kulkee ohut vihreä rantu. Ylhäältä virtaa vesinoro, joka taipuu kallion reunan yli, tippuu pienenä virtana suoraan alaspäin ja osuu kiviin, joissa se hajoaa miljooniksi säkenöiviksi pisaroiksi. Peikko irvistää monta virnistystä. Se työntää kouransa putouksen alle ja kerää kämmenkuppiinsa hörpyllisen kirkasta vettä. Se nuuhkii sitä. Se katselee sitä. Se heiluttelee sitä kädessään ja lopulta maistaa. Vesi on hyvää, ja peikko päättää jäädä katsomaan sitä pitkäksi aikaa.

Peikko istuutuu kivelle lähelle kohtaa, jossa vesinoro muuttuu sumupisaroiksi. Peikon ajatukset hyppäävät maahan ja tunnustelevat sammalten pehmeyttä, synnyttävät uusia ajatuksia elämästä ja sen tarkoituksesta. Peikko on aivan hiljaa. Se on monta päivää ja yötä aivan hiljaa ja ihan paikallaan.

Tulee taas uusi päivä. Vesi pärskyy ja aurinko paistaa. Pieni sateenkaari tulee esiin ja kaareuttaa itsensä pisaroiden päälle auringonpaisteeseen aivan peikon eteen. Peikko näkee, miten se venkuloi itseään ja koettelee taitojaan, miten se pyörittelee itseään ja kiertyy oikein ja nurin. Välillä se ojentautuu pitkäksi ja välillä vetäytyy lyhyeksi, se hiipuu, haipuu ja kirkastuu, tekee kaikkea mitä sateenkaaren pitääkin tehdä.

Sitten peikko nappaa sen kouraansa.

Sateenkaari säikähtää ja yrittää päästä karkuun. Peikko pitää siitä kiinni. Sateenkaari kiemurtelee ja koettaa päästä varjoon. Peikko pitää sen auringossa ja rapsuttaa sitä mustalla kynnellään korvien takaa. Sateenkaari rauhoittuu ja jää kuuntelemaan peikon rapsutusta. Peikko kyhnyttää kaarta ja kertoo tarinoita entisistä metsistä. Lopulta sateenkaari rauhoittuu ja kaareutuu peikon syliin.

Sateenkaaren päässä on pienet sarvet ja niiden välissä arkku.  Peikko kaivaa huilun taskustaan, puhaltaa sen tyhjäksi pölystä, herättää nukahtaneet sävelet ja ryhtyy soittamaan. Sävelet helkkyvät huilusta, tervehtivät sateenkaarta ja asettuvat sen viereen soinnuiksi. Ne soivat kehuja sateenkaaren väreille ja kaarelle niin että se on jo aivan hämillään.

Kun peikko lopettaa, se laskee huilun syliinsä sateenkaaren eteen. Sateenkaari kaartuu entisestään, avaa sarvensa ja irrottaa otteensa arkusta. Sävelet juoksevat sen luo ja avaavat kannen. Arkun pohjalla on pieniä onnen hetkiä.

Peikko virnistää ilman irvistystä. Sateenkaari väreilee. Se kertoo, että onnen hetket kasvavat samalla kun se itsekin. Sitten se antaa jokaiselle sävelelle pienen onnen hetken, ja neuvoo näitä säilyttämään sen visusti. Sävelet nousevat ja laskevat ja palaavat peikon huiluun. Peikko sulkee arkun ja palauttaa sen sateenkaaren sarvien väliin. Sitten se rapsuttaa sitä ja lupaa etsiä jostain lisää vettä, että sateenkaari saa kasvaa suureksi.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Sateenkaari

Metsä rapsahtelee peikon mustien jalkojen alla, kun se kulkee pitkin ja poikin pitkin metsää ja kerää sieniä. Metsässä on monta sientä, ja peikko haluaa käydä kysymässä niiltä jokaiselta, mieliikö se tulla peikon keräämäksi. Kun peikon kori on aivan täynnä sieniä, se ottaa ne käteensä ja puristaa rutikuivaksi, mansikan kokoiseksi ja näköiseksi pallukaksi, jonka se sitten käärii vihreään lehteen ja pistää taskuunsa.

Juuri kun peikko pistää keltaista sienipallukkaa talteensa, metsän toisella laidalla jyrähtää ja sade rävähtää maahan. Peikolle tulee kiire. Se antaa sienikorinsa vanhan kuusen pideltäväksi ja lähtee häntä ojossa juoksemaan kohden jyrinää ja myrskettä.

Myrsky riehuu ja taivuttelee puita ja niiden latvoja. Välillä se sivaltaa salamalla muita korkeamman puun kappaleiksi, tai napsauttaa poikki muutaman jäykkäselkäisen puun, joka ei halua taipua sen edessä. Vettä tippuu pilvistä niin että sammalet melkein kelluvat.

Peikko pysähtyy. Se ei mene myrskyn kuritettavaksi, vaan piiloutuu puun taakse odottamaan. Myrsky riehuu tarpeekseen ja alkaa vetäytyä. Se nakkaa vielä jokusen salaman, ravistaa viimeiset sadepisarat pilvistä ja antaa päivälle tilaa paistaa.

Metsän ylle syntyy sateenkaari, joka kurkottaa päänsä ja häntänsä maahan saakka.

Peikko loikkaa esiin piilosta. Se ei kilju, vaikka sen tekee mieli, vaan loikkii hiljaa mättäältä mättäälle kohden sateenkaarta ja koettaa olla pieni ja näkymätön. Sateenkaari venyttelee itseään auringonpaisteisessa tihkussa, se katselee itseään ja värejään, tarkastaa että niitä on oikea määrä ja että ne ovat järjestyksessä, kiillottaa yhtä väriä ja kaventaa toista kunnes toteaa olevansa täydellinen.

Sillä samalla hetkellä peikko nappaa sitä hännästä kiinni ja alkaa kiivetä sen selkään. Sateenkaari pillastuu. Se alkaa teutaroida ja koettaa pudottaa peikon selästään. Peikko ei putoa, vaan kulkee sateenkaarta kuin siltaa. Peikko on kuullut, että sateenkaaren päässä, sen sarvien välissä on arkku, jossa on paljon aikaa kaikkiin asioihin. Sateenkaari haluaa kuitenkin pitää arkkunsa itse. Se kiemurtelee ja longertelee, menee solmuun ja mutkalle ja koettaa saada peikon mustien kynsien otteen heltiämään. Peikko ei anna periksi.

Sateenkaari alkaa huolestua ja se kietoo sarvensa entistä tiukemmin arkun ympärille. Peikko on jo ihan sen niskassa ja koettaa tarttua sarviin. Silloin sateenkaari oikaisee itsensä, karkaa jo poistuvan myrskypilven varjoon ja katoaa sinne. Peikko kierii mukkelis ja makkelis pitkin märkiä mättäitä ja näkee vieriessään, miten sateenkaaren häntäkin katoaa varjoon.

Peikko nousee ja kiertää itsensä kuivaksi. Sitten se irvistää virnistyksen ja ottaa sienikorinsa vanhalta kuuselta, joka on kulkenut peikon perässä sateenkaarimetsälle. Peikko rapsuttaa puuta kiitokseksi ja ryhtyy taas keräämään sieniä. Niitä on vielä paljon jäljellä.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Aamu metsässä

Mies kävelee hämärtyvässä metsässä. Hän harkitsee jokaista yksittäistä askelta erikseen, astuu askeleen kerrallaan. Jokainen askel vie häntä kanervikossa eteenpäin, mutta taaksepäin elämässä. Yhtä helvettiä, hän ajattelee, yhtä saatanan helvettiä. Mutta pian se loppuisi. Kohta ei olisi enää mitään.

Miehen koura puristaa köysivyyhtiä. Köyden toisessa päässä on silmukka, jonka mies on solminut ja purkanut moneen kertaan, sovittanutkin välillä. Köyden karheus nostaa miehen mieleen ajatuksia, joissa hän muistaa olleensa onnellinen. Ja onhan hän onnellinen nytkin, eri tavalla vain. Kohta silläkään ei olisi väliä.

Mänty on käkkärä ja yksi sen oksista kurkottaa jyrkänteen reunan ylitse. Mies pysähtyy siihen. Alhaalla on sammalen peittämiä kiviä. Mies nojaa puun rosoiseen runkoon. Köysi kihelmöi kädessä. Vaimea tuuli viilentää miehen kasvoja. Suopursu tuoksuu. Metsässä rapsahtelee.

– Köydellä? Miksi?

– Se on siistiä, mies vastaa. – Eikä käy liian äkkiä. Siinä tietää itse mitä tapahtuu.

– Ihmiset eivät aina halua tietää, tai ainakaan tuntea mitään.

– Minä haluan.

– Miksi täällä? Miksi valitsit minut?

– Tahdon olla puu, tulla puuksi. Tahdon lahota juurellesi, jotta voit syödä minut ja minä saan olla sinä.

– Köytesi jää puristamaan oksaani ja sinä putoat lopulta alas. Juureni eivät yllä sinne. Muutut sammaleksi.

Mies pyörittelee köyttä kädessään, lyö vyyhdillä reiteensä ja kiroaa. Hän katsoo alas jyrkänteen reunan ylitse. Hän katsoo käkkäräistä mäntyä ja kiroaa.

– Olet varmaan oikeassa, hän myöntää. – En tahdo olla sammal.

– Nojaa minuun. Kuunnellaan ääniä.

Mies istuu maahan ja nojaa selkänsä ja päänsä puun ruskeaa kaarnaa vasten. Hän sulkee silmänsä.

Metsässä rapsahtelee. On hiljaista. Tuuli humisee. Hiljaisuuden takaa kuuluu veden solina ja luhtahuitin sivaltelu. Käpy tussahtaa varvikkoon. On äänetöntä. Heinikossa rapisee. Lehtokertun lavertelu hiipuu kuulumattomiin.

– Taisin nukahtaa, mies toteaa ja nousee seisomaan.

Puu huojuu hiljaisena. Aurinko valaisee latvuksia.

– Menen takaisin, mies jatkaa ja avaa köyteen tekemänsä silmukan. – Vien tämän pois.

torstai 8. marraskuuta 2012

Linja-autossa on tunnelmaa

Karhu odottaa bussia. Bussi on myöhässä. Bussikuski on aavistanut, että karhu voi haluta taas kyytiin. Hän on pysäyttänyt bussin mutkan taakse ja käynyt kurkistamassa. Siellähän se takkuturkki odotti. Hän ei kyllä ottaisi sitä kyytiin. Tekisi mokoma kuitenkin jonkun karhunpalveluksen, muuttaisi bussin taas vaikka saunaksi. Se oli kyllä hyvä sauna, kuski muistelee, ja hymy nostaa hänen oikeaa suupieltään.

Pysäkillä seisoskelevaa karhua alkaa kyllästyttää ja se lähtee kävelemään bussia vastaan. Kuski huomaa tämän ja ryntää bussin ratin taakse. Hän alkaa kääntää bussia kapealla tiellä, eikä välitä vähääkään matkustajien äänekkäistä vastalauseista. Linja-auto on pitkä ja sen kääntäminen vaivalloista. Bussi on poikittain tiellä, kun karhu nykäisee sen oven auki ja nousee kyytiin.

– Minä autan, karhu lupaa, nostaa kuskin pois paikaltaan ja istuttaa vapaaseen penkkiin.

Kuski vastustelee ja sanoo, että karhu ei saa puuttua bussiyhtiön omaisuuteen. Karhu nappaa kojelaudalle jääneen koppalakin päähänsä ja sanoo, että hän on nyt kuski ja näyttää miten linjuria ajetaan. Saman tien se polkaisee kaasua niin että hyrrävoimat melkein kaatavat auton. Matkustajat hurraavat. Kerrankin matkalla sattuu jotain jännittävää.

Karhu rupeaa kääntämään bussia, vilkaisee matkustamoon ja sanoo, että nyt saa lähteä pois jos haluaa. Kukaan ei lähde.

– Sitten mennään, karhu murahtaa ja riisuu turkin päältään. Se meinaa ensin ripustaa sen naulakkoon, mutta vilkaisee sitten kuskia, joka murjottaa penkillään kädet puuskassa. Parilla askeleella karhu on kuskin luona ja ojentaa tälle turkkinsa.

– Pue tuo, se sanoo. – Ole sinä nyt karhu.

Kuski tottelee ja rupeaa karhuksi. Turkki tuo ajatuksen valtavista voimista ja ymmärryksen omista mahdollisuuksista. Olo on ennen kokemattoman kyvykäs. Kun kuski löytää taskusta vielä täyden juomapullon ja hörppää siitä, maailma muuttuu ihan uudenlaiseksi.

Koppalakkinen karhu ajaa bussia paitasillaan. Matkustajat istuvat paikoillaan ja ovat katselevinaan ulos, vaikka jokainen seuraa karhun turkkiin pukeutunutta kuskia ja odottaa tämän tekevän jotain karhusti. Kuski puistelee itseään, hörppää toisen suullisen, nousee seisomaan ja kysyy, onko kenelläkään tupakkia.

Kaikilla on ja kaikki pistävät palamaan, mutta kukaan ei tarjoa kuskille. Tämä pahoittaa mielensä, hörppää pullosta ja kääräisee sätkän lähimmän penkin täytteistä. Etummaisena istuva nuori naismatkustaja vetää sauhut pitkävartisesta piipustaan ja ehdottaa yhteislaulua.

Kuski aloittaa laulun, jossa kerrotaan metsässä myllätyistä sammalista. Yksi kerrallaan matkustajat yhtyvät lauluun. Kun se loppuu, aloitetaan uusi. Kun kaikki karhulaulut on laulettu ja muurahaistarinat kerrottu, aloitetaan kimara alusta. Auto pomputtelee, hyppii ja loikkii, kun karhu polkee kaasua laulun tahtiin.

Linja-auto ajaa pääteasemalle ja sen ovi suhahtaa auki. Ovesta tuprahtava muheva savupilvi nousee sienenä taivaalle ja näkyy hälytyskeskuksessa puheluryöppynä. Savun seasta ilmestyy pitkä jono hymyileviä matkustajia, jotka juttelevat keskenään ja tervehtivät vastaantulijoita. Bussissa karhu laskee koppalakin takaisin kojelaudalle ja hakee turkkinsa kuljettajalta, joka on nukahtanut penkille. Karhu nostaa kuskin takaisin ratin taakse, aikoo ottaa pullonsa takaisin, mutta antaa kuitenkin kuskin pitää sen, kiittää kyydistä ja poistuu matkoihinsa.

tiistai 6. marraskuuta 2012

Naiset

Mirkku ja Taija istuvat keittiössä ja juovat kahvia. Lapset leikkivät keskenään lattialla. Talo on hiljainen lasten satunnaisia kiljahduksia lukuun ottamatta. Taija kastaa pullaviipaletta kahviin.

– Olit oikeassa sen palveluravintolan suhteen, Mirkku tunnustaa ja kaataa itselleen lisää kahvia. – Se ei toiminut. Otatko vielä?

– Otan, kiitos. Kaada vaan, Taija sanoo ja hörppää kuppinsa tyhjäksi. – Hyvää pullaa sinulla. Teitkö ihan itse?

– Se on sieltä ravintolasta. Veijo käänsi koko palveluajatuksen nurinpäin ja nyt se toimii hienosti.

– Että ensin meni nurin ja sitten rupesi toimimaan, Taija naurahtaa. – Hassua.

– Eikös! Tekin voisitte Janin kanssa tulla käymään ihan milloin haluatte. Meillä on nyt täysi itsepalvelu.

– Eikös sellaisiakin paikkoja ole maailma täysi?

– Ei näin täydellisiä. Me ollaan niin innoissamme Veijon kanssa. Me syödään siellä itsekin joka päivä.

– Onko nämä piparitkin sieltä?

– Ovat tietysti.

– Vaikka ne näyttävät ja maistuvat samalta kuin mitä sinä itse olet aina tehnyt.

– Se siinä juuri on ideana. Täysi itsepalvelu, kuule.

– Kerro.

– No katsos. Veijo sen keksi. Asiakas saa juuri sellaista ruokaa mitä tekee. Firma tarjoaa vaan premissit.

– Mitä se tarkoittaa? Taija kysyy ja käy tiristämässä vielä kupillisen Mirkun keittimestä.

– Seiniä ja tilaa, patoja ja kattiloita, pannuja, lautasia ja mitä nyt tarvitaan, sellaista. Tiedäthän sinä mitä ruuanlaitossa tarvitaan. Meillä on oikein keittokirjakirjastokin siellä.

– Ja itse pitää kokata?

– Niin. Asiakkaat ovat ihan innoissaan. Ne pääsevät kerrankin kokkaamaan kunnon vermeillä.

– Ja ruuan jälkeen pitää tietenkin tiskata, vai?

– No ei tietenkään. Tykkäisitkö sinä sellaisesta?

– En tykkäisi. Teillä on sitten kuitenkin tiskaus talon puolesta? Se ei olekaan kokonaan itsepalvelua?

– Ei meillä mitään tiskausta ole. Etkö ymmärtänyt, se on täydellinen itsepalveluravintola.

– Miten se tiski sitten hoidetaan, jollei kerran tarvitse omiaan tiskata?

– Etukäteen. Katsos kun asiakas tulee syömään, se aloittaa siivoamalla itselleen pöydän ja tiskaamalla tarvitsemansa astiat.  Se siivoaa myös hellan ja muut, saa juuri sellaisen ympäristön mistä se tykkää. Ruokaakin se saa laittaa niistä jutuista mitä jääkaapissa sattuu olemaan tai käydä kaupassa hakemassa mitä tarvii.

– Omalla rahalla tietenkin?

– Tietty. Miltäs kuulostaa?

– Kodikkaalta, Taija hymyilee. – Jani on luvannut tarjota minulle juhlaillallisen. Se saakin tuoda minut sinne teidän uuteen ravintolaan.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Miehet

Naiset istuvat hiekkalaatikon reunalla. Mirkun poika leipoo hiekkakakkuja, Taijan poika leikkelee niitä viipaleiksi. Pojilla on juhlat. Lapiot huiskivat ja hiekka lentää. Naisilla on kerrankin aikaa jutella aikuisten juttuja.

– Se on kova poika laittamaan kaikenlaista se meidän mies, Mirkku toteaa. – Nytkin se pisti pystyyn ihan uudenlaisen raflan, kuule.

– Ihan totta, Taija nyökkää. – Se taitaakin olla ihan merkonoomi. Mitäs se nyt taas on keksinyt?

– Kyllä se ekonoomi on. Sellaisen täydenpalvelun ravintolan, kuule.

– Onhan noita nyt ollut ennenkin. Ei siinä mitään uutta ole.

– Se sanoi, että se konsepti on ihan uusi. Täysi palvelu. Ihan täysi. Ruoka syödäänkin vieraan puolesta.

– Ai, mutta sellaistahan on tehty kaikissa sivistysmaissa maailman sivu. Eihän siinä nyt mitään uutta ole. Mutta haluatko kuulla, mitä meidän mies keksi?

– Janiko? Sehän on ihan insinööri, eikös? Jonkun teknisen vempeleen, tietty. Luuletko että niistä jaksaa innostua?

Juuri sillä hetkellä pojat saavat aikaan riidan hiekkalaatikolla. Huuto ja mekastus vie naisten huomion ja he vetävät lapset erilleen ja kertovat, miten leikitään sovussa. Pojat murjottavat hetken, leppyvät ja ryhtyvät ajamaan kilpaa muovisilla autoillaan.

– Niin se meidän Jani, Taija aloittaa, – se rakensi uudenlaisen kiviporan.

– Kiviporan! Mirkku huudahtaa. – Sellaisia kuule on jo. Meilläkin on ainakin kolme.

– Joo’o. Mutta tässä on internet.

– Porassa?

– Niin. Eikö ole hienoa?

– Mitä sillä siinä tekee? Porassa?

– Se hakee rytmit netistä, tietenkin. Jania rupesi näes hermostuttamaan, kun naapuri jyryytti seinään reikiä sellaisella vanhanaikaisella poralla. Se sanoi, että hän laittaa poran, jota kuuntelee mielikseen.

– Mutta että nettipora!

– Niin. Katsos, Jani sanoi, että sillä poralla voi hakea ensin jonkun kappaleen netistä ja sitten se naputtaa sen kappaleen rytmit seinään ja tekee samalla niitä reikiä.

– Ai teiltäkö se kuuluu? Olenkin ihmetellyt, kuka soittaa säkkijärven polkkaa vasaralla.

– Jani vähän innostui. Se on siirtänyt meidän kaikki taulut varmaan jo kolme tai neljä kertaa, ja on se minustakin aika mukavaa.

– Mutta ainakin meidän poika voitti teidän pojan kilpa-ajoissa, Mirkku tuhahtaa ja lähtee hakemaan lastaan, joka työntää autoaan kaukana hiekkalaatikon ulkopuolella.

perjantai 2. marraskuuta 2012

Sataa lunta

Mies ja nainen kävelevät pyörätiellä. Katulamppujen valo heijastuu vastasataneesta lumesta. Pakkasta on muutama aste. Kulkijoiden vasemmalla puolella virtaa joki.

Yhtäkkiä kuuluu kiljuntaa, lähes suoraa huutoa. Kulkijat kääntyvät katsomaan ja näkevät, miten kaksi poikaa laskee pulkalla sivukatua heitä kohden. Pulkka sujahtaa kadun ylitse, jatkaa puistokaistaleen ja pyörätien poikki ja pysähtyy juuri ennen syöksymistään joen partaan ylitse.  Lapset kiljuvat riemusta, nousevat pulkasta ja lähtevät juoksemaan takaisin, tien ylitse ja mäkeä ylös.

– Tuo näyttää vaaralliselta, nainen toteaa. – Ne laskivat melkein jokeen.

– Komennetaanko niitä? mies kysyy.

– Joo. Ehdin jo miettiä, miten ne saadaan kiskottua tuolta hyisestä virrasta. Se ei taitaisi omin voimin onnistua.

– Mennään.

Mies kiskoo naista kädestä ja he rientävät poikien perään. Nämä kulkevat tien vasenta kaistaa ylöspäin. Mäen päällä ajoradalla makoilee kyljellään tyttö, joka nojaa kättään poskeensa. Mies huutaa pulkkaa kiskoville pojille.

– Antaa olla viimeinen kerta, kun laskette tuolla tavoin. Siitä ei ollut kuolema kaukana.

– Ei meitä pelota, toinen pojista kiljuu vastaan.

– Se on oikeasti vaarallista, nainen sanoo. – Voitte jäädä auton alle tai päätyä jokeen.

Pojat kiihdyttävät vauhtiaan. Mies komentaa poikia ja nainen selittää heille, miksi kadun ylitse ja joen kaltaalle laskeminen ei ole hyvä ajatus. Ajokaistalla makaava tyttö nousee istumaan ja ryhtyy neuvomaan poikia.

– Älkää totelko, hän huutaa. – Ne ei ole meidän vanhempia. Ei niitä tarvitse totella.

– Silti kannattaa totella, mies sanoo. – Kun henki vielä pihisee ja voi totella.

Tyttö nousee seisomaan ja lähtee alaspäin poikia vastaan. Hän siirtyy tien syrjään ja tekee lapasen peittämällä kädellään jäkäjäkä-liikettä, jota vielä tehostaa ääntelemällä ja keikuttamalla päätään.

– Kunhan tajuatte mitä olette tekemässä, nainen sanoo. – Tuollaisessa ei ole mitään järkeä.

Pojat ovat pysähtyneet odottamaan tyttöä. Pienempi heistä katselee varpaitaan, vilkaisee tyttöä ja ohikulkevia komentelijoita. Sitten hän heittää pulkan narun kädestään ja sanoo lähtevänsä kotiin. Tyttö suuttuu ja kohdistaa vihansa aikuisiin.

– Toivon, että ette koskaan saa omia lapsia, ettekä ikinä saa komennella ketään, hän kiljuu jo poistuvan parin perään.

– Ainakin yksi pelastui, nainen toteaa miehelle ja nyökkää heidän edellään juoksevan pienen pojan perään.

– Hyvä niin, mies vastaa. – Mutta mitä meidän olisi pitänyt sanoa niille, että ne olisivat kaikki ymmärtäneet?

– En tiedä.

– En minäkään.

Mies ja nainen kulkevat hiljaisina valkeassa maisemassa. Jossain vilkkuvat siniset valot.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Susun näyttely

Peikko kävi salaa katsomassa Susun tekemiä kuvia. Se pilkisti jokaiseen kuvaan ja jutteli niiden kanssa ja kuvat kertoivat sille tarinoita. Sellaisia susullisia, joita peikko on aikaisemmin nähnyt Susun sanasivuilla. Vielä voi muutkin ehtiä näkemään niitä.

Peikko nappasi salaa yhden kuvan yhdestä kuvasta ja ripustaa sen tähän, vaikka ei kysynytkään Susulta lupaa. Peikot ovat näet vähän tuhmia välillä.

Taas peikko narrasi tuhmasti ja ripustikin sen kuvan, jonka Susu on luvannut ripustaa.

lauantai 27. lokakuuta 2012

Automaatti

– Rane täällä, terve. Vieläkö sulla on se hallitunkki? Joutaisiko se lainaan?

– Heitin sen mäkeen, siis kierrätykseen. Mutta jos renkaita meinaat vaihtaa, niin mulla on nykyään siihen paljon parempi systeemi. Tuu kattoon. Vaihdetaan ne sun renkaat samalla.

– Tuun salamana, näillä keleillä matka taittuu tosi liukkaasti.

Rane luiskahtelee kesärenkailla Teuvon tykö. Piharakennus on täynnä kaikenlaisia vempaimia, joita Teuvo on insinööriyttään rakennellut. Rane ajaa rakennuksen päädyssä olevien pariovien eteen.

Teuvo työntää pariovet auki ja viittoo kaveriaan sisään. Rane liu’uttaa auton varovasti kojeiden ja laitteiden väliseen koloon. Teuvo nostaa muutaman maitotonkan sivuun, jotta Rane pääsee ulos autostaan.

– Ei tuossa kyllä mitään renkaita sovi vaihtamaan, hän toteaa.

Teuvo hymyilee ja sanoo, ettei hän niitä aio itse vaihtaakaan, vaan hänellä on konsti, joka vaihtaa. Rane kyseenalaistaa insinöörikonstit ja sanoo, että on niitä jo nähty ja vain jokunen niistä on toiminut odotetusti. Teuvo nyökkää ja toteaa Ranen saaneen monta kertaa avun hänen keksintöjensä avulla, vaikka niillä joskus onkin oma tahto. Hän vakuuttaa, että tämä uusi pelaa kuin tikka.

– No pane käyntiin se, Rane sanoo. – Talvirenkaat ovat takapenkillä.

Teuvo ottaa kännykän taskustaan ja alkaa näppäillä. Kohta piharakennuksen perältä kuuluu humpsetta ja russutusta. Kattoon kiinnitettyjä kiskoja myöden liukuu esiin letkuista ja suuttimista ja muista insinööriajattelun helmistä koostuva sykkyrä. Se laskeutuu Ranen auton päälle.

– Mitä se tekee? Rane hätääntyy. – Minun ainoa auto!

– Kuuntele.

Rane kuuntelee. Kojesykkyrän alta kuuluu maiskahduksia ja lutinaa, kurahduksia ja pörinää. Samalla ympäristöön leviää makea tuoksu.

– Sehän kuulostaa ihan lypsykoneelta, Rane töksäyttää.

– Se onkin. Automaattinen. Ohjelmoin sen kontrollerin uudelleen ja nyt kone osaa vaihtaa renkaita. Se peseekin ne samalla.


Vuodatus taitaa olla rikki...

torstai 25. lokakuuta 2012

Kirpputori

Kirpputori pullistelee esineitä ja tarvekaluja. Kaksi miestä kulkee hyllyjen välissä. Toinen penkoo tavaroita ja uskoo joskus löytävänsä kultakimpaleen. Toinen kuluttaa aikaansa ja ihmettelee roinan laatua ja määrää, miettii mitä kaikkea ihmiset ovat joskus ajatelleet tarvitsevansa.

– Oho, Reino sanoo, kun hän melkein törmää kulman takaa ilmestyneeseen mieheen.

– Ei se... Kah, Reiska. Mitä äijä? Mitäs täällä hiippailet?

– Minä mitään hiippaile, toin vaimon kippoja ja vaaseja ja mitä lie koristeita. Meillä on niitä kaikki paikat täynnä.

– Että Anne laittoi sinut sitten asialle. Taidat olla vähän tossun alla.

– Ei laittanut. Kyllästyin niihin ja toin taas lastin. En sanonut Annelle mitään.

Keijo katsoo vinosti kaveriaan.

– Kannattaako sellainen? Suututat sen ja saat korvillesi.

– Ei se mitään sano. Minä olen tehnyt näin vaikka kuinka monta kertaa, eikä se ole koskaan sanonut halaistua sanaa, nostelee vaan jostain kätköistään uusia kippoja tilalle. Niitä muuten piisaa. Olen kuskannut niitä tänne varmaan jo tuhansittain, ja silti meillä on aina hyllyt täynnä niitä.

– Olet sinä kyllä vähän hullu, Keijo sanoo ja penkoo lattialla lojuvaa sähkötyökalulaatikkoa. Hän nostaa sieltä esiin miniporasarjan, jollaista Reino oli esitellyt hänelle jokin aika sitten, kun miehet olivat viettäneet saunailtaa ja kehuneet kilvan itseään.

– Tämähän on samanlainen kuin se sinun, Keijo jatkaa ja vilauttaa löytöään Reinolle.

Reino vilkaisee vähän sinne päin.

– Tuskinpa, hän tokaisee. – Se minun on tuotu Saksasta, eikä niitä ole täällä muita.

Keijo pistää porasarjan kainaloonsa ja jatkaa penkomistaan. Laatikossa on muitakin varsin hyvälaatuisia työkaluja.

– Tämä on ollut jollain samannimisellä tyypillä kuin sinä, Keijo sanoo ja näyttää Reinolle yläjyrsintä, johon on stanssattu Reinon nimi.

– Näytä! Ais saaa... tämähän on minun.

Reino katsoo Keijon kainalosta pilkistävää miniporasarjaa ja pyytää tätä näyttämään sitä. Keijo näyttää, mutta muistuttaa, että hän on varannut sen itselleen.

– Tämäkin on minun. Aip perrr... pidä hyvänäsi, kun kerran olet noin ahne.

Reino tyrkkää porasarjan Keijolle ja paiskaa yläjyrsimen takaisin laatikkoon niin että helähtää. Miehen niska ja pää punoittavat. Hengitys tuhisee puuskina.

Keijo nauraa ja ojentaa porasarjan kaverilleen.

 – Ei tainnut Annekaan sanoa sinulle mitään, hän hykertelee, – kun se päätti vähän siivota paikkoja.


Tule käymään peikon suolla. Muista jättää käyntijälki.

tiistai 23. lokakuuta 2012

Mutka

Siitä on jo vähän aikaa kun aloitin tämän kertomuksen. Luulin sitä harmittomaksi leikiksi, mutta se ei ollut sitä. En tiedä, onko tämän lukeminenkaan turvallista, mutta en kanna siitä puolestasi huolta, vaan ajattelen, että pystyt itse tekemään päätöksesi ja kantamaan tekojesi seuraukset.

Tarinan alussa tapaamme jäniksen, joka loikkii metsässä. Sinänsä harmiton ilmiö, kunnes joku kysyy millä tavalla se loikkii. Kun yritämme selventää sitä, tapaamme jäniksen, joka loikkii metsässä kuin kumipallo.

Nyt tietysti tästä voisi jo nähdä vaaran merkit ja lopettaa lukemisen tähän paikkaan. Et kuitenkaan tee niin. Voi sinua. Seurataan sitä jänistä vähän pidempään. Se siis loikkii metsässä kuin kumipallo pyöriessään mäkeä ylös kuin telaketjutraktori. Telaketjut tarvitaan siihen että pallo yleensä pääsee mäkeä ylös, eikä valuisi alas kuin vesi hanhen selästä.

Nyt meillä on käsissämme jänis, pallo, telaketjutraktori, hanhi ja jonkin verran vettä. Jos olisin äsken kysynyt sinulta, mikä on niitä mahdollisesti yhdistävä tekijä, niin et olisi tiennyt. En minäkään. Mutta koska tarina nyt etenee tuohon suuntaan, niin mennään sen perässä, hypätään hanhen selästä tippuvan veden virtaan ja annetaan sen kuljettaa meitä kuin ajopuuta teoriassa.

Teoriassa me sitten istumme kahareisin ajopuu-uppotukin päällä ja kuljemme yhä huimempaa kyytiä kohden ajan ja avaruuden kieroutumaa. Koski kohisee, ja kyyti alkaa tuntua pakkotahtiselta. Joka toinen koettaa kääntää tukkia oikealle ja meloo vasemmalla ja toiset toisinpäin. Onneksi kaikki on teoriaa ja varpunen tulee ja kätkee meidät siipisulkiensa kesälomiin, jättää tukin virtaan ja lennättää meidät kalliolle ja jättää sinne kuin nallin.

Tilanne on melkoisen räjähdysaltis, pikku isku tai kipinä, ehkä jopa kiivaat sanat saattavat muuttaa koko maailman toiseksi. Ja usko pois, aina on joukossa joku utelias, jonka mielestä sitä pitää kokeilla ja niin nalleista erotellaan muut pehmoeläimet. Kuitenkin, ennen kuin yhtään nallia ehditään laukaista, joku muistaa että kyse oli vertauksesta ja vielä varsin vanhasta ja fraasiutuneesta, ja me olemme moderneja omasta ja äidin mielestä. Se jää siihen ja me sinne kallion laelle. Ajattele.

Kallion laella on telaketjutraktori, joka on vierinyt sinne ylöspäin kuin se pallo, joka loikkii kuin jänis vai miten se nyt piti olla. Telaketjujen päällä on hyvää tilaa istua ja kokenein menee sarviin ja ajaa traktorin alas. Pelastetut, mikä riemu ja yläpystyhyppely siitä syntyykään.

Alhaalla on metsä ja metsässä loikkiva jänis, jonka tapasimme jo tarinan alussa. Nyt pitäisi olla varovainen. Mutta ei. Taas joku kysyy, miten se loikkii ja pomputtaa kumipalloaan tarinan seinään.  


Saa tulla käymään peikon suolla.

 

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Syksy

Mies istuu yksin aamukahvipöydässä. Ulkona sumu piilottaa metsän ja puut. Kahvi jäähtyy kupissa. Mies tuijottaa ulos. Hänen kädessään on leipäviipale, josta on haukattu kerran. On hiljaista.

Pienen valkoisen koiran muisto tulee miehen tykö. Se nuuhkaisee tämän jalkaa, katselee hetken pää kallellaan ja tönäisee sitten etukäpälillään miehen reittä. Mies hymyilee, taittaa palan leivästään ja ojentaa sen koiralle. Leivänpala putoaa lattialle. Koira tönäisee uudelleen miestä.

– Taidat haluta ulos, mies sanoo ja nousee ylös. – Halutaan yhdessä.

Mies jättää ruuat pöytään ja menee eteiseen. Hän pistää kengät jalkaansa, vetää takin ylleen ja etsii naulasta talutushihnaa. Sitä ei kuitenkaan ole missään.

– No, et tarvitse sitä, mies sanoo koiralle, joka jo odottaa ovella. – Osaat kulkea ilmankin. Tule.

Mies ja koira kulkevat pyörätietä. Koira nuuhkii kaikki tutut paikat. Mies katselee ystävänsä touhuamista ja hymyilee. Metsässä koira kiitää pitkin polkuja ja loikkii kivien ja maassa makaavien puunrunkojen ylitse. Se on aina niin iloinen, mies ajattelee ja astelee pitkin keltaisten lehtien peittämää polkua. Koira kulkee välillä edellä ja tulee välillä perässä päästämättä koskaan miestä näkyvistään.

Keskellä metsää on niitty, jossa mies ja koira ovat monesti katselleet perhosia. Nyt niitty on tyhjä. Mies jää seisomaan sen reunaan. Koira kirmaa ympäriinsä ja jahtaa keltaisia perhosia, vilkaisee välillä miestä ja jahtaa taas. Sitten se tulee miehen luo.

Mies kyykistyy. Koira painaa päätään miehen jalkaa vasten. Mies rapsuttaa koiraa kaksin käsin niskasta ja korvien takaa.

– Minulla on sinua niin ikävä, mies sanoo muistolleen. – Niin ikävä.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Sirkuskarhu

Karhu kulkea jöllistelee pitkin pikitien reunaa. Maitolaiturin kupeeseen on niitattu kirjava juliste, jossa kerrotaan klovneista, akrobaateista, leijonankesyttäjästä, elefantista ja sirkustirehtööristä. Karhu vilkaisee taskunauristaan, nostaa sen korvalliselleen ja kääntää siihen lisää vetoa. Se tarkistaa esitysajat ilmoituksesta ja päättää ehtiä näytäntöön.

Tie vie karhun sirkusteltalle. Teltan ympärillä on pelikojuja ja niiden takana sirkuslaisten asuntovaunuja. Yhdessä kojussa seisoo nainen, joka pitää paksua narunippua olallaan. Ihmiset käyvät kiskomassa narusta ja saavat vetopalkaksi esineen, joka heilahti narusta vedettäessä.

Karhu päättää vetää narua. Se menee kojulle ja käy jonoon. Kun ihmiset huomaavat, että jonossa on karhu, kaikki antavat sille paikkansa ja karhu pääsee heti koettamaan onneaan. Narunainen vipuaa hymyn kasvoilleen ja tarjoaa narunippua vedettäväksi. Karhu ottaa nipun kouraansa ja vetää. Kaikki pikkuesineet hyppäävät ylös. Vain suuri pehmokani ja sen vieressä istuva lentävä lehmä jäävät paikoilleen.

Karhu ei huoli palkintoa, vaan lähtee katsomaan näytöstä. Sirkusteltan ovella on lipunmyyjä, joka komentaa karhua ostamaan lipun. Karhu kaivaa lompsan taskustaan, poimii sieltä kolme käpyä ja antaa ne lipunmyyjälle. Lipunmyyjä siirtää kävyt kassaan ja antaa karhulle lipun, toivottaa hyvää näytöstä ja sanoo, että lipulla voi käydä ennustajan luona vielä näytöksen jälkeen.

Karhu kömyää telttaan ja kiipeää laudoista kasatun katsomon kolmannelle riville. Se käy istumaan ja ottaa kourallisen paukkumaissia naapurin tötteröstä. Naapuri suuttuu ja sanoo, ettei noin vain saa syödä toisen nameja, vaikka kuinka olisi sirkuslainen ja pukeutunut karhuksi. Karhu sanoo, että naapuri on varmaan oikeassa ja palauttaa paukkumaissit tötteröön valmiiksi pureskeltuina.

Esitys alkaa. Sirkustirehtööri juoksee areenalle silinterihattu päässä. Hän julistaa sirkuksen olevan maailman parhaan ja kehaisee kaikki sirkuslaiset. Näytös alkaa. Karhu katselee akrobaattien rimpuilua köysissä, kuuntelee klovnien hassutteluja ja haistelee areenalla laukkaavia hevosia. Hevosia hermostuttaa ja ne hirnuvat leijonia apuun.

Leijonat tulevat. Niiden kaulassa on panta ja siinä paksu nahkahihna, jonka toisessa päässä roikkuu leijonankesyttäjä. Leijonankesyttäjällä on mukanaan tuoli. Hän laittaa sen areenan keskelle ja istuutuu siihen. Toinen leijonista tuo hänelle vissyvettä ja toinen tarjoaa paksun sikarin. Sitten ne käyvät pitkäkseen tuolin eteen, jotta leijonankesyttäjä saa lepuuttaa jalkojaan niiden selässä.

Leijonien läsnäolo rauhoittaa hevosia ja ne saavat oman ohjelmanumeronsa vietyä lävitse, vaikka ratsastajat lopulta ovatkin yltä päältä sahanpurussa ja pölyssä. Yleisö nauraa niin, että klovnit rupeavat kadehtimaan taitoratsastajia ja käyvät heittämässä kaikki kuperkeikkansa areenan reunalle.

Karhun rupeaa tekemään mieli sikaria. Se kysyy naapurilta, saako noin vain mennä hakemaan sikarin leijonankesyttäjältä. Naapuri lupaa ja sanoo, että sellainen on ihan tavanomaista. Karhu nousee ja lähtee kohden areenaa, nuolaisee vielä huuliaan mennessään.

Samaan aikaan sirkustirehtööri kuuluttaa, että on väliaika ja väliajan jälkeen areenalle saapuu maailman vahvin mies ja kaksi parrakasta naista. Karhu kysyy missä elefantti viipyy, ja kun tirehtööri tunnustaa, että siitä on tehty makkaraa jo kauan sitten, niin karhua alkaa hermostuttaa. Se sanoo, että julisteessa kyllä mainittiin elefantti. Leijonat vetäytyvät areenan takimmaiseen nurkkaan. Tirehtööri säikähtää ja sanoo, että makkaraa on vielä jäljellä ja että karhu voisi saada sitä vaikka koko pötköllisen.

– Ja kaksi sikaria, karhu ehdottaa.

– Ja kaksi sikaria, tirehtööri lupaa.

Karhu suostuu. Avustaja tuo metrin mittaisen makkaran karhulle ja sanoo sen olevan oikeasti norsun kärsä, joka on täytetty sen hännällä. Tirehtööri tarjoaa sikarit omistaan.

Karhu nuuhkaisee saamisiaan ja sanoo saaneensa tarpeekseen sirkuksesta, lähtevänsä pois kunhan käy ensin kuulemassa ennustajan luona huomisen uutisia.


Peikko on loikannut uudenlaiseen suohon. Saa tulla mukaan, jos haluaa tai tykkää. Saa myös kertoa, mitä ajattelee ja mikä olisi kaikkein kivintä tai kovinta.


Tämä on peikon 1212. tarina. Virnistys niille kaikille.


keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Varas

Hississä oli kaksi pukutyyppiä. Nyökkäsin heille, kun astuin sisään ja ovi sulkeutui jäljessäni. Kumpikaan ei vastannut. Vein molemmilta lompakon, tyhjensin ne maksuvälineistä ja palautin omistajiensa taskuun. Saivat, mitä ansaitsivat, ajattelin.

Hyppäsin ulos seuraavassa mahdollisessa kerroksessa ja nakkasin luottokortit roskikseen. Niistä olisi saanut muutaman euron, mutta en ollut pikkurahan tarpeessa. Setelit työnsin taskuuni ja poistuin rakennuksesta.

Ulkona koiraparkissa oli harmaankarhea kirpputurkki. Päästin sen irti. Koira ihmetteli hetken, mutta läksi sitten omille teileen. Katselin sen menoa ja jäin odottamaan, halusin tietää mitä tapahtuisi, kun koiran omistaja huomaisi elikon kadonneen.

Nainen ei ollut enää ihan nuori, vaikka olikin sievä ja kalliisti puettu. Hän kiljui ja ryntäili ympäriinsä. Kysyin, mikä on hätänä ja voinko tehdä jotain hänen hyväkseen.  Hän huusi koiransa perään, se oli kuulemma hänen ainoa ystävänsä. Lohdutin häntä ja sanoin, että joudan hyvin etsimään koiraa hänen kanssaan.

Meni siihen vähän aikaa, mutta ajattelin että panostus kannattaa. Ja kannattihan se. Piski löytyi vähän matkan päästä ja tuli kutsuttaessa naisen luokse, heilutti vielä häntäänsä ja tuntui hyväksyvän minutkin. Eikä ihme. Olinhan tarjonnut sille hetken vapautta.

Sain kutsun kahville. Tietenkin hyväksyin. Nainen ja piski asuivat lähistöllä uuden talon kattohuoneistossa. Se oli täynnä taidetta ja kirjoja. Kahvi tarjottiin ohuista posliinikupeista. Pienellä lautasella oli käsin tehtyjä suklaakonvehteja. Kermakko ja sokerikko olivat hopeaa, samoin kahvilusikat.

Nainen tarjoili kahvin lasisesta pressopannusta. Hän sanoi, että kahvi maistuu haudutettuna paljon paremmalta kuin suodatettuna. Nyökyttelin ja olin samaa mieltä. Kehuin hänen hyvää makuaan ja sujautin yhden konvehdin piskille. Nainen oli otettu imartelustani. Hän kysyi, ottaisinko lasillisen, ja minä lupasin. Kun hän siirtyi baarikaapille ja kääntyi selin, kaivoin tipat valmiiksi esille.

Lasi oli kristallia. Nainen katsoi silmiini ja vihjaisi, että muutakin herkkua voisi olla tarjolla. Olin tietenkin ilahtuvani. Kohotin lasini, johon nainen oli kaatanut kullan keltaista nestettä, hymyilin ja olin myötämielinen. Sekoitin tipat naisen juomaan.

Hän tipahti saman tien. Pengoin joka paikan. En viitsinyt ruveta kantamaan tauluja tai hopeita. Korutkin saivat jäädä, paitsi sormukset, jotka syötin suklaan seassa piskille. Naisen käsilaukussa oli setelinippu, samoin työpöydän laatikossa. Korjasin ne talteen. Rupesin tekemään lähtöä, mutta vilkaisin vielä taakseni.

Nainen oli nätti retkottaessaan sohvalla. Nuolaisin huuliani. Hänen hameensa oli noussut lanteille, eikä peittänyt juuri mitään. Näin yllätyksen, jonka hän oli minulle varannut. Hymyilin, kun lähestyin naista. Huomenna hän ei muistaisi tästä mitään.

Ensimmäiseksi oikaisin hänet sohvalle ja asettelin sohvatyynyn pään alle. Niin kaunis nainen. Sitten tartuin hänen hameeseensa ja suoristin sen. Riisuin kengät hänen jaloistaan ja peittelin hänet sohvan selkänojalta ottamallani shaalilla. Varmistin, että hänellä on hyvä. Poistuin ja painoin oven lukkoon perässäni.


Peikko on loikannut uudenlaiseen suohon. Saa tulla mukaan, jos haluaa.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Piparkakkutalo

– ...ja kun paha noita ryömi uuniin, Kerttu laittoi uuninluukun kiinni ja juoksi vapauttamaan Hannun. Sen pituinen se.

Lasten isoäiti sulkee kirjan ja laskee sen helmaansa. Sitten hän katsoo lapsia silmälasiensa ylitse, hymyilee ja alkaa nousta ylös.

– Mummo! Lue viälä yksi satu. Ne on nii kivoi.

– Mummon pitää ehtiä linja-autolle. Äitinne tulee kohta kotiin, olette sen hetken tässä nätisti keskenänne. Eikös?

– Ää’ä. Ihan mälsää.

– Leikitte vaikka jotain. Teillä on lelujakin vaikka kuinka. Noh. Olkaas nyt kiskomatta.

Isoäiti vetää palttoon niskaansa ja solmii ryhtinauhan kiinni ennen kuin käy napittamaan takkiaan. Hän vilkuttaa lapsille, lupaa tulla taas toisena päivänä lapsenlikaksi ja sulkee oven perässään. Kolme lasta jää keskenään pieneen asuntoon.

– Rakennettaisko leekoil?

– Eiku leikitää pikkuelukoil. Miä haluun leijonan.

– Hei. Miä keksin! Leikitää Hannuu ja Kerttuu.

– Joo, miä oon Hannu.

– Ja miä Kerttu.

Kuopus saa olla kaikki muut hahmot. Ensin lintu. Hannu ja Kerttu kulkevat metsässä ja murentavat monta leivän viipaletta lattialle. Linnun pitää syödä ne kaikki, etteivät Hannu ja Kerttu osaa kotiin vaan joutuvat jäämään noidan luo. Sen jälkeen kuopuksesta tulee noita ja hän saa ruokkia Hannua, joka istuu vankina keittiön tuolin pienojen takana.

– Nyt tää pistää sen noidan uunii, Kerttu sanoo ja avaa uuninluukun. – Mee tonne.

– En taho!

– Hannuu! Tuu apuu. Noita ei haluu mennä uunii.

Hannu ja Kerttu yrittävät yhteisvoimin tunkea noitaa uuniin, mutta tämä pitelee vastaan uunin reunoista, kiljuu ja potkii minkä ehtii.

– Saat banaanii, Hannu lupaa.

– Selvä, noita ilahtuu ja kapuaa saman tien uuninluukusta sisään.

Hannu ja Kerttu sulkevat uuninluukun, palaavat makuukammariin ja ryhtyvät leikkimään muita leikkejä. Kun äiti tulee kotiin ja laskee lapsensa, hän huomaa yhden puuttuvan. Keittiön uunista kuuluu kuitenkin laulua. Äiti kurkistaa uuniin.

– Ei saa avata, kuopus kiljuu uunista suu täynnä banaania. – Tää noita ei oo viälä kypsä.  


Peikko on loikannut uudenlaiseen suohon. Saa tulla mukaan, jos haluaa.

 

lauantai 13. lokakuuta 2012

Puisto

Sataa taas vettä. Pitkään harmaaseen sadetakkiin verhoutunut mies kävelee puistossa ja taluttaa pientä valkeaa koiraa. Koira ehdottaa miehelle, että he istuisivat hetken ja katselisivat ohi kulkevia narttuja, ehkä vähän viheltäisivätkin niille, tai haukkuisivat.

Mies suostuu. Sade virtaa yhä runsaammin. Mies istuutuu sateen kastelemalle penkille, koira penkin viereen. Molemmat katselevat sateen seassa kiiruhtavia ohikulkijoita. Nainen on pukeutunut punaiseen sadeasuun ja lähestyy penkkiä pienen mustan koiran kanssa. Mies viheltää vaistonvaraisesti. Nainen kääntyy ja tulee seisomaan miehen eteen, läväyttää tälle tukevan korvapuustin ja istuutuu viereen. Koirat katsahtavat toisiinsa, vilkaisevat ihmisiään ja lähtevät hoitelemaan omia asioitaan.

– Sataa, toteaa mies.

– Niin tekee. Tykkään sateesta.

– Miksi?

Nainen kohauttaa olkapäitään ja nostaa kasvonsa ylöspäin. Vesi virtaa naisen kauluksesta sisään.

– On vähän kylmä, hän sanoo.

– Otatko makkaraa? mies kysyy.

– Otan.

Mies kaivaa makkarapaketin taskustaan, käärii sen auki ja antaa yhden makkaran naiselle.

– Se on kyllä koiran makkaraa, mies sanoo ja ottaa itselleenkin yhden.

– Tykkään koirista.

Nainen haukkaa makkarasta ja mutustaa sitä. Mies tekee samoin. Kumpikaan ei sano mitään, ennen kuin makkarat on syöty.

– Koirat voivat kyllä harmistua, mies sanoo ja näyttää tyhjentynyttä makkarapakettia naiselle. – Makkara loppui.

– Minulla on lisää, nainen tunnustaa, nostaa lätäkössä seisseen kassin syliinsä ja puristaa sitä.

– Miksi löit minua? mies kysyy. – Söit kaikki makkaratkin.

– Sinä vihelsit minulle.

– Tietenkin. Teit minuun vaikutuksen ja halusin sinun tietävän sen.

– Kyllä minä sen ymmärsin. Siksihän minä istun tässä sinun vieressäsi. Mutta sinä vihelsit. Itse.

– Mitäs minun sitten olisi pitänyt tehdä? Haukkuako?

– Koirat ovat sitä varten. Odotas.

Nainen nousee seisomaan ja kutsuu koiraansa. Vähän matkan päästä kuuluu vastaus ja kohta koirat tulevat kylki kyljessä ihmistensä luo. Nainen murahtaa. Musta koira istuu sateen kastelemaan maahan, työntää oikean etutassunsa suuhunsa ja vislaa niin, että kuka tahansa elokuvien tehostemies olisi kateellinen.


Peikko on loikannut uudenlaiseen suohon. Saa tulla mukaan, jos haluaa.

torstai 11. lokakuuta 2012

Lapsilukko

Mustakulmainen nainen, jolla on pitkä pikimusta suora tukka, kävelee kodinkonekaupassa ja tutkii esillä olevia sähköuuneja. Nuori miesmyyjä huomaa naisen sorjan varren ja kiirehtii tämän luokse ennen kuin kukaan muu kollegoista ehtii. Tämä on nyt hänelle, hän on niin väsynyt kiukkuisiin perheisiin, jotka ottavat yhteen myymälässä ja riitelevät siitä, millaisen uunin he tarvitsevat. Ja kaikki osapuolet koettavat aina saada myyjän omalle puolelleen. Tee siinä sitten kauppoja ja pidä asiakkaat tyytyväisenä. Tämä mustapukuinen nainen on selvästi eri maata, eikä se ainakaan yksinään käy riitelemään kesken kaupanteon.

– Uuniakos sitä? myyjä kysyy ja vetää henkeä. – Löytyykös sieltä sopivaa?

Nainen katsoo miestä ja tämä tuntee sulavansa. Alennusta, hän miettii. Tämä nainen tarvitsee alennusta. Hän antaisi. Hänellä olisi tälle naiselle annettavaksi alennusta vaikka kuinka paljon.

– Nämä ovat kovin pieniä, nainen vastaa. – Eikö teillä ole suurempia?

– Tämä on kyllä ihan standardimoduulimitta, mies selittää. Ei nykyisiin keittiökalusteisiin tämän suurempia mahdu.

– Tarvitsen suuremman. Minulta särkyi muutama kattotiili.

Myyjän ilme ei värähdäkään.

– Nämä eivät sovellu savitiilien polttamiseen. Lämpötila ei millään riitä. Ymmärrättehän?

– Sanoinko jotain savesta? Sanoin että nämä ovat liian pieniä kattotiililleni. Tarvitsen suuremman.

– Sitten siirrytään tuonne suurkeittiöpuolelle. Tähän suuntaan olkaa hyvä.

Mies johdattaa naista toiselle osastolle. Hän kääntyy vähän väliä katsomaan seuraako nainen. Tämän askeleet ovat aivan äänettömät, vaikka lattia on sileää kiveä ja naisella korkeat korot.

– No niin. Mitäs sanotte tästä? Siinä on kokoa ja näköä. Tehoakin on ihan eri tavalla kuin noissa kotitalouksille tarkoitetuissa malleissa. Tämä on paras uuni mikä meillä on.

Nainen kiertelee ja katselee uunia, avaa ja sulkee luukkua ja mittailee uunin tilavuutta katseellaan.

– Eikös ole hyvä? myyjä kysyy.

– Ehkä siinä piparkakut paistaisi, nainen myöntää. – Mutta luukussa ei ole lapsilukkoa.

– Lapsilukkoa? Mutta eihän suurtalousuuneissa tarvita mitään lapsilukkoja.

– Minä tarvitsen, nainen hymyilee. – Muutenhan lapset voivat päästä uunista ulos ja juosta karkuun.


Ai niin. Peikko on loikannut uudenlaiseen suohon. Saa tulla mukaan, jos haluaa.