Mies istuu yksin aamukahvipöydässä. Ulkona sumu piilottaa metsän ja puut. Kahvi jäähtyy kupissa. Mies tuijottaa ulos. Hänen kädessään on leipäviipale, josta on haukattu kerran. On hiljaista.
Pienen valkoisen koiran muisto tulee miehen tykö. Se nuuhkaisee tämän jalkaa, katselee hetken pää kallellaan ja tönäisee sitten etukäpälillään miehen reittä. Mies hymyilee, taittaa palan leivästään ja ojentaa sen koiralle. Leivänpala putoaa lattialle. Koira tönäisee uudelleen miestä.
– Taidat haluta ulos, mies sanoo ja nousee ylös. – Halutaan yhdessä.
Mies jättää ruuat pöytään ja menee eteiseen. Hän pistää kengät jalkaansa, vetää takin ylleen ja etsii naulasta talutushihnaa. Sitä ei kuitenkaan ole missään.
– No, et tarvitse sitä, mies sanoo koiralle, joka jo odottaa ovella. – Osaat kulkea ilmankin. Tule.
Mies ja koira kulkevat pyörätietä. Koira nuuhkii kaikki tutut paikat. Mies katselee ystävänsä touhuamista ja hymyilee. Metsässä koira kiitää pitkin polkuja ja loikkii kivien ja maassa makaavien puunrunkojen ylitse. Se on aina niin iloinen, mies ajattelee ja astelee pitkin keltaisten lehtien peittämää polkua. Koira kulkee välillä edellä ja tulee välillä perässä päästämättä koskaan miestä näkyvistään.
Keskellä metsää on niitty, jossa mies ja koira ovat monesti katselleet perhosia. Nyt niitty on tyhjä. Mies jää seisomaan sen reunaan. Koira kirmaa ympäriinsä ja jahtaa keltaisia perhosia, vilkaisee välillä miestä ja jahtaa taas. Sitten se tulee miehen luo.
Mies kyykistyy. Koira painaa päätään miehen jalkaa vasten. Mies rapsuttaa koiraa kaksin käsin niskasta ja korvien takaa.
– Minulla on sinua niin ikävä, mies sanoo muistolleen. – Niin ikävä.
Niin koruton ja kaunis! Tämä kertomus.
VastaaPoistaEn lakkaa koskaan ihmettelemästä, missä he ja ne kaikki ovat, jotka vasta vähän aikaa sitten olivat tavoitettavissa, mutta ovat nyt kadonneet.
Heräsin tänä aamuna uneen, jossa huusin siskoni nimeä. Hän kuoli joku vuosi sitten äkilliseen sairauskohtaukseen, enkä vieläkään ymmärrä, miksi hän ei ole tavoitettavissa. Keräsin itselleni hänen kuolemansa jälkeen kaikki hänen muistiinpanonsa. Niistä kävi ilmi, miten hän oli koulukiusattu ja koki vielä ensimmäisessä työpaikassaan ahdistelua. Ei hän koskaan niistä puhunut. Nyt hän puhuu. Enkä tahdo kestää sitä.
Eläimiin ihminen kiintyy kuin ihmiseen. Niitä, joita on ruokkinut, ei voi unohtaa. Meillä oli koira, joka kuoli pois. Hamsteri, joka kuoli pois. Undulaatti, joka oppi sanoja, kuten päiväkirja, terve!, mitäkuuluu: kuoli pois.
Mutta meillä käy nykyisin vierailulla kokonainen lauma eläimiä. Pihassa hyppelee lintuja omenapuun oksilla, pihlajissa on vilskettä, ja eilinen tuttavuus oli varpuspöllö, joka lensi ikkunaan ja tuupertui. Mies toi sen kouriensa välissä sisälle. Se pyöritti päätään. Kun hän laski sen ulko-ovella irti, se lähti välittömästi lentoon. Sitä ei ole sen koommin näkynyt, mutta jälki siitä jäi, niin kuin kaikista muistakin kadonneista, niin ihmisistä kuin eläimistä. Saattavat ilmestyä unessa. Tai mielessä muistikuvina. Tuo kertomuksen koira-kaveri on mainio esimerkki mielikuvituksen voimasta.
Voi ei. Pienet valkoiset jättävät paljon kokoaan suuremman ikävän jälkeensä..
VastaaPoistaTodella kaunis alku ja loppu, vähän sellainen kuin juuri nyt ovat joulukuun aamut, sinisiä, siten kuin ei milloinkaan muuten
VastaaPoista"Pienen valkoisen koiran muisto" - miten eläviä voivatkaan muistot olla.