Joulupukki

Eno korkkasi heti aattoaamuna. Äiti tuhahteli, mutta oli salaa mielissään. Perinteet olivat hänelle tärkeitä.

Kun pullo vajeni, enon naama alkoi punoittaa ja hän itse myhäillä. Pian hän hohotti kaikelle. Illan suussa hän vaihtoi ylleen ikäkulun punaisen puvun ja valtasi parhaan tuolin. Pitkä valkea parta tutisi, kun ukko komensi meitä tyttöjä laulamaan ja istumaan polvelle hänen taputeltavikseen.

Loppuviimmeeksi eno antoi meille suklaata – ja piiskaa paljaalle pyllylle, tietty. Hou hou.

Jouluvieras

– Meidän Pekka tulee jouluksi kotiin, mummo kehuu hoitajalle. Tämä kohentaa vanhuksen pielusta ja myöntelee. Vanha nainen on odottanut poikaansa koko syksyn aina siitä lähtien, kun sairaus kaatoi hänet vuoteeseen.

– Pekka on kunnon poika. Se asuu oikein pääkaupungissa missä herratkin.

Joulu tulee, ja mummo odottaa edelleen poikaansa. Miestä ei näy eikä kuulu.

– Pekka tulee sitten ensi jouluna, mummo sanoo, sulkee kostuneet silmänsä eikä enää koskaan avaa niitä.

Joulurakas

Rakas joulupukki. Toivottavasti sinulla menee hyvin joulumuorin kanssa. Minä olen ollut vähän yksinäinen siitä lähtien, kun vaimo kyllästyi ja lähti. Siitä on jo monta vuotta, ainakin kahdeksan. Jouluna on niin kovin surullista olla yksin. Minä kaipaan kumppania, ja täällä pitäisi siivotakin ja viedä roskat, kun mihinkään ei enää mahdu yhtään pussia. Tuotko minulle joulumuorin vaikka vain lainaan aatoksi? Sehän joutaisi, kun sinäkään et ole silloin kotona.

Joulukarkki

Se oli isomummon peruja, aarre, jonka hän oli herrasväessä piikoessaan saanut, hieno hopeapaperiin ja sellofaaniin kiedottu karamelli. Iso­mummo oli solminut rihman makeiseen ja ripustanut sen kuuseen joka joulu. Koko kylä oli ihmetellyt namun hienoutta ja nähnyt unta sen syömisestä.

Äitini jatkoi samaa perinnettä. Sain lapsena monesti kynsilleni, kun yritin syödä karkin. Iskää huvitti.

Nyt namu mokoma roikkuu kuudetta vuotta minun kuusessani. Tänä jouluna minä syön sen. Ihan varmasti.

Joulusika

– Huomenta rouva. Olen päättänyt, että te saatte syödä minut tänä jouluna.

– Hyi. Yök. Sika. Pois. Minä en edes syö lihaa.

– En minä olekaan lihaa, vaan mielikuvitusta. Tosin vielä eilen kuvittelin itseni lihaksi, nyt olen selvästi vaahtokarkkia.

– Vaahtokarkkia? Se on hyvää.

– Varsinkin paahdettuna. Rouva on hyvä ja maistaa tästä vaikka sorkan.

– Erisherkullista. Jospa minä sitten syön teidät. Saanhan tarjota vieraillenikin?

– Totta kai.

– Mukavaa. Tulee kerrankin erilainen joulu.

Joulukoira

– Rouva, mies puhuttelee ohikulkevaa iäkästä naista. – Saanko antaa teille joululahjan?

Nainen pysähtyy, tihrustaa vanhaa miestä ja tämän resua olemusta.

– Mikäs se olisi?

– Vanha koira. En pysty enää ruokkimaan sitä.

– Koira! nainen ilahtuu. – Tottahan toki.

Mies kulkee naisen rinnalla tämän kotiin. Perillä hän ottaa taskustaan talutushihnan ja ojentaa sen naiselle. Sitten hän kietoo kaulapannan kaulaansa ja nukahtaa eteisen lattialle.

Joululahja

– Tää olis noita, Maisu sanoo ja osoittaa piparitalon edessä seisovaa pipari­ukkoa.

– Eikä olis, noidat on akkoja, Matti korjaa. – Tää on noita.

– Eikä oo. Se on Kerttu. Ja toi risa on Hannu. Ja nyt ne menee noidan luo.

– Ja noita paistaa ne, Matti sanoo ja työntää piparit kynttilän­liekkiin. Käry nousee.

– Eikä! Ne rikkoo tän talon ja karkaa.

– Nii rikkookin. Näin!

– Ei kun näin!

– Tulkaapas lapset! äiti huhuilee eteisestä. – Lähdetään viemään pipari­taloa mummulle joulu­lahjaksi.

Joulukinkut

Sikalassa valmisteltiin joulua. Punaisia omenia oli koreittain. Seinille oli ripustettu valokuvia joulukinkuista.

– Onko paras onni olla joulukinkku? Putte kysyi emältään ja katseli kuvaa muhkeasta sinappihunnutetusta kinkusta.

– Niin on ihminen opettanut. Ja onhan se hienompaa kuin kuolla turhaan.

– Sitten tehdään sen mukaan, Putte totesi ja kävi pistämässä kasvatti-ihmisensä, leikkasi ruhosta molemmat kinkut ja toi ne yhteiseen juhlapöytään.

Jouluhaamu

Roope heräsi siihen, että haamu istui hänen sänkynsä reunalla ja kaivoi nenäänsä.

– Et pyyhi sitä minnekään, Roope äyskähti. – Miksi sinä olet taas täällä?

– Minulla on tylsää. Kukaan muu ei muista minua.

– Joten tulit minun vaivoikseni?

– Kun on joulu ja kaikki. Olisiko riisiryynipuuroa ja väskynäsoppaa?

Siinä ne sitten istuivat, mies ja haamu, söivät puuroa ja soppaa. Aika muuttui muistoksi, soppa kuivettui kupin pohjalle ja tuli uusi joulu.

Joulukoivu

Matti on lähtenyt iskän kanssa metsään varastamaan joulukuusta. Lumi narskuu nullien alla, Matti kantaa sahaa ja iskä rukkasia.

Aukealla, kuusten keskellä humisee koivu täydessä lehdessä.

– Iskä, kuuntele sitä. Se haluaa olla joulupuu.

– Koivut ovat juhannuspuita.

– Mutta se sanoo, että se on säästänyt lehtensä meitä varten ja että ne muuttuvat jouluna kullaksi.

Jouluaattona koivu varistaa kellastuneita lehtiään lahja­paketti­röykkiön ylle. Iskä ja Matti miettivät, mitä joulu oikeasti on.

Jouluostoksilla

– Onko joulupukki oikeasti olemassa, äiti? Maisu kysyy tavaratalon leikki­kalu­osastolla.

– Totta kai.

– Sitten minä haluan kaikki lelut täältä ja muistakin kaupoista.

– Siihen meillä ei ole varaa, lapsikulta. Isäsikin jäi juuri työttömäksi.

– Joulupukkihan ne maksaa, äiti. Sinähän sanoit, että se on totta!

Joulupupu

Metsämökin ikkunasta kurkkii tonttu, ja piipusta nousee savu. Tonttu kulkee huolestuneena edestakaisin. Jänis ei ole käynyt viikkokausiin.

Ovelta kuuluu koputus, tonttu avaa, ja jänis työntyy sisään. Sen kainalossa on kylmän kohmettama metsämies.

– Miksi tuon tänne toit? tonttu kysyy. – Sehän on vainonnut sinua vuosikausia.

– On joulu ja ihmisillä hyvä tahto, jänis sanoo. – Se saa passata meidät nyt piloille.

---

Tämä on peikon joulutarinakalenterin ensimmäinen luukku. Aattoon asti uusi luukku joka toinen päivä, joka toinen päivä on peikoton.

Automaatit

– Tämä on kyllä kätevä vehje, Pentti toteaa ja ravistaa äly­korttiaan setelin­jakelijan edessä. – Ravistus ja automaatti antaa kymppi­tonnin pieninä seteleinä.

– Joo. Minä olin suunnittelemassa sitä, Liisa sanoo. – Kun ravistat korttia vaaka­suuntaan, niin automaatti antaa saman summan yhtenä setelinä.

– Ihan totta? Ootas. Niin tuleekin. Nuo tonnin setelit ovat kyllä aika mitättömiä, niitä tulee välillä syötettyä sorsille. Niille maistuu.

– Ne on tehty riisi­paperista ja paino­muste on mustikkaa ja mansikoita.

– Minä jo ihmettelin, Pentti sanoo ja tunkee tuhat­lappusen suuhunsa. – Ei hassumpaa.

– Ei ollut ihan viisas veto tuo. Tulee mahan­puruja ja umpi­suoli sanoo poks.

Miehen maha kurahtaa ja hän taittuu kaksin­kerroin, vajoaa kadulle ja potkii, voihkii ja voivottaa.

– Älä huoli, Liisa sanoo. – Meillä on tässä lähellä uusi lääkäri­automaatti.

Pentti ei saa sanaa suustaan. Liisa kutsuu kotti­kärryn. Se kaappaa Pentin aisoilleen ja kulkee Liisan perässä uutuuttaan kimaltelevalle automaatille. Pentti puskee kylmää hikeä ja helpottaa oloaan laskemalla kaasua.

– Jätä siihen, Liisa sanoo ja nakkaa kärrylle pari tonnia. Sen kassa kilahtaa ja kärry ajaa syrjä­kujalle odottamaan seuraavaa kuskattavaa. Pentti ähisee, istuu maassa ja nojaa automaattiin.

– Nouse nyt ylös siitä. Liisa neuvoo Penttiä. – Sinun pitää työntää pääsi tuohon diagnoosi­reikään.

Pentti ulisee, puhkuu ja kurisuttaa mahaansa, mutta pääsee jaloilleen ja saa päänsä Liisan osoittamaan aukkoon. Reiän kaulus puristuu miehen kaulan ympärille. Kone raksuttaa ja tiksuttaa. Pentti säpsähtelee.

Kone diagnosoi Pentin vaivan ja ehdottaa välitöntä operaatiota. Puhjennut umpi­suoli on poistettava. Kone pyytää asiakkaaltaan maksun etu­käteen, etsii Pentin äly­kortin tämän taskusta ja toteaa rahan riittävän. Muutamalla robotti­käsi­varren liikkeellä se riisuu miehen vatsan paljaaksi, avaa sen ja nipsaisee rikkoontuneen suolen­pätkän pois. Lopuksi se desinfioi Pentin vatsa­ontelon ja vasta sitten irrottaa otteensa miehen päästä.

Pentti horjahtaa. Hän on kalpea ja huutaa ääneti. Silmät seisovat tappeina.

– Se ei edes puuduttanut, hän sanoo yhteen puristettujen hampaidensa välistä.

– Sinun kortilla ei tainnut olla tarpeeksi katetta, Liisa toteaa ja osoittaa Pentin vatsassa ammottavaa haavaa. – Se jätti sulkemisenkin itse­palveluna tehtäväksi.

– Minä en osaa kuin harsia, Pentti ähkii. – Nämä suoletkin valuvat.

– Minulla on haka­neula. Saat lainata sitä, niin pääset kotiisi tallomatta suoliasi. Eikö ole muuten näppärä kone? Arvaapa, kuka on ollut sitä suunnittelemassa.

Lastenkasvatusta

Kaksi paris­kuntaa, Olli ja Anja sekä Outi ja Antti istuvat iltaa ja maistelevat Ollin panemaa koti­olutta. Työ­asiat on puhuttu ja olut herkistää kielen­kantoja.

– Teillä on täällä niin hienoa, Outi toteaa. – Oikea kulttuuri­koti, kirjoja hyllyssä ja kaikkea.

Anja vähättelee kotinsa arvoa, vaikka Olli työntää kyynär­päätä hänen kylkeensä.

– Meillä on paikat nykyään ihan sekaisin, Outi jatkaa. – Koko ajan pitäisi olla siivoamassa.

– Kaikkea ei voi saada, Anja toteaa. – Minäkin ajattelen välillä, millaista olisi, jos lapset kirmailisivat tässä meidän jaloissa.

– Totta. Miten teidän lapset muuten voivat?

Anja nousee ja pyytää Outia seuraamaan. Miehetkin lähtevät. Naapuri­huone on kalustettu lasten­huoneeksi. Lelut ovat järjestyksessä ja lattia tyhjä. Nurkassa seisoo kaksi tukevaa tammi­tynnyriä.

– Kumpi on Lisa? Outi kysyy, ja saa kuulla että Lisan tynnyrin päällä on kuminen sammakko.

– Tämä toinen on sitten varmaan Jani? hän jatkaa. – Mitenkäs vanhoja nämä nyt ovat?

– Kolme ja viisi, Anja sanoo ja tirkistää tapin­reiästä tynnyriin. – Nukkuvat molemmat.

Muutkin kurkistavat. Olli esittelee ruokinta­letku­systeemiä, jonka hän on rakentanut ilta­puhteinaan.

– Tähän säiliöön menee kahden viikon annos, niin me ehditään Anjan kanssa hyvin käydä Kanarialla ilman, että tarttee miettiä lasten­kasvatus­juttuja. Kätsää, eikös?

Kaikki nyökyttelevät ja palaavat olo­huoneen valkeille nahka­divaaneille. Olli tuo lisää olutta ja kaataa kaikille.

– On se kuitenkin melkoisen kova homma, hän sanoo. – Ajatelkaa nyt, niitä pitää ruokkia melkein kaksi­kymmentä vuotta ennen kuin ne ovat aikuisia. Teillä ne vielä juoksevat pitkin taloa.

– Joo. Me ei haluttu tynnyri­kasvatusta, vaikka se onkin kaikkein turvallisin vaiht­oehto, Antti selittää ja rapsuttaa puolisoaan hiusten alta. – Tämä Outi on niin luomu­ihminen.

– Ei ne meilläkään juokse, Outi sanoo ja hyrisee, – tai juoksee, mutta eri tavalla.

– Miten niin eri tavalla?

– Outi tapasi yhden tyypin, Antti kertoo. – Se tunsi kaiken­laisia ihmisiä. Me saatiin sen kautta taikaa lainaksi.

– Ai sellaistakin vielä on?

– On toki. Tämä varsinkin oli hyvä taika. Se muutti meidän lapset koiran­pennuiksi. Sellaisiksi pieniksi suloisiksi söpöläisiksi, joilla on isot tassut ja kaikki.

– Koiran­pennuiksi? Nekös teillä nyt sitten sotkevat?

– Ne. Tosin nykyään vähemmän kuin ennen. Ne ovat jo sisä­siistejä.

– Miksi te niistä koiria halusitte?

– Mietipäs. Ne ovat vuodessa parissa isoja ja sitten ne voi muuttaa takaisin ihmisiksi. Pari vuotta teidän kahta­kymmentä tynnyri­kasvatus­vuottanne vastaan. Kyllä siinä voi hetken aikaa katsella sotkujakin. Vieläkö sulla on sitä olutta?

Olli kaataa lasit täyteen ja haastaa Antin pelaamaan kortti­shakkia. Outi näyttää koiran­pentujen kuvia Anjalle, joka kiljahtelee osoittaakseen ihastustaan.

Vieraat ovat lähteneet, ja Anja ja Olli odottelevat unta huoneessaan. Anja kysyy, pitääkö Olli koirista. Olli pudistaa päätään ja toteaa olevansa enempi kissa­ihminen.

– Outi sanoi, että niistä saa kissan­poikiakin. Haluaisitko olla parin soman kissan­poikasen iskä vähän aikaa? Haluaisitko? Minä olen niin kyllästynyt Kanariaan.

Kerrossängyt

Elsa pujottautuu ruuhkan läpi kahvilaan ja etsii vapaata istuma­paikkaa. Perä­seinän vieressä on pieni pöytä, jonka ääressä istuu tutun­oloinen naishahmo. Toinen tuoleista on vapaa. Nainen lukee ilta­päivä­lehteä.

– Onkohan tässä vapaata? Elsa kysyy.

Nainen nostaa katseensa lehdestä, katsoo alta kulmain suu kireänä, mutta rävähtää pian hymyyn.

– Elsa! Totta kai tässä on vapaata.

– Anna, mukava nähdä, vaikka katsoit minua julmasti. Melkein säikähdin.

– Tässä on koko ajan ravannut äijän­köriläitä kuolaamassa. Niille tulee julmisteltua.

– Niinpä tietysti. Haen kaakaota. Otatko?

Anne ottaa. Elsa hakee kaakao­mukit ja croissantit, palaa paikalleen ja kertoo, mitä on hankkinut alennus­myynnistä. Anna kuuntelee ja kehuu löytöjä niin kuin on tapana. Vasta kun kaikki on kehuttu, Elsa muistaa kysyä kuulumisia.

– Mitä Ilmarille kuuluu? Vieläkö se julistaa rakkauttaan?

– En yhtään tiedä, Anna toteaa. – Se tuli lempattua jo aikaa sitten.

– Se olikin sellainen takertuja. Onko jo uutta rakasta?

– Joo. Monta. Ajattelin, että voihan sitä kokeilla, kun niitä on koko ajan tyrkyllä.

– Minä en jaksaisi. Salailu on niin kauheaa.

– En minä mitään salaile. Ne asuvat kaikki meillä vähän niin kuin kasarmilla. Ostin kerros­sänkyjä.

– Kerros­sänkyjä? Montako?

– Kahdeksan.

– Vautsi. Onko sinulla kuusi­toista rakasta?

– Ei nyt sentään. Seitsemän miestä ja kolme naista. On kuitenkin hyvä pitää petejä varalla.

Elsan kasvot hehkuvat ja kaula punoittaa. Hän hiplaa kaakao­mukiaan ja vaihtaa polven toisen päälle, nieleskelee ja hengittää syvään.

– Aika­moista, hän sanoo. – Miten sinä jaksat ne kaikki?

– En minä suorita niitä. Teen sitä, mikä milloinkin huvittaa ja kenen kanssa huvittaa.

– Huvittaisiko sinua minun kanssa? Minä olen aina…

Elsa purskahtaa itkuun ja kääntää kasvonsa kohti seinää.

– En minä tarkoittanut, hän jatkaa. – Anteeksi. Ei minun pitänyt. Minä vain…

– Minä tarkoitan, Anna sanoo ja puristaa Elsaa kädestä. – Minä tarkoitan.

Keskikesäyö

On keski­yö. Musiikki soi ja aurinko paistaa. Kylillä on järjestetty lava­tanssit, ja niihin on tullut väkeä joka puolelta maa­kuntaa ja jopa pää­kaupungista asti. Pysäköinti­alue on täynnä matkailu­autoja ja asunto­perä­vaunuja. Syrjässä lavan takana nököttää keltainen teltta. Lavalla soittaa kolme hanuristia.

Alku­illan hanuri­jatsi on vaihtunut ensin pirun­keuhko­heviin ja sitten sirmakka­tangoon. Naiset kannattelevat miehiä tanssi­lattialla tai ruusuilevat seinän­vierus­penkeillä. Pihalla savuaa sata grilliä. Miehet syövät makkaroista itsensä ähkyyn. Välillä pensaikossa roiskuu oksennus, kun miehet helpottavat vatsansa turvotusta ja tekevät tilaa uusille makkaroille ennen kuin palaavat naisia naurattamaan.

– Minulla ei ole yhtään kivaa, Elina sanoo. – Äijille syöpöttely on tärkeämpää kuin tanssi.

– Yrittäähän ne, Alli toteaa ja viittaa tanssi­lattialla puhiseviin miehiin. – Käydään me välillä baarissa.

Baari on tyhjä lukuun ottamatta syrjä­pöydässä istuvaa korkea­hattuista miestä. Mies on pukeutunut jatsareihin, mustiin saapas­housuihin, kauluksettomaan valkeaan paitaan ja kirjavaan liiviin. Musta hattu taittuu kretliiniin. Miehen edessä on pullollinen mietoa olutta.

Elina ja Alli ostavat limonaatia ja maksa­makkaralla täytettyjä aprikooseja ja istuutuvat korkea­hattuista vasta­päätä samaan pöytään.

– Osaatko tanssia? Elina kysyy. – Vai oletko samanlainen paska kuin kaikki muutkin miehet?

– Joo, korkea­hattuinen mies vastaa.

Alli koskettaa Elinaa olka­päähän ja hyssyttää. Hän muistuttaa, etteivät kaikki miehet nyt ihan paskoja ole ja että hänkin on viettänyt lukuisia hyviä hetkiä miesten kanssa.

– Minusta tuntuu typerältä, kun miehet vaan mässäilevät, eivätkä halua tanssia. Saati että ne turvotukseltaan pystyisivät siihen, Elina sanoo ja lorauttaa eväs­pullostaan terästettä limonaatin sekaan. – Ihan kuin ne eivät välittäisi minusta tuon taivaallista.

– Mitä sinä sitten haluaisit? mies kysyy ja viittaa aprikoosi­kulhoon. – Onko noissa sipuli­maksa­makkaraa? Saanko maistaa?

Elina tyrkkää astian miehen eteen.

– Tanssia. Minä haluan tanssia. Ja että olisin merkityksellinen jollekin. Tai että joku välittäisi edes vähän.

Alli puuttuu puheeseen ja kertoo, että aika moni mies välittää Elinasta tai ainakin juoksee tämän perässä. Elina vaan antaa aina kaikille pakit, koska yksikään ei ole hänen mielestään kyllin hyvä hänelle.

– Suu­paltti, Elina sanoo, huitaisee ystäväänsä ja tunnustaa kaipaavansa hänelle omistautunutta miestä. – Haluan kokea olevani tärkeä ja korvaamaton. Minulla on siihen oikeus, eikö olekin?

– Hautuu­maat ovat täynnä ihmisiä, jotka ovat kokeneet olevansa korvaamattomia, mies toteaa.

Naiset katsovat häntä viistoon.

– En minä sitä tarkoittanut, Elina tiuskahtaa. – Äläkä ole olevinasi fiksu, kun et kerran ole.

– Enhän minä olekaan. Mutta tanssia osaan.

– Tanssi keskenäs, kuule. Söit kaikki aprikoositkin.

Kirsikkalenkki

– Olen huolissani, Elina tunnustaa parhaalle ystävälleen Allille.

Tämä nyökkää ja katsoo Elinaa mustan kajalin kehystämillä silmillään. Elina nousee ja hakee kahvi­kannun, kaataa molemmille santsi­mukilliset ja nostaa vielä yhden kirsikoilla koristellun lenkki­makkaran pöytään kahvi­natusteltavaksi.

– Kuulitko? hän kysyy. – Minä olen huolissani.

– Totta kai, ilman muuta, kuulenhan minä. Tämä kirsikka­makkara on tosi hyvää. Mikä sinua nyt sitten vaivaa?

– Ei minua mikään vaivaa. Minä olen huolissani. Vesi käyttäytyy omituisesti.

– Jos minä olisin huolissani aina, kun joku käyttäytyy omituisesti, en muuta ehtisi tehdäkään. Maailma on tosi omituinen paikka.

– Ei ole ennen ollut, ei ainakaan tästä kohtaa. Katso.

Elina kastaa sormensa täysinäiseen vesi­kannuun. Veteen jää sormen muotoinen kuoppa, joka vetäytyy hitaasti kasaan ja lopulta plopsahtaa umpeen.

– Hah. Ovela temppu, olet tehnyt vesi­hyytelöä ja kuvittelet minun menevän lankaan. Ei tuollaista olekaan.

Alli kokeilee, mutta hänen sormensa ei jätä veteen reikää. Hän nappaa Elinaa kädestä ja tunnustelee sitä.

– Miten teit sen? hän kysyy. – Sinulla oli jotain kädessä. Eikö?

– Ei ollut. Minun käteni vaan on sellainen. Tai minä. Kylvyssäkään ei tee enää mieli käydä.

– Minusta tuo on jännä. Milloin se alkoi?

– Juhannus­tansseista, kun tapasin se korkea­hattuisen miehen, muistatko? Elina sanoo ja tökkii reikiä veteen ja kahviinsa. – Tämä on pahentunut koko ajan. Mitä jos reiät jäävät kohta olemaan?

– Sehän olisi vaan hyvä.

– Hyvä? Eikä olisi! Miten niin?

– Ajattele, mitkä bisnes­mahdollisuudet. Voisit myydä reiällistä vettä. Siihen eivät muut pysty.

– Totta! Veden rei'issä voisi säilyttää vaikka klemmareita tai kyniä.

– Niin ja ajattele, voisit kuitenkin käydä kylvyssä ja käyttää syntyvää vesi­muottia kehosi jäljentämiseen. Maailmassa on ainakin miljoona miestä ja naista, jotka haluaisivat sinut viereensä. Jäljennöksen voisi tehdä vaikka lateksista.

– Totta. Nyt en kohta malta enää odottaa. Mitä jos niitä muotteja myisi sellaisinaan. Niitä voisi olla eri­värisiä ja eri­tavoin sisustettuja. Vaikka oravan­nahalla.

– Se olisi kyllä hyvä. Huomaatkos nyt?

– Huomaanko mitä?

– Ihan turhaan olit huolissasi. Onko sitä kirsikka­lenkkiä vielä?

Virva-Tuulia

Täytin sata ja ajattelin, että vietän viimeisiä synttäreitäni. Ystävät ja perhe olivat kadonneet aika päiviä sitten, ja olin elellyt jo kaksi­kymmentä vuotta yksikseni. Päivät olivat pitkiä ja uni huonoa.

Seura­kunnasta kävi joku kloppi. Sain kukkia ja terveys­keksejä, en halunnut keittää kahvia, vaan hätistin vieraan tiehensä. Lopun päivää kiikuttelin keinu­tuolissa ja luin kirjoja. Meinasin lukea koko yön, olin kyllästynyt valvomaan sängyssäni ja tuijottamaan kattoa.

Minua kuitenkin nuokututti, joten köpöttelin vuoteeseeni ja ähelsin peiton päälleni.

Uni tuli melkein heti. Hän oli kaunis nuori nainen ja kävi viereeni maate. Hän kiihotti mieli­kuvitustani ja yritti painaa silmiäni kiinni. En halunnut nukkua ja kadottaa häntä, pinnistelin pysyäkseni hereillä.

Kysyin, mitä jutut uni­jukasta ja nukku­matista oikein ovat. Hän sanoi, että ne ovat lapsille tarkoitettuja ja että aikuiset miehet tarvitsevat viereensä hänen kaltaisensa uni­naisen. Lisäksi hyvänä pitoa, pään silitystä ja hellimistä, aaltojen keikutusta ja hymyä. Minä olin samaa mieltä.

Juttelimme pitkään. Hän silitti kaljua päätäni ja kertoi paikoista, missä unet ja todellisuus sekoittuvat. Mieli­kuvitukseni piirsi yhä vahvempia kuvia, abstrakteja ja realistisia, sekoitti niihin muistoja ja aavistuksia. Minun oli hyvä. Hän makasi kainalossani ja nojasi päätään rintaani niin, että hänen hiuksensa kutittivat sieraimiani. Pidin hänen tuoksustaan, siinä oli kaikki hyvä ja ilo, mitä olin koskaan kohdannut.

Aamu koitti aurinkoisena ja uutena. Olin täynnä voimaa ja villeyttä. Minun oli pakko lähteä liikkeelle, etten olisi pakahtunut siihen paikkaan. Kiersin kaupungin kahdesti enkä edes hengästynyt.

Uni on sen jälkeen tullut joka ilta. Minä odotan, että pääsen vuoteeseeni ja saan hänet kainalooni. Päivisin kuljen kaupungilla ja käyn kirjastossa, luen, jotta aika kuluisi nopeammin. Elän vasta illalla ja yöllä.

Täytän tänään sata­kahdeksan. Olen kysynyt, haluaako hän jakaa päivänsäkin kanssani. Hän on luvannut vastata minulle illalla. Olen varannut yö­pöydälleni sormuksen.

Oikea metsä

Kettu muistelee haistaneensa omenia jossain matkan varrella. Se haluaa hakea niitä säkillisen, mennä kotiin ja leipoa paljon omena­hyviä jo valmiiksi. Pieni susi ei malta vielä palata, vaan se haluaa jatkaa matkaa karhun kanssa. Ne tulevat kansallis­puistoon, luonnon­suojelu­alueen karuun luontoon.

Pieni susi poukkoilee riemastuneena mättäältä toiselle ja sanoo, että se tykkää sellaisesta metsästä ja että se on jo vähän väsynyt ihmisten hajuihin.

Karhu toteaa, että kansallis­puisto on ihmisten metsää, jonne ne tulevat retkelle katsomaan, miltä metsä oikeasti näyttää ja millainen metsä oli ennen kuin ihminen tuli ja muutti sitä.

Pieni susi juoksee ympäriinsä ja kerää nenäänsä metsän hajuja. Se seuraa vuoron­perään jäniksen ja myyrän jälkeä, se tietää mistä on mennyt näätä tai mäyrä, tai mihin on astunut hirvi vasoineen. Sen nenä kertoo, missä haukka on napannut maahan rohjenneen oravan tai missä on vettä sammaleen alla. Koko metsä aukeaa tuoksuina ja sudella on hyvä mieli, siitä on hyvä olla susi ja nuuhkia tuoksujen ja hajujen tarinoita.

Innoissaan se juoksee mäen päälle ja näkee sen toisella puolella joukon ihmisiä, jotka kulkevat perä­kanaa metsään poljettua leveää polkua pitkin. Susi menee piiloon kiven taakse, kurkistaa sieltä ja palaa sitten jälkiään myöten karhun luokse ja kertoo näkemästään.

Karhu lopettaa puuhansa ja lähtee pienen suden kanssa mäen päälle. Siellä se vinkkaa silmää sudelle ja kehottaa sitä menemään piiloon. Sitten se nousee taka­jaloilleen ja ryhtyy hankaamaan selkäänsä iki­honkaa vasten, niin että puu­vanhus rutisee ja humisee mieli­hyvästä.

Polulla reppu selässä kävelevät ihmiset huomaavat karhun ja kaivavat kameransa esille. Metsä on täynnä piipahduksia ja kaikenlaisia mekaanisia ääniä, kun karhusta otetut kuvat tallentuvat muisti­korteille. Mutta kun karhu laskeutuu jaloilleen ja lähtee kulkemaan kohti ihmisiä, ilma täyttyy yhtäkkiä pelon hajusta. Ihmiset heittäytyvät maahan ja ovat olevinaan kuolleita, niin kuin ovat oppaistaan ohjeeksi lukeneet.

Karhu urahtaa pienen suden mukaansa. Nyt olisi hyvä tilaisuus haistella ihmisiä. Pedot kulkevat maassa makaavan ihmisen luota toisen luo ja nuuhkivat jokaisen vuorotellen. Pieni susi kyllästyy ja äksähtää, että se tietää jo, mille ihminen haisee ja että se haluaa lähteä nyt kotiin. Se lopettaa haistelun siihen paikkaan ja lähtee saman tien.

– Susi lämmittää saunan, se ärmähtää mennessään ja kiirehtää askeltaan.

Karhu syö vielä muutaman mättäällisen mustikoita ja sieniä ja lähtee sitten pienen malttamattoman suden perään. Kontion nenään tulee paistuvan omena­hyvän tuoksu.

---

On satu­viikko, ja peikko on laittanut tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

Metsätyömaa

Karhu, kettu ja pieni susi pohrustavat metsän halki ja napsivat mättäillä kasvavia marjoja suuhunsa. Susikin syö ja sanoo, että ne ovat kyllä ihan vähän hyviä. Karhu näyttää tietä ja kohta pedot tulevat avo­hakkuu­alueen reunaan. Alueella on huiman korkeita puu­pinoja ja siellä haisee vasta­sahattu puu. Toisissa pinoissa on puun­runkoja, toisissa oksia, risuja ja kantoja. Alueen toiselta reunalta kuuluu jyrinää ja pärinää.

Pieni susi haistaa ilmaa. Hakkuu­aukealla tuoksuu vähän samalle pahalle kuin tanssi­lavan lähellä olleella hiekka­kentällä. Ihan selvästi jossain lähellä on ihminen.

Karhu kulkee varovasti edellä pitkin hakkuu­aukean reunoja. Pian he näkevät, miten julman suuri metsä­kone­harvesteri kurottaa kaulaansa, haukkaa puun leukoihinsa, puraisee sen poikki ja paloittelee kappaleiksi niin, että oksat ja kävyt sinkoilevat ympäriinsä. Eikä koneen nälkä sammu, vaan se haukkaa puun toisensa jälkeen, ja hakkuu­aukea suurenee koko ajan.

Metsä­koneen selässä istuu ihminen lasisessa kopissa. Karhua rupeaa suututtamaan metsän rikkominen ja se nousee seisomaan kahdelle jalalle, kävelee koneen luo ja koputtaa lasi­kopin oveen. Ihminen säikähtää, ja koneen kaula tekee monta hassun­kurista liikettä. Susi ja kettu katselevat metsästä. Kettua naurattaa ja susi virnuilee ihmisen kiljunnalle. Kun karhu avaa lasi­kopin oven, kiljuminen vahvistuu, ja ihminen lähtee karkuun toisen puolen ovesta. Karhu antaa sen mennä.

Pieni susi haistelee ja nuuhkii lasi­koppia ja haistaa ihmisen hajun. Nyt se kytkeytyy suden mielessä puuttomaan metsään ja paloiteltuihin, pinossa kuoleviin puihin. Kone käydä sytkyttää ja työntää ilmaan pako­kaasuja, ja pieni susi liittää nekin ihmisen hajuun.

Metsä­koneen kuljettaja on juossut itsensä läkähdyksiin ja istuu yhdelle metsään leikkaamistaan pihkaisista kannoista. Hän kaivaa puhelimen taskustaan ja soittaa esi­miehelleen kertoakseen metsän eläinten hyökkäyksestä. Pomo tuhahtaa miehen tarinalle ja sanoo, että jos karhu tulee vastaan, niin sen voi hyvin pilkkoa metsä­koneen harvesteri­leuoilla samalla tavalla kuin puut. Hän toteaa vielä, että on turha soitella niin kauan, kun urakka on kesken ja leimikko pystyssä, että töihin pitäisi mennä ja sassiin.

Kuljettaja palaa varovasti koneensa luo, kiipeää sen selkään ja lukitsee kaikki ovet. Pedot ovat kaikonneet ja kuljettaja antaa koneensa taas haukata rungon toisensa jälkeen. Hän melkein toivoo, että karhu palaisi.

---

Tänään on oikea satu­päivä, ja koko viikon on satu­viikko. Peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

Reviirimerkit

Kulkiessaan metsän reunoja yhdessä karhun ja pienen suden kanssa kettu kiertää etäältä kaikki metsään heitetyt roskat. Se väittää niitä ihmisen reviiri­merkeiksi. Pieni susi irvistää ja sanoo tietävänsä reviiriin merkitsemiseen paljon paremman konstin. Karhu hörähtää ja rapsuttaa sutta korvien välistä.

Kuomakset lähestyvät taloa, josta tulee paljon ihmisen hajua. Talon lähellä on lehmiä ja lampaita laitumella. Pieni susi haluaa mennä maistamaan niitä, sillä se haluaa tietää, ovatko ne hyviä. Karhu sanoo, että ne ovat vallan eris­herkullisia, mutta osoittaa samalla sudelle pellon­reunaa kiertävää sähkö­aitaa, joka on viritetty lampaiden turvaksi metsän­petoja vastaan. Lehmätkin ovat saman aidan takana.

Pieni susi katsoo aitaa ja ärmähtää, että se on ihan pieni aita ja että susi pääsee kyllä maistamaan lammasta. Kettu nappaa häntänsä kainaloonsa, virnistää ketusti ja kehottaa sutta koittamaan joitain aidan langoista.

Pieni susi epäröi, mutta sen tekee yhä kovemmin mieli maistaa yksi lammas, ja niin se työntää kuononsa laitimmaisen langan lähelle. Kun lanka koskettaa sutta, hukasta tuntuu kuin joku yhtäkkiä vetäisi paksua touvia sen kehon läpi. Sen pieni sydän heittää kaksi kuper­keikkaa, sykähtää laukkaan ja koettaa paeta outoa kokemusta. Suden turkki on aivan pörheä ja se itse on karannut jo kauas metsään ennen kuin se edes huomaa mitään tehneensä. Susi palaa nolona toisten luo ja haluaa tietää, mikä se oli.

– Se on vahti, kettu sanoo pienelle sudelle.

– Eikä se päästä meitä maistamaan lampaita, karhu jatkaa.

Pieni susi menee uudelleen katsomaan aitaa, mutta ei halua enää yhtään koskea siihen. Se haistaa sitä ja huomaa, miten sen kuonoon iskeneestä kipinästä syntynyt otsoni lähes peittää heikon ihmisen hajun.

– Ihmisten luona voi asua kissoja, kettu haukahtaa.

– Susi tykkää kissoista, pieni susi maiskauttaa ja irvistää sudesti.

Ystävykset lähtevät etsimään kissoja, mutta löytävät koiran, joka ryhtyy haukkua loksuttamaan heti, kun saa hajun metsän­pedoista. Haukku on niin kiivas, että kuomakset päättävät palata metsään, varsinkin kun koira lupaa, että ihminen tulee ja pamahtaa mokomat karva­turrit pois päiviltä.

Kun ne sitten lönköttelevät metsää kohti, ne huomaavat tien poskessa suuren pöntön, jonka kansi on raollaan ja jonka ympärillä leijailee kirpeä haju­kimara. Karhu menee liki ja kaataa roska-astian nurin. Jätteet ja roskat leviävät pitkin tietä. Pieni susi menee haistamaan niitä.

– Pöh, se sanoo. – Susi ei syö reviiri­merkkejä.

Kettu ja karhu katsovat toisiinsa, virnistävät hyvän­tuulisesti ja seuraavat pientä sutta, joka jo katoaa metsän tummuuteen. Tuuli tuo taakse jäävästä puu­tarhasta petojen nenään kypsien omenoiden tuoksun.

---

On satu­viikko, ja peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

Hirvestys

Karhu on syönyt vatsansa täyteen ja pötköttelee mukavasti karhun­sammaleella. Pieni susi on asettunut ketun kanssa hyvälle kuuntelu­etäisyydelle. Karhu kertoo, miten se kerran eraus­pentuna melkein joutui ihmisen saaliiksi.

– Metsässä oli paljon mustikoita ja kaikki marja­karhut söivät niitä ylen­palttisesti. Sitten yhtenä päivänä hirvet juoksivat kovaa kyytiä. Ne huomasivat karhun, mutta niillä ei ollut aikaa yhtään pelätä sitä, kiersivät vain ja jatkoivat juoksuaan. Niiden silmät muljahtelivat ja sorkat heittivät sammalia korkealle. Jokin hirvitti niitä, ja ne juoksivat sitä karkuun, aivan täynnä hätää. Metsässä rytisi. Monta ihmistä kulki rivissä metsän halki ja piti meteliä. Sitä ne hirvet olivat säikähtäneet ja lähteneet karkuun. Karhu oli piilossa, ja ne huutavat ihmiset tulivat siihen ihan lähelle.

Karhu vetää henkeä ja kellahtaa selälleen. Sitten se ojentaa kaikki neljä käpäläänsä ylöspäin ja longottelee kämmeniään ja jalka­teriään.

– Silloin karhun jalat päättivät lähteä karkuun ja ottaa koko karhun mukaansa. Pensaan takana istui ihminen ja jalat veivät karhua sitä kohti. Se ihminen säikähti ja pamahti ja siitä pamahduksesta tuli karhuun iso haava.

Karhu raottaa turkkiaan ja näyttää lavassaan olevaa pitkää arpea.

– Pamauksesta tuli savua, sellaista ihmisen hajuista. Ne ihmiset pyydystivät hirviä ja pamauttivat niitä kuoliaiksi. Ne jättivät metsään paljon hirvien sisälmyksiä muiden syötäväksi.

Karhu on hetken aikaa hiljaa ja sanoo sitten karheasti:

– Pyydystävät ne karhujakin. Ja susia. Ja kettuja.

Pieni susi on kuunnellut vakavana karhun kertomusta. Se ei ole ennen ajatellut, että karhu on joskus ollut pieni. Se vilkaisee kettuun, joka on kuullut tarinan aiemmin ja katsoo nyt pientä sutta. Susi nousee, pörhistää itsensä suureksi ja toteaa, ettei se halua ollenkaan tietää, mille ihmisen pamaus haisee.

---

On satu­viikko, ja peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

Valtatie

Pieni susi kulkee etsimässä ihmisen hajuja yhdessä karhun ja ketun kanssa. Se muistaa haistaneensa pako­kaasuja metsän läpi kulkevan tien varrella ja osaa nyt yhdistää ne ihmisen hajuihin.

Ystävykset lähestyvät tietä menemättä kuitenkaan tielle saakka. Ne jäävät metsään katsomaan ohi­kulkevaa liikenne­virtaa. Pieni susi haluaa jo lähteä pois, sillä sen mielestä tie on pelottava. Kettu haluaa odottaa hämärää ja mennä sitten syömään kaikki tiellä makaavat jänikset. Susi muistuttaa sitä, että metsässä on kyllä mustikoita, jotka ovat ihan vähän hyviäkin. Karhukin marhaa yhtenään metsässä niitä syömässä.

Hämärä saapuu, ja kettu vilahtaa tielle. Se nappaa tielle kuolleen jäniksen hampaisiinsa ja karkaa takaisin metsään juuri ennen kuin se itse jäisi auton pyörien ruhjomaksi.

Säikähtäneenä kettu palaa pienen suden tykö. Se tipauttaa litteän jäniksen maahan ja toteaa nälän saaneen siitä otteen niin, että se menetti hetkeksi harkintansa. Moisesta jäniksestä ei ole edes syötäväksi, koska autot ovat levittäneet sen lihat pitkin tietä. Jäljellä on vain vähän rikkinäisiä luita ja nahka.

Karhu on juuri palannut mustikka­metsä­retkeltään ja toteaa, että haaska­linnut joutavat syömään autojen tappamat jänikset ja muut otukset. Se sanoo löytäneensä metsästä paljon ruokaa ja lupaa, että kaikki saavat siitä syödäkseen. Karhu kääntää selkänsä tielle ja lähtee kulkemaan metsään. Kettu jättää litteän jäniksen hiirille ja seuraa karhua yhdessä pienen suden kanssa.

Metsässä makaa henkensä heittänyt hirvi. Se on jäänyt rekan töytäisemäksi ja paennut metsään, vuotanut verensä vatsa­onteloonsa ja kuollut. Haaskan kimpussa pyörii korppeja ja variksia. Ne väistyvät ja lehahtavat oksistoon, kun karhu lähestyy niiden ruoka­pöytää. Karhu asettuu mukavasti ja haukkaa ensimmäisen palan jo vähän pehmennyttä lihaa. Kettu ja pieni susi odottelevat kohteliaasti hetken vähän syrjemmällä ennen kuin ryhtyvät syömään.

Haukkausten välillä pieni susi toteaa, että ihminen haisee kuolleille eläimillekin, niille joita oli siellä tiellä. Se kummeksuu, miksi ihmiset eivät syö niitä itse.

– Joskus syövät, karhu toteaa ja lupaa kertoa, miten ihmiset metsästävät jäniksiä ja hirviä.

---

On satu­viikko, ja peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

Mummo

Kettu, karhu ja pieni susi etsivät ihmisen hajuja ja saapuvat mustikka­metsään, jossa vanha mummo poimii marjoja. Mummo säikähtää, kun hänen jaloissaan yhtäkkiä pyörii pieni koira, joka haistelee hänen kinttujaan. Eläin on utelias, mutta vaikuttaa villiltä kaikkine susi­maisine piirteineen.

Mummo yrittää rapsuttaa koiraa ja puhuu sille ystävällisesti. Koira väistää kosketusta. Mummo oikaisee selkäänsä, ryhdistäytyy ja katselee ympärilleen näkyisikö koiran omistajaa missään. Silloin jonkin matkan päässä vilahtaa ketun hännän­pää, ja samalla suunnalla suurten honkien luona suuri mörheä karhu seisoo taka­jaloillaan. Mummo säikähtää ja kellahtaa mättäälle istualleen. Hän alkaa kovalla äänellä puhua asioitaan otso­herralle ja lupaa itsensä tälle lounaaksi, jollei marja­korin sisältö metsien kuningasta tyydytä. Hänhän on jo vanha ja elänyt pitkän ja hyvän elämän ja joutaisi jo tästä kivustaan lähtemään. Ystävät ovat jo kaikki menneet edeltä.

Mummo jatkaa sopotustaan ja pieni koira lähestyy karhua. Mummo varoittaa koiraa ja kehuu samalla sen rohkeutta. Ei kaikki koirat niin vaan karhun kimppuun kävisikään. Mummo hymyilee, kun pieni koira ja karhu kohtaavat ja lähtevät sitten yhdessä matkoihinsa. Ja ihan kuin kettu vielä loikkaisi niiden perään ja ne kaikki kulkisivat joukkona metsän siimekseen.

– Se haisi kokonaan ihmiselle, pieni susi murahtaa. – Se pelkäsi karhua. Susi haistoi.

Karhu sanoo, että jotkut ihmiset osaavat olla metsässä. Sitten se muuttuu miettiväisen näköiseksi ja kertoo tarinan karhu­emosta, joka oli ollut poikasiensa kanssa syömässä mustikoita, kun ihminen oli yhtäkkiä juossut emon ja pentujen väliin. Ihminen ei ollut välittänyt karhu­emon murahduksista. Emo oli sitten vähän haukannut sitä ihmistä ja se oli mennyt ihan rikki. Kohta metsään tuli paljon ihmisiä ja ne jahtasivat karhuemoa ja sen poikasia kunnes ne kaikki olivat ihan kuolleita.

Pienelle sudelle tulee karhun tarinasta paha mieli ja se laulaa pienen suruisen laulun. Sen mieli­kuvissa karhun poikaset istuvat ihan metsän reunan mättäillä, kuuntelevat sen laulua ja iloitsevat siitä, että ne muistetaan muutenkin kuin nahoista, jotka koristavat metsästys­majan seinää jossakin ihmisten maailmassa.

---

On satu­viikko, ja peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

Tanssilava

Pieni susi kävelee metsässä. Se nuuhkii kivien ja kantojen aluset, sillä se haluaa tietää millainen metsä oikeasti on ja mitä metsän sisällä on. Sen utelias kuono haluaa haistaa kaiken ja muistaa haistamansa. Kuono vie sutta ja näyttää sille tietä.

Metsä­tien varressa on romu­kasa. Pienen suden kuono tuo sen kasan luo ja se kiertelee sitä uteliaana. Ympäristö on kuollut ja maasta lähtee pistävä, hapan tuoksu, joka saa suden kuonon kutistumaan kasaan niin, ettei se haista enää mitään.

Mahan­alus jalkoja täynnä pieni susi juosta kipittää karhun ja ketun tykö. Heti ne nähdessään se kertoo, miten vieras haju söi sen nenän ja sanoo, ettei sillä ole kuonoa enää ollenkaan. Kettu haistaa akku­hapon pienen suden hengityksessä ja sanoo, että nenä tulee kyllä takaisin, kun työntää kuonon märkään sammaleeseen ja hengittää sen läpi oikeaa metsän hajua. Kettu toteaa, että jotkut ihmisen hajut voivat puraista pahasti ja että niitä on hyvä varoa.

Pieni susi käy hengittämässä sammalta. Sen jälkeen se haluaa lähteä löytämään lisää ihmisen hajuja yhdessä ketun ja karhun kanssa.

Aikansa kuljettuaan ystävykset tulevat hiekka-aukealle. Sen keskellä on pyöreä rakennus ja siellä erilaisia tuoksuja. Kettu kertoo, että pyöreä rakennus on tanssi­lava, jossa ihmiset käyvät soitimella. Pieni susi on utelias ja haluaa tietää, miten ihmiset ovat soitimella. Kettu kertoo:

– Naaras pyörittää urosta niin, että urokselle tulee paha olo. Jos uros menee pensaaseen oksentamaan, naaras etsii toisen ja pyörittää sitä. Se haluaa uroksen, joka ei oksenna pensaassa.

– Pensaassa haiseekin pahalle, susi toteaa käytyään haistamassa.

Sitten pieni susi haistaa tanssi­lavalta hajua, jonka päällä on kukkia ja kirpeitä ja makeita tuoksuja. Karhu murahtaa, että ihmiset haisevat omasta mielestään niin pahalle, että ne haluavat piiloutua kukkasten hajun sisälle. Siksi ihmisen haju on joskus vähän piilossa.

Susi sanoo, että se tietää jo vähän, mille ihminen haisee. Karhu haluaa, että susi haistaa vielä ulkona hiekka­kentällä viipyileviä pako­kaasun tuprahduksia.

– Tuokin on ihmisen haju, mörähtää karhu.

– Susi muistaa, kuuluu sutuinen ärmähdys.

---

On satu­viikko, ja peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhdessä sadut kertovat tarinan siitä, miten pieni susi opettelee tietämään ihmisen: ihmisen hajua etsimässä.

Virralla

– Sylvi, sinäkin täällä. Sattuipa somasti. Luulin, että minun piti lähteä ihan yksin.

– Samaa minäkin pelkäsin, vaikka tiesin, että pakko tällä on olla tuttuja. Mukavaa, että sattui sama matka.

– Minusta olisi pelottavaa yksin. Minä olin aina niin seurallinen ja sosiaalinen.

– Heh. Niin olit, kylän­luuta ja kahvi­kissa.

– Täällä on erilaista kuin luulin. Kuvittelin, että meidän pitäisi tarpoa synkässä metsässä kivisillä poluilla, mutta tämähän on puisto. Oikein viihtyisää.

– Kuule Elli. Mitä sinulle kävi?

– Vähän nolosti. Pesin ikkunoita ja putosin. Ote lipesi.

– Minuun iski kohtaus.

– Äkkiä se kävi sitten sinullakin. Saitko kolikon mukaasi? Lautturille. Minulla on kaksi, jos tarvitset.

– Minä sinun kolikoitasi… Virta on tuolla. Katso. Joutsen ja kaikki.

– Onpa pitkä jono, ihan kuin lento­asemalla. Pitääkö meidän jonottaa vielä lautallekin?

– Kysytään henkilö­kunnalta, onkohan tuo niitä? Hei te siellä!

– Hei ja terve­tuloa virralle, hyvät naiset, mitä voin tehdä hyväksenne?

– Pitääkö meidän jonottaa tuolla?

– Ei tietenkään. Lautta on säilytetty ihan vaan nostalgisista syistä.

– Miten me sitten päästään virran ylitse?

– Ala­virralla on proomu, johon mahtuu sata­tuhatta asiakasta kerralla. Sille pääsee jonottamatta, vaikka ahdasta voi tulla. Kysyntä on kasvanut huimasti.

– Minä voisin kuitenkin tykätä lautturin kyydistä, kun kerran varasin kolikonkin, entä sinä Sylvi?

– Ihan sama kunhan ei tarvitse uida noiden veitsien ja kirveiden seassa.

– Kolikolla saa paikan proomusta, hyvät naiset. Lautalle se ei riitä.

– Kai se on sitten mentävä proomulla. Tule Elli.

– Hyvää matkaa ja olkaa tarkkoina. Monet proomu­yrittäjät kippaavat kyytiläiset virtaan ja palaavat saman tien hakemaan uutta lastia. Bisnes kannattaa sillä konstilla paremmin, kuin kuskaamalla asiakkaat perille saakka. Mutta ei huolta. Aina joku selviää virrastakin.

---

Ensi viikko on satu­viikko. Maanantaista lähtien peikko laittaa tänne joka päivä yhden vanhan sadun pienestä suden­poikasesta, ketusta ja karhusta. Yhteensä seitsemän satua. Sadut tykkäävät, kun niitä luetaan. Lue sinäkin. Saa kertoa kavereille.

Sienessä

Riku nojailee city-maasturiinsa ja vilkuilee kelloaan. Hän on luvannut lähteä kirjastossa tapaamansa Sadun kanssa sieni­metsään ja ajatellut, että koettaisi samalla onneaan tämän kanssa.

Satu polkee ohitse ja vie pyöränsä pyörä­telineeseen, kipaisee sitten Rikun luo ja antaa tälle sieni­korinsa huolehdittavaksi.

– Aika monta, Riku ihmettelee. – Minä otin vaan yhden ämpärin. Siihen sopii vaikka kuinka paljon, kun painaa sienet tiiviisti.

– Sinussa on selvää insinööri­ainesta, Satu sanoo ja hymyilee.

Rikun polvet vavahtavat, lämmin tunne heilahtaa hänen vatsassaan, ja hän avaa auton oven naiselle.

Metsässä Riku kulkee suoraan parhaalle sieni­paikalleen. Muille hän ei sitä näyttäisi, mutta nyt hän haluaa tehdä vaikutuksen Satuun, joka on selvästi luonto­ihminen.

– Miltä näyttää? Riku kysyy ja osoittelee mättäitä kädellään. Joka puolella kasvaa kantarelleja, haapa­rouskuja ja haperoja. – Eikö vain ole upea paikka?

– Missä ovat seitikit ja lima­nuljaskat? En minä tuollaisilla mitään tee.

Outo nainen, Riku miettii ja muistelee joskus nähneensä suippo­lakkeja läheisessä ryteikössä. Ehkä ne kelpaisivat.

Suippo­lakit eivät kelpaa, mutta niiden lähellä kasvaa oikean­laisia sieniä: veri­seitikkejä, veri­heltta­seitikkejä ja hurme­seitikkejä. Nainen täyttää niillä korinsa ja kehottaa Rikua keräämään samaa lajia ämpärin täyteen. Kun astiat ovat täynnä, nainen pyörähtää ympäri ja lähtee saman tien autolle päin.

– Joko sinä lähdet? Riku säikähtää, hänhän ei kerinnyt vielä yrittää yhtään mitään.

– Jo. Tuletko mukaan? Mummon mökki on tässä lähellä. Mennään sinne ja keitetään nämä.

– Seitikit?

– Niin. Nämä ovat juuri hyviä.

Riku suostuu. Mummon mökin pihalla seisoo vanha muuri­pata. Satu komentaa Rikun tuomaan vettä kaivolta sillä aikaa, kun hän itse virittää tulen padan alle. Riku tuo. Seuraavaksi hänet käsketään liiteriin pilkkomaan puita ja kantamaan niitä tulen ruuaksi. Riku pilkkoo.

Satu käy tuvassa ja vaihtaa ylleen mustan leningin ja solmii päähänsä punaisen huivin. Hän tuo mukanaan pistävän tuoksuista jauhetta, jota hän sekoittaa padassa poreilevaan veteen. Riku saa pilkkoa sieniä sekaan. Liemi kuplii syvän punaisena.

– Näyttää hyvältä, Satu toteaa ja tarttuu Rikua hihasta. – Tule. On aika.

Mies seuraa. Hetki on kummallinen, ja epäilys kiertää hänen mielessään, mutta nainen on edelleen ihana ja suloinen, vaikkakin outo. Ehkä hän katsoisi tämän leikin loppuun saakka.

Satu narauttaa aitan oven auki. Keskellä lattiaa seisoo hakkuu­pölkky, jonka nokkaan on isketty leveä­teräinen kirves. Pölkyn päälle on joskus valunut punaista nestettä. Rikun polvet pehmenevät ja notkahtelevat, ja mies kieltäytyy tulemasta aittaan, perääntyy ja tuijottaa Satua.

– Luulin, hän vingahtaa. – Luulin, että noidat ovat satua, mutta nyt luulen, että Sadut ovat noitia. Minusta et saa lihaa liemeesi.

Riku huutaa suoraa huutoa, karjuu ja pakenee autolleen. Hän starttaa ja kaasuttaa niin, että auton renkaat ruopivat piha­soraan syvät urat. Satu kohauttaa harteitaan. Hän menee mökille ja kertoo mummolleen apu­miehen karanneen kesken kaiken.

– Taasko? mummo kysyy. – Millä sinä niitä oikein pelottelet?

– Jospa mummo vähän auttaisi, Satu naurahtaa, – niin saadaan langat siirrettyä värjäys­pataan ja kuivumaan vielä ennen pimeää.

– Autanhan minä tyttö-hyvä, autanhan minä. Vaikka osaisithan sinä jo itsekin.

Mummo köpöttää mökin kuistille ja huiskii siinä kepillään aittaa kohti. Hänen suustaan loikkii sanoja ja sammakoita, aitan ovi aukeaa ja lanka­vyyhdet juoksevat itse värjäys­liemeen, sukeltavat sinne ja porisevat hiljaa pinnan alla.

– Kiitos, mummo. Minä kun en yhtään tykkää siitä, miltä nuo sammakot tuntuvat, Satu selittää ja lupaa turauttaa ilta­kahvit.

Kävi pieni vahinko

Putosin liete­altaaseen. Tiedäthän, siihen navatan­takuiseen kuoppaan, mihin liete­lanta valuu navetasta. Olin päästänyt karjan laitumelle ja kiersin tarkastamassa paikkoja. Liete­altaan reuna petti jalkani alla. Minä putosin.

Allas oli matala, enkä saanut lietettä henkeeni. Onneksi, paskaa on paha hengittää. Lietettä roiskui huulilleni ja nenä oli varsin lähellä sen pintaa. Pelkäsin, että sonnasta nousevat ammoniakki­höyryt ja mätänemis­kaasut saattaisivat tukehduttaa minut. Onneksi tuuli toi tuoretta ilmaa.

Huusin apua. Kukaan ei tullut. Minun piti itse kiivetä pois kuopasta. Kiskoin kuopan reunalla kasvavista heinän­korsista itseäni ylös ja putosin aina takaisin. Lopulta mullan alta paljastui juuri, josta pidellen pääsin ylös. Makasin selälläni altaan reunalla ja huohotin. En olisi jaksanut yhtään pidempään. Pelastus sai kaikki lihakseni herpaantumaan.

Paska valui vaatteistani maahan, ja minä olin totaalisen likainen. Heitin vaatteet yltäni ja jätin siihen, mihin ne putosivat. Pihalla oli puu­tarha­letku. Valutin siitä kylmää vettä niskaani ja pesin pahimmat sonnat nahastani. Ihoni nousi kanan­lihalle, minä tärisin ja vapisin hillittömästi. Lämmitin saunan ja kylvin. Lannan haju seurasi minua senkin jälkeen. En ollut puhdas.

Sairaala on steriili ympäristö, ajattelin. Ne ovat hygienian asian­tuntijoita ja tietävät varmasti konstit, joilla bakteerit ja muut pöpöt saadaan pois iholta ihmistä kiusaamassa. Odotin poliklinikalla vajaan tunnin. Kun joku huusi nimeäni, ilahduin toiminnan ripeydestä.

Riisuuduin, kun käskettiin, ja kävin pitkäkseni hoito­pöydälle. Hoitaja pyyhki ihoani väkevästi tuoksuvalla aineella ja ajeli karvani. Ihailin tapaa, jolla hän teki työtään: ravakasti ja kyselemättä. Lääkäri tuli paikalle. Hän vilkaisi jalko­väliäni ja kysyi olenko varma. Sanoin olevani.

Sain, mitä olin pyytänyt: minut steriloitiin saman tien.

Nyt vähän harmittaa, enkä oikein pysty istumaan missään. Pallit ovat kipeät ja nahka haisee sonnalle. Onneksi eukolla on lapset valmiina, kun minusta ei taida enää olla niitä tekemään.

Marja-apaja

Iiris oli noussut varhain ja lähtenyt metsään parhaille marja-apajilleen. Tänään hän keräisi sellaisen saaliin, että oksat pois. Siinä ei olisi kylän akoilla nokan koputtamista eikä virttä veisattavaksi. Kunhan vain yhtään jänistä ei sattuisi hänen kanssaan samalle polulle.

Vain hetki, ja Iiriksen marja­kori ja kontti ovat täynnä. Nainen lähtee kulkemaan takaisin ja hyräilee Tapion laitumista kertovaa sävelmää. Nopsastihan tämä kävi. Hän ehtisi hakea tänään vielä toisenkin kantamuksellisen.

Metsä alkaa kummasti vastata Iiriksen hyräilyyn. Hän vaikenee ja höristää korviaan. Varvikossa rapisee, ja joku tapailee samaa laulua kuin hän äsken. Taasko jänis, Iiris ehtii miettiä, kun pitkä­korva jo tupsahtaa polulle hänen eteensä.

– Päivää ihminen, jänis sanoo ja vonksottaa korviaan. – Mitä sinulla on siinä korissa?

– Ei mitään, Iiris nurahtaa ja nostaa korin niin ylös kuin pystyy.

Jänis loikkii huima­loikkia ja yrittää kurkkia koriin.

– Marjoja, se kiljahtaa. – Metsä­marjoja. Anna pois ne. Anna ne minulle.

– En anna.

– Vaihda ne tähän keppiin. Siinä on taikaa.

– Mitä taikaa? Ihan tavallinen kepukka.

– Vaikka mitä. Minäkin opin puhumaan, kun kieleni vaan vähän osui siihen.

– Ai. Mitäpä minä sillä sitten enää? Minä osaan jo puhua.

– Karhut ovat hurjan alttiita taika­kepin vaikutukselle. Voit kesyttää sellaisen.

– Miten?

– Menet sen viereen ja napsautat sitä kuonoon tällä kepillä. Tahdotko nähdä?

– Joo. Näytä.

Jänis ristii huulensa, kiertää kielensä tötterölle ja viheltää. Kiven takaa nousee karhu. Jänis loikkaa kivelle ja napsauttaa karhua kuonon päälle. Karhu sulaa hymyyn ja pehmenee tyynyksi.

– Näitkö? jänis kysyy. – Nyt sitä voi käskeä vaikka siivoamaan.

– Onpa se kätevä keppi. Isäntä varmaan ilahtuisi jos veisin hänelle tuommoisen taika­kalun. Sinäkö lupasit vaihtaa sen näihin marjoihin?

– Lupasin ja vaihdankin, kun kerran lupasin. Minä olen sanani mittainen jänis.

Iiris kaataa marjat jäniksen eteen. Siinä vierii tomaatin kokoisia mustikoita, appelsiinin kokoisia mesi­marjoja, melonin kokoisia mansikoita ja muutama puoli­kuun­kokoinen vaarain, puolukoita ja variksen­marjoja. Jänis hieroo käpäliään ja nuolee huuliaan, muistaa lopulta antaa kepin Iirikselle. Iiris kätkee aarteen paitansa alle ja lähtee juoksemaan kotiinsa. Kyllä isäntä ilahtuisi. Karhut palvelijana on sentään tosi hieno juttu.

– Joko se meni? karhu kysyy.

– Jo, jänis sanoo ja auttaa karhua riisumaan turkkinsa. Turkin sisältä ilmestyy toinen jänis, joka pyyhkii hikeä otsaltaan.

– En ymmärrä, miten karhu pystyy pitämään noin kuumaa turkkia, se sanoo. – Meinasin kokonaan läkähtyä. Nyt mässäillään, eikös?

– Joo, toinen jänis myöntää ja ahmii mustikoita. – Mutta karhulle pitää säästää puolet turkin­vuokraksi.

Myrsky

Minä makasin tai seisoin, en tiedä, tallenteena syvällä maan­kuoren alla. Olin uskonut elämäni tallentamisen pien­yrityksistä parhaalle. Se oli lupaillut ikuista elämää ja digitoinut minuuteni magneetti­nauhalle, tuhansiin ferriittisiin kieppeihin. Sitten se oli tehnyt konkurssin. Jäämistö oli kipattu kaato­paikalle ja minut sen mukana. Olin sedimentoitunut yhteis­kunta­jätteeseen.

Sähkö­magneettiset aallot kimahtelivat ympärilläni ja siirsivät minuuteni bittejä nauhalla. Tiesin, että niin tapahtui. Minä jopa iloitsin siitä, saatoin seurata radiota ja televisiota, pysyä mukana maailman menossa.

Meno äityi yhä hurjemmaksi ja todellisuus pakeni minulta. Näin ja kuulin edelleen, mutta en ymmärtänyt mitään. Mietin olinko itse muuttunut vieraaksi, olinko nauha­mutaatio ja miltä näyttäisin, jos minuuteni jonain päivänä palautettaisiin lihaksi.

Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Ymmärsin, että olin jäänyt teknisen kehityksen jalkoihin. En enää kiinnittänyt huomiota sähkö­magneettiseen säteilyyn, vaan kertasin menneitä. Nuorena olin iloinnut kehoni voimasta, rakastanut ja ollut minä. Vanhennuttuani olin kaivannut seksiä tai oikeastaan kumppania, mutta olin jäänyt yksin ruumiillisen vajavaisuuteni takia. Silloin olin päättänyt talletuttaa itseni ja odottaa uutta aikaa, uutta syntymääni.

Aika kului. Radio- ja televisio­lähetykset loppuivat, en tiennyt enää mistään mitään. Kaikki ollut oli läsnä saman­aikaisesti.

Betelgeuse räjähti. Se oli ollut räjähtämäisillään jo miljoona vuotta ja yli. Se purkautui galaksien väliseen tyhjiöön valtavina massa- ja energia­virtoina. Se tunkeutui maa­perään, väänsi ajatteluni ammolleen ja minä elin. Nostin pääni tuhoutuneen maan­pinnan ylle ja tuijotin taivaalla täysi­kuuta kirkkaampana hehkuvaa Orionin tähteä. Taisin olla ainoa. Maa oli autio ja tyhjä. Ihminen oli polttanut maailmansa ennen kuin muut ehtisivät. Minä katselin ympärilleni ja otin ensimmäisen askeleen.

Keltainen laatikko

Ilmari kurkistaa talliin. Jaakko on traktorin kimpussa siniset ööver­haalarit päällä ja nippu työ­kaluja kourassa.

– Tules Jaakko kuskiksi, lähdetään vähän ajelemaan.

– Ookkonää taas päisnäis? Otakkonää liikaa? Ja liika usein?

– Älä sinä minun juomisestani huolta kanna. Pitää testata yksi juttu. Katso tätä.

Ilmari avaa mustan salkkunsa ja nostaa esiin keltaisen laatikon, jonka kyljestä sojottaa kytkimiä, antenneja, mittareita ja säätönuppeja.

– Eto peli. Sitäkö ny pitäs kokeilla.

Ilmari nyökkää. Jaakko pyyhkäisee käsistään päällimmäiset rasvat trasseli­tukkoon ja viimeistelee operaation haalarin takamuksiin. Miehet kävelevät yhtä jalkaa piha­maalla seisovan pikku­auton luo. Jaakko nappaa Ilmarin heittämän avaimen ja avaa kuskin oven.

– Et oo sitte inssinöörin palakallais kyenny yhtää kummempaa kumi­käpälää hankkimaa, hän naurahtaa.

– Tämä on juuri sopiva, Ilmari sanoo. – Mennään ohitus­tielle.

Ohitus­tiellä on ruuhkaa. Auto­jono jurruttaa eteen­päin paljon nopeus­rajoitusta hitaammin. Jaakon niska punoittaa ja kiro­­sanat lässähtelevät tuuli­lasin sisä­pintaan.

– Eikö olekin mahtavaa? Ilmari kysyy, nostaa keltaisen laitteen polvilleen ja kytkee siihen virran. Laite hurahtaa pehmeästi ja auton moottori hirnahtaa iloisesti. – Tätä varten tämä on rakennettu. Hidasta vähän.

Ilmari kääntää liuku­säädintä ja vääntää nuppia. Edellä ajava auto hidastaa vauhtiaan ja ajaa tien pientareelle. Ilmari vääntää säätimestä ja auto pysähtyy. Sen kuljettaja puristaa ohjaus­pyörää silmät suurina.

– Sitten seuraava, Ilmari sanoo. – Aja ihan tuon perään.

– Teikkönää tuan? Toppasit ton koslan tiä­nposkee?

– Jep. Mutta katsos tätä.

Edessä ajava musta city­maasturi rupeaa longertamaan kaistan reunasta reunaan, kiihdyttää vauhtiaan ja tönäisee edellään kulkevaa kuormuria lavan alle. Pelti kirskuu.

– Paha! Jaakko nyökkää ja hymyilee. – Ilkeetä.

– Mutta tätä et arvannut, Ilmari sanoo ja säätää laitteen ulottuvuus­vektoreita. – Nyt mennään.

Koko auto­jono ryykää eteenpäin. Nopeudet nousevat yli rajoitusten ja Jaakko hakkaa riemuissaan rattia, polkee kaasua, huutaa ja karjuu.

– Tää on upeeta, kuule. Pan ny haisemaa oiken tosisnais.

Ilmari vääntää säätimiä ja miesten edellä ajavat autot siirtyvät yksi toisensa perään pientareelle. Kohta edessä on avoin tie. Autossa tuoksuu hunaja. Jaakko painaa kaasun pohjaan ja vilkuttaa, nostaa kättään avoimesta ikkunasta ja näyttää sormillaan voitonmerkkiä.

– Mää rupian sulle ikuuseks kuskiks, hän lupaa, – jos vaan pirät ton looran mukanais.

– Et ole nähnyt vielä mitään. Illalla mennään nakkikioskille ja etuillaan jonossa. Usko pois, niin kaikki väistävät.

Karhusatu

– Tässä sadussa, suur-ukki aloittaa, sytyttää piippunsa ja vetäisee sadun­aloitus­sauhut. – Tässä sadussa on kolme karhua

– Millaisia ne ovat? Elina kysyy ja nuolaisee tikku­melliään, josta tikku jo pilkottaa ja melli uhkaa pudota. – Ovatko ne mustia vai ruskeita karhuja, ukki?

Suur-ukki pörröttää tytön hiuksia ja tupruttelee savu­pilviä puu­tarha­keinun ylä­puolelle. Pilvet kertyvät yhteen, jyrähtelevät ja piskovat pieniä nikotiini­pisaroita vanhuksen avoimelle kämmenelle. Eino, metsien orava, loikkaa kohti, istuutuu suur-ukin peukalon­hangalle, kauhaisee pahka­kuksallaan nikotiini­lientä ja hörppää.

– Lohtua, Eino huokaa. – Totista lohtua se on.

Suur-ukki tönäisee Einoa ja tarjoaa tälle puruja tupakki­massistaan. Eino torjuu tarjouksen ja sanoo, että häntäkin kiinnostaa, millaisia karhuja tämän­kertaisessa sadussa on.

– Yksi on keltainen, samanlainen kuin se, joka nukkuu Elinan kainalossa. Yksi on ruskea, ja se kävelee edes­takaisin eläin­tarhan häkissä. Kolmas on tie­karhu.

– Tie­karhut ovat koneita, Elina toteaa. – Ne eivät edes haise karhuilta, vaan dieselin palo­katkulta.

– Voi se olla vero­karhukin, suur-ukki sanoo ja muuttuu miettiväiseksi. – En tosin tiedä, onko minulla varaa vero­karhuun.

– Annetaan sen olla ti­ekarhu. Kerrot sen sitten eläväksi.

Einokin, metsien orava, kannattaa tie­karhua, vaikka ne pitävät meteliä riipiessään tien kuorta.

– Tämä tapahtuu sienestys­aikaan, vanha mies sanoo, imaisee piippuaan ja puhaltaa tarinaan valtavan suuren keltaisen sienen.

– Hieno, Elina kiljahtaa. – Samanvärinen kuin minun karhu.

Suur-ukki nyhtää sienen irti, taitelee sen kasaan ja laskee puu­tarha­keinun vieressä seisovalle pöydälle.

– Iso­mummi saa paistaa sen, hän toteaa. – Sipulin kanssa se on eris­herkullista. Voidaan antaa karhuillekin.

– Joo, mutta ei kastiketta, Elina sanoo ja letittää Einon turkkia rastoille. – Kastike on pahaa. Mutta potut on hyvejä niin kuin jyrköt ja umpeloiset. Mitä se ruskea karhu tekee, ukki?

– Se kävelee edestakaisin eläintarhan häkissä, vanhus sanoo. – Se on siellä vankina.

– Kerro se pois sieltä, ukki, kerro.

– Eräänä päivänä se puikahti kaltereiden lomasta, lainasi yhdeltä Elina-nimiseltä tytöltä pinkin lippa­lakin, pisti sen päähänsä ja kapusi tie­karhun ohjaamoon.

Elina rouskuttaa poskeaan pullottavan mellin mussuksi, nielaisee ja nuolaisee vielä huulensa.

– Sinne meni, hän ilmoittaa. – Osasiko se karhu ajaa sitä?

– Ei tietenkään osannut. Eivät karhut osaa. Mutta se jutteli sille mukavia ja se oivalsi olevansa karhu, vaikka vähän erilainen kuin muut. Karhuja on kyllä aika monen­laisia, toiset ovat tyynyjä, jotkut rautaa ja sitten on niitä, joiden kuuluu kulkea metsässä.

Suur-ukki puhaltaa Elinan eteen tie­karhun, jonka selässä ratsastaa juuri häkistään luikahtanut eläin­tarha­karhu.

– Se on hiano, ukki. Saanko pitää sen?

– Saat, vanhus lupaa ja pistää tulpan savu­pilvessä pilkottavaan reikään. – Nyt se kestää ainakin kolme makoisaa yö­unta.

– Minua väsyttää jo, ukki, Elina toteaa ja osoittaa puun­oksalle lerpsahtanutta oravaa. – Einokin ryydähti.

– Sadusta puuttuu enää keltainen kainalo­karhu, suur-ukki sanoo ja puhaltaa savua keinun ympärille. Siitä tulee teatterin näyttämö, jonka esi­rippu aukeaa, ja uni­karhu tallustaa Elinan ajatuksiin.

– Se onkin kaikkein paras karhu, Elina sanoo ja nappaa nallen kainaloonsa. Karhu mörähtää ja hieroo kuonoaan Elinan poskea vasten.

– Käyn pötkölleni, ukki, tyttö sanoo. – Kiitos, että kerroit sen häkki­karhun vapaaksi. Hyvää yötä.

Elina menee nukkumaan savu­karhu kainalossaan. Kuluu hetki, ja tytön tuhina sekoittuu uni­karhun murahduksiin.

Vanha mies nousee, venyttelee selkäänsä, puhaltaa savusta renkaita ja astuu niiden läpi aikaan, jolloin hän on salskea nuorukainen. Elinan iso­mummi jo odottaa sulhastaan.

Lumikukka

– Mennäänkö? Jalo kysyy ja rimputtaa ovi­kelloa ties miten monennen kerran. Uljas nyökkää ja vääntää purku­raudalla oven sijoiltaan. Murtuvan oven ryske kiirii porras­käytävässä, käy kääntymässä kellarin ovella ja palaa kuudenteen.

Oven takaa aukeaa pimeä eteinen. Miehet käyvät sisään. He etenevät hitaasti, korvat höröllään ja silmät kovina. Eteinen on tyhjä, lattia matoton, vaate­naulakkokin on viety pois. Ilmassa on epä­miellyttävä pilaantuneen tuoksu.

– Lumi­kukka? Uljas kuiskaa, seisoo hiljaa paikallaan ja kuuntelee. Mitään ei kuulu.

Jalo avaa makuuhuoneeseen johtavan oven.

– Lumi?

Makuu­huone on tyhjä. Sen ennen niin värikkäät seinät on maalattu valkeiksi. Säle­kaihtimen raosta tihkuu haileaa valoa valkoisen muovi­maton peittämälle lattialle.

– Tämä on pelottavaa, Jalo kuiskaa. – En ole varma, haluanko avata enää yhtään ovea.

Uljas nyökkää, pudistaa päätään ja menee toiselle ovelle.

– Pakkohan meidän on, hän sanoo ja painaa oven­kahvan alas.

Keittiö on valkoinen ja tyhjä. Hella ja keittiö­kaapit on viety pois. Tiski­pöytää ei ole, lattiasta pilkistää avoin viemäri­putki, jonka ympärille on kiedottu valkeaa muovia. Ikkuna on peitetty monin­kertaisella harso­kankaalla. Oven­suussa seisoo pieni pino riisi­kakkuja.

– Noita se aina natusti, Uljas toteaa. – Minä en ole ikinä pitänyt niistä. Ne niristävät hampaissa.

– Lumi­kukka! Jalo korottaa ääntään. Se kaikuu tyhjiltä seiniltä. Miehet vetävät harteitaan kyyryyn.

– Olo­huone on vielä, Uljas sanoo, – ja vessa. Kumpi?

– Tämä ei ole oikein. Hän oli niin kaunis.

Uljas nyökkää ja menee olo­huoneen ovi­aukkoa peittävän verhon eteen.

– Miksihän kaikki on valkoista? hän kummeksuu, kääntää selkänsä olo­huoneeseen päin ja vetää verhon auki. Jalo hätkähtää ja peittää kasvonsa käsillään.

– Katso sinä. Minä en halua nähdä.

– Pelkkää valkoista. Kaikki on tyhjää ja valkoista. En tiennyt, että se voisi tuntua näin pahalta.

– En minäkään. Mennään pois täältä.

Uljas henkäisee syvään, pudistaa päätään ja menee kylpy­huoneen ovelle. Hän avaa sen ja kääntää valo­katkaisijaa. Kylpy­huoneen kirkas­valo­putki välähtelee, sirisee ja syttyy. Miehet säikähtävät peilistä heijastuvia kalpeita kasvojaan, Jalo vingahtaa ja piiloutuu Uljaan selän taa.

– Se on peili, Uljas toteaa. – Tule.

Lumi­kukka makaa alasti kuivassa kylpy­ammeessa. Valkea puuteri peittää kauttaaltaan hänen ihoaan ja hiuksiaan. Silmät ovat kiinni ja kädet ristissä rintojen alla.

– Hän on vieläkin kaunis, Jalo sanoo ja koskettaa naisen kättä.

Käsi on lämmin ja iho joustava. Jalo pelästyy ja kavahtaa ovelle. Uljas väistää, kieltää koskettamasta naista ja etsii puhelintaan. Lumi­kukka avaa silmänsä, nousee ammeesta ja istuutuu sen reunalle. Hän on hymytön ja vakava.

Miehet tuijottavat. Lumi­kukka katselee varpaitaan. Yksittäinen kyynel valuu hänen nenänvarttaan pitkin ja loiskahtaa valkean laatoituksen peittämälle lattialle.

– Mikä sinun on? Uljas kysyy. – Oletko kunnossa?

Nainen on hiljaa ja tiputtaa kyyneleitä lattialle. Jalo laskee kätensä hänen olka­päälleen.

– Menkää pois, Lumi­kukka kuiskaa ja väistää miehen kättä. – En tahdo mitään. Minä olen jo täysi. En tahdo enää muuttua.

Jalo käy polvilleen naisen eteen, katsoo tätä silmiin, laskee katsettaan ja unohtuu tuijottamaan.

– Mitä tarkoitat? Uljas kysyy ja tönäisee kaveriaan.

– En tahdo vaikutteita, Lumi­kukka sanoo pienellä äänellä. – Ne vain muuttavat minua. En halua sitä.

– Soitan sinulle lääkärin, Uljas lupaa ja hapuilee taas kännykkäänsä.

Lumi­kukka painaa miehen käden alas.

– Älä, hän pyytää. – Minä olen jo valmis. Minä olen hyvä näin.

Kustantaja

– Se on ihan uudenlainen kustantaja, Janne sanoo ja heilauttaa etu­tukkaansa taaksepäin. Puna­violetti hius­pehko hulmahtaa ja säikäyttää puiston­penkin edestä muruja nokkivat pulut.

– Menisit parturiin, Niko tokaisee. – Tuota harjaa säikkyy kohta hevosetkin.

– Oletko tosissasi? Hevoset?

– Joo tietty. Ne on arkoja elukoita.

– Hyvä että sanoit. Tämän uuden kustantajan leivissä ei sovi hevosia säikytellä. Se on vähän kuin joulu­pukki. Tai siltä se keksi konseptinsa.

– Joulu­pukilta?

– Niin. Se ajaa hevosella talosta taloon, koputtaa ovelle ja kysyy: onko täällä hyviä tarinoita.

– Sehän on ihan pöhkö.

– Ei minusta. Me kirjailijat kierretään kaikki sen mukana ja kirjoitetaan tarinat ylös. Et muuten usko, miten paljon ihmiset puhuvat, kun joku kuuntelee. Minulla on sitä paitsi ollut mukavaa. Ja me on kirjoitettu suunnilleen kolme uutta kirjaa päivässä.

– Kolme? Sehän on paljon.

– Enemmänkin syntyisi, jos olisi kirjoittajia. Nyt jää monta tarinaa ja käännettä käyttämättä, tai varastoon. Onneksi sekin kulkee mukana.

– Varasto? Hevosen perässäkö?

– Kärrillä. Siellä on iso puinen arkku, joka on täynnä muistiin­panoja, nauhoituksia, mieli­kuvia ja arvoituksia ja kaikkea. Niistä tulee vielä joskus suur­eepos, tai niin Jenna sanoi.

– Jenna, joku kirjailija vai?

– Kustantaja. Me ollaan kaikki rakastuttu siihen. Se on tosi upea nainen. Se tykkää minusta kaikkein eniten ja haluaa minut viereensä kuskin­pukille. Se kyselee bisneksestä ja minä neuvon. Ja aina välillä se puristaa sillai mukavasti.

– Taitaa olla koko juttu silkkaa päivä­unta.

– Hmm… ehkä vähän. Mutta jollain mieli on pidettävä hyvänä.

– Tuliko taas hylsy? Keneltä?

– Kaikilta, Janne tunnustaa. – Mutta minä menen ja kirjoitan Jennan todeksi. Voin ottaa sinutkin sen talliin mukaan.

Kenen puolella seisot?

– Rainer, rakas ystävä, mikä sinun on? Näytät omituiselta. Mitä on tapahtunut?

Puhuteltu nostaa tuoppiaan ja hörppää suullisen, purskuttaa olutta suussaan, kunnes kaikki kuplat ovat irronneet siitä ja karanneet miehen nenästä. Hän nielaisee ja iihkaisee päälle, pyyhkäisee huulensa suu­pyyhkeellään.

– Näin äsken itseni miesten­huoneessa. Se oli kaameaa, kiristi munaskuissa saakka.

Miestä puistattaa. Laura naurahtaa ja istuutuu Raineria vasta­päätä samaan pöytään.

– Siellä on peili, pöhkö. Näit tietenkin kuvajaisesi.

– Niin näin. Mutta niitä oli kaksi. Se toinen minä oli jo toimittanut asiansa ja menossa ulos.

– Onhan niitä saman­näköisiä ihmisiä, Laura toteaa, ottaa Rainerin suu­pyyhkeen ja niistää siihen. Rainer nappaa pyyhkeen takaisin ja pistää sen taskuunsa.

– Luulen, että en kuulu tänne, mies kuiskaa.

Hän kumartuu Lauraa kohti ja kysyy, haluaako tämä kuulla tarinan. Nainen haluaa. Se on hyvää kesä­päivän terassi­tekemistä.

– Eilen illalla, kun helle oli vähän helpottanut, läksin metsään katselemaan löytyisikö sieniä, kanta­relleja. Ajattelin, että niitä olisi jo, kun kerran satoikin. Ja olihan niitä, kolme.

– Niistä saa ihan pienen keiton, Laura hymähtää. – Kaksi sormustimellista.

– Ehkä. Mutta niitä hakiessani päädyin ihan oudolle seudulle.

Puistatus ravistaa miestä ja hän hörppää uuden suullisen, purskuttaa ja pyyhkii suunsa.

– Siellä oli luola, hän jatkaa. – Sen suu­aukko ammotti yhtäkkiä edessäni keskellä vuoren­kylkeä. En edes tiennyt mitään mistään vuoresta.

– Kävitkö luolassa?

– Älä nyt hätäile, Rainer kimahtaa. – Tietysti kävin. Tai meinasin. Kun menin siitä suu­aukosta sisään, tulinkin ulos.

– Ulos?

– Niin. Samaan paikkaan, mistä olin lähtenyt. Vaikka en ollut kääntynyt missään vaiheessa vaan kävellyt koko ajan suoraan eteen­päin.

– Ja tulit ulos? Mitä sitten tapahtui?

– Kokeilin uudestaan. Sama juttu. Päädyin aina takaisin luolan eteen. Otin kerran pari oikein vauhtiakin, jos se auttaisi. Ei auttanut, niin kuin ei mikään muukaan.

– Mahtoi olla lystiä, Laura naurahtaa ja tillittää Raineria. – Jatkuuko tarina?

– Joo. Väsyin juoksemiseen ja istuuduin kivelle. Melkein heti metsästä rupesi kuulumaan ryskettä, ja kohta sieltä tuli aika­moisen karvainen jöllikkä. Kun se huomasi minut, se kysyi mitä kuuluu. En osannut sanoa oikein mitään, vähän pelottikin.

– Joku metsien mies, varmaan. Oliko se niitä syrjäytyneitä? Ne ovat yleensä ystävällisiä, ei niitä tarvitse pelätä.

– Tämä lupasi tarjota sieni­teetä ja viittasi luolaa kohti. Sanoin, että sinne ei pääse, jolloin se nosti pusikosta sinne piilotetun oven ja tukki sillä luolan suu­aukon. Kun se sitten avasi oven, luolaan pääsi ihan helposti. Se oli tosi alkeellinen ja karu. Joitain oksan­käkkyröistä solmittuja huone­kaluja ja semmoista.

– Pääsit sitten kuitenkin käymään luolassa.

– Niin pääsin. Sain teetäkin, ja se tujahti päähän oikein kunnolla. Lauloin kaikki osaamani laulut ja nekin, joita en osannut. Jossain välissä ovi kolahti ja luolaan kömpi valtavan kokoinen karhu. Siinä me sitten hoilattiin karhun kanssa rinnakkain, kädet ja käpälät toisen harteilla. Tyyppi istui känkkyrä­oksa­keinu­tuolissa, heijasi ja virnisteli.

– Olet sinä pöhkö.

– Sitä olen tässä miettinyt. Siellä meni aamuun saakka. Nukuin karhun kanssa luolan perillä, kunnes se karvainen tyyppi tuli herättämään. Olin vielä unenpöppörössä, kun se hätisti minut ja karhun ulos ja piilotti oven.

– Ja nyt sitten yrität toipua sieni­teen seurauksista, vaiko?

Rainer sukii hiuksiaan taakse, kumartuu sitten liki Lauran kasvoja. Miehen suu vääntyy, silmät kostuvat. Nainen hätkähtää, perääntyy.

– Etkö ymmärrä? Rainer kysyy. – Minä näin äsken itseni.

– Eikä tuolla, mitä kerroit, ole sen kanssa mitään tekemistä, vai?

– On totisesti. Hypin niin monta kertaa sen luolan suu­aukon läpi, että sekosin laskuissa. Luulen, että jäin väärälle puolelle. Minä olen täällä jo ennestään.

Siemeniä sisällä

Valkeaan takkiin pukeutunut nainen pilkistää ovenraosta ja nyökkää. Mirja tarkastaa jonotus­numeronsa, nousee ja menee raolleen jääneestä ovesta huoneeseen. Siellä on pöytä ja sen päässä tuoli. Äskeinen nainen istuu pöydän takana ja osoittaa tuolia. Mirja istuutuu, puristaa polvensa yhteen ja kätensä sylissään pitelemänsä käsi­laukun kahvaan.

– Ja mitäs meillä on mielessä? valkea­takkinen kysyy ja puhdistaa stetoskooppia takkiinsa.

– Äiti sanoi, ettei saa syödä omenan­siemeniä, muuten vatsaan voi kasvaa puu, Mirja aloittaa. – Olen minä syönyt, eikä mitään puuta ole tuntunut. Eilen tuuli ryöpytti koivun­siemeniä suut ja silmät täyteen. Niitä meni henkeen ja varmaan vatsaankin, ja nyt minusta tuntuu, että jokin kasvaa minussa.

Valko­takkinen pyytää Mirjaa siirtymään tutkimus­pöydälle. Tutkimuksen jälkeen hän toteaa, ettei Mirja ole raskaana, eikä mikään muukaan poikkea tavanomaisesta, joten Mirja voi mennä ja jatkaa arkeaan normaalisti.

Mirja palaa kahden viikon päästä.

– Minä luulen, että ne kuitenkin itivät, hän selittää valko­takkiselle ja näyttää tälle kynsiään ja tukkaansa. Kynsien alla on puun­kuorta. Hiuksissa on pieniä kuivia oksia.

Valko­takkinen neuvoo Mirjaa käyttämään kosteuttavaa shampoota ja kynsiharjaa. Mirja lupaa.

Hän palaa kuukauden kuluttua.

– Shampoo auttoi, hän kertoo ja hymyilee leveästi. – Nyt oksat hiuksissa ovat selvästi elinvoimaisempia. Tosin kampaaja veloitti ylimääräistä pensas­saksien käytöstä.

– Erinomaista, valko­takkinen sanoo. – Kaikki on siis kunnossa?

– Sormet ovat hassun pitkät ja vähän ryhmyiset. Eivät olleet ennen. Sitä paitsi kaikki kynnet tipahtivat viime viikolla, mutta en minä niitä kaipaakaan.

Valko­takkinen tarttuu Mirjan käsiin. Ne ovat känkkyröityneet ja niiden iho on muuttunut tuohimaiseksi. Sormen­päät ovat hyvin kapeat. Hän kehottaa Mirjaa käyttämään notkistavaa kosteus­voidetta. Voidetta voisi laittaa kasvoihinkin, jossa jo näkyy alkava tuohistuminen.

Mirja nousee jäykästi ja kiittää. Kuluu kaksi kuukautta ennen kuin hän seuraavan kerran istuu odotus­huoneessa. Kun hänen vuoronsa tulee, hän nousee ja konkkaa ovelle, kumartuu ja istuutuu tutulle tuolille pöydän päähän.

– Minä venyn pituutta, hän sanoo, – ja jäykistyn.

– Se ilmeisesti vaikeuttaa liikkumista, valko­takkinen arvelee. – Vaikeuttaako?

Mirja myöntää. Jäykkyyden lisäksi hänen jalkansa kasvavat juuria heti, kun hän on hetkenkin paikallaan. Sitä paitsi hän kaipaa tavattomasti hellyyttä, koko ajan pitäisi olla halattavana.

– Te muututte puuksi, tai oikeastaan teissä itänyt koivu valtaa elin­tilanne, valko­takkinen sanoo ja riisuu naamionsa. – Ehdotan, että katselette paikan, johon haluatte juurtua.

– En tahdo paperi­koneeseen enkä saunan­uuniin, Mirja sanoo. – Puut ovat niin vastustus­kyvyttömiä.

Valko­takkinen nousee, avaa vastaan­otto­huoneen seinän ja astuu toiseen metsään, jossa pesu­kanit pelaavat kivi­pelejä, ja vettä­ruiskivat lohi­käärmeet kisailevat ja syövät muta­kakkuja. Mirja kulkee valko­takkisen perässä. Joka puolelta kuuluu huminaa, kun pieniksi ryhmiksi kokoontuneet puut humisevat toisilleen. Puun­halaajia puikkelehtii kaikkialla niiden lomassa. Joku puista huomaa Mirjan. Humina kiihtyy. Puut huojuvat, suljuttavat juuriaan ja lähestyvät puutuvaa naista.

Mirja vilkaisee virnistelevää valko­takkista ja tietää, missä hän haluaa lopulta lahota.

Pottuvarvas

– Miksei sinusta ole lapsuus­kuvia, Jani­petteri? Emmi­noora kysyy vasta­vihityltä mieheltään.

– On niitä yksi, tai oikeastaan enempikin, mutta ne ovat vähän erikoisia.

– Näytä.

– Oletko varma, että haluat nähdä? Muista, että lupasit olla minun kunnes eroamme.

– Muistan muistan. Näytä nyt vaan.

Jani­petteri hakee mustan matka­laukun ja avaa sen lukon kaulassaan roikkuvalla avaimella. Laukussa on päällimmäisenä ruskea kirje­kuori, jonka Jani­petteri ojentaa Emmi­nooralle. Tämä avaa kuoren ja saa käteensä nipun valokuvia. Ensimmäisessä on suuri, ihon­värinen peruna.

– Mikä tuo on? Emmi­noora sanoo ja työntää kuvaa loitommalle.

– Minä. Arvasin, ettet tunnista. Siinä ei ole vielä kynttäkään.

– Kynttä, mitä kynttä?

– Minä synnyin pelkkänä pottu­varpaana, Jani­petteri kertoo. – Äiti hautasi minut lehti­kompostoriin. Ensimmäisen kesän minä kasvoin siellä ja työnsin vartta. Tätä.

Jani­petteri taputtaa vasenta jalkaansa. Emmi­noora kuuntelee suu auki.

– Otapa seuraava kuva, Jani­petteri neuvoo. – Siinä minä olen alkanut jo haaromaan. Katso.

Kuvassa on himpun pienentynyt pottu­varvas, joka on työntänyt ulos kaksi koipea ja niitä yhdistävän lantion. Toisesta kintusta puuttuu vielä jalka­terä.

– Minua oksettaa, Emmi­noora sanoo. – Mikä se tuo on tuossa? Eihän se vaan ole…?

– Se on juuri se, Jani­petteri hirnahtaa. – Mutta katsopas sitten.

Seuraavassa kuvassa Jani­petteri seisoo pihalla, ja paidan­hihat hulmuavat tyhjinä. Vasen jalka­terä on edelleen valtava.

– Kädet eivät meinanneet millään haaroa, Jani­petteri selittää. – Äiti mietti, että se hakee metsästä virpoja ja varttaa niistä minulle kädet.

– Kädet? Mutta sinullahan ei ole edes päätä, Emmi­noora huudahtaa. – Sinulla ei ole päätä. Katso.

– Ei siitä kannata hermostua. Pää haaroo aina viimeisenä.

– Kauheaa! Ihan hirveää!

– Ei minusta. Ihan tavallinen juttu. Sitä varten on irto­päät. Niiden kanssa on tosi helppoa olla cool.

– Siihenhän minäkin… Emmi­noora sanoo ja painaa päänsä. Sitten hän ryhdistäytyy ja kysyy, onko nuorelta avio­mieheltä vielä jäänyt jotain kertomatta.

Jani­petteri nostaa vasenta jalkaansa. Se on ainakin kaksi kertaa suurempi kuin oikea.

– Vielä on vähän massaa jäljellä, hän sanoo. – Se on tarkoitettu pääksi, mutta sen voi laittaa mihin tahansa.

Emmi­noora hätkähtää.

– Eikö sinulla ole vieläkään päätä? hän kysyy.

– On tietenkin, Jani­petteri sanoo ja vääntää päänsä irti. Sen alta paljastuu pieni, retiisin kokoinen nuppi, joka virnistelee Emmi­nooralle. – Se ei vaan ole vielä ihan valmis.

Emmi­noora juoksee ulos ja oksentaa marja­puskaan. Kun hän palaa, hänen silmissään on ahnas kiilto.

– Mihin tahansa, niinkö? hän kysyy.

Retiisi Jani­petterin harteilla nyökyttää.

– Ja voit ottaa sellaisen irto­pään kuin haluat, eikös?

– Periaatteessa kyllä, Jani­petteri myöntää ja sovittaa päätä takaisin paikoilleen. – Mutta tämä on minun.

– Unohda se. Nyt saat ruveta filmi­tähdeksi tai muusikoksi, Georgeksi tai Adamiksi. Eikä sitä jäljellä olevaa massaa tuhlata pään kasvattamiseen. Tiedän tarkalleen, mihin se käytetään.

– Mihin sitten?

– Käsiin. Olen aina halunnut miehen, jolla on kourat kuin karhulla.

Puutarhuri

Pirkka on laittanut ruuan valmiiksi. Muheva tuoksu herkistelee ohi­kulkijoiden sylki­rauhasia jo porras­käytävässä. Varpu loikoo olo­huoneen sohvalla. Pirkka herättää hänet ja asettaa kuplivalla juomalla täytetyn lasin naisen käden ulottuville.

– Oliko hyvät unet, kultsi­hani­puppeli? Pirkka kysyy ja sytyttää kynttilät, jotka seisovat ruoka­pöydän valkealla liinalla.

– Nääh, Varpu tokaisee ja kaataa juoman kitusiinsa. – Vähän väljähtynyttä tämä.

– Avaan heti uuden pullon, kulta­pieni. Tule syömään, ennen kuin ruoka jäähtyy.

Nainen antaa tyhjän lasin miehelle ja nousee ylös. Hän tipauttaa kesä­mekon harteiltaan ja käy pöytään pelkissä alus­vaatteissa. Mekko jää lattialle myttyyn. Pirkka nostaa sen ja taittelee nätisti pyykki­koriin.

Varpu nostelee höyrytettyä lenkki­makkaraa lautaselleen. Muutaman suu­palan jälkeen hän toteaa, että tuvassa on kuuma, ja riisuu rintsikkansa. Pirkka katselee naistaan ja hymyilee.

– Sinä olet niin kaunis, omenan­kukka, hän sanoo. – Valkea ja kuulas.

– Niin olen, Varpu nyökkää ja haukkaa lenkki­makkaraa. – Sinussa ei sen sijaan ole kehumista.

– Sinä olit kaunis jo pienenä, ihan siemenenä. Nukuin vieressäsi pitkään ennen kuin maltoin istuttaa sinut. Tahdoin kyllästää sinut unelmillani.

– Väärin istutettu. Et osannut mitään, et edes valita kunnollista maata.

– Halusin tarjota sinulle parasta, mitä siirtola­puutarhassa vain voi, rakas­hani­hunaja: kostean ja runsaan maan. Toivoin, että sinusta kasvaisi samanlainen.

– Se maa oli hapanta, senkin city­juntti. Luuletko, että se oli minusta mukavaa? Kaada nyt edes sitä viinaa minulle.

– Otatko vielä makkaraa, sulo­sielu? Söit vasta kolme. Minä niin odotan, että nuo hedelmät kypsyvät.

Pirkka nyökkää Varpua kohti ja nuolaisee huuliaan. Varpu peittää itsensä käsillään.

– Joko sinä nyt taas sitä? Minähän olen sanonut, että ne eivät ole sinulle.

Pirkka virnistää ja nostaa Varpun eteen vielä kaksi makkaraa. Nainen syö molemmin käsin. Mies katselee.

– En minä hedelmistä. Siemenet minä sinulta haluan, omenainen, siemenesi, ne kaikki. Sen jälkeen saat mennä ja painaa juuresi millaiseen maahan haluat.

Ketunmetsästäjä

O­len kier­tä­nyt kaup­po­ja ja hank­ki­nut tar­vik­kei­ta. Ne o­vat re­pus­sa­ni eväi­den kans­sa. Lai­toin­kin kun­nol­li­set: lit­tu­mak­ka­ra­lei­pää, tup­pi­li­haa ja put­ki­pih­vi­ä, pe­rus­mie­he­käs­tä sa­pus­kaa, jo­ta on hy­vä syö­dä met­säs­sä. Niin ja kah­vi­a. Kah­dek­san ter­mos­pul­lol­lis­ta vä­ke­vää kah­vi­a.

Pol­kai­sen met­sän­reu­naan ja jat­kan pol­ku­a pit­kin ja­lan. Kun saa­vun au­ke­al­le, vi­ri­tän kyn­si­tu­let ja juon en­sim­mäi­sen ter­ma­ril­li­sen. Kah­vi on hy­vää, te­ki­si mie­le­ni a­va­ta toi­nen­kin.

Rii­suu­dun, hei­tän vaat­tee­ni pih­kai­sen kuu­sen al­le ja ryh­dyn par­tu­roi­maan it­se­ä­ni. Ko­ti­par­tu­ri­ko­ne hu­ri­see ja kar­vo­ja tip­puu ka­ner­vik­koon. Mi­nu­a pa­le­lee, mut­ta a­jan kai­ken pois.

O­len to­taa­li­sen pal­jas. Met­sän­reu­naan on ker­ty­nyt kym­me­nit­täin ket­tu­ja, jot­ka nyö­kyt­te­le­vät ja o­soit­te­le­vat mi­nu­a. I­lah­dun. Kou­kis­tan sor­me­a­ni pu­na­kul­tai­sel­le ket­tu­ty­töl­le, jo­ka u­jos­te­lee, mut­ta tu­lee luok­se ja is­tah­taa kan­non pää­hän e­tee­ni.

Mi­nä a­je­len re­po­lai­sen i­han pal­jaak­si. A­loi­tan kuo­nos­ta ja e­te­nen koh­ti hän­tää. Muu­ta­mal­la no­pe­al­la ve­dol­la rii­sun ty­tön a­las­ti. Se kat­soo mi­nuun ja mi­nä nyök­kään. Ket­tu hau­kah­taa, loik­kaa koi­vil­leen ja pa­laa rin­kiin, jon­ne on tul­lut y­hä li­sää ket­tu­ja. Ne tun­gek­si­vat ja ha­lu­a­vat par­tu­roi­ta­vak­si.

A­je­len ket­tu­ja ko­ko päi­vän. Vä­lil­lä hauk­kaan tup­pi­li­haa ja hörp­pään kah­vi­a. Ke­tut tu­le­vat o­sil­le, ei­vät vä­li­tä li­hois­ta, vaan ha­lu­a­vat pelk­kää kah­vi­a. Kun se lop­puu, lä­he­tän yh­den jo par­tu­roi­duis­ta ke­tuis­ta ha­ke­maan li­sää kir­kon­ky­län baa­ris­ta.

Il­lan suus­sa ke­tut on par­tu­roi­tu. A­las­to­mi­na ne tun­nus­te­le­vat toi­si­aan, nuuh­ki­vat ja pai­na­vat kyl­ki­ään vas­tak­kain, ko­kei­le­vat juos­ta kyl­ki­myy­ry­ä, py­säh­te­le­vät ja nau­rah­te­le­vat.

Juom­me läh­tö­kah­vit. En­sik­si par­tu­roi­ma­ni ket­tu­tyt­tö is­tuu vie­res­sä­ni ja pai­naa kyl­ke­ään mi­nu­a vas­ten. Se on mu­ka­vaa. En malt­tai­si nous­ta. Hi­das­te­len ja nuuh­ku­tan ty­tön ket­tuut­ta.

Kun kah­vi on kaik­ki, ke­tut pa­laa­vat ko­loi­hin­sa. Ket­tu­tyt­tö hi­das­taa as­kel­taan ja vil­kai­see taak­seen. Mi­nä vil­ku­tan sil­le, se vem­paut­taa lie­ru­a hän­tään­sä ja loik­kaa var­joi­hin. Mi­nä kat­se­len sen pe­rään ja mie­tin, mi­ten pit­kä ai­ka tur­kin ta­kai­sin kas­va­mi­seen me­nee.

Il­ta pi­me­nee. Ke­rään kan­non ym­pä­ril­lä pak­su­na ker­rok­se­na lo­ju­van ke­tun­kar­van rep­puu­ni ja läh­den. Pol­jen koh­ti ko­ti­a, mut­ta en­nen kuin me­nen sin­ne, käyn ter­veh­ti­mäs­sä naa­pu­ri­a­ni. Hän kut­suu mi­nut si­sään, ja mi­nä as­te­len kes­kel­le o­lo­huo­net­ta, jon­ka sei­näl­le on ri­pus­tet­tu hir­ven­sar­vet ja nii­hin kak­si pit­kää a­set­ta. Pöy­däl­le on ka­tet­tu li­ha­sop­paa il­ta­pa­lak­si. A­vaan rep­pu­ni ja ra­vis­tan ke­tun­kar­vat hä­nen ma­tol­leen. Hän kat­soo mi­nu­a suu au­ki.

Kahvipullat

– Keskustaan, Keijo sanoo. – Paljonko pitää maksaa?

– Paikallis­liikenteen taksa, kolme euroa, kuski pyytää ja napauttaa koneesta matka­lipun valmiiksi.

Keijo kaivaa kolme euron kolikkoa taskustaan, maksaa ja lähtee etsimään paikkaansa. Hän tutkii lippua, pyörittelee sitä molemmin puolin ja palaa bussin etu­päähän. Muut kyytiin nousijat kurtistelevat kulmiaan, eivät sano mitään, mutta vinguttavat luku­laitetta matka­korteillaan ja tunkevat Keijon ohitse käytävällä eteen­päin.

– Tässä ei kerrota, mikä paikka on minun, Keijo sanoo kuljettajalle. – Paikka­numero puuttuu kokonaan.

– Sillä saa istua minne haluaa, kuski neuvoo, sulkee bussin oven, polkee kaasua ja siirtyy muun liikenteen joukkoon.

Keijo hymyilee ja lähtee valitsemaan itselleen mieluista paikkaa. Kuluu vain hetki ennen kuin hän palaa.

– Löysin hyvän paikan, mutta siinä istuu joku tyyppi, joka ei suostu lähtemään pois. Täällähän piti saada istua minne haluaa?

Kuski tuijottaa Keijoa ja unohtaa hetkeksi seurata liikennettä. Mopo­auto, joka köröttelee viereisellä kaistalla, tekee äkkinäisen väistö­liikkeen ja huudattaa torveaan.

– Istu minne haluat, kunhan siinä ei istu ketään muuta, kuski tokaisee.

Keijo istuu ensimmäiselle vapaalle paikalle. Se on käytävä­paikka. Ikkuna­paikalla istuu liina­pää mummo, joka tuijottaa Keijoa ja hihittelee itsekseen. Keijo ojentaa kättään ja esittelee itsensä.

– Keijo päivää. Onko rouvakin matkalla keskustaan?

– Sairaalallehaa mie, ja sit hautuu­maalle. Sie et taija olla paljoo pusseil kulkenu?

– Tämä on ensimmäinen kerta, Keijo sanoo ylpeänä. – Meillä on firmassa eko­päivä. Kaikkien pitää tehdä jotain ekologista.

Bussi kääntyy sivu­kadulle. Keijo vilkuilee ympärilleen, kimmahtaa ylös ja menee kuljettajan luo.

– Hei. Väärä suunta, hän sanoo ja viisoo kädellään. – Keskusta on tuolla päin.

– Herra menee nyt istumaan ja antaa minun tehdä työni niin kuin se tehdä pitää, kuski sanoo ja kääntää auton pysäkille.

– Pidätkö taukoa kesken kaiken? Keijo hämmentyy. – Miksi? Eikös nyt vaan ajettaisi suoraa päätä keskustaan, niin kuin minä pyysin ja mistä maksoin?

Ovesta tulee uusia matkustajia, jotka tuuppivat käytävällä seisovaa Keijoa. Mies pelastautuu äskeiselle paikalleen.

– Älähän sie hättäile, mummo neuvoo Keijoa. – Pussi pysähtellöö sillon ko on tarvis.

Keijo pudistaa päätään ja ryhtyy selaamaan littu­puhelintaan. Yhtäkkiä hän sävähtää ja hymyilee.

– Pysähtyykö? Sehän on mainiota.

Keijo nousee paikaltaan ja menee taas kerran kuljettajan tykö.

– Minun piti hakea kahvi­pullat töihin, hän sanoo. – Pysäytätkö sen verran jonkin kaupan luona, että käyn nappaamassa pari känttyä mukaan?

Kuljettaja hymyilee. Hän pysäyttää auton ensimmäisen mahdollisen kaupan kohdalle ja suhauttaa ovet auki. Keijo loikkaa jalka­käytävälle.

Helpotusta

– Rane, mikä sun on? Miks sä näytät tollaselta?

– Mä olen niin tosi tosi helpottunut. Ihan kun uus miäs.

– Niin sä näytätki. Miten sä osaat olla noi rento?

Aatos istuutuu penkille ja tilaa itselleen oluen, katselee ravintola­salin eteiseen katoavaa kaveriaan ja tilaa tällekin. Rane palaa ja valahtaa rennon ja helpottuneen oloisena tuolille.

– Tilasin sulleki kaljan, Aatos sanoo ja työntää tuopin Ranen eteen.

– Kiitti, Rane kuittaa, – vaikka oisin mä päriänny ilmanki.

Rane tarttuu tuoppiin ja kiemaisee sen kerralla, pyyhkäisee suunsa hihaansa, nousee ja lähtee taas käymään nurkan takana.

– Kyä teki eetvarttia, Rane toteaa ja lotkahtaa tuoliinsa.

– Kalja tekee, Aatos sanoo ja kohottaa tuoppiaan. – Sille.

– Ei kalja.

– Eikö? Mikäs sitte?

– Ku käy tua vessas.

– Vessas?

– Nii.

– Selitä.

– No kato. Ku käy vessas, niin olo helpottuu, eikö?

– Nii yleensä.

– Jos käy monta kertaa, niin olo helpottuu monin kerroin.

– Eikä helpotu.

– Kyä helpottuu. Mä oon käyny tänään jo satakaks kertaa ja olo on tosi kevee. Ressikää ei paina yhtää ja ty­äpaineet on tiässää.

– Valehtelet.

– Koita ite. Mä voin vahtia sun takkia ja kaljaa.

– No määpä käyn. Siä takin taskus on mun lompsa, voit tilaa meille viä yhet.

Anneli ja Elmeri

Hänen nimensä oli Anneli, vaikka ei hän sitä enää muistanut ja vaikka olisi muistanut, ei hän olisi siitä välittänyt. Hän välitti vain ruuasta. Sitä piti saada yhä enemmän ja yhä parempaa. Hänen muodottomaksi paisunut ruumiinsa sulatti ruokaa yhä tehokkaammin ja muokkasi siitä rakennus­aineita vauvoihin, joita hän synnytti kahden­kymmenen minuutin välein.

Yhteisön palvelijat työnsivät purtavaa Annelin jatkuvasti jauhaviin hampaisiin, joskin he valikoivat ruuan sen mukaan, tarvitsiko yhteis­kunta insinöörejä vai runoilijoita tai jotain siltä väliltä. Jonkun oli tehtävä työt, joten Anneli sai syödä perus­herkkuja, jotta syntyisi lisää perus­vauvoja.

Eräänä päivänä Elmeri, joka tykkäsi maata hellan­pankolla ja mietiskellä asioita, tuli katsomaan Annelia ja rakastui. Anneli ei edes huomannut, vaan yritti purra Elmeriltä sormet irti ja syödä ne. Elmeri ei välittänyt. Hän toi joka päivä Annelille parhaita herkkuja, väki­kakkuja ja lohi­leipiä, ja työnsi niitä Annelin jauhavaan kitaan. Pian syntyikin uusi Anneli. Elmeri oli intoa täysi, ja hän vei uuden Annelin omaan tupaansa, kasvatti sen isoksi ja yhtyi siihen.

Uusi Anneli huomasi, että hänen vatsansa turposi. Kaikki Elmerin siemenestä syntyneet miljoonat vauvan­alut hakivat paikkaansa hänen sisällään ja paisuttivat vatsaa. Anneli tiesi, että hänen olisi lähdettävä.

He lähtivät yhdessä. Anneli ja Elmeri. He kulkivat kolme päivää ja kolme yötä. Jokaisella pienelläkin tauolla Elmeri suihki siementä Anneliin ja näytti onnelliselta. Lopulta he saapuivat metsäiselle kukkulalle. Anneli päätti, että he jäävät siihen. Hän kiskaisi Elmeriltä jalat irti ja pisteli ne poskeensa. Seuraavana päivänä syntyi ensimmäinen vauva, joka kasvoi isoksi ja rakensi suojan heille kolmelle.

Kun suoja oli valmis, Anneli tyhjensi Elmerin viimeiseen siemeneen ja söi tämän kädet ja pään. Syntyi lisää vauvoja, ja seuraavana päivänä Anneli söi sen, mitä Elmeristä oli jäljellä. Vauvoja oli jo niin paljon, että ne pystyivät hankkimaan kaiken, mitä Anneli tarvitsi. Hän tarvitsi paljon. Vuorokaudet ympäriinsä yhteisön palvelijoiksi kehittyneet vauvat kantoivat ruokaa Annelille ja vasta­syntyneitä vauvoja seimeen kasvamaan.

Pian syntyi ensimmäinen runoilija ja kohta sen jälkeen insinööri.

Anneli söi ja synnytti. Yhteis­kunta kasvoi ja kukoisti. Piin liki­arvo saatiin laskettua monen desimaalin tarkkuudella, ja sen rinnalla syntyi kolme talous­teoriaa, jotka jokainen perustuivat Annelin synnytysten jatkuvaan kasvuun. Insinöörit laskivat lujuuksia ja runoilijat luikuria. Elämä oli mallillaan.

Eräänä päivänä Annelin alkoi tehdä mieli väki­kakkua.

Retkellä

Pitkä­korvainen pupu­tyttö istuu puistonpenkillä. Vähän matkan päässä ruohikolla kani­yhdys­kunta syö eväitään ja tekee lisää kaneja. Aurinko paistaa ja tekee varjoja.

Auringon suunnasta ilmestyy varjo, joka kasvaa hattu­päiseksi nuoreksi mieheksi. Mies hidastaa kulkuaan, kun hän lähestyy pupu­tyttöä, ja pysähtyy kokonaan tämän kohdalla.

– Kaunis ilma tänään, nuori mies sanoo. – Eikö?

Pupu­tyttö vilkaisee miestä ja nyökkää.

– Rupesi kovasti huokoottamaan, mies toteaa. – Jospa istuudun hetkeksi tähän.

– Istu.

Nuorukainen käy istumaan ja nostaa polven toisen päälle, laskee kädet syliinsä ja ryhtyy seuraamaan kanien touhua.

– Niillä on hauskaa, hän huomauttaa ja nyökkää kaneihin päin. – Minustakin olisi mukavaa olla eväs­retkellä.

– Riippuu seurasta, pupu­tyttö virnistää ja ristii korvansa.

– Ja eväistä.

– Niin. Minulla olisi täällä, puputyttö kertoo ja taputtaa taka­taskuaan. – Tekeekö mielesi?

Mies hymyilee, nyökkää. Pupu­tyttö ottaa taka­taskustaan voi­paperi­käärön ja laskee sen penkille. Nuorukainen on malttamaton ja riipii kääreet auki. Paketista paljastuu kerma­kakku, jonka sisällä on kaiken­maailman hedelmä­lihoja ja päällä punainen kirsikka.

Mies haukkaa ensimmäisenä. Hän nostaa kerma­kakun suunsa eteen, venyttää leukojaan ja puraisee kakusta palan. Pupu­tyttö työntää kätensä kakkuun ja kahmaisee kouransa täyteen, syö ja nuolee sormensa puhtaiksi.

Kakku on pian syöty. Pupu­tyttö ja mies nojailevat penkillä ja katselevat kanien ilottelua. Veitikka pilkahtaa pupu­tytön silmä­kulmassa, ja hän kääntyy katsomaan miehen profiilia.

– Retkellä voi tehdä muutakin mukavaa, pupu­tyttö sanoo ja viittaa kaneihin. – Haluaisitko?

Mies painaa päänsä. Hän ottaa hatun päästään, jolloin pitkät jäniksen­korvat lurpahtavat hänen poskilleen.

– Sinäkin olet pupu! tyttö ilahtuu, nousee ja kiskoo miestä kädestä. – Tule.

– En voi.

Pupu­tyttö lerpauttaa korvansa lupalleen.

– Etkö halua?

– En voi. Minusta on leikattu voiminen pois…

Kodinkoneet

Keittiössä surahtelee ja kolisee. Astioiden kilinä, veden loiske ja pesu­aine­vaahdon pehmeät puhahtelut täyttävät surahdusten ja kolinoiden välejä.

Kiira ja Netta sotkevat astioita minkä ehtivät. He kaatavat piimää lasista toiseen, roiskivat jugurttia pitkin kulhojen reunoja, työntelevät veitsiä voihin ja nuoleskelevat lusikoita ja haarukoita. He ottavat pakastimesta jo kolmannen jäätelö­paketin saadakseen aikaan yhä enemmän sotkua.

– En jaksa enää, Netta sanoo. – Tuo tiski­kone on ihan voittamaton.

Netan pitelemä vasta puoliksi sotkettu lautanen katoaa ja pulahtaa tulisen kuumaan tiski­veteen. Tiski­kone hinkkaa tassin puhtaaksi, kuivaa sen pyyhkeellä ja laittaa paikalleen astia­kaappiin. Yhtään likaista astiaa ei ole enää missään.

Tiski­kone kääntyy, nojautuu tiski­pöytää vasten ja sorahtaa:

– Lii-sss-ää.

Kiira tempaisee pakastimen oven auki ja ottaa sieltä pakaste­mustikka­pussin.

– Tämä on viimeinen, hän parahtaa. – Meidän on pakko sammuttaa tuo vehje.

Tytöt sotkevat mustikoilla olohuoneen vitriini­kaapista ottamansa perintö­astiaston. Astian­pesu­kone kolistelee heidän perässään ja kerää likaisia astioita syliinsä. Kun viimeinenkin astia on kerätty, kone kävelee tiski­pöydän ääreen, valitsee pehmeän harjan ja ryhtyy tiskaamaan.

Tytöt hiipivät koneen taakse ja yrittävät ulottua sen harteiden välissä jököttävään pysäytys­nappiin. He eivät yletä. Tiskit vähenevät. Astia­kaappi täyttyy. Tytöt vilkuilevat piilo­paikkaa.

– Se tiskaa meitit! Netta kiljuu.

– Minä otan jakkaran, odota! Kiira huutaa ja lähtee hakemaan keittiö­tikkaita.

Tiski­kone tarttuu Nettaan. Netta parkuu ja muksii konetta. Se ei välitä, vaan rapsii Netasta ruuan­hituleet kompostiin, kääntyy ja työntää tyttöä pesu­aine­vaahdon kuorruttamaan tiski­altaaseen, jossa lillii polttava, emäksinen vesi.

Netta parkuu, kun hänen jalkansa katoavat vaahtoon. Hän sätkii ja potkii. Itkee ja huutaa. Saippua­vaahto roiskuu ympäri keittiötä.

Tiski­kone pysähtyy. Kiira kurkistaa sen olan yli ja on pyyhkivinään hikeä otsaltaan

Netta on edelleen koneen otteessa, mutta Kiira laskeutuu keittiö­tikkailta ja hakee purku­veivin. Nivel niveleltä hän veivaa tiski­koneen otteen auki. Netta loikkaa tiski­pöydältä lattialle ja potkaisee konetta nilkkaan.

– Mitä jos äiti huomaa? Kiira kysyy. – Mitä me sanotaan sille?

– Minä en ainakaan tehnyt mitään.

– Enkä minä. Nuo koneet ovat hulluja. Kokeillaanko seuraavaksi pölyn­imuria?

Pätkätyöt

– Annikka! Moi. Pitkästä aikaa. Mitä kuuluu?

Ulla istuutuu Annikan viereen puiston­penkille ja puristaa tätä kädestä. Annikka irvistää ja irrottautuu toisen otteesta.

– Varo minun kättäni, herkkyys menee.

– Joo joo. Et sinä nyt pienestä rutistuksesta säry. Missä sinä olet ollut? Luulin, että muutit pois, kun sinut irti­sanottiin.

– Täällä minä olen ollut ja tehnyt pätkä­töitä sitä mukaa, kun työ­voima­toimistosta on komennettu.

– Eikös pätkä­työt ole stressaavia?

– Miten sen nyt ottaa. Alkuun uusi homma vähän pelotti, mutta nyt olen jo tottunut.

– Mikä homma?

– Ihan ekaksi päädyin siivoojaksi entiseen työ­paikkaani. Kukaan ei huomannut minua. Olin ilmaa.

– Se on sitä työ­kiertoa, eikös?

– Joo. Mutta jo parin viikon päästä siitä olin yö­kerhossa stripparina.

– Sehän vaihtui äkkiä. Siivositko huonosti, vai?

– Siinä oli kaikenlaista, niin kuin stripparin hommissakin. Viikon kestin ja menin taas kysymään uutta työtä.

– Saitko?

– Sain tietysti. Suomessa on työ­voimapula. Minusta tuli bussi­kuski. Kortinkin sain pikana.

– Joku taisikin mainita nähneensä sinut linikan ratissa. En uskonut. Sinullahan on sentään monta akateemista tutkintoa.

– Ei ne tutkinnot paljoa paina. Bussia ajelin melkein kaksi kuukautta ja sitten vaihdoin juniin. Se oli huimaa touhua. Minun vanha isänikin sanoi aina halunneensa veturin­kuljettajaksi

– Ihan totta?

– Totta. Mutta arvaapas, mitä tein viimeksi.

– Olit tietty joku kauppa­ratsu tai verkosto­markkinoija.

– No en. Kuskasin turisteja Kanarialle ja takaisin. Lentäjän homma ei ole yhtään hassumpi.

– Ei kai nyt lento­konetta saa kuljettaa ilman lupaa? Vai saako?

– Olin melkein viikon työllisyys­kurssilla. Mutta pilotin homma loppui, kun nekin ovat nykyään pätkätöitä. Huomenna aloitan uudessa hommassa, teen kuukauden loma­sijaisuuden.

– Ja kävit tietty jo kurssitkin?

– Joo. Nyt aamupäivällä. Huomenna menen leikkaamaan heti aamusta.

– Vaatetehtaalle, vai?

– Ei, vaan keskus­sairaalaan. Tuuraan yhtä kirurgia. Koko leikkaus­sali­porukka on pätkä­työläisiä, että tutussa porukassa siellä toimitaan.

– Aika pelottavaa.

– Ei minusta. Eikä se kestä kuin kuukauden. Sen jälkeen on minun vuoroni olla työ­voima­toimisto­virkailija.