Eno korkkasi heti aattoaamuna. Äiti tuhahteli, mutta oli salaa mielissään. Perinteet olivat hänelle tärkeitä.
Kun pullo vajeni, enon naama alkoi punoittaa ja hän itse myhäillä. Pian hän hohotti kaikelle. Illan suussa hän vaihtoi ylleen ikäkulun punaisen puvun ja valtasi parhaan tuolin. Pitkä valkea parta tutisi, kun ukko komensi meitä tyttöjä laulamaan ja istumaan polvelle hänen taputeltavikseen.
Loppuviimmeeksi eno antoi meille suklaata – ja piiskaa paljaalle pyllylle, tietty. Hou hou.
– Meidän Pekka tulee jouluksi kotiin, mummo kehuu hoitajalle. Tämä kohentaa vanhuksen pielusta ja myöntelee. Vanha nainen on odottanut poikaansa koko syksyn aina siitä lähtien, kun sairaus kaatoi hänet vuoteeseen.
– Pekka on kunnon poika. Se asuu oikein pääkaupungissa missä herratkin.
Joulu tulee, ja mummo odottaa edelleen poikaansa. Miestä ei näy eikä kuulu.
– Pekka tulee sitten ensi jouluna, mummo sanoo, sulkee kostuneet silmänsä eikä enää koskaan avaa niitä.
Rakas joulupukki. Toivottavasti sinulla menee hyvin joulumuorin kanssa. Minä olen ollut vähän yksinäinen siitä lähtien, kun vaimo kyllästyi ja lähti. Siitä on jo monta vuotta, ainakin kahdeksan. Jouluna on niin kovin surullista olla yksin. Minä kaipaan kumppania, ja täällä pitäisi siivotakin ja viedä roskat, kun mihinkään ei enää mahdu yhtään pussia. Tuotko minulle joulumuorin vaikka vain lainaan aatoksi? Sehän joutaisi, kun sinäkään et ole silloin kotona.
Se oli isomummon peruja, aarre, jonka hän oli herrasväessä piikoessaan saanut, hieno hopeapaperiin ja sellofaaniin kiedottu karamelli. Isomummo oli solminut rihman makeiseen ja ripustanut sen kuuseen joka joulu. Koko kylä oli ihmetellyt namun hienoutta ja nähnyt unta sen syömisestä.
Äitini jatkoi samaa perinnettä. Sain lapsena monesti kynsilleni, kun yritin syödä karkin. Iskää huvitti.
Nyt namu mokoma roikkuu kuudetta vuotta minun kuusessani. Tänä jouluna minä syön sen. Ihan varmasti.
– Huomenta rouva. Olen päättänyt, että te saatte syödä minut tänä jouluna.
– Hyi. Yök. Sika. Pois. Minä en edes syö lihaa.
– En minä olekaan lihaa, vaan mielikuvitusta. Tosin vielä eilen kuvittelin itseni lihaksi, nyt olen selvästi vaahtokarkkia.
– Vaahtokarkkia? Se on hyvää.
– Varsinkin paahdettuna. Rouva on hyvä ja maistaa tästä vaikka sorkan.
– Erisherkullista. Jospa minä sitten syön teidät. Saanhan tarjota vieraillenikin?
– Totta kai.
– Mukavaa. Tulee kerrankin erilainen joulu.
– Rouva, mies puhuttelee ohikulkevaa iäkästä naista. – Saanko antaa teille joululahjan?
Nainen pysähtyy, tihrustaa vanhaa miestä ja tämän resua olemusta.
– Mikäs se olisi?
– Vanha koira. En pysty enää ruokkimaan sitä.
– Koira! nainen ilahtuu. – Tottahan toki.
Mies kulkee naisen rinnalla tämän kotiin. Perillä hän ottaa taskustaan talutushihnan ja ojentaa sen naiselle. Sitten hän kietoo kaulapannan kaulaansa ja nukahtaa eteisen lattialle.
– Tää olis noita, Maisu sanoo ja osoittaa piparitalon edessä seisovaa pipariukkoa.
– Eikä olis, noidat on akkoja, Matti korjaa. – Tää on noita.
– Eikä oo. Se on Kerttu. Ja toi risa on Hannu. Ja nyt ne menee noidan luo.
– Ja noita paistaa ne, Matti sanoo ja työntää piparit kynttilänliekkiin. Käry nousee.
– Eikä! Ne rikkoo tän talon ja karkaa.
– Nii rikkookin. Näin!
– Ei kun näin!
– Tulkaapas lapset! äiti huhuilee eteisestä. – Lähdetään viemään piparitaloa mummulle joululahjaksi.
Sikalassa valmisteltiin joulua. Punaisia omenia oli koreittain. Seinille oli ripustettu valokuvia joulukinkuista.
– Onko paras onni olla joulukinkku? Putte kysyi emältään ja katseli kuvaa muhkeasta sinappihunnutetusta kinkusta.
– Niin on ihminen opettanut. Ja onhan se hienompaa kuin kuolla turhaan.
– Sitten tehdään sen mukaan, Putte totesi ja kävi pistämässä kasvatti-ihmisensä, leikkasi ruhosta molemmat kinkut ja toi ne yhteiseen juhlapöytään.
Roope heräsi siihen, että haamu istui hänen sänkynsä reunalla ja kaivoi nenäänsä.
– Et pyyhi sitä minnekään, Roope äyskähti. – Miksi sinä olet taas täällä?
– Minulla on tylsää. Kukaan muu ei muista minua.
– Joten tulit minun vaivoikseni?
– Kun on joulu ja kaikki. Olisiko riisiryynipuuroa ja väskynäsoppaa?
Siinä ne sitten istuivat, mies ja haamu, söivät puuroa ja soppaa. Aika muuttui muistoksi, soppa kuivettui kupin pohjalle ja tuli uusi joulu.
Matti on lähtenyt iskän kanssa metsään varastamaan joulukuusta. Lumi narskuu nullien alla, Matti kantaa sahaa ja iskä rukkasia.
Aukealla, kuusten keskellä humisee koivu täydessä lehdessä.
– Iskä, kuuntele sitä. Se haluaa olla joulupuu.
– Koivut ovat juhannuspuita.
– Mutta se sanoo, että se on säästänyt lehtensä meitä varten ja että ne muuttuvat jouluna kullaksi.
Jouluaattona koivu varistaa kellastuneita lehtiään lahjapakettiröykkiön ylle. Iskä ja Matti miettivät, mitä joulu oikeasti on.
– Onko joulupukki oikeasti olemassa, äiti? Maisu kysyy tavaratalon leikkikaluosastolla.
– Totta kai.
– Sitten minä haluan kaikki lelut täältä ja muistakin kaupoista.
– Siihen meillä ei ole varaa, lapsikulta. Isäsikin jäi juuri työttömäksi.
– Joulupukkihan ne maksaa, äiti. Sinähän sanoit, että se on totta!
Metsämökin ikkunasta kurkkii tonttu, ja piipusta nousee savu. Tonttu kulkee huolestuneena edestakaisin. Jänis ei ole käynyt viikkokausiin.
Ovelta kuuluu koputus, tonttu avaa, ja jänis työntyy sisään. Sen kainalossa on kylmän kohmettama metsämies.
– Miksi tuon tänne toit? tonttu kysyy. – Sehän on vainonnut sinua vuosikausia.
– On joulu ja ihmisillä hyvä tahto, jänis sanoo. – Se saa passata meidät nyt piloille.
Tämä on peikon joulutarinakalenterin ensimmäinen luukku. Aattoon asti uusi luukku joka toinen päivä, joka toinen päivä on peikoton.