perjantai 30. elokuuta 2013

Taitoilija

– Minä osaan, katsokaa! nainen huutaa ja survaisee miekkansa kiveen, nykäisee sen sieltä taas ulos ja heiluttaa päänsä yllä. – Näittekö mitä tein? Kiveen ei jäänyt jälkeäkään.

Ohikulkijat tuijottavat eteensä ja kulkevat ohi. Nainen törkkää miekan uudelleen kiveen ja vatkaa sitä siinä kuin kauhaa puuropadassa, mutta kukaan ei edes vilkaise. Mitä rajummin nainen heiluttaa miekkaansa, sitä kiivaammin ohikulkijat kulkevat ohitse.

– Sulla on teatterimiekka, tokaisee pojankloppi, joka on juuri lukenut ritaritarinoita kirjastosta luvatta lainaamastaan kirjasta. – Tollanen ei muuten onnistu.

– Se mikään teatterimiekka ole! Tule itse kokeilemaan!

Nulikka tulee ja nainen antaa hänelle miekan. Poika jaksaa hädin tuskin pidellä sitä. Heiluttamisesta eikä kiveen survomisesta tule mitään.

– Miten tää käynnistetää? Onks täs jossain joku nappi, vai?

– Se on ihan tavallinen miekka, taottu damastiteräksestä. Voit katkaista sillä sormesi jos haluat.

– Hullu akka, nulikka toteaa ja tiputtaa miekan kädestään.

Nainen nappaa miekan, työntää sen kiveen ja vetelee siinä pitkin ja poikin. Poika katsoo suu auki ja menee kokeilemaan kiveä. Kovaa on, ei velliä ollenkaan.

– Mä kerron iskälle. Se on poliisi, poika sanoo ja soittaa saman tien.

Poliisit saapuvat paikalle. Nainen työntää miekan kahvaa myöten kiveen ja jättää sinne. Kun poika selittää, miten nainen äsken hämmensi miekallaan kiveä, poliisit katsovat naista poliisisti ja kokeilevat kiven kyljessä jököttävää miekan kahvaa. Se ei liikahdakaan.

– Jahas, mistä täällä oikeasti on kysymys? toinen poliiseista tiedustelee.

Nainen sanoo, että hän tahtoi tulla huomatuksi ja esitteli siksi taitojaan. Muut kuin poika eivät kuitenkaan huomanneet eikä poikakaan oikeasti uskonut. Ehkä poliisit haluaisivat nähdä, mitä hän osaa ja vaikka uskoa siihen. Poliisit lupaavat katsoa.

Nainen vetää miekan kivestä. Poliisit kavahtavat taaksepäin ja tarttuvat virka-aseeseensa. Nainen sörköttää kiveä, leikkaa siihen oven ja astuu sisään. Ovi jymähtää kiinni hänen takanaan, eikä kivessä näy pienintäkään jälkeä.

– Aika taitavaa, toinen poliisi toteaa.

– Varsinainen taitoilija, hänen kollegansa tunnustaa ja sanoo harvoin nähneensä yhtä taitavaa miekan käsittelyä, vaikka onkin virkaurallaan ehtinyt nähdä melkein vaikka mitä.

Nulikka kaivaa nenäänsä ja pyyhkäisee sieltä löytämänsä palleron kiven kylkeen.

– Oisin mäkin osannu, hän sanoo ja vaihtaa sierainta.

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Tieteilijä

Tieteilijä lukee teorioita ja sovittaa niitä omaan ajatteluunsa. Välillä hän pyrähtää kirjastossa ja noutaa artikkeleita, joita teksteissä referoidaan. Olisipa kaikki toisin, hän miettii ja hivelee taustamusiikkiaan.

Viimeisin artikkeli osoittautuu tieteilijälle hankalaksi. Hän tulostaa sen ruusunpunaiselle paperille ja etsii itselleen pitkäteräiset sakset. Niillä hän leikkelee asian sopivan kokoisiksi, kerralla ajatuksiinsa mahtuviksi palasiksi, ja lähtee kävelylle.

Kävellessään hän lukee paperisuikaleita, hieroo niitä ensin otsaansa ja sitten takapuoltaan vasten. Tietoa siirtyy tieteilijän mieleen ja alkaa siellä kiistellä aiempien oppirakennelmien kanssa. Kun hän vielä muistaa kantapääreitin ja työntää kenkänsä täyteen tietoliuskia, niin oivalluksen kipinöitä alkaa sinkoilla hänen sormenpäistään.

Tieteilijä avaa eteensä ymmärryksensä työpöydän, nostaa jokaisen tiedonjyväsen sille ja alkaa yhdistellä niitä kokonaisuudeksi. Palapeliin sekoittuu vanhaa tietoa, eikä tieteilijä vieläkään tavoita oivalluksia, joista artikkelissa kerrottiin. Uusi kokonaisuus on kuitenkin upea, ja kiilto syttyy tieteilijän silmiin. Nobel. Tämä on selvästi Nobelin arvoinen juttu.

Hän kipittää koneensa ääreen ja kirjoittaa Nobel-ajatuksensa muistiin. Pari lisäartikkelia valaisee asiaa, ja tieteilijän mielen palo alkaa kiiluvien silmien lisäksi näkyä korvista nousevana savuna. Tämä on pakko saada äkkiä paperille, hän miettii.

Kuluu tunti, ja tieteilijä on kirjoittanut ajatuksestaan artikkelin. Hän tulostaa sen ja levittää arkit lattialle. Kokonaisuus merkitsee, hän ajattelee, ja se että asia esitetään tieteellisesti. Muutoin kollegat eivät ymmärrä hänen älynsä loistoa.

Tieteilijä kiertelee arkkien ympärillä ja katselee lattialla makaavaa tietoa. Ihmeellistä, hän miettii, vähän sanoiksi kiinnitettyä hiilipölyä valkealla paperilla, ja ne muuttavat koko tunnetun maailman. Hän kumartuu, painaa kämmenensä ja polvensa papereitaan vasten ja syventyy tekstiinsä. Hän syventyy siihen niin rajusti, että vajoaa sen uumeniin, eikä hänestä jää mitään jäljelle.

Paitsi paperit ja kuolemattomat ajatukset, ajattelet. Mutta ei. Papereille kirjoitettu teksti jatkaa työtään. Siitä syntyy kurimus, joka imaisee koko maailman – myös sinut ja minut, kääntää sen ja meidät nurin ja jättää sikseen. Täällä me nyt sitten olemme, emmekä edes muista muualla olleemme.

maanantai 26. elokuuta 2013

Taiteilija

Taiteilija pystyttää maalaustelineensä rantahietikolle ja ryhtyy maalaamaan auringonlaskua. Kuvaan tulee siniturkoosi meri, vihreä väläys, punaväikkeinen sininen taivas ja keltaisena hehkuva aurinko, joka on juuri vajoamaisillaan mereen. Taivaanrannalle katsottaessa näkee muutamia valkosiipisiä vesilintuja varjokuvana taivasta vasten.

Aallot huuhtovat taiteilijan varpaita. Aurinko solahtaa mereen, ja kuvaan ilmestyy loiskahduksesta kertova vesipatsas. Aurinko kierähtää taulun alaosan rakosesta rantahiekkaan ja huuhtoutuu ensimmäisen aallon mukana Ahdin valtakuntaan.

Ahti suuttuu ja nakkaa auringon takaisin rannalle. Taiteilija yrittää saada valopallon kiinni. Aurinko on kuitenkin innostunut vapaudestaan ja pomppii kiveltä kivelle ja kalliolta kalliolle, kunnes se solahtaa rantakallion sisälle.

Taiteilija huolestuu. Hän ottaa keskeneräisen kuvansa, laittaa sen nojaamaan rantakoivua vasten ja lataa maalaustelineensä uudella valkealla taulupohjalla. Hän ottaa telineen mukaansa ja asettaa sen nojaamaan sitä kalliota vasten, jonne aurinko katosi. Sen jälkeen hän työntää päänsä kallioon.

Aurinko paistaa kalliossa. Taiteilija ei ole koskaan nähnyt mitään siihen verrattavaa. Hän ponnistaa kaikki taiteelliset kykynsä ja jäljentää pää kalliossa sen sisäistä todellisuutta kankaalleen. Muistinvaraisesti hän ottaa maalia palettiveitseensä ja levittää sitä kankaalle, hän sekoittaa värejä ja pelkää, ettei pysty jäljentämään kallion sisällä näkyviä kuvia kankaalleen.

Eikä pystykään, mutta silti kuva alkaa puhua ja kertoa tarinaa. Taiteilija kuulee taulunsa ja vetää päänsä kalliosta. Kuva on aivan muuta kuin hän ajatteli, kiehtovan erilainen värien vastahehku. Taiteilija on pettynyt itseensä. Hän jättää kuvan siihen ja hakee aiemmin maalaamansa, koivuun nojaavan kuvan. Siinä on nyt mereen laskeva kuu. Juuri kun se on plumpsahtamaisillaan mereen, taiteilija ojentaa kätensä, nappaa taulun pohjasta putoavan kuun ja tallettaa sen taskuunsa.

lauantai 24. elokuuta 2013

Puolivillainen tarina

Karhu ja oranssiin mekkoon pukeutunut nainen, Elina, ovat lentäneet koko yön täysikuun valaiseman metsän yllä. Ne ovat kiljuneet äänensä käheiksi ja säikytelleet laitumella yöpyviä lampaita. Karhun pyrstökin on kipeä. Eräs lammaslaumansa kanssa nukkunut vahtikoira harmistui öisistä häiriköistä, teki nukkuvista lampaista kasan ja kiipesi sen päälle ulottuakseen puraisemaan ohi lentävää karhua kankusta.

Aurinko pilkistää metsän reunan takaa. Karhu ja oranssimekkoinen nainen istuvat niitylle viritetyn nuotion ääressä. Karhu liikehtii levottomasti. Elina nousee ja käy hakemassa pari pässiä laitumen toisesta reunasta, jonne kaikki lampaat ovat pakkautuneet. Toisen pässin hän antaa karhulle, joka pistää sen pehmikkeeksi takapuolensa alle ja huokaa helpotuksesta. Toiselta pässiltä Elina vääntää niskat nurin ja sujauttaa sitten heinäseipään sen sisuksiin.

Niinä nuo istuvat, aamuauringon heleässä hehkussa ja kertovat tarinoita. Nuotion loimussa paistuvasta pässistä alkaa irrota muheva tuoksu, joka heruttaa molempien suun märäksi. Toinen pässi makaa ihan hiljaa ja liikahtamatta. Yksikään etäällä tuijottavista lampaista ei sano mitään.

Nälkäinen karhu ei malta odottaa pässin kypsentymistä, vaan reuhtaisee siltä takajalan ja alkaa riipiä siitä lihaa kitaansa. Elina ei tahdo olla karhua pahempi, joten hän nappaa toisen takakoiven, mutustaa sen tyhjäksi ja nakkaa luulla karhua, joka on vasta urakkansa puolivälissä. Nyt syntyy huima kisa. Karhu ja Elina riipivät lihaa puolikypsästä pässistä ja tunkevat sitä suuhunsa. Lampaanrasva tirskuu karhun kitapielistä ja valuu Elinan huulilta. Puoliksi käristyneitä villatuppoja lähtee virinneen tuulen matkaan. Aina kun liha uhkaa loppua, jompikumpi hakee uuden lampaan vartaaseen tirisemään.

Elina on kyltymätön, ja karhun on annettava periksi. Se ei kerta kaikkiaan jaksa enää yhtään palaa, niin hyvää kuin lammas onkin. Elina imaisee vielä viimeiset luut kiiltäviksi ja kertoo sitten karhulle tarinan siitä, miten lammas aikojen alussa petkutti villavan turkkinsa hauelta ja antoi sille vaihdossa oman suomuisen takkinsa.

Karhu tykkää Elinan tarinasta ja rapsuttaa tätä korvan takaa. Elina hyrisee. Sitten hän toteaa, että ilta alkaa joutua ja heidänkin pitää. Hän nostaa karhun selkäänsä, polkaisee luudan käyntiin ja sanoo, että karhu voi tällä kertaa vaan nauttia kyydistä.

Valokuvaaja on palannut kuvauspaikalleen. Kun oranssiin mekkoon pukeutunut nainen lentää ohitse karhu selässään, hän painaa laukaisinta ja kamera ottaa upean kolmenkymmenen kuvan sarjan, joka ei kuitenkaan tallennu muistikortille sen riittämättömien ominaisuuksien takia.

– Ei sitä kukaan olisi uskonutkaan, valokuvaaja toteaa ja päättää vastedes kuvata vain auringonlaskuja.

torstai 22. elokuuta 2013

Karhu, joka halusi oppia lentämään

Luokan ovi rävähtää auki ja pamahtaa seinää vasten. Karhu tulee sisään, katselee ympärilleen ja istuutuu oranssiin mekkoon pukeutuneen naisen viereen.

– Karhu, kontio esittäytyy ja ojentaa käpäläänsä.

– Elina, nainen sanoo ja puristaa karhun kämmentä niin, että pedon silmissä mustenee.

– Täälläkö oppii lentämään?

– Saa nähdä. Vähän heikolta vaikuttaa. Opekin on myöhässä.

Silloin luokkaan saapuu lentäjänasuun pukeutunut nainen, joka ensimmäiseksi tarttuu karttakeppiin ja naputtaa sillä opettajanpöydän reunaan. Puheensorina hiipuu pois, vain muutama irrallinen ajatus jää pyörimään ja hakemaan piilo­paikkaa itselleen.

– Tänä iltana opitte lentämään, opettaja aloittaa, – ja jollette opi, niin lennätte kurssilta.

Karhu hörähtää. Oranssimekkoinen nainen pukkaa sitä kyynärpäällä kylkeen. Karhu rojahtaa penkiltä lattialle, kömpii takaisin istumaan, nojaa taakse ja nostaa takakäpälänsä pöydälle.

Opettaja kysyy, millä kurssilaiset ovat nähneet lennettävän. Nämä luettelevat lentokoneet, ilmapallot, raketit, lintujen ja hyönteisten siivet.

– Ja luudalla, karhu sanoo. – Noidat lentävät luudalla.

– Karhut taitavat lentää mielikuvituksella, opettaja piikittää ja luokka hörähtää nauramaan.

Karhu muuttuu miettivän näköiseksi. Se kaivaa taskustaan paksun sikarin ja sytyttää sen. Elina mulkaisee karhua, ja tämä ymmärtää olleensa sosiaalisesti kömpelö. Se ojentaa toisen sikarin naiselle, joka kiittää ja pistää palamaan. Muut katsovat kateellisina.

Opettaja valikoi laukustaan kaksi omenaa, molemmat kiiltäviä ja upeita, punaisia kuin veri, ja laskee ne Elinan ja karhun eteen pöydälle.

– Syökää nämä, niin ei tarvitse koskaan enää polttaa yhtään sikaria.

Karhun rupeaa heti tekemään mieli hyvännäköistä omenaa ja se aikoo saman tien pistellä sen poskeensa. Elina kuitenkin estää sitä ja toteaa, että eivätköhän he ole jo oppineet ihan tarpeeksi. Sitten hän kiskoo karhun ulos luokasta ja paiskaa oven perässään kiinni.

– Isotäti on aina tuollainen, Elina sanoo ja tarttuu seinää vasten nojaavaan luutaan. – Lennetäänkö yhdessä?

Karhun mielestä se on hyvä ajatus. Se nostaa naisen selkäänsä, levittää mielikuvituksensa ja nousee lentoon. Elina meloo luudalla lisää vauhtia. Viima pelmuttaa karhun turkkia ja naisen oranssia mekkoa, kun he kiitävät kuun valaisemalla taivaalla ja hihkuvat yhteen ääneen.

Lähistöllä valokuvaaja kuvaa täyskuuta. Karhu ja sen selässä istuva nainen piirtyvät varjo­kuvaksi kuuta vasten, ja kuva tallentuu kameran muisti­kortille. Kun valo­kuvaaja myöhemmin tarkastelee saalistaan, hän ei usko silmiään ja näkee paljon vaivaa poistaakseen mokomat häiriö­tekijät muuten hienosti onnistuneesta kuvastaan.

tiistai 20. elokuuta 2013

Mestarit

Hämähäkit kiipeilevät koulun seinämillä ja solmivat köysiään mihin vain niitä kiinni saavat. Toiset hämähäkit roikkuvat tai keinuvat, jotkut ovat tulleet varta vasten harjoittelemaan kiipeämistä ja testaamaan otteensa ja solmujensa pitävyyttä. Koko suuri tila on täynnä sinne tänne ryntääviä hämähäkkejä, kattoon ja seinille kiinnitettyjä köysiä ja monenlaisia harjoitusratoja.

Kello soi. Rehtori tulee saliin ja hämähäkit kiipeävät toistensa yli ja luikahtavat ali ollakseen jokainen eturivissä.

– Kurssi päättyy, Rehtori sanoo ja katsoo verkkosilmillään jokaista silmiin samanaikaisesti.

– Jee! hämähäkit huutavat kuorossa.

– Nyt osaatte kaiken...

– Jee!

– Todellinen taituruus syntyy, kun taitoja harjoitetaan...

– Jee!

– Joten menkää ja napatkaa ne!

– Jee! karjuvat kaikki kasijalat ja ryntäävät valloittamaan maailmaa.

Kaksi hurjinta päättää pyydystää kotkan. Ne valitsevat vahvimmat köytensä ja virittävät ne vuorten väliin säteis- ja tukilangoiksi. Kun kehyslangatkin on kehrätty ja ripustettu, hämähäkit piiloutuvat kallion kyljen luolaan. Siellä ne istuvat, kuluttavat aikaa ja kertovat toisilleen tarinoita, joissa saaliit kasvavat ja verkot mutkistuvat tarina tarinalta.

Lanka värähtää ja hämähäkit ryntäävät katsomaan. Keskelle verkkoa on pörähtänyt lentokone, pieni Cessna. Sen ovi aukeaa. Lentäjä kurkistaa ovesta, kiroilee ankarasti ja loikkaa ulos. Hämähäkit ryntäävät verkolleen, kietovat Cessnan kääröksi ja puhaltavat ilmoituspilliin.

Rehtori tulee katsomaan, mitä kumppanukset ovat pyydystäneet. Kun se näkee valkean paketin, joka edelleen tärisee ja tupruttaa kitkerää savua, se pyytää verkonkutojia opettajiksi kouluunsa.

– Jee! nämä kiljuvat ja säntäävät kohti koulun tuttua kiipeilysalia.

Rehtori poikkeaa imaisemassa maahan mätkähtäneen lentäjän tyhjäksi.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Karhu ja lohikäärme

Vanha, jo kuonostaan harmaantunut karhu, kääntelee kiviä metsässä. Välillä se haukkaa mustikoita mättäältä ja etsii taas kiviä väännettäväkseen. Kuluu monta päivää, ja karhu pyörittää kiviä, nostaa niitä syliinsä ja yrittää kiskoa kivenpuoliskoja erilleen. Kivet jurnuttavat vastaan, eivätkä suostu yhteistyöhön.

Karhu ei anna periksi. Se yrittää avata yhä suurempia kiviä, oikeita järkäleitä, joita se ei edes pysty nostamaan. Lopulta se huomaa jylhän siirtolohkareen päällä toisen, pienemmän lohkareen, ja kapuaa viivyttelemättä kiven kuvetta ylös.

Karhu seisoo järkäleen päällä, ottaa päällislohkareen käpäliinsä ja rupeaa kiskomaan sitä auki. Kivi aukeaa. Karhun kuono taittuu hymyyn. Kiven sisältä kömpii ulos uninen lohikäärme, joka alkaa venytellä siipiään.

– Taasko? lohikäärme kysyy. – Se ei ole kovin hyvä idea.

– Tuli kova ikävä.

– Sen jälkeen tulee vielä kovempi, tiedäthän?

– Tiedän, karhu nyökkää. – Haluan silti.

Lohikäärme venyttää siipensä pitkiksi, taittelee ne selkäänsä, kapuaa karhun olalle ja painaa kyntensä syvälle turkin sisään. Karhu irvistää, mutta ei sano mitään.

Karhu tietää oikoreitin, eikä välitä kiireissään risukoista tai muistakaan tientukkeista, vaan ryskää suorinta tietä metsän läpi. Pian matkalaiset saapuvat aukealle, jonka reunalla kasvaa lehtipuita ja marjaisia varpuja.

– Täällä, karhu sanoo ja pysähtyy. – Täällä se oli.

Lohikäärme nyökkää ja varmistaa otteensa pitävyyden koukistamalla kynsiään entisestään. Nyt on sen vuoro näyttää tietä. Se levittää siipensä ja lyö niillä taakseen niin, että vuosikymmenet viuhahtavat. Vuodenajat vaihtuvat aukealla nurinpäin, lahonneet puut nousevat pystyyn, kukoistavat ja nuorenevat taimiksi.

Lohikäärme pysähtyy, kun aukiolle ilmestyy kolme nuorta karhua.

– Minä olen tuo suurin, karhu sanoo. – Voitin aina kaikki painit. Katso.

Kolme karhua painii niin, että metsä jytisee. Matkakarhu ja sen olkapäällä istuva lohikäärme seuraavat karhunpainia niin kuin ovat tehneet jo lukemattoman monta kertaa. Karhun vatsassa tuntuu solmu ja silmäkulmassa kimmeltää kosteutta.

– Mennään vielä, karhu pyytää, kun nuoret karhut katoavat metsään.

Lohikäärme ei sano mitään. Se lyö aikaa taakseen, kunnes aukiolla on emokarhu kolmen pienen karhunpennun kanssa.

Karhun sisällä ikävä kasvaa melkein liian suureksi. Se katsoo karhunpentua, joka se joskus oli, ja muistaa, miten uudelta kaikki silloin tuntui. Kyyneleet sumentavat aukean ja menneisyyden karhut. Lohikäärme kääntyy ja lähtee paluumatkalle.

Kevät seuraa talvea ja syksy kesää, kun lohikäärme vie karhua ajan halki. Matkaa on jäljellä enää muutama vuosi, kun karhu pyytää lohikäärmettä hidastamaan vielä kerran. Aukiolla kulkee toinen karhu ja sen perässä kolme pentua.

– Minun pentuja, karhu sanoo ja sen ääni särähtää. – Katso, miten hyviä karhuja ne ovat.

Lohikäärme nyökkää ja toteaa, että matkaa on jatkettava. Se räväyttää siipiään ja laskee karhun siihen, kun ne lähtivät. Karhu kuivaa harmaan kuononsa, ryhdistäytyy ja rupeaa taas reippaaksi sisuksia kaihertavasta ikävästä huolimatta.

– Muistot ovat niin hienoja, se sanoo. – Ethän mene liian hyvään piiloon?

perjantai 16. elokuuta 2013

Karhu ja muurahaiset

Sokea karhu seisoo kuusen alla suuren muurahaiskeon vieressä. Tuuli ravistelee puiden latvuksia, ja karhun askeleiden alla painunut sammal rasahtelee takaisin pystyyn. Muurahaisten kirpeä tuoksu hivelee otson kuonoa. Kontio kuopaisee kekoa ja muurahaiset tulevat puolustamaan kotiaan. Ne juoksevat kilvan kohti karvaturria, tarttuvat sitä käpälästä ja yrittävät kangeta petoa nurin. Ne vääntävät niin kovasti, että niiltä lirahtaa kaikenlaista sinne sun tänne.

Karhu on mielissään. Se nuolee muurahaisia käpälältään kitaansa ja maiskuttaa niiden kirpeytynyttä makua. Muurahaisia ryntää yhä enemmän karhun kimppuun, ne kapuavat sen käpälävarsia ylös harteille ja rohkeimmat ryhtyvät kuristamaan mörykkää hengiltä. Karhu jatkaa mässäilyään.

Muurahaispesässä käy jo aikamoinen kuhina. Alimmista kerroksista kerätään kaikki, jotka ehtivät kuningattaren paapoilulta tai poikaskammarin huoltotehtävistä. Palokuntamuurahaisetkin lähtevät hätiin. Ne kiskovat julman suurta sammiota, joka on täynnä muurahaishappoa, ja juttelevat siitä, miten karhu saa sen kohta silmilleen ja pesä pelastuu.

Karhu herkuttelee muurahaisilla ja jatkaa pesän hävittämistä. Se ei ole pitkään aikaan saanut muurahaisia, vaan on joutunut tyytymään sian ruhoihin, joita ihmiset ovat raahannet metsään piilokojujensa lähettyville. Paria satunaista yltiömakeaa mehiläispesää ei tietenkään voi verrata muurahaisherkkuun. Havumetsän lempeä tuoksu hivelee mesikämmenen mieltä. Muutama muurahainen, jotka ovat ehtineet karhun korviin, kiljuvat niin että karhusta kuulostaa kuin sadat pienet vaskikellot helisisivät. Elämä on mukavaa, otso tuumaa ja nuolaisee taas pari sotajoukollista muurahaisia kitaansa.

Palokuntamuurahaiset ovat kiskoneet happoastiansa ylös asti. Ne ottavat vauhtia, keinuttavat astiaa ja heivauttavat sen sisällön karvaturrin silmille. Karhu mörisee tuskasta, kun auringonvalo paistaa suoraan sen silmiin. Sitten se pysähtyy, hieraisee silmiään ja katselee ympärilleen. Metsä on kaunis, täynnä vihreyttä. Mustikat ja juolukat kypsyvät varvuissaan. Karhu unohtaa muurahaispesän, kun se unohtuu katselemaan kukissa hääriviä pörriäisiä.

Illemmalla karhu on tehnyt sovinnon muurahaisten kanssa ja pyytänyt jokaiselta henkiin jääneeltä erikseen etujalasta pitäen anteeksi. Karhu lupaa vielä tuoda kuvauspaikoilta muutaman sianruhon talvievääksi muurahaispesän viereen. Muurahaiset pitävät sitä hyvänä ratkaisuna, vaikka niitä harmittaakin jokainen karhun syömä perheenjäsen. Ne sanovatkin karhulle olevansa sisaruksia ja kaikki yhtä rakkaita toisilleen. Karhu on tehnyt kynsitulet aukiolle ja kököttää muurahaisten kanssa ringissä sen ympärillä. Kun karhu kaivaa jokaiselle olutta kontistaan, puheensorina kiihtyy, muurahaiset humaltuvat ja haastavat karhun painiin. Karhu suostuu. Pitkän ähellyksen jälkeen se antaa periksi ja suostuu häviämään. Muurahaiset tanssivat voitontanssin kellistetyn karhun vatsalla, karhu kellottaa selällään ja sihauttaa auki vielä yhden oluen. Karhun selän takana pitkä muurahaisjoukko kantaa tölkkiolutta karhun tuohisesta kontista pesän uumeniin.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Karhun uudet vaatteet

On kuuma. Aurinko värisyttää ilmaa. Ihmiset kulkevat naama punaisena ja etsivät varjopaikkoja. Ilmastoidussa autossa istuu itsetietoinen tyyppi, joka virnistelee jalankulkijoille, mallaa karvalakkia päähänsä ja on tutisevinaan vilusta.

Torin reunassa on vaatekauppa, jonka ovet ovat levällään. Ilma seisoo kaupan sisällä, ja myyjät leyhyttelevät itseään koreaksi maalatuilla pahvinpalasilla.

Kauppaan tulee karhu. Se istuutuu ovensuujakkaralle, laskee kontin selästään lattialle ja pyyhkäisee otsansa käpälävarrellaan. Myyjät ahtautuvat liikkeen perimmäiseen nurkkaan ja löyhyttelevät itseään entistä kiivaammin. Joku inisee.

– Aika lämmintä, karhu sanoo, ottaa kontistaan oluttölkin, suhauttaa sen auki ja katselee ympärilleen. – Missä kaikki asiakkaat ovat?

– Siinä ne istuvat ovensuujakkaralla, oranssiin hameeseen ja valkeaan isoäiti-tyyppiseen pitsipaitaan pukeutunut myyjätär toteaa. – Vai oletko sinä asiakas?

Karhu nyökkää ja ryhtyy raplaamaan turkkinsa vetoketjua. Myyjätär mittailee karhua katseellaan ja toteaa, että heillä on varmasti jotain sopivia kesävaatteita noinkin suurikokoisille asiakkaille. Sitten hän pyörähtää kannoillaan ja katoaa kaupan takimmaiseen peräsoppeen. Muut myyjät hymyilevät ja leyhyttelevät itseään.

– Kokeillaanpa näitä, oranssihameinen myyjätär sanoo ja laskee tiskille kirjavan kasan vaatteita.

Karhu nousee, pöyhii vaatekasaa ja alkaa riisua turkkiaan. Myyjät alkavat kirkua. Pahvileyhyttimiä tippuu heidän käsistään, ja he kääntävät selkänsä karhulle.

– Riisu vasta tuolla sovituskopissa, myyjätär neuvoo, keikistää päätään ja virnistää. – Taidat tarvita alusvaatteitakin. Minä tuon.

Karhu ei sovi pukukoppiin, joten se ottaa yhden väliseinän pois. Myyjätär kantaa vaatteita karhun sovitettavaksi, ja karhu sovittaa. Välillä se on punaisissa, välillä sinisissä tai keltaisissa. Se käy pyörähtämässä kopin ulkopuolella ja kuuntelemassa, kun myyjät imartelevat vaatteiden sopivuutta. Aika ajoin kontio istuu pukukopin jakkaralla, juo olutta, kertoo tarinan tai pari ja jatkaa taas vaatteiden sovittamista. Myyjillä alkaa olla hauskaa, eikä karhu ole heidän mielestään enää ollenkaan pelottava.

Lopulta karhu valitsee turkoosit kesäpöksyt ja sinisen kesäpaidan, ei suostu enää riisumaan niitä, vaan maksaa ne kolmella kävyllä. Sitten se pyytää turkilleen pussin ja oranssihameisen myyjättären kanssaan elokuviin vielä samana iltana. Myyjätär suostuu, punastuu ja hymyilee leveästi, iskee silmää karhulle. Muut myyjät huutavat hurraata ja veuhtovat soreilla pahviviuhottimillaan.

maanantai 12. elokuuta 2013

Toive, joka toteutui liikaa (K-16)

– Naisen, ehdottomasti naisen, sanot ja nuolaiset huuliasi. – Sellaisen upean, jolla on kaaret ja kurvit kohdallaan ja jota kaikki haluavat ja kadehtivat minulta. Sellaisen.

Katselet, kun maagi virnistää ja kehottaa sinua menemään ulos kohtaamaan toteutunut toiveesi.

Näinkö helppoa tämä on, mietit, ei säkeniä eikä magiikkaa. Annat olla, eihän sinulla ole tapana pohtia asioita kovin syvällisesti. Nostat lakkiasi, heität kolikon oven vieren tippilaatikkoon ja kuulet, miten maagi napsauttaa sormiaan.

Lilith tulee vastaan jo teltan liepeellä, hymyilee ja tarttuu käteesi. Et ole koskaan nähnyt yhtä upeaa naista, ajatuksesi tarrautuvat hänen iholleen, liukuvat siinä ja hakevat kaikkein luistavimpia paikkoja. Lilith kihertää ja auttaa ajatuksiasi yhä pidemmälle ja syvemmälle, tunnet hänen tuoksunsa, tunnet miten se vie sinuutta lähemmäs Lilithiä ja miten mielessäsi olette yhtä. Olet lähempänä häntä kuin ketään koskaan, ensimmäistä kertaa tunnet olevasi oikea mies ja ymmärrät, että aiemmat kokemuksesi ovat olleet merkityksettömiä.

Purkaudut housuihisi ja muistat, missä olet. Lilith seisoo vieressäsi ja naureskelee. Ohikulkijat hidastavat vauhtiaan ja tuijottavat häntä, riisuvat häntä katseellaan ja sinä vihaat heitä heti. Lilith on sinun. Muut eivät saa katsella häntä, vain sinä, vain sinä saat laskea silmäsi hänen iholleen ja antaa niiden luistaa... purkaudut toisen kerran, ja Lilith nauraa ääneen.

Puristat hänen kättään ja lähdet kävelemään kotiin päin. Lilith kulkee rinnallasi. Vastaantulijat osoittelevat vaaleiden housujesi etumusta ja naureskelevat. Takananne kulkee miehiä ja naisia, joiden katseiden tiedät hivelevän naistasi, seuraavan tämän kaaria ja kurveja, tunkeutuvan ihoa niukasti peittävän puvun alle ja hakevan sieltä sitä, mikä on sinun, minkä haluat olevan vain sinun. Tunnet heidän ajatuksensa, tunnet mitä ne tahtovat Lilithin kanssa ja miten hän ottaa vastaan jokaisen ajatuksen ja antaa sen tulla täydeksi kehollaan.

Katsahdat naistasi. Hänen kasvoillaan loistaa peittelemätön kiihko, ja sinä vihaat häntä, vihaat hänen haluttavuuttaan ja kauneuttaan. Vihaat sitä, mitä hänen kosketuksensa tekee sinulle, miten miehuutesi enenee pitäessäsi häntä kädestä. Naisesi katsoo sinuun, ja sinä purkaudut niin, että koskee. Lilith nauraa sinulle ja hänen naurunsa leviää teitä seuraavaan joukkoon. Käännät sille selkäsi ja näet, miten muiden ihmisten ajatukset liukuvat Lilithin keholla, miten ne kuhisevat hänen ihollaan kuin raatokärpäsentoukat mädässä lihassa ja miten nainen nauttii niiden kosketuksesta. Vihasi tulehtuu. Päätät lähteä, unohtaa naisen ja toiveesi, elää yksin hiljaisuudessa. Tempaat kättäsi ja huomaat sen palaneen kiinni Lilithin käteen. Ymmärrät teidän tulleen yhdeksi lihaksi.

lauantai 10. elokuuta 2013

Ihan sama (K-16)

Kun Leena avaa sulkukammion oven, Johannes istuu perimmäisellä takapallilla jalat ristissä, pää polviin painettuna ja kädet niskan taakse ristiin puristettuna. Mies hengittää katkonaisesti ja suuntaa ulos­hengityksensä seinässä aukeavaan poistoventtiiliin. Venttiilin valo välkähtelee, kun analysaattorit selvittävät poistoilman koostumusta.

– Älä hengitä siihen putkeen, Leena komentaa. – Alus voi luulla, että hiilidioksiditaso on noussut ja laskee liikaa happea ilmatilaan. Ja tiedäthän, mitä siitä seuraa.

– Joo, Johannes sanoo sisäänhengityksellään, pidättelee itseään hetken ja puhaltaa sitten keuhkonsa tyhjäksi poistoputkeen. Venttiili välähtää ennakkovaroituksen.

– Kuulitko! Leena huutaa ja lähestyy Johannesta.

Tämä kavahtaa pystyyn ja nostaa molemmat kätensä eteensä. Sitten hän muuttuu huolestuneen näköiseksi, nuuhkaisee oikean käden sormiaan ja piilottaa käden selkänsä taa.

– Älä tule, mies huutaa. – En vastaa teoistani, jos tulet.

– Mikä sinun on? nainen kysyy ja avaa asekotelonsa läpän. – Oletko saanut tartunnan?

– En! Johannes huutaa. – Pysy poissa!

– Tiedäthän, mitä minun on tehtävä, jos epäilen tartuntaa?

– Ei sinun tarvitse tehdä mitään. Ei mitään. Ei kerta kaikkiaan mitään, mies kiljuu. – Minä...

– No?

– Ei mitään, Johannes painaa päänsä ja nojautuu kammion nurkkaan. – Tai ihan sama. Tapa.

Leena tarttuu aseeseensa ja virittää sen. Hän katsoo tähtäimen läpi ja laskee todennäköisyyksiä. Johannes tappaa hänet siihen paikkaan. Samalla, kun miehen sormi vapauttaa aseeseen kätketyn kuoleman, naisen silmissä välähtää oivallus.

Johannes kutsuu siivousrobotit.

– Tartunta, hän sanoo ja hengittää sisäänpäin.

Siivousryhmä tallentaa Johanneksen selityksen ja korjaa Leenan edelleen värisevän kehon pois. Huomenna osa hänestä olisi ruoka­pöydässä, ja rekonstruktorit rakentaisivat lopuista heille uutta pilottia.

Johannes istuutuu takapallille ja nojautuu seinään. Hän hengittää muutaman kerran kiivaasti sisään ja ulos, nostaa kätensä suun eteen ja puhaltaa. Miehen otsa kurtistuu, ja hän työntää etusormensa hampaiden ja posken väliin, hankaa ja tarkastelee sormeaan. Sormeen on tarttunut mustaa lakritsia.

– Ihan sama, hän huokaa ja höyrystää päänsä aseellaan.

torstai 8. elokuuta 2013

Uskomaton juttu

Rane lupaa taas kertoa tarinan per tuoppi. Kukaan ei viitsi tarjota, saati, että jaksaisi kuunnella Ranen omituisia vuodatuksia. Paikalle sattuu kuitenkin kansanperinteen kerääjä, joka kuulee Ranen lupauksen ja päättää hoitaa sen päivän työrupeamansa siinä tuopin ääressä. Hän istuutuu Ranen pöytään, ottaa sanelukoneen taskustaan ja lupaa nauhoittaa koko jutun. Rane on elementissään ja alkaa kertoa.

– Istuin kerran nurkkapöydässä ja kuulin, kun naapuripöydässä kerrottiin tämmöistä. Joku missiministeri tai semmoinen oli ollut aurinkorannoilla ja saanut satiaisen tai muun hämähäkin. Paikalliset lääkärit eivät olleet osanneet tehdä sille mitään, mutta ne olivat lähettäneet sen missiministerin jonkun poppaukon luokse. Se oli rummuttanut ja soittanut torvea ja ripotellut erivärisiä hämähäkkejä ministerin strategisiin paikkoihin. Sellaisia karvaisia pitkäjalkaisia, niin että niitä oikein kuhisi pitkin. Ministeri oli ensin ollut urheaa, mutta sitten se oli kiljunut kaikkia helvetin piruja avuksi ja ne olivat tulleet. Joka paikka oli täynnä ties mitä alieneita, Siellä oli ollut samanlaisia petoja kuin siinä yhdessä elokuvassa ja sitten tavallisia pieniä vihreitä. Ne olivat jokainen hakeneet imupillin ja ruvenneet imemään sen naisen verta, sen missiministerin. Ne olivat hirmuiset ryystäjäiset, meteli oli kuulunut kuuhun saakka. Ministeri oli ollut vähän sekaisin, mutta kun se tajusi mitä tapahtui, se alkoi kiljua kuin sika. Koko alieniväki säikähti ja lopetti veren ryystämisen. Joku niistä oli vielä puhaltanut juomaansa verta takaisin naiseen niin, että sille oli tullut siitä julman suuri paise, joka oli sitten seuraavalla viikolla puhjennut ja sieltä oli kuoriutunut vaaleanpunainen lepakko. Mutta silloin ministeri ei vielä tiennyt sitä, vaan oli ihan tuskissaan, kun sen paikat oli ihan täynnä satiaisia ja kutina hirmuinen. Poppaukko vaihtoi taktiikkaa ja heitti jotain ihmepulveria ilmaan. Se jäi sinneroikkumaan pilvenä, ja ministerin kutina lakkasi laakista. Tosin siitä – naisesta siis, ei kutinasta – tippui koko ajan satiaisia kasapäin maahan. Siellä ne kulkivat peräsatiaista niin, että jono näytti kirjoitukselta. Se oli jokin poliittinen pamfletti, jonka se ministeri heti omi. Silloin poppaukko kosi ministeriä. Se suostui heti. Poppaukko kiljui niin, että pilvi irtosi taivaasta ja tipahti niiden niskaan. Silloin ministeri muuttui Kekkoseksi, eikä poppaukkoa enää haluttanutkaan naida sitä.

Kansanperinteen kerääjä tuijottaa suu auki.

– Tämä tarina on tosi, Rane toteaa oltuaan hetken hiljaa. – Pistä nyt bisse.

tiistai 6. elokuuta 2013

Punahilkat (K-16)

Ovi kolahtaa ja Punahilkka palaa isoäidin mökkiin. Hän raahaa punaista graniittijärkälettä ja hihittää juopuneesti. Mökissä metsästäjä on kontallaan suden vieressä ja pitelee kaksin käsin sen halkaistua mahaa auki. Välillä hän työntää päänsä suden vatsaan ja hörppii sieltä vielä viimeisiä viinipisaroita. Isoäiti istuu keinutuolissa ja pitelee sydäntään. Hänen toisessa kädessään on jo lähes tyhjäksi juotu konjakkipullo ja vanhan naisen päässä pyörii mukavasti.

Punahilkka rojahtaa polvilleen metsästäjän viereen ja vieräyttää kiven suden mahaan. Sen jälkeen hän tarrautuu metsästäjään ja sanoo tarvitsevansa lohdutusta ja hyvänä pitoa. Suden vatsassa oli ollut tosi pelottavaa. Metsästäjä, jonka itsetunto on kasvanut jo juopuneen suden mahan auki leikkaamisesta ja naisten pelastamisesta, on heti valmis Punahilkan ehdottamaan kisaan.

Isoäiti katselee keinutuolistaan kahden toisiaan lohduttavan ihmisen lempeitä leikkejä ja hymyilee tietävästi. Kyllä hänkin nuorena soitteli sängyn jousia. Punahilkka näyttää melkein yhtä taitavalta pelimannilta kuin hän. Soitto jatkuu, ja lattialla lojuva susi uikuttaa hiljaa.

Ovi kolahtaa ja nuori nainen astuu tupaan. Naisella on valkeat sukat, sievä punainen hame, valkea paita ja hänen hiuksiaan peittää punaisen ratsastusviitan huppu. Isoäiti unohtuu tuijottamaan naista. Sitten hänen leukansa loksahtaa, ja hän kääntyy katsomaan sänkypelimannia, joka on juuri aloittanut uuden kappaleen tunnustelevat alkusoinnut, eikä sillä hetkellä välitä mistään muusta kuin taiteestaan.

– Susi parka, nuori nainen sanoo ja rientää kevein askelin suden luo. Hän laskee korinsa maahan, ottaa povestaan haavan sulkemiseen tarvittavat välineet ja ryhtyy toimeen. Aivan ensimmäiseksi hän nostaa jo puoleksi suden mahassa sulaneen graniittijärkäleen pois. Vasta sen jälkeen hän sulkee vatsan sievin pistoin ja peittää haavan punaisesta viitastaan repäisemällään kangaskaistaleella.

Isoäiti on nukahtanut, eikä tiedä enää mitään mökin tapahtumista. Nuori nainen auttaa suden jaloilleen ja puhuu tälle lohdullisia sanoja, kertoo haavojen parantumisesta ja hoidosta ja lupaa pysyä suden luona, kunnes haava on kokonaan parantunut. Punahilkka, joka on soittanut vielä kaksi kappaletta ja päättänyt molemmat huimaan crescendoon, on hakenut tulokkaan korista pilkistäneet viinipullot ja juo niitä nyt yhdessä uupuneen metsästäjän kanssa.

– Kuka vittu sinä olet? Punahilkka kysyy tulokkaalta. – Ja mitä helvettiä teet täällä?

– Tulin katsomaan isoäitiäni, tulokas sanoo ja viittaa keinutuolissa korisevaan vanhukseen.

– Isoäiti on minun, Punahilkka tokaisee. – Niin kuin tuo susikin. Hukutan sen kohta kaivoon.

– Älä hukuta. Minä otan sen ja vien muassani.

Punahilkka pärskähtää nauramaan toista naista, joka kietoo kätensä suden ympärille ja rutistaa niin, että susi ulahtaa ja kipristyy vatsansa ympärille.

– Ota saatana, ota ja vie. Minä otan tämän metsästäjän, hän sanoo ja työntää kätensä metsästäjän takatukan alle. – Se soi niin hyvin yhteen muun orkesterin kanssa.

Nuori nainen nousee ylös, tarttuu sutta käpälästä ja lähtee pois. Susi vilkaisee vielä Punahilkkaa ja nuolaisee huuliaan ennen kuin ovi pamahtaa kiinni heidän jälkeensä. Punahilkan kasvot valahtavat ja hän kääntyy metsästäjän puoleen.

– Se peto uhkasi minua, näitkö? hän kysyy. – Lohduta minua nyt kunnolla.

 

– Eihän se ollut surullinen tarina. Siinä kaikki saivat, mitä halusivat.

– Minähän sanoin heti alkuunsa, ettei se ole surullinen.

– Mutta eikös sen silloin pitäisi olla?

– Ehkä, mutta se ei olekaan vielä lopussa.

– Eikö?

– Ei. Haluatko kuulla vielä?

– Haluan.

– Punahilkka meni naimisiin metsästäjän kanssa ja se toinen rupesi suden puolisoksi.

– Molemmat naiset löysivät onnensa.

– Jos nyt naimisiin meno on kenenkään onni.

– Voi se olla. Elämä vakiintuu.

– Metsästäjä oli rapajuoppo ja opetti Punahilkan samanlaiseksi. Ne joivat itsensä tärviölle parissa vuodessa. Siinä meni isoäidin mökki ja kaikki samaa tietä. Eikä orkesterikaan pysynyt kasassa.

– Onhan se sitten vähän surullinen, vaikkei mitenkään poikkeavalla tavalla. Miten niille toisille kävi? Sudelle ja sille Punahilkan näköiselle naiselle?

– Ne pesivät metsässä ja kasvattivat oman lauman.

– Lauman?

– Niin. Pentuja.

– Ihminen ja susi? Onko se edes mahdollista?

– On se. Meitä oli kolme pentua.

– Teitä? Oletko sinä niiden pentu?

– Olen.

– Entä ne muut? Missä ne ovat?

– Maailmalla. Velipoika on kunnon susi ja se lönköttelee pitkin korpia. Sisko taas on valokuvamalli, ja sen kuva on vähän väliä jonkin kiiltävälle paperille painetun lehden kannessa.

– Kaksi ihmistä ja yksi susi. Aika hassu lauma.

– Ei.

– Ei? Mitä ei?

– Yksi ihminen ja yksi susi. Ja minä.

– Mutta sinähän olet ihminen!

– En ole.

– No mikäs?

– Lykantrooppi.

– Ei sano mitään.

– Ihmissusi. Pistelen sinut kohta päivälliseksi.

– Minutko? Mutta silloinhan tarina päättyy kovin surullisesti. Pitääkö sinun?

– Minusta se päättyy oikein hyvin ja onnellisesti, ihan niin kuin lupasin. Vai etkö muista?

– Muist...

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Karhun saunakivi

– Mitä tälle tehdään? Tuula kysyy ja taputtaa kivijärkäleen kylkeä. – Tämä ei ole mikään tavallinen siirtolohkare.

– Käske miehiä siirtämään sitä, Maria ehdottaa. – Jätetään se maamerkiksi tien poskeen. Ajattele, miten rakastavaiset tekevät treffejä ”sen ison kiven juureen”. Usko vaan, että voi joskus tulla tungostakin.

– Sinä ja sinun tungoksesi, Tuula naurahtaa, mutta viheltää pillillään, jolloin suuri miesjoukko kopottaa paikalle. Tuula kertoo missä hän haluaa järkäleen seisovan ja miehet ryhtyvät kankeamaan. Naiset ovat siirtyneet syrjään ja katselevat, miten hirmuinen järkäle siirtyy. Maa järisee ja menee mutrulle kivilohkareen edessä, varvut ja karike siirtyvät syrjään, mutta kiven eteen jääneet puunrungot rouskahtavat poikki ja hieroutuvat puukuiduksi peruskalliota vasten.

Vähän kerrassaan lohkare väistyy tien tieltä. Naiset ovat tyytyväisiä, kunnes kivi aukeaa ja sieltä tulee ulos mustanpuhuva karhu. Miehet nostavat kätensä ylös, mölisevät ja juoksevat kauas pois. Karhu paiskaa kiven kiinni perässään ja katsoa tillittää naisia kiinteästi. Nämä vilkaisevat toisiaan ja säntäävät karkuun. Karhu tavoittaa heidät muutamalla askeleella.

– Siirsitte minun kiveä, karhu toteaa ja pitelee naisia käsivarresta. – Ilman lupaa vielä.

– Ei se sinun ole! Tuula huutaa. – Vaan yhtiön. Se oli tiellä. Yhtä hyvin sen olisi voinut räjäyttää kappaleiksi. Turhaan vouhkaat yhtä kiveä.

Karhun kulmat ja kuono kurtistuvat ja sen sisältä kumisee murinaa. Maria kertoo karhulle tiesuunnitelmista ja siitä, miten kivestä tulee hieno kohtauspaikka. Karhun naama siliää ja kontio kuuntelee pää kallellaan, nakkaa välillä taskustaan muutaman kuivan mustikan kitaansa ja tarjoaa naisillekin. Molemmat ottavat.

– Nämä ovat hyviä, Maria kehaisee. – Mistä näitä saa?

– Minä näytän, karhu lupaa ja ehdottaa naisille, että nämä tulisivat saunaan hänen kanssaan. Naiset innostuvat, saunassa on aina niin hyvä lämmin hellä, ja karhusäikähdyksen jälkeen on muutenkin tarpeen vähän peseytyä ennen kotiin menoa.

Karhu avaa kiven uudelleen ja menee sen sisälle. Naiset seuraavat. Kivessä pyörteilee kypsäksi tekeytyneen saunan muheva tuoksu, joka nostaa hymyn naisten huulille ja kiillon silmiin. Kun karhu riisuu turkkinsa ja ripustaa sen naulaan, naiset katsahtavat toisiinsa, seuraavat esimerkkiä ja siirtyvät karhun mukana löylyyn ja lauteille. Ulkoa kuuluu sulkeutuvan kiven loksahdus.

Karhu heittää löylyä. Vesi kihahtelee kiukaalla ja suomii saunojia. Naiset puhkuvat ja karhu ähisee. Parin kauhallisen jälkeen se viittaa saunaa kiertäviin hyllyihin, jotka ovat täynnä mustikoita.

– Noinko sinä kuivaat niitä? Maria kysyy.

Karhu myöntää. Kun naiset ihmettelevät, eikö olisi helpompaa tapaa, karhu sanoo että saunominen on siitä niin mukavaa, että se ei välitä muista tavoista. Ja kun se nyt kerran on metsän kuningas, niin se käyttää kiveä ihan niin kuin sitä huvittaa.

– Oletko sinä kuningas? naiset huudahtavat yhteen ääneen. – Oikea kuningas?

– Joo, karhu sanoo ja yrittää näyttää vaatimattomalta.

– En ole ennen saunonut kuninkaan kanssa, Tuula tunnustaa. – Kukaan ei ikinä usko tätä!

– Mummo kyllä sanoi, ettei herrojen kanssa pidä mennä saunaan, Maria muistuttaa. – Mutta se ei varmaan tarkoittanut sillä karhuja.

Karhu kaapaisee sivuhyllyltä kämmenellisen puolikuivia mustikoita ja tunkee ne kitaansa. Sitten se ottaa toiselta hyllyltä katajanmarjoja ja tarjoaa niitä naisille. Nämä maistavat, sylkevät pitkin ja kysyvät, miksi karhu on niitä kuivattanut.

– Ne antavat palvilihalle hyvän maun, karhu sanoo ja lyö kaksi kauhallista löylyä kiukaalle.

– Palvilihalle? Tuula kysyy. – Palvaatko sinä meitä?

– Joo, karhu myöntää ja nuolaisee kitapieliään.

Maria kiljahtaa ja painaa päänsä polviin. Karhu heittää lisää löylyä. Maria alkaa nyyhkyttää hiljaa. Tuula lohduttaa häntä ja nostaa kourallaan vettä löylysangosta Marian päähän.

– Eivät karhut syö palvilihaa, Tuula toteaa. – Et sinä ainakaan, ethän? Sinä olet marjakarhu.

– Voin minä silti palvata.

– Älä palvaa. Ei sinun kivesi kärsinyt, vaikka me sitä vähän siirrettiinkin.

– Niin ja ajattele, miten paljon uusia ihmisiä tapaat, kun kaikki tekevät treffejä tämän ison kiven juureen. Voit saunoa vaikka joka päivä eri porukan kanssa.

Karhu näyttää miettiväiseltä.

– Olkoon, se sanoo ja avaa saunan oven ja kiven.

Maria säntää ilkosillaan ulos. Tuula hymyilee karhulle, halaa sitä ja rapsuttaa korvan takaa. Sitten hän ottaa karhun turkin ja Marian kukkamekon naulakosta ja menee ulos. Ulkona Tuula pukeutuu karhuksi ja Maria naiseksi. He lähtevät kulkemaan käsi kädessä vastavalmistunutta tietä myöten kohti kotia ja laulavat kävellessään vanhaa leppäkerttulaulua.

Karhu pukeutuu Tuulalta jääneeseen mekkoon ja kömyää ulos kivestä. Saunahöyryn kielekkeet seuraavat etääntyviä naisia. Karhua naurattaa ja se heittää kumpaakin naista kahdella kävyllä. Sitten se katsoo ympärilleen. Kiven juurelle kerääntyy yhä enemmän toisistaan kiinnostuneita ihmisiä.