Karhu ja lohikäärme

Vanha, jo kuonostaan harmaantunut karhu, kääntelee kiviä metsässä. Välillä se haukkaa mustikoita mättäältä ja etsii taas kiviä väännettäväkseen. Kuluu monta päivää, ja karhu pyörittää kiviä, nostaa niitä syliinsä ja yrittää kiskoa kivenpuoliskoja erilleen. Kivet jurnuttavat vastaan, eivätkä suostu yhteistyöhön.

Karhu ei anna periksi. Se yrittää avata yhä suurempia kiviä, oikeita järkäleitä, joita se ei edes pysty nostamaan. Lopulta se huomaa jylhän siirtolohkareen päällä toisen, pienemmän lohkareen, ja kapuaa viivyttelemättä kiven kuvetta ylös.

Karhu seisoo järkäleen päällä, ottaa päällislohkareen käpäliinsä ja rupeaa kiskomaan sitä auki. Kivi aukeaa. Karhun kuono taittuu hymyyn. Kiven sisältä kömpii ulos uninen lohikäärme, joka alkaa venytellä siipiään.

– Taasko? lohikäärme kysyy. – Se ei ole kovin hyvä idea.

– Tuli kova ikävä.

– Sen jälkeen tulee vielä kovempi, tiedäthän?

– Tiedän, karhu nyökkää. – Haluan silti.

Lohikäärme venyttää siipensä pitkiksi, taittelee ne selkäänsä, kapuaa karhun olalle ja painaa kyntensä syvälle turkin sisään. Karhu irvistää, mutta ei sano mitään.

Karhu tietää oikoreitin, eikä välitä kiireissään risukoista tai muistakaan tientukkeista, vaan ryskää suorinta tietä metsän läpi. Pian matkalaiset saapuvat aukealle, jonka reunalla kasvaa lehtipuita ja marjaisia varpuja.

– Täällä, karhu sanoo ja pysähtyy. – Täällä se oli.

Lohikäärme nyökkää ja varmistaa otteensa pitävyyden koukistamalla kynsiään entisestään. Nyt on sen vuoro näyttää tietä. Se levittää siipensä ja lyö niillä taakseen niin, että vuosikymmenet viuhahtavat. Vuodenajat vaihtuvat aukealla nurinpäin, lahonneet puut nousevat pystyyn, kukoistavat ja nuorenevat taimiksi.

Lohikäärme pysähtyy, kun aukiolle ilmestyy kolme nuorta karhua.

– Minä olen tuo suurin, karhu sanoo. – Voitin aina kaikki painit. Katso.

Kolme karhua painii niin, että metsä jytisee. Matkakarhu ja sen olkapäällä istuva lohikäärme seuraavat karhunpainia niin kuin ovat tehneet jo lukemattoman monta kertaa. Karhun vatsassa tuntuu solmu ja silmäkulmassa kimmeltää kosteutta.

– Mennään vielä, karhu pyytää, kun nuoret karhut katoavat metsään.

Lohikäärme ei sano mitään. Se lyö aikaa taakseen, kunnes aukiolla on emokarhu kolmen pienen karhunpennun kanssa.

Karhun sisällä ikävä kasvaa melkein liian suureksi. Se katsoo karhunpentua, joka se joskus oli, ja muistaa, miten uudelta kaikki silloin tuntui. Kyyneleet sumentavat aukean ja menneisyyden karhut. Lohikäärme kääntyy ja lähtee paluumatkalle.

Kevät seuraa talvea ja syksy kesää, kun lohikäärme vie karhua ajan halki. Matkaa on jäljellä enää muutama vuosi, kun karhu pyytää lohikäärmettä hidastamaan vielä kerran. Aukiolla kulkee toinen karhu ja sen perässä kolme pentua.

– Minun pentuja, karhu sanoo ja sen ääni särähtää. – Katso, miten hyviä karhuja ne ovat.

Lohikäärme nyökkää ja toteaa, että matkaa on jatkettava. Se räväyttää siipiään ja laskee karhun siihen, kun ne lähtivät. Karhu kuivaa harmaan kuononsa, ryhdistäytyy ja rupeaa taas reippaaksi sisuksia kaihertavasta ikävästä huolimatta.

– Muistot ovat niin hienoja, se sanoo. – Ethän mene liian hyvään piiloon?