perjantai 28. helmikuuta 2014

Päivähoito

Mustahuppu avaa päiväkodin portin. Rosaliina luikahtaa pihalle ja kipaisee saman sisään. Mies seuraa.

– Tässä se on, Rosaliina sanoo ja osoittaa Mustahuppua. – Se on minun iskä.

– Sitä on komennettu lasta, niinkö? Sinihuivi, päiväkodin johtaja kysyy. Hän seisoo kädet puuskassa, jalat tiukasti rinnakkain ja kireä ilme kasvoillaan. – Oikein komennettu. Niinkö?

– Pukemaan komensin, Mustahuppu sanoo, – kun se tahtoo olla sillä aina niin väkinäistä.

– Niin ei tehdä! Sinihuivi kiljaisee. Hänen silmänsä kiiluvat ja hän nuolaisee huuliaan. – Siitä on seurauksia.

Hoitaja kääntyy lapsen puoleen, kyykistyy ja sanoo, että tänään on iskän vuoro jäädä päivähoitoon. Rosaliina saisi palata itsekseen kotiin, odottaa eteisessä tai mennä vaikka baariin koko päiväksi.

Rosaliina kiljahtaa riemusta. Hän menee eteiseen muiden lasten joukkoon. Heillä jokaisella on tietsikka ja pelikonsoli. Eteisen vieressä on baari, josta Rosaliina tilaa appelsiinipirtelön kolmella jäätelöpallolla ja vohvelikeksillä. Näin aamulla pitää aloittaa varovasti, että jaksaa koko päivän. Baarin seinällä näkyy uusin keijuseikkailuelokuva.

Mustahuppu seisoo päiväkodin johtajan edessä ja pyörittelee lak­ki­aan. Nainen taputtaa käsiään kolmasti. Mustahupun luokse tulee neljä hoi­to­tä­tiä. Yhdellä heistä on metrin mittainen tummaksi värjäytynyt kauha, jonka hän ojentaa Sinihuiville. Hoitotädit lukitsevat ovet ja riisuvat miehen päällysvaatteet. Sinihuivi hymyilee ja naputtaa kauhalla kämmenpohjaansa.

Naiset taluttavat Mustahupun päiväunikammariin, jonka takim­mai­ses­sa nurkassa kyyhöttää itsensä ympärille käpertynyt mies. Mies uikuttaa silmät kiinni.

– Hoito alkaa, johtaja sanoo ja heilauttaa kauhaansa. Hoitotädit tarttuvat Mustahuppua käsivarsista ja jaloista.

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Tuli

– Tuli. Grumph kesyttää, Grumph murahtaa ja heiluttaa salaman sytyttämän palon jättämää kytevää oksaa. Siitä putkahtaa esiin pieniä liekkejä.

– Pois. Vaara! Nuk kiljuu ja pakenee tulta.

 

Kuluu monta, monta, monta vuotta. Kaksi miestä istuu nuotiolla. Kuu loistaa täytenä. Muutama pahainen saaliseläin roikkuu hengettömänä lähellä kasvavassa puussa. Kylään on vielä pitkä matka.

– Käyn maate, Gunoar toteaa ja tarkastaa, että hänen lyömäkivensä on käden ulottuvilla.

– Laitan tulen nukkumaan, Nathor sanoo, poimii nuotiosta jokusen hehkuvan hiilen ja sujauttaa ne tuliputkeensa. Sitten hän nostelee kytevät risut nuotiosta ja työntää ne hiekkaan. – Tuli on vaarallinen, en tahdo nukkua sen vieressä.

 

Kuluu pitkä, pitkä, pitkä aika. Hirsistä veistetyn majan piipusta nousee savukiehkura.

– Lämmittää mukavasti, Gino sanoo ja ruokkii avoimessa tulisijassa palavaa tulta.

– Halkaiset hormin tuollaisella roihulla, Niko huokaa ja siirtää tulisijan viereen pinottuja kalikoita kauemmas. – Poltat koko tuvan. Tuli on vaarallista.

 

Vuodet vyöryvät, vyöryvät, vyöryvät. Konepajalla taotaan rautaa höyry­veturiksi.

– Nämä ovat mahtavia laitteita, Granholm iloitsee ja taputtaa puoli­valmiin veturin kylkeä. – Kohta junalla pääsee minne tahansa.

– Vaarallisia ne ovat, Nilsson tokaisee. – Ei ihmistä ole tarkoitettu liikkumaan tulen voimalla.

 

Maapallo kiertää, kiertää, kiertää aurinkoa. Grant on hankkinut urheilu­auton ja esittelee sitä ystävälleen.

– Uskomaton peli, hän toteaa. – Kuusisataa hevosvoimaa pellin alla. Tällainen auton pitää olla.

– Polttomoottorit kuormittavat luontoa, Neville sanoo. – Tuokin polttaa ainakin kaksikymmentä litraa sadalla, siitä ei hyvää seuraa.

 

Kuluu muutama vuosi. Ilma on tunkkaista ja raskasta hengittää. Kosteus tunkeutuu joka paikkaan. Levä peittää maata, kaikkialla näkyy vihreän ja ruskean sävyjä. Pilvet kätkevät auringon, ovat kätkeneet jo pitkään. Viimeisten rakettien lieskat katoavat päivähämärien pilvien taa.

– Halusin lähteä noiden kanssa, Gardner sanoo ja nostaa homeen läikittämiä housujaan, – mutta minulla ei ollut varaa. Olisin halunnut ratsastaa tulen selässä tähtiin etsimään uutta maailmaa. Täällä ei voi enää elää.

– Minä sanoin heti, että tuli on vaarallista, Nigel kähisee ja kiskoo tympeää ilmaa kivistäviin keuhkoihinsa. Hän käy pitkäkseen levän peittämään maahan ja sulkee silmänsä.

maanantai 24. helmikuuta 2014

Vesi kuohuu

– Tuolla on lampaita, pieni susi toteaa. – Susi tykkää lampaista.

Vesi kuohahtaa ja kastelee sudenpoikasen tassut. Susi loikkaa taaksepäin ja ravistaa käpäliään. Kettua naurattaa. Joen toisella puolella lampaat kääntyvät ja lähtevät pois.

– Vesi taitaa tykätä sudesta, kettu sanoo. – Se haluaa viedä sen.

– Susi on kyllä vahva.

– Vesikin on vahva. Se pyörittää rataspyöriä ja tekee sähköä.

– Miksi?

– Ihmiset muuttavat sähköllä yön päiväksi, ne eivät halua nukkua, vaan tehdä aina työtä.

– Pöhköä. Susi tykkää nukkumisesta.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Margariinitehdas

– Tosi hyvää. Sanoitko, että tätä saisi kohta kaikilta ravintorasvoja myyvistä kaupoista?

– Kunhan tuotantokoneisto saadaan kuntoon ja raaka-aineen saatavuus varmistettua.

– Anna vielä. En ole ikinä maistanut näin hyvää leivänpäällystettä.

– Se sopii paistamiseenkin. Ja leivontaan. Haluatko maistaa tiikeri­kaakkua?

– Haluan! Haluan ehdottomasti… On tosi hyvää. En tiennyt, että suusta voisi tulla näin märkä.

– Ota lisää. Syö kaikki. Labrassa ovat mielissään, kun kerron tämän siellä.

– Saanko laittaa tähän kakunpalaseen vielä voita päälle?

– Saat. Tosin se ei ole voita vaan margariinia, mutta laita silti.

– Tosi hyvää. Aivan uskomattoman erisherkullista. Mistä tämä on tehty? Kissoistako?

– Ei tietenkään. Niihin kissahöpinöihin ei kannata uskoa. Tämä on tehty jutuista.

– Jutuistako? Onko sitä kaakkua vielä? Saanko? Kiitos.

– Niin. Meillä on oivallisia jutunkertojia, joilla niitä piisaa, juttuja siis.

– Saanko syödä tämän lopun lusikalla?

– Syö pois.

– Miten jutuista voi muka tehdä margariinia? Ainakaan tällaista. Tämä on maukasta ihan oikeasti.

– No katsos, niiden jutunkertojien lisäksi meillä on ammatti­kuuntelijoita, jotka vielä ovat hyviä yllyttämään. Ne istuvat tuotanto­tiloissa vastakkain. Toinen kertoo ja toinen kuuntelee.

– Mahtaa olla mukavaa hommaa.

– Ehkä. Ne jutut ovat tosi rasvaisia. Me otetaan rasva talteen ja tehdään siitä margariinia. Prosessissa on tosin vielä yksi ongelma.

– Mikä?

– Jutut ovat melkoisen limaisiakin, ja rasvan erottaminen limasta on kallista. Me ollaan yritetty opettaa jutunkertojille tapoja ja siistiä niiden juttuja, mutta silloin rasvantuotanto vähenee radikaalisti.

– Pitääkö sitä erottaa? Eikös lima tekisi rasvasta entistä luistavampaa? Voisitte mainostaa, ettei se kajetu kupeisiin, vaan luiskahtaa suoraan läpi.

– Hmm… voi olla hyvä idea. Ehdotan sitä labrassa.

– Minä sitten taas maistan. Käykö?

torstai 20. helmikuuta 2014

Kertaus

– Kuka on vienyt metsän ja puut? pieni susi kysyy.

– Ihminen keitti ne selluksi, karhu toteaa.

– Miksi?

– Että saadaan paperia ja voidaan tehdä mainoksia, jotka heitetään hukkaan.

– Susi ei tahdo mainoksia!

tiistai 18. helmikuuta 2014

Hyttynen

– Moro, mies sanoo tutulle naiselle, joka istuu kesähelteisellä terassilla ja juo jää­hile­mehua pitkällä pillillä. – onko kuuma?

– O.

Mies nyökkää, vetää tuolin itselleen ja istuutuu samaan pöytään. Nainen on aina ollut lyhyt­sanainen eikä höpöttänyt turhan­päiten.

– Pahastutko, jos istun tässä? hän kysyy.

– E.

Mies hymyilee ja hörppää lasistaan. Nainen kurkistaa häntä aurinko­lasiensa ylitse ja jatkaa mietteitään. Mies seuloo katseellaan muissa pöydissä istuvia naisia. Mukavin tuijoteltava istuu hänen kanssaan samassa pöydässä.

Hyttysen ininä vingahtaa miehen korvassa ja hän huitaisee, yrittää tavoittaa inisijän tappaakseen, viedäkseen siltä hengen. Huti. Mies kiroaa ja kurkottaa hyttystä pöydän yli, mutta epä­onnistuu taas.

– Ei! nainen sanoo. – Älä tapa!

– Miksen? Sehän on pelkkä hyttynen.

– Ei ole. Se olen minä.

Mies naurahtaa. Nainen on vakava. Hän nostaa lasiaan ja imaisee vaalean­punaisesta mutka­pillistä mehua. Naapuri­pöydissä istuvat miehet vilkuilevat.

– Etkö usko?

– En.

– Kuuntele. Makasin eilen rannalla bikineissä. Oli tyyntä, ja ilma oli täynnä pörriäisiä, jotka himoitsivat vertani tai lihaani. Aika moni saikin imaistua tai haukattua osansa. En jaksanut välittää.

– Mikset?

– En vaan jaksanut. Yksi hyttysistä haki hyvän paikan vasemman rintani päältä. Se upotti kärsänsä siihen ja alkoi imeä. Inisijän perä­pää täyttyi verestäni ja turposi. Itikka mokoma ei lopettanut millään, vaan jatkoi imemistään niin, että luulin sen räjähtävän.

– No räjähtikö?

– Ei. Se vaan imi. Ensin se imi minusta kaiken veren ja ryhtyi sitten imemään ihmisyyttäni. Eikä se ollut siihenkään tyytyväinen, vaan imi minut kokonaan, nahkoineen karvoineen. Se liuotti minua syljellään, jota se valutti imemänsä tilalle. Sen mukana minuun virtasi hyttysyyttä ja minusta tuli itikka.

– Tuoko? mies osoittaa naisen korvan juuressa pyörivää hyönteistä. – Muka?

– Niin. Huomasin olevani hyttynen, joka seisoo rannalla makaavan naisen vasemmalla rinnalla ja imee siitä verta. Oli muuten huima tunne. Veri oli hyvää ja minun takapäätäni turvotti. En silti malttanut lopettaa, vaan imin koko naisen itseeni.

– Ja niin sinusta tuli taas sinä. Vai?

– Niin. Tai ei. En tiedä. Viivyin iltaan saakka, ja usko tai älä, niin se hyttynen imaisi minut varmaan parikymmentä kertaa. Tai minä imaisin. Me vaihduimme vähän väliä toisiksemme.

– Kyllä minä uskon.

– Uskotko? Miksi?

– Et ole koskaan ennen keksinyt tuollaisia höpö­juttuja. Pakkohan jonkun on olla muuttunut. Kumpi sinä nyt olet?

– En tiedä. Varmaan minä. Tai sitten hyttynen. Mutta sekin on minä. Ehkä minun pitäisi imeä sinua.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Peliä

– Mitä ihmettä te lapset oikein teette, Vilma huutaa parvekkeelta pihan nuorisolle. Hän ei jää kuuntelemaan vastausta, vaan ryntää porras­käytävään ja pihalle.

Remo on ainoa, joka uskaltaa jäädä kohtaamaan Vilman. Hän seisoo reteenä keskellä pihamaata ja pitää jalkaansa rennosti pallolla. Muu nuoriso piileskelee pyykkinarulla roikkuvien puhtaiden valkeiden lakanoiden takana. Vilma on sonnustautunut tavanomaiseen taistelu­asuunsa: korkea­korkoisiin punaisiin kenkiin, mustiin verkko­sukkiin, punaisesta nahasta tehtyyn mini­hameeseen ja läpi­kuultavan harsoiseen mustaan paita­puseroon. Vilman vaaleat hiukset hulmuavat tuulessa, kun hän ryntää napakoin askelin kohti Remoa.

– No? Vilma kysyy ja jää seisomaan Remon eteen kädet puuskassa.

– Mitä no?

– No mitä?

– Mitä vaan, Remo sanoo ja vaihtaa jalkaa pallon päällä.

– Mikä tuo on? Vilma osoittaa Remon jalan alla littanaksi painuvaa palloa. – Ei se ainakaan mikään jalkapallo ole.

– Pitäiskö sen olla?

– Jalkapalloahan te pelasitte. Ainakin riehuitte siihen malliin. Vaiko? Koko kortteli jytisi.

– Ei se mitään jalista ollut, Remo sanoo ja nostaa pallon maasta, heittää sen Vilmalle.

Pallon paino yllättää naisen ja hän pudottaa sen maahan. Puut huojahtavat. Naapuritalosta halkeaa kellarin ikkuna.

– Kumma pallo, Vilma toteaa.

– Joo. Se on maapallo. Me pelattiin maailmanloppua.

– Maailmanloppua? Eikös se nyt tule muutenkin kuin varta vasten maa­palloa potkimalla?

– Joo, mut me ajateltii huvitella viälä vähän.

perjantai 14. helmikuuta 2014

Onnellinen päivä

– Valentiina! Hei, Valentiina. Missä sinä olet ollut?

Nainen pyörähtää ympäri. Salama välähtää hänen katseessaan.

– Ei kuulu sinulle, Valentiino. Ei niin pätkääkään. Voit mennä ja työntää ne kukkasesi syvälle.

Miehen leuka loksahtaa. Tuo on nainen, jonka kanssa hän on elänyt jo kymmenentuhatta vuotta. Edelleenkin se on kiivas kuin chilissä kasvatettu kirppu ja yllättää joka vuosi.

– Onko tänään taas se päivä, Valentiina?

Nainen polkee jalkaa ja rikkoo kristallit lattialle.

– Haista sinä ne kukkasesi, Valentiino. Sinun on turha yrittää mitään.

Mies painaa katseensa, laskee kukkaset pöydälle työntämättä niitä minnekään ja kerää sirpaleista uuden ja entistä ehomman astiaston.

– Palaan huomenna luoksesi, Valentiina. Palaan huomenna.

Nainen paukauttaa oven kiinni, istuutuu pöydän kulmalle ja painaa kasvonsa kukkapuskaan. Äänetön itku tärisyttää hänen hartioitaan. Oven ulkopuolella onnellinen mies nojaa seinään. Huomenna ihmisten tohina olisi vuodeksi ohi, arki palaisi, eikä tykkäämisestä tehtäisi numeroa. He saisivat pitää sen kokonaan.


Peikolta pöö sinulle samasta syystä.

maanantai 10. helmikuuta 2014

Kalamies

Heimo kalastaa kesät ja talvet, istuu pilkillä onki kourassa tai veneen tuhdolla vapa kädessä. Kalaa pitää olla joka aterialla, ahvenkeittoa, madetta, haukea, lahnaa, kuhaa. Heimon suu vettyy kala-ajatuksista, kun hän uittaa verkkojaan jään alle. Ne pyytäisivät isoa ruokakalaa ja kukkoahventen pilkkiminen toisi mielenrauhaa.

Verkko on painava, kun Heimo kiskoo sitä uittonarusta lähemmäs. Jokin potkiikin. Heimo näkee jo itsensä roikottamassa mahtihaukea tai jättikuhaa kiduksista ja hymyilemässä niin kuin kalamiehen kuuluukin sellaisessa tilanteessa hymyillä.

Joka ainoa verkkoon joutunut kala on alamittainen lahna. Heimo päästelee niitä irti ja työntää takaisin avantoon. Hän harmittelee turhaa työtä ja miettii, josko pitäisi alamittaiset eväkkäät hyvänään, mutta tekee niin kuin oikeaksi kokee.

Kun kalat on päästelty, Heimo uittaa verkot takaisin veteen ja muistelee katajatiinuun suolaamiaan lahnoja. Niistä saisi iltapalaa sen verran, ettei tarvitsisi mennä nälkäisenä yöpuulle. Ehkä huomenna saisi kuhaa tai haukea syödäkseen.

Seuraavana päivänä verkot ovat taas täynnä pieniä lahnoja. Heimo kiroaa, irrottaa kalat ja työntää ne ja verkot takaisin jään alle.

Näin jatkuu päiväkausia, kuukausikaupalla. Tulee kevät ja aurinko alkaa loistaa jäälakeuden yllä. Heimo kokee sinnikkäästi verkkonsa joka päivä. Niissä ei kertaakaan ole muuta kuin alamittaisia lahnoja. Heimo laihtuu ja käy kuoppaposkiseksi, suolalahnatiinu on tyhjentynyt kauan sitten, ja pilkillä saadut ahvenet eivät ole pitäneet nälkää loitolla. Heimo päättää antaa periksi.

Hän hakkaa tuuralla avannon järven syvimpään kohtaan, jää seisomaan sen viereen ja katsoo jääsohjon alla mustana odottavaa vettä. Sitten hän sulkee silmänsä ja astuu hyiseen veteen. Vesi hulahtaa saappaanvarresta sisään ja mies mätkähtää jäälle mahalleen.

– Olipas liukasta, hän mutisee puoliääneen, nousee ylös ja hyppää tasakäpälää avantoon.

Hanki pöllyää, kun mies liukuu pitkin jäätä.

– On se, hän huokaa, – mikään ei onnistu.

Heimo yrittää vielä, mutta löytää itsensä pitkältään hangesta. Hän nousee istumaan jäälle. Toista jalkaa vihloo kylmä. Mies riisuu märän saappaan ja miettii, oliko hänellä kuivia sukkia repussaan. Avannon suunnalta kuuluu rapinaa. Heimo kääntyy katsomaan.

– Mukava leikki, eikös? yksi avannon reunan yli kurkistavista alamittaisista lahnoista kysyy. – Hyppää vielä. Me heitämme sinut sitten takaisin.

lauantai 8. helmikuuta 2014

Virta venhettä vie

Jääpeitteen alla virtaa joki. Mitään ei näy, virtaus on pelkkä aavistus, joka nävertää jäätä alta­päin, kalvaa siihen heikkoja kohtia, jotta se pettäisi kulkijan alla. Jotta kulkija uppoaisi, imeytyisi joen juoksuun ja joutuisi kalojen ruuaksi.

Niin ei käy. Pakkanen paksuntaa jäätä nopeammin kuin virtaus sulattaa. Hirvet ja muut kulkijat eivät tiedä siitä mitään, vaan kulkevat minne nyt ovatkin menossa.

Yhtäkkiä mitään ei tapahdu. Tapahtumattomuus purkautuu kaakatukseen ja pienen räpylöiden lätkytykseen, kun metsästä virtaa rumia ankan­poikasia ryöppyinä joelle. Joka lintu kiiruhtaa eteenpäin, ottaa vauhtia ja laskee luikuria hangella, kiipeää toisten vaakkujen ylitse ja tompsahtelee jäätynyttä jokea peittävälle hangelle. Rumat ankan­poikaset heittäytyvät jäälle, virtaavat koskena alas uomaa. Joki on kukkuroillaan ankan­poikasia ja metsästä tursuaa niitä lisää kuuden metrin korkuisina aaltoina.

Kuusitoista hirveä ja kolme karhua tempautuu mukaan ankka­purhaan. Sen reunoilla ryöppyää kettuja ja mäyriä. Muutama supi­koira ja minkki yrittää pois virrasta, mutta uppoaa joen suvannon ankka­lammikkoon.

Minulla oli selittämistä, kun palasin kotiini. Ahvenet olivat jääneet saamatta, mutta kontti oli täynnä rumia ankan­poikasia. Tein niistä soppaa, mutta lapset sanoivat sitä pahan­makuiseksi. Ankan­räpylää kehuivat näppäräksi lusikaksi.

torstai 6. helmikuuta 2014

Langatonta viestintää

– Hei Maisa. Mitä kuuluu?

– Ei hyvää, kaikenlaista murhetta ja surua.

– Voi sentään. Kerro.

– Ukon firmassa käydään yt-neuvotteluja. Sanovat, että niillä on tehostamis­tarpeita.

– Voi sentään. Koskeeko se teidän Masaakin?

– Koskee. Kovasti. Se ottaa sen niin henkilökohtaisesti.

– Ei se mikään ihme ole. Eikös Masa ole ollut siellä jo vaikka kuinka kauan?

– Kolmekymmentäkuusi vuotta, ja tosi lojaalina koko ajan. Siksi tämä tuntuukin niin epäoikeudenmukaiselta.

– Minä uskon. Pystyn hyvin kuvittelemaan sen tunteen.

– Että menevät tekemään tällaista! Koko ajan puhutaan langattoman viestinnän lisääntymisestä ja sen kasvavasta merkityksestä, ja silti…

– Tekeekö Masa sellaisia hommia? Et ole sanonut mitään. Sehän on tosi hienoa: langattoman viestinnän asiantuntija.

– Joo. Ei se paljoa melua itsestään pidä. Jakelee vaan kirjeitä ihmisten postilaatikoihin.

tiistai 4. helmikuuta 2014

Ystäväni,

tiedän, että tämä järkyttää sinua, koska olet eläinrakas ihminen ja pidät aina pienten puolta. Kirjoitan silti ja kerron eräästä sattumuksesta, jotta sinun ei tarvitse jälkikäteen ihmetellä. Tämä ei ole helppoa.

Muistat varmaan kirjan, jonka annoit minulle syntymäpäivälahjaksi. Kehuit sitä hauskaksi ja vakuutit, että se kirvottaisi hymyjä huulilleni. Olit oikeassa, niin se teki. Kun ryhdyin lukemaan, en pystynyt lopettamaan, ennen kuin... niin.

Tulin töistä väsyneenä ja ryhdyin lukemaan. Aluksi epäilin kirjan hauskuutta, enhän ole juuri ollut innostunut kirjoista, mutta pian huomasin tirskahtelevani ja naurahtelevani. Teksti oli oikeasti hauskaa ja se kutitti minua syvältä. Nauraa hohotin niin, että naapurit hakkasivat pattereita.

Kuudestoista luku oli kohtalokas. Se ei niinkään naurattanut, vaan hymyilytti. Sen huumori oli voimakasta ja kiehtoi minua. Hymyni levisi korviin. Niihin sattui ja yritin pidellä suupieliäni. Kirja oli edessäni pöydällä. Kun käänsin sivua, hymyni karkasi ja suupielet napsahtivat niskapuolella yhteen. Et arvaa, miten säikähdin.

Pian ympäripäinen hymy rupesi huvittamaan minua. Aioin lukea eteenpäin ja kumarsin päätäni. Se vierähti pöydän reunalle ja kierähti siitä lattialle. Jeri nappasi sen. Maailma pyöri silmissäni, kun vierin koiran kuonon työntämänä ympäri huushollia.

Pääni kieri olohuoneen nurkkaan, samaan jossa olen pitänyt keilapalloani. Jeri oli surkeana, kun se ei saanut enää leluaan liikkeelle, ja tökki ja rapsutti sitä entistä rajummin. Lopulta se survaisi päänsä minun pääni sisään.

Minulla on siitä hetkestä ollut Jerin kanssa yhteinen vartalo. Me rapsuttelemme itseämme ja loikoilemme paljon. Tämä asunto alkaa olla huonossa kunnossa, kun emme ole päässeet ulos moneen päivään ja koiran keholla on rajoitteensa. Tämänkin tekstin kirjoittaminen on ollut yhtä piinaa, eihän tassuja ole tarkoitettu käyttämään tietokonetta.

Olen pahoillani, että jouduin kertomaan tästä sinulle näin. Tiedän miten paljon Jeri on sinulle merkinnyt. Toivon, että järkytyksestäsi huolimatta tulet luoksemme ja päästät meidät ulos. Muista tuoda makkaraa ja keksejä. Vessanpönttökin on jo ihan tyhjä.

 

Aidosti sinun,

Jerijari

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Kokoelma

Ovikello pimpahtaa. Reino suoristaa solmionsa ja vetää tuolin sarjalla odottaneen pikkutakin ylleen. Ennen kuin avaa oven, hän tarkistaa vielä eteisen peilistä, että napinläpeen sujautettu kukka ja taskuliina ovat niin kuin pitääkin. Viiksensä hän oikaisee tiheäpiikkisellä kammalla.

Ovikello soi toisen kerran, nyt aiempaa kärsimättömämmin. Reino avaa.

– Ajattelin, että olet unohtanut, Liisa sanoo ja ojentaa samppanja­pullon Reinolle. – Tämäkin rupesi lämpenemään.

Reino hymyilee vinoon ja toteaa, että Liisa on itse niin kuuma, ettei ole ihme, vaikka samppanja lämpenisikin hänen pikku kätösessään. Sitten hän suutelee Liisan sormia ja laskee samppanjapullon jäillä täyttämäänsä jäähdytysastiaan.

– Mukavaa, että pyysit minua katsomaan kokoelmaasi, Liisa sanoo.

– Rehellisesti sanoen minulla ei sitä ole kauan ollut, mutta kun kaverit kerholla arvostivat kovasti sellaisia, niin ajattelin, ettei se nyt niin ihmeellinen juttu ole, ettenkö minäkin voisi.

– Eikös se vaadi matkustelua joka puolella maailmaa? Afrikassa ja Intiassa nyt ainakin.

– Ehkä joku joutuu matkustelemaankin. Minä sain homman hoidettua ihan paikan päällä. Otapas.

Reino ojentaa Liisalle pitkäjalkaisen samppanjalasin, jonka hän on täyttänyt etiketin mukaan sopivan vajaaksi. Liisa maistaa lasin reunasta. Siihen jää ohut punainen rantu.

– Mennäänkö? hän kysyy posket punaisina ja silmät kiiltävinä. – Minä olen jo ihan valmis.

– Mennään, Reino myöntyy ja johdattaa Liisan suljetulle ovelle.

Liisa pysähtyy. Hän nuolaisee huuliaan ja katsoo Reinoa. Mies avaa oven avaimella, joka on kiinnitetty ketjulla hänen liiviensä taskuun. Huoneen kattoon kiinnitetyt kohdelamput syttyvät ja valaisevat huonetta. Liisa kävelee huoneen keskelle, pysähtyy ja katsoo ympärilleen. Reino seuraa. Hänen naamansa loistaa.

– Mitä ihmettä nuo ovat? Liisa kysyy ja osoittaa seinille kehyksiin viikattuja saunapyyhkeitä ja kylpytakkeja. Niiden joukossa on muutama kestovaippa ja potkupuku. – Miksi olet ripustanut pyyhkeitä seinälle?

– Se on minun trofeekokoelma, Reino sanoo kasvot vakavana. – Senhän sinä sanoit haluavasi nähdä. Sanoit vielä, että trofee saa sinut aina tosi kuumaksi.

– Trofeekokoelma? Liisa suuttuu ja tyrkkää lasinsa takaisin Reinolle. – Nuo ovat froteita eikä trofeita! Idiootti!

Nainen palaa eteiseen, ottaa takkinsa käsivarrelleen ja katsoo Reinoa kulmat kurtussa. Sitten hän purskahtaa nauruun ja painaa miestä nenästä niin, että tämä älähtää.

– Pöhkö kokoelmasi, Liisa tirskahtaa, – on varmasti ainutlaatuinen.

Ovi sulkeutuu hänen perässään. Käytävästä kantautuva nauru vaimenee samaa tahtia naisen askelten kopinan kanssa. Reino seisoo eteisessä lasi kummassakin kädessään. Hän hörppää lasit tyhjäksi ja lutsuttaa Liisan lasiin jääneen punaisen rannun suuhunsa.