Peliä

– Mitä ihmettä te lapset oikein teette, Vilma huutaa parvekkeelta pihan nuorisolle. Hän ei jää kuuntelemaan vastausta, vaan ryntää porras­käytävään ja pihalle.

Remo on ainoa, joka uskaltaa jäädä kohtaamaan Vilman. Hän seisoo reteenä keskellä pihamaata ja pitää jalkaansa rennosti pallolla. Muu nuoriso piileskelee pyykkinarulla roikkuvien puhtaiden valkeiden lakanoiden takana. Vilma on sonnustautunut tavanomaiseen taistelu­asuunsa: korkea­korkoisiin punaisiin kenkiin, mustiin verkko­sukkiin, punaisesta nahasta tehtyyn mini­hameeseen ja läpi­kuultavan harsoiseen mustaan paita­puseroon. Vilman vaaleat hiukset hulmuavat tuulessa, kun hän ryntää napakoin askelin kohti Remoa.

– No? Vilma kysyy ja jää seisomaan Remon eteen kädet puuskassa.

– Mitä no?

– No mitä?

– Mitä vaan, Remo sanoo ja vaihtaa jalkaa pallon päällä.

– Mikä tuo on? Vilma osoittaa Remon jalan alla littanaksi painuvaa palloa. – Ei se ainakaan mikään jalkapallo ole.

– Pitäiskö sen olla?

– Jalkapalloahan te pelasitte. Ainakin riehuitte siihen malliin. Vaiko? Koko kortteli jytisi.

– Ei se mitään jalista ollut, Remo sanoo ja nostaa pallon maasta, heittää sen Vilmalle.

Pallon paino yllättää naisen ja hän pudottaa sen maahan. Puut huojahtavat. Naapuritalosta halkeaa kellarin ikkuna.

– Kumma pallo, Vilma toteaa.

– Joo. Se on maapallo. Me pelattiin maailmanloppua.

– Maailmanloppua? Eikös se nyt tule muutenkin kuin varta vasten maa­palloa potkimalla?

– Joo, mut me ajateltii huvitella viälä vähän.