torstai 28. heinäkuuta 2016

Ei

– En se minä ollut, etkö usko? En ollut edes siellä päin, enkä tunne niistä ketään. Ne eivät puhu totta eivätkä tiedä mitään. Me ei olla ikinä tavattu eikä juteltu, enkä sitä paitsi edes viitsisi jutella sellaisten möllien kanssa. Minua ei huvita kuunnella, kun ne eivät osaa olla vaiti asioista, jotka eivät minua kiinnosta. En ole ikinä jaksanut, eivätkä ne ole uskoneet, ettei minua moinen ilahduta.

– Ei mene sulla hyvin, ei.

– Ei mene. Eipä silti, ei elämä muutenkaan mitään iloa ole. Ikinä mikään ei toimi eikä onnistu. Ei tämäkään.

– Ei vai? Miksi ei?

– Minulla ei ollut kirvestä eikä viikatetta, enkä jaksanut heittää tarpeeksi kovaa. En edes osunut, eikä se kivenmurikka olisi mitään auttanut. Tyyppi ei edes pelästynyt, eikä saanut minua kiinni.

– Eipä ollut kummoinen tyyppi.

Ei se tyhmäkään ollut. Kun se ei muuta keksinyt, niin usutti nämä ei-sosiaaliset tyypit perääni. En löytänyt yhtään hyvää piiloa. Et laskisi minua vaikka ullakolle?

– En.

torstai 21. heinäkuuta 2016

Puolimaraton

Jenni ja Heli juoksevat lenkki­polulla. Sahanpuru joustaa askelten alla. Hiki haihtuu kuumalta iholta. Heinä­kuinen helle­aalto värisyttää ilmaa. Ilta on lämmin.

– Pari kierrosta enää, niin puoli­maraton on juostu, Heli toteaa.

– Puuh, Jenni huokaa. – Lääh puuh. En ymmärrä, miten sinä jaksat juosta näin.

Heli ei sano mitään, vaan tihentää askelta. Jenni jää ensin jälkeen, mutta juoksee sitten toisen rinnalle. Heli näkee, että Jenni ponnistelee voimiensa ääri­rajoilla, ja hidastaa kulun rennoksi hölkäksi.

– Minun jaksamiseni on ihan oma asiani, Heli sanoo. – Eikös me olla tästä jo puhuttu?

Jenni ynähtää.

– Mutta kun sinä olet noin lihavakin. Painat aikakin kolme­kymmentä kiloa enemmän kuin minä. Sillä minä vain.

– Oikeasti minä en ole lihava.

– Kyllä sinä olet. Ei sinun sitä kannata kieltää, asia ei muuksi muutu, vaikka sanoisit mitä. Katsoisit peiliin välillä.

– Olen minä katsonut. Ja tiedän hyvin, miltä näytän. Lihava en kuitenkaan ole.

– Mikäs tuo sitten on? Nuo makkarat sinun mahasi ympärillä.

– Energia­varastoja, niin kuin muillakin ihmisillä.

Jenni virnistää huvittuneesti.

– Eli läskiä.

– Kaasua.

– Ei se mitään kaasua tai muuta turvotusta ole. Petät itseäsi noilla jutuilla.

– Kuuntele. Muistatko sen auto-onnettomuuden, jossa olin?

– Joo. Olit jo silloin lihava ja melkein kuolit.

– Kirurgit ehdottivat uutta ratkaisua. Minun ala­ruumiini kaikki luut olivat murskana, ei niistä olisi enää mitään tullut. Hyväksyin ehdotuksen ja luut korvattiin robotti­rangalla, joillain erikois­systeemeillä. Nyt pystyn juoksemaan vaikka kuinka kovaa ja kauan.

Heli kirmaa eteenpäin juoksevan Jennin ympärillä. Jenni kiihdyttää vauhtia, mutta Heli jatkaa entiseen malliin. Lopulta Jenni antaa periksi ja hidastaa kävelyksi.

– Ei se silti selitä tuota sinun paksua mahaasi, Jenni toteaa pahan­tuulisesti.

– Selittää se. Se on energia­varasto, niin kuin sanoin. Robotti­luissa on moottoreita, jotka toimivat pierulla. Sitä on säilöttävä johonkin. Maha on kaasu­kello, jonne pierut ohjataan jonkin venttiilin kautta suoraan suolistosta. Eikö olekin kätevää?

torstai 14. heinäkuuta 2016

Karhun metsästys

Olin hankkinut vanhan, suuri­moottorisen amerikanraudan ja ajelin sillä huvikseni pitkin kylä­teitä. Ilta hämärsi. Metsä­taipaleella, keskellä tietä seisoi mies. Sillä oli ilmeinen hätä, koska se heilutti käsi­varsiaan kaaressa ylös ja alas. Hidastin, ja vasta kun keula melkein tönäisi sitä, näin, että se oli taka­jaloilleen noussut karhu. En uskaltanut tuupata petoa, joten pysäytin auton. Olihan siinä vahvat entis­aikaiset pellit, ja napsautin vielä kaikki ovet lukkoon. Ei pörrö­turkki minun kimppuuni pääsisi.

Karhu tallusti repsikan puolelle, repäisi oven irti ja nousi kyytiin. Minä kiljuin suoraa huutoa. Karhu käski minun olla möykkäämättä ja huolehtia ajamisesta. Auto oli täynnä karhua, haisi karhulta, ja minua pelotti.

– Lähdetään, karhu sanoi, kurotti käpäläänsä ja painoi ääni­torvea.

Polkaisin kaasua. Auto loikkasi eteen­päin, perä heitti ja sora lensi.

– Kunnolla, karhu murahti. – Meillä on hommia.

– Hommia? Mitä hommia? ihmettelin ja nostin auton nopeutta.

– Aja tuonne.

Karhu osoitti suuntaa käpälällään, ja minä tietysti tottelin. Päädyimme ihan tavalliselle piki­tielle.

– Nyt kaasua! karhu urahti.

Olimme juuri ohittaneet hirvi­varoitus­merkin, ja tiellä oli alhainen nopeus­rajoitus, joten en halunnut hurjastella. Karhu kuitenkin komensi minua lopettamaan köröttelyn ja käyttämään hevos­voimia.

– Täällä voi juosta hirvi eteen, sanoin. – Hurjastelu on vaarallista.

– Hyvä juttu, karhu murahti ja tallasi vasemman taka­jalkansa kaasu­polkimella lepäävän jalkani päälle. Moottori ärjyi ja kierrokset nousivat. Nopeus nousi pitkälti toiselle sadalle.

– Lopeta! huusin ja löin karhua nyrkillä kylkeen.

Karhu hörähti. Iskuni varmaan kutitti sitä.

– Jos näet hirven, ajat sen päälle, karhu neuvoi ja kaiveli taskuaan. Taskusta nousi puolikkaan pullo kirkasta. Karhu korkkasi ja hörppäsi kuonollisen, ojensi sitten pullon minulle.

– En ota viinaa, kun ajan, sanoin, mutta karhu totesi, ettei se mitään viinaa ole, vaan menninkäisten tislauksia. Maistoin, ja maailma muuttui. Metsä näytti kodilta, jota tie halkoi irvokkaana haavana. Auton hallinta oli helppoa, vaikka nopeus oli jo niin korkea, että en ollut koskaan ajanut niin kovaa edes junalla. Näin tien pinnassa sorkan ja tassun jälkiä varsinkin hirvi­varoitus­merkkien jälkeen.

– Anna minä, sanoin ja pökkäsin karhun kauemmas. Tästä pelistä saisi vielä houkuteltua esiin muutaman lisä­pollen.

Elämä oli hienoa, nesteeni virtasivat ja minä olin vahvasti minä. Tie rullasi pyörien alla, ja muut tiellä­liikkujat jäivät vilauksessa taakse. Karhun puoleisesta ovi­aukosta autoon pelmusi reipas tuulen­vire ja ravisteli housun­puntteja. Minä olin osa omaa maailmaani, en pelkästään tarkkailija.

– Hirvi, karhu murahti ja osoitti eteen­päin. – Tapa se.

Minä otin sihdin ja tähtäsin keskelle hirveä. Ehdin ajattelemaan montaa asiaa: autossa ei ollut turva­vöitä, turva­tyynyistä puhumattakaan, minä olin jo aika vanha, mutta en silti välittäisi vielä heittää henkeäni hirven kylkeen.

Vauhti hidastui, ja karhu huomasi. Se lorautti maahisten juomaa kämmeneensä ja hieroi sillä minun naamani. Maailma katosi ja vain hirvi jäi. Minulla oli valtava tarve saada siltä henki.

En silti uskaltanut ajaa pahki, vaan väistin. Auto pyyhkäisi hirveltä taka­jalat alta. Tuuli­lasi varisi sisään, ja auto pysähtyi puolen kilo­metrin päähän tien­pientareelle. Karhu loikkasi ulos, kiiruhti taka­jalattoman hirven luo ja väänsi siltä niskat nurin. Kontio palasi autolle hirven ruho selässään, tempaisi taka­oven irti ja tunki hirven taka­penkille. Pää jäi roikkumaan avoimesta ovi­aukosta niin että elukan turpa viisti maata.

– Onko olutta? karhu kysyi.

– Kämpillä.

– Aja sinne, mutta varovasti. Minä tulen sinulle kylään. Me syödään tuo hirvi, juodaan olutta ja turistaan.

torstai 7. heinäkuuta 2016

Rantakarhu

Mies tallaa metsä­polkua. Päätös on tehty ja köysi kiepillä hartialla. Vuoren ja joen taitteessa on mukava paikka, jossa kasvaa vahva­oksaisia puita. Hän ei tänne enää jäisi.

Matka taittuu, joen solina ohjaa miehen askeleita. Rannalla mies istahtaa kivelle, panee tupakaksi ja katselee virtaavaa vettä. Se kulkee välillä roskaisena ja sameana, välillä puhtaana ja kirkkaana. Eipä ole aikoihin kirkasta päivää nähty, mies miettii, heittää tumpin jokeen ja nousee kavutakseen pienellä aukiolla kasvavan puun luokse. Puu seisoo vinossa, ja sen oksat ulottuvat joen päälle. Siitä tulisi hänen puunsa.

Miehen takana kahahtaa, ja mörheä karhu ryskyy pensaista rannalle. Mies säikähtää ja on hypätä jokeen.

– Sinulta putosi tämä, karhu murahtaa ja ojentaa märkää tupakan­tumppia miehelle.

– Kiitos. En kyllä enää tarvitse sitä.

– Viet sen silti pois. Tai syöt.

Mies tunkee tumpin taskuunsa ja toljottaa karhua. Hänen jalkaansa myöten valuu maahan kokkareista, ruskeaa lientä. Lemu on katkera.

– Oletko syönyt mätiä omenia? karhu kysyy ja osoittaa lätäkköä.

Mies ei sano mitään, seisoo vain paikoillaan ja vapisee. Karhu nousee ja nappaa miehen kainaloonsa, vie jokeen ja huljuttaa puhtaaksi. Mies parkuu hengen­hädässä. Ei hän tätä halunnut.

Kun mies on huuhdottu ja nostettu takaisin rannalle, karhu menee miehen repulle ja avaa sen. Päällimmäisenä on kirje, jonka päällä lukee vapisevalla käsi­alalla kirjoitettu teksti "Lauralle". Karhu työntää kirjeen repun pohjalle ja penkoo lisää. Kontion käpälään osuu viina­pullo. Karhu nuolaisee huuliaan ja kysyy, haittaako miestä, jos metsän omena vähän maistaisi. Mies värisee kylmästä ja pudistaa päätään. Tekisi se hyvää hänellekin.

Karhu korkkaa pullon ja hörppää kaksi pitkää kuonollista.

– Hyvää, se toteaa ja ojentaa pulloa miehelle. – Otatko?

Mies ottaa, nostaa pullon huulilleen, maistaa pullon suuhun tarttuneen karhuuden ja ähkäisee, pyyhkäisee naamaansa kämmen­selkään.

– Tätä on lisää repun pohjalla. Vartus.

Mies nostaa vielä kuusi pulloa repustaan ja asettelee ne kivelle. Karhun kieli lerpahtaa poskelle.

– Onko tupakkia? kontio kysyy.

– Joo, kahta laatua. Mies ojentaa paperossi­askia ja piippu­tupakki­massia.

Karhu ottaa massin, avaa ja nuuhkaisee, heittää puolet puruista kitaansa mälliksi.

– Hyvät eväät sinulla, karhu sanoo. – Meinasitko viipyä kauan metsässä?

– Meinasin tappaa itseni.

– Tahallasiko?

– Joo.

– Miksi?

– En vaan jaksa enää.

– Mikset jaksa?

Mies miettii pitkään, mutta ei keksi vastausta. Kaikki kaatuu päälle, mikään ei riitä ja vaatimukset kasvavat. Mistään ei saa kiitosta, eikä ole aikaa tehdä mitään kunnolla. Hänen elämällään ei ole mitään merkitystä kenellekään, ei edes hänelle itselleen.

– En tiedä. En vaan jaksa.

– Auttaako kuoleminen?

– En tiedä. Ajattelin kokeilla. Haluaisitko syödä minut?

– Ei ole nälkä. Söin juuri pari mättäällistä mustikoita. Ehkä tuonnempana.

– Jospa minä sitten hirtän itseni, niin kuin alun perin ajattelinkin.

– Tekisikö se sinut iloiseksi?

Mies korkkaa uuden pullon ja hörppää. Kirkas neste pulppuaa hänen kurkustaan alas, ja miehen olo pehmenee. Jokainen hörppy nostaa auvoa miehen kasvoille. Tähän se on mennyt, hyvää mieltä irtoaa vaan viinasta. Mitä elämää se sellainen on? Hyvin joutaa jo lähtemään.

– Voit syödä minut sitten hirrestä, hän lupaa.

– Voin syödäkin. Mennään nyt hirttämään sinut.

Mies nousee ja juo vielä. Karhu ottaa pullon miehen kädestä ja tyhjentää kitaansa.

– Älä tuhlaa. Ei sinun kuolleena tarvitse olla päissäsi saati humalassa.

– Tekeeköhän se kipeää?

– Mikä?

– Kuoleminen ja syödyksi tuleminen.

– Tekee, karhu myöntää ja haukkaa malliksi miehen kankusta. Veri ryöpsähtää ja mies alkaa parkua.

– Älä, eihän sinulla ollut nälkäkään.

– Muutin mieltäni.

– Ei elävältä. Anna minun ensin mennä hirteen.

– Ei se hirressä ole sen helpompaa, karhu sanoo ja haukkaa toisen kerran.

– Ää'ä. En tahdo tulla syödyksi!

– Onko varma?

– Joo.

Karhu ottaa poskestaan miehen taka­puolesta haukkaamansa palat ja laittaa ne paikoilleen, hakee sammalta ja lehtiä kivistyksen helpotukseksi.

– Otatko kalaa? kontio tiedustelee.

– Vaikka.

Karhu hakee joesta kaloja ja antaa puolet miehelle. Tämä katselee niiden sätkimistä suu auki, ei tiedä, mitä tekisi. Karhu näyttää mallia ja nakkaa kalan keskellä jokea pyörivään kurimukseen. Mies innostuu, tähtää ja heittää. Kala loiskahtaa ranta­veteen. Vasta kolmannella yrityksellä mies saa kalan osumaan kurimukseen.

– Sinusta voisi kyllä tulla karhu, karhu sanoo ja mojauttaa miestä selkään.

– Jaa? mies toteaa, nousee ja heittää viimeiset kalansa kurimuksen viereen. – No jos minä sitten.

Karhu kaivaa nipun sopimus­papereita taskustaan ja työntää ne miehen eteen.

– Nimi tuohon.

Mies alle­kirjoittaa. Karhu kiertää paperit rullalle ja sanoo, että nyt he etsisivät uuden itse­murhaajan, ja mies saisi olla sille karhu.