Karhun metsästys

Olin hankkinut vanhan, suuri­moottorisen amerikanraudan ja ajelin sillä huvikseni pitkin kylä­teitä. Ilta hämärsi. Metsä­taipaleella, keskellä tietä seisoi mies. Sillä oli ilmeinen hätä, koska se heilutti käsi­varsiaan kaaressa ylös ja alas. Hidastin, ja vasta kun keula melkein tönäisi sitä, näin, että se oli taka­jaloilleen noussut karhu. En uskaltanut tuupata petoa, joten pysäytin auton. Olihan siinä vahvat entis­aikaiset pellit, ja napsautin vielä kaikki ovet lukkoon. Ei pörrö­turkki minun kimppuuni pääsisi.

Karhu tallusti repsikan puolelle, repäisi oven irti ja nousi kyytiin. Minä kiljuin suoraa huutoa. Karhu käski minun olla möykkäämättä ja huolehtia ajamisesta. Auto oli täynnä karhua, haisi karhulta, ja minua pelotti.

– Lähdetään, karhu sanoi, kurotti käpäläänsä ja painoi ääni­torvea.

Polkaisin kaasua. Auto loikkasi eteen­päin, perä heitti ja sora lensi.

– Kunnolla, karhu murahti. – Meillä on hommia.

– Hommia? Mitä hommia? ihmettelin ja nostin auton nopeutta.

– Aja tuonne.

Karhu osoitti suuntaa käpälällään, ja minä tietysti tottelin. Päädyimme ihan tavalliselle piki­tielle.

– Nyt kaasua! karhu urahti.

Olimme juuri ohittaneet hirvi­varoitus­merkin, ja tiellä oli alhainen nopeus­rajoitus, joten en halunnut hurjastella. Karhu kuitenkin komensi minua lopettamaan köröttelyn ja käyttämään hevos­voimia.

– Täällä voi juosta hirvi eteen, sanoin. – Hurjastelu on vaarallista.

– Hyvä juttu, karhu murahti ja tallasi vasemman taka­jalkansa kaasu­polkimella lepäävän jalkani päälle. Moottori ärjyi ja kierrokset nousivat. Nopeus nousi pitkälti toiselle sadalle.

– Lopeta! huusin ja löin karhua nyrkillä kylkeen.

Karhu hörähti. Iskuni varmaan kutitti sitä.

– Jos näet hirven, ajat sen päälle, karhu neuvoi ja kaiveli taskuaan. Taskusta nousi puolikkaan pullo kirkasta. Karhu korkkasi ja hörppäsi kuonollisen, ojensi sitten pullon minulle.

– En ota viinaa, kun ajan, sanoin, mutta karhu totesi, ettei se mitään viinaa ole, vaan menninkäisten tislauksia. Maistoin, ja maailma muuttui. Metsä näytti kodilta, jota tie halkoi irvokkaana haavana. Auton hallinta oli helppoa, vaikka nopeus oli jo niin korkea, että en ollut koskaan ajanut niin kovaa edes junalla. Näin tien pinnassa sorkan ja tassun jälkiä varsinkin hirvi­varoitus­merkkien jälkeen.

– Anna minä, sanoin ja pökkäsin karhun kauemmas. Tästä pelistä saisi vielä houkuteltua esiin muutaman lisä­pollen.

Elämä oli hienoa, nesteeni virtasivat ja minä olin vahvasti minä. Tie rullasi pyörien alla, ja muut tiellä­liikkujat jäivät vilauksessa taakse. Karhun puoleisesta ovi­aukosta autoon pelmusi reipas tuulen­vire ja ravisteli housun­puntteja. Minä olin osa omaa maailmaani, en pelkästään tarkkailija.

– Hirvi, karhu murahti ja osoitti eteen­päin. – Tapa se.

Minä otin sihdin ja tähtäsin keskelle hirveä. Ehdin ajattelemaan montaa asiaa: autossa ei ollut turva­vöitä, turva­tyynyistä puhumattakaan, minä olin jo aika vanha, mutta en silti välittäisi vielä heittää henkeäni hirven kylkeen.

Vauhti hidastui, ja karhu huomasi. Se lorautti maahisten juomaa kämmeneensä ja hieroi sillä minun naamani. Maailma katosi ja vain hirvi jäi. Minulla oli valtava tarve saada siltä henki.

En silti uskaltanut ajaa pahki, vaan väistin. Auto pyyhkäisi hirveltä taka­jalat alta. Tuuli­lasi varisi sisään, ja auto pysähtyi puolen kilo­metrin päähän tien­pientareelle. Karhu loikkasi ulos, kiiruhti taka­jalattoman hirven luo ja väänsi siltä niskat nurin. Kontio palasi autolle hirven ruho selässään, tempaisi taka­oven irti ja tunki hirven taka­penkille. Pää jäi roikkumaan avoimesta ovi­aukosta niin että elukan turpa viisti maata.

– Onko olutta? karhu kysyi.

– Kämpillä.

– Aja sinne, mutta varovasti. Minä tulen sinulle kylään. Me syödään tuo hirvi, juodaan olutta ja turistaan.