torstai 29. joulukuuta 2016

Luomua

Valitsin kelpo tertun luomu­banaaneja ja menin punnitsemaan sitä. Ohitin tiskin, jolla suulasta puheliaampi naapurin äijä esitteli sillejä nais­ihmisille, jotka parveilivat hänen ympärillään. Hän huusi perääni ja neuvoi:

– Älä, Mauri, osta luomua, se on liian terveellistä.

Käännyin ympäri.

– Miten niin liian?

– Joutuu käkkimään täällä maan päällä turhan pitkään. Minä ostan aina teho­tuotettuja.

– Yritätkö tappaa itsesi?

– Syötän vaimolle.

– Miksi?

– Se vaatii päästä ranta­lomalle ja shoppailemaan kuudesti vuodessa.

– Ja siksi yrität tappaa sen?

– En. Mutta sille pitää vielä maksaa lomalta­paluu­rahaa. Kerran en maksanut, ja se vei asian oikeuteen. Minä perhana hävisin sen jutun.

– Ja nyt hoidat asiaa banaaneilla?

– Niin. Kunhan eivät ole luomua, niin kuolema tulee kohisten.

– Pelkistä banaaneistako?

– Ostan minä sille maitoakin, pastöroitua ja homogenoitua, rasvatonta kurria.

– Kukas sinulle laittaa ruokaa, kun vaimo kuolee epä­luomuun?

Silli­esittelyä aiemmin seuranneet naiset olivat jo aikaa kääntäneet selkänsä ja kaikonneet. Naapuri taivutti geelillä silattua tukkaansa laineille, hymyili ja iski silmää puna­hilkalle, joka käveli ohitse yhtä jalkaa harmaan suden kanssa.

– Nääh. Poltan geeni­sikareita, hän sanoi. – Ne vasta ovat hyvejä. Ei tartte syödä eikä juoda mitään. Savu on täynnä energiaa ja hyviä vitamiineja ja hiven­aineita.

– Onko sellaisiakin?

– Ethän voi tietää, kun enää ei saa julkisesti kertoa hyvään elämään kuuluvista iloista.

– Siis mainostaa?

– Sitä juuri. Ne ovat kuule oikeita nuoruus­kääryleitä. Poltat muutaman ja olet taas ihan kloppi, potenssi ja kaikki.

– Älä! Mistä niitä saa?

– Mulla on tässä tiskin alla muutama. Tarttetko?

– No en oikeastaan, mun potenssi on vallan mainio. Mutta voisihan niitä kokeilla. Anna nyt alkuun vaikka peukalon­hangallinen. Mitä ne maksavat?

– Sata­viisi­kymppiä kappale.

– Aika kallista.

– Se mitään kallista ole. Se vaan tuntuu siltä, jollei ole rahaa.

– Anna sitten pari kokeeksi, kai nekin jotain vaikuttavat.

Naapurin äijä vilkaisi ympärilleen ja ojensi kaksi vahvasti sillin­hajuista sikaria.

– Silli­purkissako sinä näitä pidät? kysyin. – Vai kuuluuko tämä haju muuten asiaan?

– Ei välttämättä. Kaksi­sataa kappale, kun otat avaamattoman rasian. Sen sisälle ei sillin­haju pääse.

– Montako siinä on?

– Sata.

– Okei. Nämä hajulliset kelpaavat. Silli on hyvää, ja sen haju peittää tupakin vienon tuoksun.

Silli­mies ojensi minulle vaalean­punaisen lapun, jossa oli viiva­koodi ja merkintä 2x.

– Maksat ne tällä kupongilla kassalle. Ja luomu­jutut voit unohtaa. Ne ei sovi meille sikari­miehille. Kuka täällä loputtomiin jaksaa? Varsinkaan, kun potenssi potrenee ja äijä käppänöityy, eikä kukaan enää kiinnostu koko ukosta. Mitä sinä silloin teet kaikella sillä potenssilla?

Koti­matkalla mietin, onko minua huijattu. Päätin polttaa molemmat sikarit ennen kuin vaimo palaisi kotiin. Saa nähdä kumpi meistä yllättyy enempi.

torstai 22. joulukuuta 2016

Vanhus ja rakastajatar

– Mikä on pitkän ikänne salaisuus? reportteri tiukkaa Jani­petteriltä.

– Tuota ne ovat kyselleet viimeiset sata vuotta.

– Ette kuitenkaan ole paljastanut mitään. Ihmiset haluavat tietää. Sentään kaksi­sataa ja kolme­kymmentä vuotta. Se on varsin kun­ni­oi­tet­ta­va ikä.

– Mitä kunnioitettavaa siinä on? Et usko, miten jäykkä selkä minulla on. Ja nämä sormet. Katso nyt.

Jani­petteri näyttää kättään, jossa on vain vähän nahkaa luiden peittona. Reportteri tuijottaa ja unohtaa työnsä.

– Vähän laiha, hän toteaa. – Mutta ei kai se mitenkään liity vanhuuden salaisuuteen?

– Ehkei. En tiedä. En tiedä edes, onko vanhuudessa salaisuutta. Lähinnä se on vahinko.

– Vahinko?

– Niin.

– Kerrotteko? Minua kiinnostaa, ja varmaan yleisömmekin odottaa malttamattomana.

Kello kilahtaa ja huoneeseen liukuu suuri­kokoinen paketti. Kopteri hakee Jani­petteriltä peukalon­jäljen ja katoaa taivaan tuuliin.

– Autahan minua avaamaan tämä, Jani­petteri pyytää reportteria. Hänen kasvoillaan päilyy odotus. – Kerron sitten. Täällä on vastaus kysymykseesi.

Reportteri nykäisee paketti­nappulasta, ja paketti avautuu, siirtyy syrjään ja taittelee itsensä kierrätys­valmiiksi. Siinä, missä se äsken jökötti, istuu nyt julman kaunis nainen.

– Robotti, reportteri tokaisee.

– Se.

– Miten se liittyy pitkään ikään?

– Onhan tämä nyt varmasti suora lähetys?

– Ehdottomasti. Tosin juuri äsken alkoi tauko kaupallisia tiedotteita varten.

– Kuuntelehan sitten ja paina mieleesi. Kun olin nuori, niin minulle ennustettiin, että kuolen rakastellessani. Alkuun en uskonut, mutta sitten rupesin miettimään. Minusta tuli niissä jutuissa haja­mielinen ja tarkkailin vain itseäni niin, ettei minusta ollut kenellekään mitään iloa, ei edes itselleni. Pian se leikki jäi kokonaan.

– Rakastelu?

– Niin. Eikä sitten ketään enää kiinnostanutkaan. Kukaan ei suostunut minulle.

– Mahtoi harmittaa.

– Varmasti. Vuodet kasaantuivat, eikä henki lähtenyt millään. Elämä oli kuivaa, ja minusta tuli tällainen käpy.

– Voihan elämä olla hyvää, vaikkei rakastelisi koskaan.

– Voi, jollei tarvitse katsella sitä kahta­sataa ja kolmea­kymmentä vuotta. Onneksi keksin tämän robotti­jutun.

– Mitä tarkoitatte?

– Se on erikois­valmisteinen seksi­robotti, joka on vielä säädetty tosi herkäksi. Minä käyn sen viereen, meillä on hetki hauskaa, ja hauskimmalla hetkellä se riuhtaisee minulta pään irti.

– Pelottavaa.

– Lohdullistapas. Pidän roboa hetken hyvänä, ja kun sen kierrokset nousevat, minulta lähtee henki. Elämä on sitten siinä. Ajattele.

Reportteri tuijottaa suu auki. Jani­petteri hymyilee ja käynnistää robottinsa avain­sanoilla. Robotti tulee liki, katsoo vanhusta lempeästi, nostaa tämän käsi­varsilleen ja lähtee viemään kohti viereiseen tilaan aukeavaa ovea. Reportterin kameraan syttyy valo.

– Tervetuloa takaisin, reportteri sanoo yleisölleen. – Olemme edelleen täällä maailman vanhimman ihmisen, Jani­petterin, kotona, ja hän on juuri paljastanut meille pitkän iän salaisuuden: päivittäisen ja vivahteikkaan rakastelun. Katsokaa, miten hän tuolla parastaikaa siirtyy uusimman nais­ystävänsä kanssa kamarin puolelle. Ehkä meidän jokaisen kannattaa seurata hänen esi­merkkiään, antaa ja ottaa vastaan inhimillistä lämpöä ja rakkautta täys­määräisesti.

torstai 15. joulukuuta 2016

Sillin kutale

Laitoin joulu­ruokia jo kolmatta päivää. Olin saattanut vähän liioitella ainesten hankinnassa, sillä laatikoita oli paljon, paljon enemmän kuin oikeasti halusin. Lanttu­laatikkoakin oli kuusi­toista tina­ropeellista. Minulta menisi kuukausi­kaupalla syödä ne kaikki. Heittäydyin keittiön lattialle vatsalleni, potkin ja huusin, taoin nyrkeilläni lattiaa.

– Mitä sinä siellä huudat?

Säikähdin, sillä olin yksin kotona. Enhän olisi muuten kehdannut, saati iljennyt raivota lattialla mahallani.

– Kuka puhuu? kiljaisin kliseisesti.

– Minä.

– Kuka minä? En näe mitään.

– Minä minä. Et tietenkään näe, kun pärstä­värkkisi on lattiaa vasten. Nouse ylös sieltä.

Minä nousin ja katselin ympärilleni. Ei ketään missään.

– Missä sinä olet?

Silli­purkissa hyrskähti ja itse silli kurkisti ulos.

– Tässä. Eikö ollutkin hyvä piilo?

– No oli. En olisi millään arvannut, vaikka purkin kyljessä lukeekin silli. Harvoin niistä on sillejä noussut.

– No se opetetaan meille jo koulussa. Purkissa pitää maata hiljaa. Minä pinnasin, joten en oppinut mitään.

– Hyvä niin. On mukavaa tavata oikea silli. Haluatko lanttu­laatikkoa?

– Totta maar tahdon. Onhan sitä tarpeeksi?

– On, sanoin ja nostin kolme tina­ropeellista sillin eteen.

– Lusikka ja, se pyysi.

Annoin lusikan ja istuin katselemaan, miten silli mätti lanttu­laatikkoa kitusiinsa – tai ei, suuhun se meni, ei kitusiin.

– Tosi pahaa, silli totesi, kun se oli syönyt kaiken.

– On vai? Miksi sitten söit sen?

– Että saisit kertoa tarinan. Minusta on mukava olla tarinassa ihan sillinä.

– Ehkä kerron sitten jonain päivänä.

– Syö minut nyt.

– Syy?

– Se lanttu­laatikko oli tosi pahaa.

Tuhahdin, otin palan tummaa leipää ja vedin siihen voita päälle. Survaisin haarukan silli­purkkiin ja nostin selkä­lihoja leivälle. Söin ja mutustin. Hyvää oli. Vatsa tuli täyteen ja minua röyhtäytti. Se maistui lantulta. Silli istui purkin reunalla ja hihitti.

torstai 8. joulukuuta 2016

Hoito

Kaksi ahavoitunutta, parrakasta miestä astuu sisälle kauneus­hoitolaan. He pyyhkivät kumi­terä­saappaansa ovi­mattoon, pysähtyvät ja katselevat ympärilleen. Toinen kopsauttaa toista kyynär­päällä kylkeen ja toinen vastaa tönäisemällä ja ärähtämällä. Kosmetologit katselevat ukkoja, jotka ovat ensi­tulkitsemalla varmasti erehtyneet ovesta.

Jenna nousee, kävelee miesten luo ja hymyilee.

– Huomenta, vai olisiko jo päiv–

– Onko nua sun tissit oikiat? toinen miehistä kysyy, saa heti toisen kyynär­päästä ja kiroaa. – Eläkä sä siinä töni, mukula.

– Mukula oot itte, toinen tokaisee ja katsoo Jennaa. – Anteeks neiti, ku tua kersa ei tiärä miten ollaa.

– Ei se mitään, Jenna toteaa. – Lahja­korttiako te?

– Kuka ny apteekkii lahaja­korttia haluais? kersaksi nimitelty pärskähtää. – Aspiriinia ja viakraa täs tarvitaa. Se aspiriini tulee mulle.

– Paskan­marjat! Mää sitä aspiriinia tarviin. Tua nulikka ottaa hermon päälle.

– Tuota. Tämä on kauneus­hoitola, eikä apteekki, Jenna sanoo ja kätkee hymynsä käteensä.

– Se on tua ukko niin dementti, ettei se enää osaa enää lukea. Sitä paitsi se luulee olevasa mun pojan­poika.

– Tuata se hokee, itte se on dementti eikä muista, että mää oon faari eikä se.

Jenna ja muut kosmetologit tirskahtelevat.

– Aspiriinia meillä ei ole tarjolla eikä sitä toistakaan, Jenna toteaa. – Kävisikö nuorennus­käsittely?

– Joo. Mää maksan ton ukon viis­toista­kesäseksi. Siihen sen järki saattaa justihinsa piisata.

– Nulikka! Mää maksan sut neljä­toistiaaksi. Sittepä näet.

Kosmetologit vetävät verhot syrjään ja johdattavat ukot hoito­tiloihin. Pian kauneus­hoitolassa kaikuu naisten heleä nauru ja miehiset urahdukset, joissa kuuluu alkava äänen­murros.

torstai 1. joulukuuta 2016

Käsittämätön

Kun heräsin aamulla, oikea ranteeni oli kipeä. Hieroin sitä ja sormeni lupsahti ranteen ulko­reunaan syntyneeseen koloon. Se oli uusi, en ainakaan muistanut sitä olleen olemassa vielä edellisenä iltana.

Rassasin koloa ja kurkistelin sen sisään. Kipu ei tullut siitä, vaan syvemmältä, ranteen keskeltä. Kolo ei edes näyttänyt kipeältä, vaan aivan normaalilta, sileältä, puhtaan ihon peittämältä. Se oli oikeastaan aika hieno.

Yhtäkkiä koko käsi putosi. Tai ei oikeastaan niin yhtäkkiä. Minä leikin kololla ja nipistelin sillä itseäni, kun ranteeni pehmeni, ja käsi valahti pöydälle. Nahka kuroutui kiinni, ja käsivarren tynkä jäi suipoksi.

Ehkä minä vähän säikähdin, eihän käteni ollut koskaan ennen irronnut. Nyt se makasi pöydällä sormet oikoisenaan. Tökkäsin kättä. Ajattelin, että sille pitäisi tehdä jotain. Tökkäsin uudelleen ja tunsin tökkäisyn aivan kuin käsi olisi edelleen kiinni käsi­varressani.

Pudonnut käsi oli edelleen osa minua. Se teki, mitä halusin, se tunsi kuten ennenkin. Käänsin sen kämmen pöydän pintaa vasten ja opettelin kävelyttämään sitä. Sormet väsyivät, mutta en antanut periksi. Muutaman tunnin harjoittelun jälkeen olin jo varsin taitava. Minua hymyilytti. Tämä taisikin olla hyvä juttu. Ulottuvuuteni oli kasvanut monin­kertaiseksi.

Illalla eukko istui sohvalla ja katseli telkkaria. Minä kävelytin käteni sohvan selkä­nojaa pitkin hänen olka­päälleen ja edelleen aamu­takin kauluksesta sisään. Eukko ei reagoinut, ennen kuin huomasi minut keittiössä. Silloin hän kiljaisi, riipi aamu­takin yltään ja paiskasi käteni perimmäiseen nurkkaan. Se sattui, ja silti minä vain nauroin ääneen eukon järkytykselle ja seisoville silmille.

Eukko pakkasi saman tien laukkunsa. Ovi kolahti, ja hän oli mennyt. Pistin käden taskuuni. Aioin lähteä baariin, mutta paitaa vaihtaessani huomasin, että käsi- ja olka­varteni olivat lonkeroituneet, ja lonkeron sisä­pintaan oli ilmaantunut imu­kuppi­rivi. Kokeilin ja sain uudella ulottimellani varsin tiukan ja tukevan otteen lähes mistä tahansa, hylkäsin ajatuksen baarista ja päätin lähteä tanssi­ravintolaan.

torstai 24. marraskuuta 2016

Larissa

Olin kirjoittanut tekstiäni jo kauan ja olin jumissa sen kanssa. Tarina ei edennyt yhtään. Olin jo monesti hävittänyt kirjoittamaani tekstiä ja hävitin taas. Ei siitä mitään tullut. Huomenna tekstin kuitenkin pitäisi olla valmis, olin sen luvannut. Pakkohan minun on kirjoittaa vaikka sitten silkkaa ajatuksen­virtaa.

 

"Larissa oli jo riisuuntunut ja juuri käymässä nukkumaan, kun ovi­kello soi…"

 

Pim pom. Ring, kuului ovelta. Minä hätkähdin. Villi mieli­kuvitus tekee joskus temppuja. Vilkaisin taakseni, ei mitään. Käännyin tekstin puoleen, ja ovi­kello soi uudelleen. Pim Pom. Ring.

Mitä perhanaa, ajattelin ja nousin. Avasin oven, ja siellä oli etäisesti tutun oloinen tyyppi, joka katsoi minua uteliaasti, mittaili päästä jalkoihin ja tuli sisään.

Ehkä se oli joku tuttu, mietin, mutta olkoon. En jaksaisi nyt yhtään seurustella, kun sain jo kirjoitettua yhden melkein kelvollisen lauseenkin. Vieras istukoon minne lystää ja passatkoon itseään miten mielii. Minä istuin takaisin koneeni ääreen ja jatkoin kirjoittamista.

 

"Larissa kirosi. Tähän aikaan. Se oli varmasti Jacko. Kukaan muu ei rohkenisi tulla näin myöhään. Lasissa ei viitsinyt pukeutua, Jacko tahtoisi kuitenkin heti sänkyyn. Nainen hymyili ja astui eteiseen, jossa Jacko jo odotti.

– Miten pääsit sisälle? Larissa kysyi.

– Tuo tyyppi avasi, Jacko osoitti koneen ääressä istuvaa honteloa miestä."

 

Minusta rupesi tuntumaan omituiselta ja katsoin taakseni. Ihan kuin olisin nähnyt eteisessä vilahdukselta miehen ja naisen. Nääh, ei siellä mitään ollut. Mukavaa, kun teksti kulkee taas.

 

"Makuu­huoneessa Jacko tuijotti Larissaa. Hän oli kyllästynyt tähän ja sanoi tulleensa jättämään hyvästit. Hän oli tavannut elämänsä naisen edellis­iltana baarissa ja muuttaisi tämän luokse. Larissa pärjäisi varmasti paremmin ilman häntä.

Larissan ilme kiristyi. Hän tönäisi Jackon sängylle istumaan ja ryntäsi ulos huoneesta."

 

Makuuhuoneen ovi kolahti, ja paljaat jalat läpsähtelivät vasten lattiaa. Larissa veti minut pois koneen äärestä ja potkaisi tuolini nurin. Minä satutin kyynärpääni. Larissa tuijotti tekstiäni, pyyhki osan pois ja kirjoitti viimeksi kirjoittamani kappaleen uudelleen.

 

"Makuuhuoneessa Jacko tuijotti Larissaa. Upea nainen ja sängyssä aivan pitelemätön. Kunpa se ei milloinkaan kyllästyisi häneen, sitä hän ei kestäisi. Jacko suuteli Larissaa, ja irrottamatta huuliaan tämän huulista, riisui vaatteensa. Larissa laskeutui sängylle, ojensi kätensä, avasi sylinsä ja odotti."

 

– Jatka siitä, Larissa kivahti, ja hänen silmänsä iskivät mustia kipinöitä. – Kunnolla.

Minä katsoin luomani naisen perään ja halusin itse olla Jacko. Musta­sukkaisuus väänsi vatsaani ja teki solmuja mieleeni. Jacko, se petturi, saisi tuon naisen taas kerran. Se ei ollut oikein, eikä edes reilua.

 

"Jacko oli edellisenä iltana urakoidessaan baaria lävitse saanut tartunnan kolmesta ikävästä taudista. Taudit näkyivät hänen habituksessaan ja Larissa tuli miehen suhteen toisiin ajatuksiin. Tuohon mieheen hän ei enää koskisi pitkällä kepilläkään.

– Häivy, hän sanoi ja heitti Jackon vaatteet porras­käytävään, tönäisi miehen niiden perään ja nykäisi oven kiinni.

Eteisessä Larissa katseli koneen äärellä istuvaa miestä, naurahti, käveli tämän taakse, laski kätensä miehen olalle ja sanoi:"

 

– Lähdetäänkö?

– Kuka sitten kirjoittaa? kysyin.

– Me, Larissa totesi. – Me, mutta vasta jälkeenpäin. Tule. Mennään. Aloitetaan uusi tarina.


PEIKKOMAINOS: Peikon pieni susi, karhu- ja peikko­tarinoita on Naavakuusen takaa -e-kirjoissa. Niitä saa Elisa Kirjasta.


PEIKKOMAINOS: Sikafarmari-kirja on kudottu peikon sanoista. Saa valita haluaako kirjan painettuna vai sähköisenä.


PEIKKOMAINOS: Todensanat-kirja on vielä olemassa. Painettu kirja on halvennettu, sähköinen on herättänyt vahvoja tuntoja.


torstai 17. marraskuuta 2016

Ajattelija

– Minä olen miettinyt…, Juuso sanoo, kaivaa pape­rossi­tupakki­askin sarka­palttoonsa povi­taskusta, valitsee tupakin, napauttaa sitä askin kanteen ja kiertää holkkiin. Holkin hän työntää hampaisiinsa, imaisee pari kertaa kokeilevasti, rapistelee puisen tikku­askin toisesta taskustaan, etsii raapaisemattoman tikun ja vie sen nokassa tulen tupakkiinsa. Tuli tarttuu kuiviin puruihin ja polttaa ne savuksi, joka virtaa miehen keuhkoihin ja pöllähtää lopulta ulko­ilmaan toisesta suu­pielestä. Juuso katselee ympärillä aukeavaa metsää ja sen jykeviä honkia. Yhden hongan juurella lepää kirves.

– Mitä?

– Mitä mitä?

– Mitä sinä olet miettinyt? taka­jaloillaan seisova karhu toistaa samalla, kun kihnuttaa selkäänsä puun­runkoon.

– Sitä juuri.

– Mitä sitä?

– Sitä miettimistä.

– Mitä siitä?

– Olenkohan se minä, joka mietin, silloin kun mietin?

– No oletko?

– En tiedä. Joskus ajatukset kulkevat ihan omia latujaan, ja jos päätän, että en ajattele vaikka nyt naisia, niin eikös ne ajatukset silloin juuri pyörikin naisissa. Ihan kuin joku muu päättäisi, mitä minä ajattelen.

– Ehkä päättääkin, karhu toteaa ja löntystää Juuson tykö, ojentaa käpälänsä ja vie puoliksi poltetun tupakin miehen kädestä.

– Ei holkkia, Juuso sanoo ja nappaa holkin karhulta. – Miten niin ehkä päättääkin?

Karhu pössöttelee tupakin lyhyeksi ja syö tumpin.

– Tykkäisin kyllä enempi väkevästä tupakista. Ajatukset ovat matoja.

– Matojako? Eivät hitossa ole, vaan sähkö­värinöitä. Sellaisia sinisiä kypeniä.

– Matoja ovat.

– Selitä.

– Ketulta kuulin. Ihmisten ajatukset ovat valkoisia matoja, varsin ohkaisia, ja ne matavat aivo­sokkeloissa miten niitä sattuu huvittamaan. Joskus ne matavat ihmisestä toiseenkin.

– Älä?

– Totta se on. Sinä olet oikeasti ajatus­mato­vaunu. Ne ajelevat sinulla minne mielivät.

Juuso nostaa lakkiaan ja sivelee pää­lakeaan. Hän kaivaa taas pape­rossi­askin esille, tarjoaa karhulle ja lataa tupakki­holkkinsa. Tuli­tikku­laatikko rapsahtaa ja miehen ja karhun ympärille tuprahtaa savu­pilvi. Käytetyn tuli­tikun Juuso palauttaa askiinsa. Aika kuluu. Miehen ajatus­madot longertavat.

– Jos minä nyt kuitenkin kaataisin tämän metsän, hän sanoo ja nostaa kirveensä maasta. Karhu pyörittää päätään. Mies silmäilee metsän puita juuresta latvaan ja takaisin, muuttuu kiverän ja hölmistyneen näköiseksi.

– Mutta sehän on ihan pöhkö ajatus, hän toteaa ja lähtee kulkemaan poispäin. – Ne madot. Ne perhanan madot.


PEIKKOMAINOS: Peikon pieni susi, karhu- ja peikko­tarinoita on Naavakuusen takaa -e-kirjoissa. Niitä saa Elisa Kirjasta.


PEIKKOMAINOS: Sikafarmari-kirja on kudottu peikon sanoista. Saa valita haluaako kirjan painettuna vai sähköisenä.


PEIKKOMAINOS: Todensanat-kirja on vielä olemassa. Painettu kirja on halvennettu, sähköinen on herättänyt vahvoja tuntoja.


torstai 10. marraskuuta 2016

Puolisot

Tulin rakastajattareni luota ja liukastuin lumisella kadulla. Aika pysähtyi. Tiesin kaatuvani ja näin heti, mihin pääni osuisi. Reunakiveyksen reuna lähestyi kasvojani yhä kiihtyvällä nopeudella. Kirosin mielessäni. Olin varma, että joutuisin sairaalaan ja vaimo tulisi jossain välissä katsomaan ja kyselemään mitä tein siellä päin kaupunkia. Miten sen selittäisin parhain päin? Kivi lähestyi kasvojani. Selkäni köyristyi ja työnsi naamaani yhä lähemmäs iskua.

Isku ei tuntunut miltään. Näin monenvärisiä tähtiä, kun pääni halkesi. Tähdet muodostivat tuttuja kuvioita, näin kissan ja koiran ja muutaman vaaleanpunaisen elefantin, joilla oli lyhyen lyhyt kärsä ja trumpettijalat. Kaikki oli ihan normaalia. Paitsi, että pääni oli haljennut kahtia.

Tunnustelin halkeamaa ja ujutin sormeni sen sisään. Tyhjä. Päässäni ei ollut mitään. Tai oli se vähän märkä suun kohdalta. Juuri lähteissäni juotu drinkki oi jäänyt kielen alle hölskymään. Kielen, joka sekin oli halki ja lirppusi mukavasti molemmissa poskissa.

Kielen lirppuminen oli selvä viesti. Ei tässä tainnut kovin pahasti käydä. Ei tarvitse mennä sairaalaan eikä mitään. Ujutin molemmat käteni pään halkeamaan ja kiskoin. Halkeama jatkui repeämänä haaroihini asti, ja yhtäkkiä minua oli kaksi puolikasta. Katselimme toisiamme ja mietimme, miten jaamme hommat. Vedimme pitkää tikkua, hävisimme ja päätimme lähteä kaljalle.

Juottolan ovella painauduimme vastakkain, kävelimme tiskille ja saimme kaksi olutta, istuuduimme kumpikin omalle penkillemme ehjä kylki kyypparia kohti. Joimme seitsemän isoa ennen kuin saimme päätettyä, mitä teemme.

Hylkäsimme ajatuksen jakaantua toinen vaimon ja toinen rakastajattaren luo. Tukeuduimme toisiimme ja menimme takaisin sinne, missä olimme alun perin liukastuneet. Istuimme maitokaupan ikkunalaudalle ja odotimme. Ennemmin tai myöhemmin joku nainen liukastuisi samalla tavalla kuin me olimme liukastuneet. Ehkä vähän tönäisisimme jotakuta, niin että hänen päänsä halkeaisi reunakiveen. Silloin me riipaisisimme hänet kahtia ja yhtyisimme häneen. Toinen toiseen ja toinen toiseen puoliskoon. Sen jälkeen meillä olisi aina kumppani mukanamme. Iloitsimme jo etukäteen. Ja miten se nainen ilahtuisikaan, kun hän huomaisi tulleensa kahdeksi miehen puolisoksi, tai – puoliskoksi.


PEIKKOMAINOS: Peikon miälestä isälle voi ostaa lahjaksi Sika­farmari-kirjan. Se on hiano kirja, sillä peikko on sanonut, mitä sanoja kirjaan pitää laittaa ja missä järjestyksessä. Saa valita haluaako kirjan painettuna vai sähköisenä.

torstai 3. marraskuuta 2016

Näin

Minä olen nähnyt, kun pallo­kalat täyttyvät ja kohoavat ilmaan ja kun ne poksahtavat ja niiden maksa täyttää pilvet. Minä toivon, että olisin lento­kala ja että osaisin soittaa oboeta samalla tavalla kuin Laura, mutta minä olen kuin kivi­peikko, joka turisee kipeitä hymyjä ja rutisee kävellessään kaupungin katuja matkalla kirjastoon. Minä olen nähnyt, että kaikki se, mitä luulen saduksi, on totta ja tapahtuu joka päivä kolmesti.


PEIKKOMAINOS: Peikon miälestä isälle voi ostaa lahjaksi Sika­farmari-kirjan. Se on hiano kirja, sillä peikko on sanonut, mitä sanoja kirjaan pitää laittaa ja missä järjestyksessä. Saa valita haluaako kirjan painettuna vai sähköisenä.

torstai 27. lokakuuta 2016

Ikkimi Riihi

Ralle on ohittamaisillaan ravintolan terassin, kun tuttu hahmo kiinnittää hänen huomionsa. Hän kääntyy, potkaisee itsensä aidan ylitse ja läimäisee yksin pöydässä istuvaa miestä harteille.

– Ka, vanha meri­peikkohan se siinä. Mitä äijä?

– Hiiuli hei, huolta nyt ei, mies vastaa sävyttömästi. – Sitä paitsi se on karhu eikä peikko. Meri­karhu.

– Okei. Mutta aina ennen halusit olla meri­peikko, kun sulla on tuo parta. Ei karhuilla ole tuollaista.

– Ihan käytännön juttu. Parta lämmittää.

– Meri­peikko!

– Miten vaan. Ei mulla kuitenkaan ole enää asiaa komento­sillalle.

– Ai miksei?

– Se on se vanha laulu. Hiiuli hei ja äh-häh-häh-hää. Muistatko? Mikki­hiiri jotain.

Meri­mies ryystää äänekkäästi tyhjästä tuopistaan ja vilkaisee Rallea. Ralle huomaa seisoneensa pöhkönä pöydän vieressä ja käy hakemassa kaksi tuopillista, joista toisen laskee miehen eteen. Tämä tarttuu tuoppiin ja kiemaisee kerralla puolet kuohuvasta juomasta.

– Kerro nyt, Ralle hoputtaa. – Miten se laulu muka siihen vaikuttaa?

– Pomo myi laivansa jollekin sijoittajalle, ja sieltä tuli yksi hiiren näköinen tyyppi. Sen nimikin oli Ikkimi Riihi. Sillä oli pää­laella kaksi mustaa, pyöreää pahvi­korvaa ja kädessä risa kaarna­laiva.

– Valehtelet.

– Totta se on. Tyyppi sanoi aina säälineensä laulun mikki­hiirtä ja nyt päättäneensä hoitaa asian. Sain kenkää siltä seisomalta. Ulko­mailta sai kuulemma halvemmalla oikeita meri­miehiä, sellaisia, jotka eivät ikinä meri­karhuilleet saati -peikkoilleet.

– Ja sanoi päälle, että äh-häh-häh-hää, vai?

– Ei sanonut mitään, pisti vain vanhan rahisevan savi­kiekon veivattavaan gramofoniin ja soitti mikki­hiirtä. Minä häivyin heti ensi tahdeista.

Ralle nyökkää ja käy vielä oluet. Miehet istuvat terassi­pöydässä ja katselevat ohi­kulkevia naisia, jotka ovat pukeutuneet kesäisen kevyesti. Aika kuluu. Varjot kiertyvät.

– Oikeasti tämä on aika mukavaa, Ralle toteaa.

– Totta.

– Otetaanko sille?

Meri­peikko nyökkää. Miehet nostavat kolpakoitaan, kopauttavat niiden kyljet yhteen ja juovat. Sitten he katsovat toisiaan silmiin ja alkavat nauraa yhteen ääneen. Äh-häh-häh-hää.


PEIKKOMAINOS: Sen tyypin, jonka ajatuksissa kasvavassa metsässä peikko asuu, voi nähdä perjantaina 28.10.2016 Helsingin kirja­messujen Aino-lavalla klo 10.30 – 11.30 ja tavata sen jälkeen ja taas illalla klo 18 – 20 Osuus­kumman osastolla 6g108.


PEIKKOMAINOS: Peikon pieniä tarinoita on on laitettu e-kirjoihin. Niitä on kolme ja niiden kaikkien nimi on Naavakuusen takaa. Ensimmäisessä on pienen suden tarinoita, toisessa on karhu­tarinoita ja kolmannessa peikko­tarinoita. Niitä saa Elisa Kirjasta.

torstai 20. lokakuuta 2016

Matkasakset

Ne olivat ihan paskat jo heti uutena, matka­sakset muka. Pelkät louskut ne olivat. Yritin leikata niillä kynsiäni, mutta sakset pillastuivat, taittuivat kasaan ja leikkasivat sormeni irti. Kaikki sormeni. Harmitti vähän, mutta sitten ajattelin, ettei enää tarvitse leikata kynsiä, paitsi varpaista.

Onneksi muistin. Kenkien kärjissä oli jo useita varpaan­kynsien puhkomia reikiä. Ehkä ne saisi leikattua, eikä tarvitsisi vallan käyttö­kelpoisia saksia heittää menemään.

Sakset pillastuivat taas heti, kun ne saivat haukata palan kynttä. Ne surahtivat käyntiin ja paloittelivat varpaani sentin siivuiksi, jatkoivat jalkoihin ja pysähtyivät vasta vähän ennen perhe­kalleuksiani.

Huokasin helpotuksesta. Sakset rähähtivät nauruun ja leikkasivat kalleuteni ja kassit irti. Minua suututti.

Mutta ei se siihen jäänyt. Sakset söivät varvas­viipaleet ja koiven­kappaleet, avasivat vatsani ja pakkasivat loput lihani suoli­makkaroiksi.

Aivoistani ne teho­sekoittivat smoothien, eikä minusta jäänyt jäljelle mitään.

Smoothie odotti ja tekeytyi pöydällä pitkässä lasissa. Matka­sakset nuolivat teränsä ja heittäytyivät smoothie­lasin viereen kyljelleen.

 

Laura palasi töistä, huuteli huhuuta jo ovelta ja ilahtui nähdessään smoothien. Ukko on aina niin huolehtivainen, hän tuumi, nytkin on valmis proteiini­pommi odottamassa ankaran työ­päivän jälkeen. Seuraavaksi Laura poimi sakset mukaansa ja päätti mennä leikkaamaan kynsiään.


PEIKKOMAINOS: Peikon pieniä tarinoita on on laitettu e-kirjoihin. Niitä on kolme ja niiden kaikkien nimi on Naavakuusen takaa. Ensimmäisessä on pienen suden tarinoita, toisessa on karhutarinoita ja kolmannessa peikkotarinoita. Niitä saa Elisa Kirjasta.

torstai 13. lokakuuta 2016

Puputus

– Hei! Mitä sinä oikein teet?

– Syön.

– Syöt? Mattoako?

– Niin. Matto on hyvää.

– Söisit heinää niin kuin muutkin puput.

– Tuo heinä on pahaa. Pahvikin maistuu paremmalta.

– Pahvissa on painomustetta ja painomusteessa raskasmetalleja.

– Sinä olet sanonut sen jo.

– Olenko?

– Joo. Ainakin monta kertaa.

– Etkä usko silti?

– En. Saanko omenan?

– Omenan. Kokonaisen omenanko?

– Joo. Omena on hyvää. Parempaa kuin matto.

– Saat kuivaa leipää. Rouskuta tätä.

– Ja omenaa?

– Saat palasen.

– Puolikas?

– Siinä on siemeniä, eikä ne sovi pupulle.

– Sinä saat syödä ne.

– Aika anteliasta. Sinä sentään olet ahnas pupu.

– Saat syödä tuon heinänkin.

– Mutta sinähän sanoit, että se on pahaa.

– Siksi sinä sen saatkin. Hae minulle uutta ja tuoretta, sellaista, mikä haisee heinälle eikä homeelle.

– Mistä minä sinulle heinää haen? Pihalla on syksy ja maa marto.

– Omenapuu on hyvää. Tuo sellainen. Naapurilla on niitä uusia.

– Etkä sitten syö mattoa?

– En.

– Haen ne sinulle. Yöllä vaikka.

– Entä leipä? Mitä minä syön iltapalaksi?

– Siinä. Syö koko pussillinen. Minä voin syödä ne heinät.


PEIKKOMAINOS: Peikon pieniä tarinoita on on laitettu e-kirjoihin. Niitä on kolme ja niiden kaikkien nimi on Naavakuusen takaa. Ensimmäisessä on pienen suden tarinoita, toisessa on karhutarinoita ja kolmannessa peikkotarinoita. Niitä saa Elisa Kirjasta.

torstai 6. lokakuuta 2016

Aamutotuus

Kun heräsin aamulla, läksin etsimään totuutta. Minun oli se lopultakin löydettävä.

Olin etsinyt sitä jo kerran aiemmin. Silloin en löytänyt mitään, jollei kolmea poisheitettyä jäätelökäärettä ja ämpärillistä kantarelleja lasketa.

Ehkä ne olisi ollut hyvä laskea, sillä mistä me tiedämme, missä on totuus? Hukkaan tai varikseen se päätyisi, jollei jäätelökääreitä kukaan tarkastaisi. Tänään lasken kaiken poisheitetyn.

torstai 29. syyskuuta 2016

Vihdoin työllinen

Istuin kirjaston luku­salissa lueskelemassa päivän lehtiä, kun kuulin tutun äänen tervehtivän minua.

– Hyvä päivä.

Se oli naapuri, jonka nimeä en vieläkään muistanut, vaikka olin kuullut sen vaikka kuinka monta kertaa.

– Hyvä päivä sinullekin. Mitä kuuluu?

– Hyvä päivä. Minulla töitä luvattu. Kaksi työtä.

– Sehän on hienoa. Minähän sanoin, että töitä saa, kun vaan hakee eikä anna periksi.

Leveä hymy kaartui naapurin kasvoille ja valkeat hampaat kiilsivät kilpaa kirjaston halogeeni­lamppujen kanssa. Hän taputti minua olalle, ja minun teki mieli väistää, mutta hillitsin itseni. Hymy suli ja naapuri näytti huolestuneelta.

– Minä yksi juttu kysy?

– Kysy pois.

– He maksaa palkka. Minimi­palkka. Mutta boss, hän sanoo, Suo­mes­sa liian iso minimi­palkka, ja minä antaa hänelle seteli­raha, kun palkka­päivä. Onko oikein?

– Eli sinä tekisit työt ja maksaisit verot, ja pomosi hummaisi palkkasi? Ei niin tehdä. Älä suostu. Ota mieluummin se toinen työ.

– Minä aavistaa. Minä jo kysyi kaveri. Hän sanoi sama.

– Aina on hyväksi­käyttäjiä. Kannattaa olla tarkkana.

– Se toinen työ parempi. Siinäkin minimi­palkka.

– Eikä tartte maksaa pomolle?

– Ei. Vaikka boss sanoi, Suomessa iso minimi­palkka ja pieni työ­aika. Mutta hän maksaa koko palkka, jos minä tehdä koko työ päivä.

– Koko­päivä­työ, sehän on hienoa.

– Mutta minä ei ehdi tehdä lapsi vaimon kanssa.

– Mikset muka? Onhan sulla illat ja yöt aikaa.

– Minä töissä koko ilta ja puoli yö.

– Ai se ei olekaan päivä­työ.

– On se. Minä töissä koko päivä, koko ilta ja puoli yö. Tulee siisti jälki. Minä hyvä siivoja. Kyllä minä jaksa.

– Minimi­palkalla työtä vuorotta, niinkö?

– Minä ahkera. Kyllä minä jaksa. Perhe saa ruoka ja vaate. Se oikein.

torstai 22. syyskuuta 2016

Nahka-asu

Sohvallansa lepäsi, itseltään ilon epäsi

mies vanha harvatukka, hukassa myös sukka

koki: ei oo maailma hälle, tuokaa viinaa tälle

 

Juovuspäissään makasi, menneisyyteen palasi

muisti naisen oivanlaisen, ehkä hän viel sais sen

yläpystyyn hyppäs, ja jo piankin kohos seiväs

 

Nainen asui kotonansa, sai selkään ukoltansa

päivät oli serkuksia, miestä piti nuoleksia

pystyyn kuollut naisparka, enemmän kuin arka

 

Mies sen naisen halusi, kynsiänsä kalusi

vaan ei nainen tahtonut, tai ehkei rohjennut

helpompaa on paha tuttu, kuin uusi hyvä juttu

 

Mies vetoketjun avasi, ja samalla hän lupasi

viel muuttuu maailmasi, nyt vien sun nahkasi

nainen totesi selväksi, oli oppinut nöyräksi

 

Riisui nahan naisen yltä, näin käy tämä meiltä

puki ylleen naisen kuosin, sanoi: tätä suosin

ukkos tulee huomaamaan, tekojansa katumaan

 

Kuoli ukko järkytykseen, nainen lankes kiusaukseen

riipi nahan mieheltänsä, nyt koristaa se häntä

siitä syntyi ajatus, se oli selvä johdatus

 

Katsoi vanhaa kuosiansa, yllä miehen, ehkä omansa

otti siitä itsellensä, uuden kumppanin pesäänsä

oli roolit vaihtuneet, asenteetkin muuttuneet.

torstai 15. syyskuuta 2016

Jäniini

Olin jo pitkään asunut itsekseni ja kaipasin seuraa. Päivät olivat pitkiä, enkä saanut öisin nukuttua, kun torkuin kaikki päivät sohvalla. Tykkäsin torkkumisesta ja vähän pitkistä öistäkin. Maisema oli mukavan levollinen, ja joka ikkunasta vielä eri tavalla.

Kun taas kerran kuljin ikkunasta ikkunaan, huomasin, että olin tehnyt sitä samaa vuosi­kymmeniä. Lattiaankin oli kulunut ura. Halusin muutosta, joten minun oli pakko itsekin muuttua.

Aloitin korvista. Lähi­kaupat olivat pettymys, yhdessäkään ei ollut korvia. Eläin­kaupassa oli. Kuivattuja sian­korvia myytiin koirien purtavaksi. Sovitin niitä, mutta ne eivät toimineet, ei niillä mitään kuullut. Lopulta eräässä naamio­puodissa oli etsimäni pitkät korvat, saman­laiset kuin jäniksellä, paitsi, että nämä oli tehty muovista ja kankaasta. Ne kuitenkin toimivat joten­kuten ja olivat varsin somat, joten otin ne heti käyttöön.

Seuraavaksi mietin jalkoja. Halusin väkevät ja vahvat jalat, jotka kiidättäisivät minua, minne ikinä keksisin mennä. Eräässä vienti- ja tuonti­liikkeessä oli hyvin ymmärtäväinen myyjä, joka tilasi minulle kone­kengurun loikka­koivet. Ne olivatkin hyvät, sillä ne jaksoivat loikkia väsymättä. Omat jalkani talletin eteisen komeroon, joka lupasi maksaa niistä kolmen prosentin vuosi­koron.

Ulkoilin kovasti ja kuuntelin lintujen laulua. Kotini muistutti koloa ja pesää enemmän kuin ihmis­asuntoa. Niin oli hyvä. Kaipasin vielä kunnon turkkia ja kasvojen kohotusta. Minulle kelpasi hyvin kirpparilta löytämäni turkki, jonka selkään oli kirjoitettu spray­maalilla sana murhaaja. Tunsin näet syyllisyyttä. Olin syönyt leipää koko ikäni ja vasta äskettäin oivaltanut, että se tehdään viljasta, kasvien siemenistä, vielä syntymättömistä kasvi­lapsista.

Uudet kasvot löysin kalastus­tarvike­myymälästä, joka tarjosi minulle kuivattua kanin naamaa. Sovitin sitä, ja se toimi yhtä huonosti kuin kuivatut sian­korvat. Kun sanoin, etten huoli sitä, myyjä totesi, ettei sitä ole tarkoituskaan pitää omalla naamalla, vaan nyhtää siitä karvoja perhoihin.

Päätin palata naamio­myymälään ja poimia sieltä pahviset kasvot. Ne toimivat. Loikin pitkin katuja, korvani heiluivat ja uudet kasvot herättivät mukavasti huomiota. Pian oli perässäni tuhat kuusi­sataa jäljittelijää ja me kaikki tömisyttelimme paikasta toiseen ja vertailimme toisiamme.

Yöt ja päivät olivat saman­laisia. Aika kului, ja kerran kurkistin eteisen komeroon, jossa jalkani olivat kasvaneet korkoa korolle. Ne olivat juurtuneet lattiaan, ja niissä riippui upeita moni­värisiä korko­kenkiä. Minusta tuli tavattoman rikas, kun myin kengät kirppu­torilla. Tosin minun piti pian sen jälkeen muuttaa muualle.

Kengillä oli muuan hassu vaikutus: ne kasvoivat kiinni jalkoihin, ja kyseinen henkilö alkoi tuottaa hedelmää. Joissain henkilöissä kasvoi sitruuna­mangoja, toisissa aamu­tohveleita ja kolmansissa traktorin renkaita. Jotkut hedelmät olivat outoja, eikä niille tainnut kukaan keksiä mitään käyttöä.

Minä viihdyin hyvin uudessa asunnossani. Torkuin päivät sohvalla ja kuljin yöt ikkunasta toiseen. Kyllä kaikkien pitäisi välillä irtautua tutuista ympyröistään, muutos piristi ainakin minua.

torstai 8. syyskuuta 2016

Hän tarttui minuun

hänpä iski surkastutti

ajatteluni turmelutti

nainen kovin tarttuvainen

mutta silti ihanainen

 

tuli tuolta päivä uus

kellokin ol ikuisuus

nainen tarttui vielä kerran

halusi taas saman verran

 

en enää tahdo ollenkaan

parantua laisinkaan

poden naista mielelläni

kärsin vainen kehollani

torstai 1. syyskuuta 2016

Tärkeysjärjestys

Rappu­käytävässä istui vanha parta­suu ukko, kun avasin ulko-oven ja tilasin hissin. Väsytti. Olin ollut koko päivän metsässä ja pää­nahka kutisi hirvi­kärpäsiä.

– Kävitkö mustikassa? ukko kysyi ja viittasi piipun­nysällään täysiin ämpäreihin, joita roikotin käsissäni.

– Kävin, sanoin ja tunsin ylpeyttä saaliistani.

– Miten se onnistui? Minä en ole tähän ikään keksinyt, miten mustikan sisälle pääsee.

Ukko virnisteli ja imaisi piippuaan niin, että kurahti. Yritin keksiä nasevan vastauksen, mutta mitään ei tullut mieleeni.

– En minä sitä tarkoittanut. Kävin mustikka­metsässä ja poimin mustikoita.

– No metsään jo mahtuu vähän isompikin ihminen käymään, ukko hörähti. – Tiksutitko kellona vai pulputitko kilju­pönttönä?

– En. Poimin mustikoita. Ihan niin kuin joka päivä tällä ja viime viikolla, 20 litraa per reissu.

Viittasin ämpäreihini, jotka olin laskenut rappu­käytävän lattialle odottamaan hissiä.

– Ei sitä enempää päivässä jaksa syödäkään.

Tuijotin ukkoa. Ihme hiippari. Ihan kun se ei olisi koskaan kuullut pakastimesta. En kai minä niitä samaa tahtia pysty syömään kuin kantamaan metsästä tupaan. Mustikkaa oli harvinaisen paljon.

– Ei niitä syöty ole. Olen leiponut mustikka­piirakkaa ja muffineja.

– Niissä sitä vasta syömistä onkin. Ei ihme, että olet noin paksu.

Ukko hekotti ja osoitti piipullaan vatsa­kumpuani, joka kieltämättä oli päässyt vähän laajenemaan.

– Itse minä mahani kannan, sanoin ja nykäisin hissin ovea. Juuri samalla hetkellä ovi loksahti, ja hissi lähti kapuamaan kohti ylä­kerroksia. Olin jäänyt kiinni ukon juttuihin ja unohtanut koko hissin. Perhana. Ukko saisi tästä vaan lisää vettä myllyynsä. Jupisin puoli­ääneen. Saatoin muutaman kerran kirotakin.

– Eikö sinulla ole lomakkeita? ukko kysyi.

– Mitä pirun lomakkeita? ärähdin. Ukko oli ihan sekaisin päästään.

– Valitus­lomakkeita. Jos valittaa, se kannattaa tehdä ihan virallisella lomakkeella. Ei sitä muuten käsitellä.

Tuhahdin. Hissin ovi aukeni ja sieltä astui käytävään tumma­silmäinen nainen, jota olin jo pitkään ihaillut uskaltamatta lähestyä. Hän vilkaisi minua ja ukkoa, nyökkäsi tervehdykseksi. Suuni oli märkä ja kuiva saman­aikaisesti.

– Kuules tyttö, ukko sanoi, krohautti kurkkuaan ja heilautti piipun­nysäänsä minua kohti. – Lähdepäs katsomaan tämän sällin huus­hollia. Se on leiponut mustikka­piirakkaakin.

Minä kauhistuin.

– Isä! Ei noin saa–

– Onko punaista maitoa? tumma­silmä kysyi.

– Totta mooses on, isä­ukko sanoi ja ojensi kättään naiselle. – Autas tyttö vähän niin mennään joukolla.

Hymy nousi naisen kasvoille ja tuikki silmä­kulmista. Ahtauduimme kolmestaan pieneen hissi­koriin, ja muistin vasta ylhäällä, että mustikka­ämpärit unohtuivat. Ne saisivat nyt olla. Asioilla on tärkeys­järjestys.

torstai 25. elokuuta 2016

Seksikohtauksia

Istuskelin kanta­kahvilassani aamu­kahvilla, kun kirjailijatar, jonka tekstiä ihailin suuresti, käveli ovesta sisään ja tilasi kahvia. Kahvila oli suosittu ja siksi aivan täynnä. Minä olin istunut viimeiseen vapaaseen kahdenhengen pöytään, ja nyt kirjailijatar lähestyi minua kysyvä ilme kasvoillaan ja täysinäinen kahvi­kuppi kädessään. Minä pidin naamani perus­lukemilla ja nyökkäsin kevyesti, enhän voinut antaa hänen nähdä intoani.

Istuimme vaiti ja maistelimme kahvia. Hän tutki kännykkäänsä, minulla oli luku­laite ja siinä hänen uusin kirjansa. Rakastin sitä. Hänen sanansa hivelivät mieli­kuvitustani ja loihtivat esiin mitä upeimpia kuvia. Elin hänen maailmassaan ja hymyilin.

Kun vilkaisin häntä luettuani kappaleen, jossa pää­henkilöt rakastelivat, näin, että häntä kiinnosti lukemani teksti. Olin saattanut inahtaa ollessani mukana pää­henkilöiden riemussa.

– Mitä luet? kirjailijatar kysyi ja kurotti kaulaansa.

– Sinua. Tai oikeastaan tätä sinun uusintasi.

Käänsin luku­laitteen häntä kohti, hän lukaisi jokusen rivin ja hymyili leveästi.

– Mukavaa. Toivottavasti pidät siitä.

– Minä rakastan seksi­kohtauksiasi. Olen niissä aina ihan mukana. Miten saatkin niistä niin eläviä?

Kirjailijatar vilkaisi ympärilleen ja madalsi ääntään.

– Minusta on ihanaa kirjoittaa niitä.

– Hiplaatko itseäsi tai jotain? Ne kohtaukset ovat todella eläväisiä.

– En hiplaa. Olen kyllä kokeillut, mutta minulla se ei toimi, vaikka joillain toisella saattaisi toimia. Itse asiassa eräs kollega, joka kirjoittaa kovaa pornoa, käyttää sitä konstia. Sillä on erillinen näyttö, jolla se pyörittää provosoivista kuvista kasaamaansa dia­esitystä.

– Mies?

– Niin.

– Miehet!

Vaikenimme ja maistelimme kahviamme. Minulla oli hyvä olo. Kirjailijatar oli juuri kuin tekstinsä, helposti lähestyttävä ja mukava. Olimme hänen kanssaan samalla aallon­pituudella, eikä kom­mu­ni­koin­tim­me tarvinnut ääneen lausuttuja sanoja. Silti halusin tietää hänen metodistaan ja kysyin, tahtoisiko hän kertoa siitä.

– Minä vain kirjoitan.

– Noin vain? Ilman mitään?

– Niin.

– En voi millään uskoa. Seksi­kohtauksesi ovat niin täydellisiä, niin aitoja.

– Fyysinen seksi on harvoin kovin täydellistä, siitä jää helposti turhautunut olo. Ehkä sitä odottaa itseltään enemmän kuin on mah­dol­lis­ta. Siksi…

Kirjailijatar vaikeni, nosti kahvi­kupin huulilleen ja hörppäsi. Kupista kuului ryystävä ääni, joka hukkui kahvilan muihin ääniin, asiakkaiden keskusteluun, espresso­koneen jurinaan ja ovesta kulkevista asiakkaista kertovaan pimpomiin.

– Niin? Jatka vielä, pyysin.

Kirjailijatar ei sanonut mitään. Hän otti esiin muisti­kirjan ja vasta­teroitetun lyijy­kynän, katsoi minua aivan ketun näköisenä ja nyökkäsi, avasi muisti­kirjansa ja nuolaisi kynän kärkeä.

– Minä näytän, hän sanoi, painoi kynän valkealle, tyhjälle muisti­kirjan sivulle ja ryhtyi kirjoittamaan.

Sitä oli ilo katsella. Puna levisi hänen kasvoilleen, hänen huulensa raottuivat ja silmät painuivat puoli­umpeen. Sitä mukaa, kun teksti eteni, hänen hengityksensä kiihtyi, kasvojen puna levisi kaulalle ja syveni. Hän päästi vaimeita inahduksia ja kirjoitti entistä kiivaammin. Hänen säntillinen käsi­alansa hajosi ja kirjaimista tuli suuria ja vapaita. Hän painoi kasvojaan kohti tekstiä ja kirjoitti, kunnes kynä seisahtui, hänen vartalonsa jännittyi ja kuului vaimea kirahdus. Minä haistoin seksin, sen tuoksu pilveili vahvana pöytämme ympärillä. Kirjailijattaren vartalo nytkähteli ja hän kirjoitti vielä hetken. Muutamasta naapuri­pöydästä vilkaistiin meitä uteliaasti, mutta muuten performanssi ei kiinnostanut ketään. Minä istuin ja tuijotin hänen seestyneitä kasvojaan kiihottuneena juuri kokemastani.

– Ymmärrätkö nyt? kirjailijatar kysyi. – Minulle riittää teksti ja mieli­kuvitukseni.

– Se oli… erilaista, mutta äärimmäisen hienoa, minäkin haluaisin osata.

– Mennäänkö?

– Minne? Teillekö?

– Vaikka, mutta ei jäädä sinne.

– Minnekäs sitten?

– Tarinaan.

– Tarinaan?

– Niin, siihen, missä me kohtaamme kahvilassa, ja minä kirjoitan meidät samaan seksi­kohtaukseen.

– Opinko minä kirjoittamaan samanlaisia seksi­kohtauksia kuin sinä?

– Parempaa, sinusta tulee minä.

– Entä sinä? Mikä sinusta tulee?

– Minä asun sinun mieli­kuvituksessasi, ja me kirjoitamme yhdessä. Siitä tulee upeaa. Ajattele.

Minä tunsin sisälläni kaiken seksin ja iloriemun, mikä oli luvassa yhteisellä matkallamme. Tämä oli enemmän kuin mitä olin koskaan ajatellut. Minä saisin pitää rakastamani kirjailijattaren, olla hän, rakastaa häntä ja rakastella hänen kanssaan. En epäröinyt hiukkaakaan, kun painoin suudelman hänen huulilleen ja sanoin:

– Mennään.

torstai 18. elokuuta 2016

Liftari

Ajelin rekkaani sinistä, ja turbo alkoi inistä. Oli muka yli­kuormaa ja turbo sanoi, että se joutuu yksin tekemään kaikki työt. En ollut samaa mieltä, Moottori jyrisi ja teki paksua, sinistä savua. Minä väänsin rattia ja väistelin tien yli juoksevia karhuja. Niitä olikin tällä reissulla tavallista enemmän, mikä johtui lähistöllä pidettävistä olut­juhlista.

Niin tai näin. Minua kyllästytti kuunnella aina samoja lauluja. Turbokaan ei osannut kuin yhden ainoan valituksen. Jotain olisi hyvä keksiä, jotta matka taittuisi ratevasti, eikä minun aina tarvitsisi miettiä kerto­taulua latinaksi.

Silloin näin, että tien poskessa karhujen seassa seisoi jänis. Sillä oli käpälissään pahvi, johon oli taitavasti piirretty peukalo. Jänis heilutti pahvia, ja minä painamaan jarruja. Jarrut tietty vastustivat ja päästivät pahan rääkäisyn, kun ne joutuivat töihin kesken uniensa. Rekka pysähtyi, ja minä heivautin repsikan puoleisen oven auki. Jänis loikkasi ohjaamoon ja istahti penkille.

– Että kyytiä olisi tarjolla, pitkä­korva totesi. – Mikäs siinä. Miten pitkälle mennään?

– Luksusvaaraan, sanoin ja komensin rekan liikkeelle. Se pisti tapansa mukaan hanttiin, mutta tokeni lopulta. Karhu­virta oli tihentynyt rajusti pysähdykseni aikana, ja kontioiden väisteleminen kävi jo työstä. Toisaalta, töissähän minä siinä ratin takana olin, joten en viitsinyt tehdä asiasta numeroa.

Jänis oli nojautunut eteen­päin ja katseli täpäriä karhu­väistöjä. Tätähän minä olin kaivannut, seuraa ja vaihtelua. Rupesin virittelemään keskustelua.

– Sitä ollaan jänis, sanoin. – Eikö sinua pelottanut seistä tuolla karhujen lomassa?

– Oikeasti minä olen kani, mutta voit sanoa minua pupuksi.

– No sinulla on sitten aina pupu pöksyissä, veistin lastun ja hörähdin päälle. – Ilmankos olit niin tottuneen oloisena karhu­laumassa.

– Meillä pupuilla ja karhuilla on keskinäinen syömättömyys­sopimus. Me huomattiin, että kopulointi on paljon mukavampaa, sitä paitsi karhu maistuu pahalle.

– Jaa että kopulointi. Hmm…

Katselin pupua sivu­silmällä ja mietin sitä ja karhua. Päälle­päin ei olisi arvannut. Tai eihän nytkään mitään arvannut, piti vaan luottaa elikon sanaan. Ehkä se ruoja valehteli.

– Kun teistä pupuista ei oikein osaa sanoa, aloitin, – niin oletkos sinä uros vai naaras?

Pupu virnisti niin, että risti­huuli risahteli. Sitten se napitti turkkinsa auki ja vilautti. Naaras se oli, ehdottomasti naaras. Ymmärsin täysin, miksi karhut olivat tehneet syömättömyys­sopimuksen pupujen kanssa. Minäkin voisin tehdä, ehdottomasti tekisin. En tosin ollut koskaan maistanut pupua, mutta silti.

– Taidan mennä pitkälleni tuonne makuu­tilaan, sanoin ja kampesin vara­kuskin esiin koje­laudan alta. Kuski iski kipinää ja vinkui työnsä paljoutta, mutta pitihän sen taipua, kun käänsin sen täyteen vetoa ja vapautin hillitsimet. Matka jatkui. Minä makoilin selälläni ja katselin pupua.

– Tänne sopisi, sanoin ja viittasin pupulle. Se loikkasi saman tien viereeni ja painoi päänsä patjaa vasten. Minun teki mieleni silittää sitä ja silitinkin. Pupu laski korvansa selän­myötäisiksi ja hyväksyi kosketukseni. Rekka jyrisi, ja minä nukahdin onnellisena käsi pupun pään päällä.

Kun heräsin, rekka oli pysähtynyt ja ohjaamon kaikki ikkunat olivat täynnä karhun naamoja. Ne tuijottivat meitä, minua ja pupua. Päättelin, että kontiot olivat kateellisia tai sitten vaan kännissä juotuaan olutta. Puhuin pupun hereille ja viittasin karhuihin. Pupu haukotteli ja pökkäsi minua kuonollaan.

– Älä välitä niistä, pupu sanoi ja riisui turkkinsa. Sain ihastella suloisinta ja kauneinta naista, jonka olin koskaan nähnyt. Pupu­tytön olemus herätti minussa miehekkäitä ajatuksia, joista olin juuri kertomaisillani sille, kun se veti vielä yhden veto­ketjun auki ja astui ulos nahastaan. Tytön karva hohti puna­kultaisena ja hännänpää lumi­valkeana, kettuus hohkasi hänestä väkevänä. Minun leukani loksahti.

Kettu tuli minua liki ja nuolaisi suu­pieltäni. Mies­ajatukset vahvistuivat mielessäni, ja kun kettu riisui paitani ja ujutti käpälänsä pöksyihini, en enää tiennyt, mikä on oikein ja mikä väärin.

– Minulla on sinulle yllätys, kettu­tyttö sanoi ja tarttui miehuuteeni. Hän kiskoi siitä ylöspäin ja veti veto­ketjuni auki. En ollut edes tiennyt, että minussa on veto­ketju, saati että sen vedin oli noin helposti saavutettavissa.

Kettutyttö jatkoi riisumistani ja pudotti nahan yltäni. Minäkin olin kettu, melkein yhtä kullan­punainen kuin vieressäni hymyilevä naaras. Kaikki loksahti kohdalleen. Nyt kaikki oli oikein. Tiesin, kuka olin ja miksi olin. Vedin kettu­tytön syliini ja puristin. Hän puristi minua. Onnellisuutemme painuivat limittäin ja tulivat kokonaiseksi.

torstai 11. elokuuta 2016

Helleyö (K-18)

Päivällä oli ollut älytön helle, kesän ennätys. Lämpö tukahdutti, vaikka laskevan auringon säteet enää vain hypistelivät metsän­reunan puita ja pensaita.

Laura painoi lapion kuopan pohjaan ja haroi hiuksia otsaltaan. Puiden takana aaltoili vilja­peltoja, etäällä jökötti muutama talo. Laura huokaisi ja mittaili kuoppaa, vilkaisi miestä, joka seisoi kuopan reunalla kädet taskussa.

– Kaksi metriä, Jalmari totesi. – Sen pitää olla ainakin kaksi metriä syvä.

– Kyllä sulle metri piisaa, Laura tuhahti ja sylkäisi miehen jalan viereen. – Ei sulla ole luitakaan sen enempää.

– Kaksi, mies sanoi ja kolisti ruskeaa juutti­kangassäkkiä. – On minulla näitä.

– Saatanan pervo.

Nainen lapioi kuivaa maata. Hiekka pölisi ja tarttui nahkaan. Hiki valui ja juovitti ihoa. Kämmeniin kasvoi rakkoja. Hiekka­kuopan vieressä kasvava kangas­metsä tuoksui pihkalle. Sepel­kyyhky huhuili.

– Siinä on sun kuoppais, helvetti, Laura sanoi ja kapusi ylös. – Herra on hyvä ja sovittaa.

Jalmari riisui mustan pikku­takkinsa ja loikkasi kuoppaan, levitti käsiään ja mittaili huulet kireänä. Sitten hän otti kuopan reunalle jättämänsä juutti­säkin ja tyhjensi sen kuopan pohjalle.

– Nyt on tunnelmaa. Tule.

– Vedä käteen, pervo, Laura tokaisi. – En vittu tule. Mua ei panna haudassa. Edes leikisti.

– Minulla on ne kuvat vielä. Haluatko, että äitisi näkee ne? Ja muut opettajat?

Laura tärähti sanojen iskiessä. Taas. Aina sama uhka. Aina se pakottaa hänet taipumaan, ja joka kerta sillä on taas lisää kuvia. Perkele.

– Ihan sama. Laura tokaisi ja potkaisi hiekkaa Jalmarin silmille. – Olen saanut sinusta tarpeekseni.

– Et lähde minnekään, mies ärähti.

– En. En lähde, Laura vakuutti. – Etkä sinä.

Laura tarttui lapioon ja mätti hiekkaa Jalmarin päälle. Jalmari huusi ja kirosi, yritti nousta kuopasta, mutta luut rasahtelivat hänen jalkojensa alla, ja silmille pöllyävä hiekka sai hänet kyyristymään ja suojaamaan kasvonsa käsillään.

 

Illan viileys värisytti Lauran harteita. Hän puristi lapiota ja istui peittämänsä kuopan päällä. Hän istuisi siinä aamuun ja varmistaisi, ettei Jalmari nousisi. Se sika ei enää kiristäisi häntä eikä muita.

Kului tunti, pari. Väsymys sai naisen silmät sulkeutumaan, hän ojentautui pitkäkseen ja nukahti.

– Aika herätä, miehen ääni kehotti. – Aurinko nousee kohta.

Laura kavahti istualleen.

– Kuka perkele sää olet?

– Valo­kuvaaja, mies totesi ja nosti kaulallaan roikkuvaa pitkä­putkista kameraa. – Minulla on upeita kuvia sinusta ja Jalmarista. Se kun on minut aina pyytänyt kuvaamaan hoitojaan.

Laura otti tukea lapiosta ja nousi seisomaan. Aurinko paistoi miehen selän takaa, ja tämän kasvot jäivät varjoon. Taivaalla kaarteli haukka. Kyyneleet valuivat naisen poskille.

– Sinä olet nyt minun, mies myhähti. – Panen sinua milloin huvittaa ja miten huvittaa.

Laura tuijotti miestä vaiti. Sama kierre alkaisi taas. Ei. Sitä hän ei sallisi. Ei ikinä enää.

Itku tyrskähti. Laura painoi päänsä, pudotti hartiansa alas ja nyökkäsi.

– Otanko nyt poskeen? hän kysyi.

Mies värähti. Jalmari oli opettanut naisen tavoille. Tästä tulisi mahtavaa.

– Ota.

Laura nojasi lapioon. Mies tuli askeleen lähemmäs ja avasi housujaan. Laura hymyili. Hän puristi kaiken vihansa, turhautumisensa, yksinäisyytenä, pelkonsa ja tuskansa yhdeksi ja iski lapion syrjällä miestä kaulan tyveen. Liha mässähti, miehen pää kierähti maahan ja kaulantyngästä suihkusi verta korkealle ilmaan. Päätön ruumis kaatui hiekalle, potki tyhjää ja raukeni.

– Ota ite, saatana, Laura kuiskasi, nosti miehen pään tämän lanteille ja varmisti, että kalu sujahti irto­pään hampaiden väliin.

torstai 4. elokuuta 2016

Seksiä ja hometta (K-18)

Malla nojaa kaiteeseen ja tuijottaa järvelle. Sen pinta on tyyni, vain kalojen satunnaiset pärskähdykset piirtävät ohuita, laajenevia renkaita veden pintaan. Tätä hän tarvitsi, juuri tätä. Elämä oli jo pitkään ollut kurjaa, työ oli vienyt hänen ajatuksensa ja voimansa. Vuosiin työstä ei ollut enää ollut mitään iloa. Parempi näin. Ehdottomasti parempi. Ei hänellä olisi ollut rohkeutta sanoa itseään irti.

Laura tulee saunan lämpöä hehkuvana Mallan viereen terassille ja levittää pyyhkeensä kaiteelle. Kesäillan rauha hivelee naisten mieltä. Tuulenvire heiluttaa pyyhkeen kulmaa.

– Tämä on ihan parasta, Malla huokaa. – Minä olin 17 vuotta samoissa töissä. Tosi homekorva, ajattele.

Laura hymähtää, kääntyy ympäri ja istuutuu kaiteelle. Kaide heiluu ja sen liitokset nitisevät. Malla tarttuu ystäväänsä ranteesta, siirtyy lähemmäs ja parantaa otettaan.

– Älä putoa.

– En tietenkään putoa, Laura sanoo ja laskee kämmenensä rannettaan puristavan käden päälle. – Luitko sen artikkelin Hesarista? Sen, missä väitettiin, ettei yksikään nainen ole pelkästään hetero.

Malla pudistaa päätään.

– Luin. Tai en. Tai siis luin vähän, ihan uteliaisuuttani. En minä tavallisesti semmoisia…

– Homekorva, Laura naurahtaa. – Sinä taidat oikeasti olla vähän vanhanaikainen.

Malla punastuu.

– Ehkä. Töissä olin. Mutta se on ohi nyt.

– Onko?

Laura laskeutuu kaiteelta ja käy selälleen terassin lattialle paksulle keltaiselle tuplatäkille, venyttelee ja kiskottelee. Kesäillan aurinko lämmittää. Taivaalla näkyy kaksi valkeaa pilvenhattaraa. Rantasipi viheltelee. Vanhan hidaskäyntisen perämoottorin vaimeneva putputus kantautuu rantaan veden pintaa myöten. Kaislikossa loiskahtaa.

Malla tulee liki, pysähtyy täkin viereen ja katselee ihmistä, joka makaa silmät kiinni kasvot kohti laskevaa aurinkoa. Hänen ystävänsä. He tapasivat tanssikursseilla, joilla ei ollut riittävästi miehiä, ja joutuivat pariksi. Tai pääsivät. Malla laskeutuu täkille, käy vatsalleen Lauran viereen ja nukahtaa.

 

Lauran sormet piirtelevät keveitä kuvioita Mallan selkään. Kuviot siirtyvät uneen. Malla herää ja nostaa päätään. Laura lopettaa, mutta jättää kätensä lepäämään Mallan iholle.

– Älä lopeta. Se tuntui mukavalta.

– Se on minustakin mukavaa, Laura sanoo, piirtää vielä kaksi suurta sydäntä ja siirtyy hieromaan Mallan päätä ja niskaa. – Tykkäätkö tästä?

– Ymmh. Joo…

– Käänny.

Malla kääntyy, ja Lauran piirtämät viivat ryhtyvät kiertämään hänen reisillään, vatsallaan ja rinnoillaan. Mallan kasvojen puna laskeutuu yhä alemmas kohti hänen vatsaansa.

– Lämmin, Malla huokaa. – Upean lämmin olo.

Lauran sormet ja kämmenet kulkevat Mallan keholla, suu jättää keveitä suudelmia sinne, missä kuviot kohtaavat. Laura johdattaa toista ja puhuu tälle pieniä lempeitä sanoja, pelkkiä äännähdyksiä. Malla hengittää syvään, hän ei osannut odottaa mitään tällaista, ja nyt hän ei halua luopua siitä.

– Ethän lopeta?

Laura pudistaa päätään ja painaa sen Mallan syliin, huulet ja kieli painuvat Mallan naiseutta vasten. Malla kirahtaa ja ynähtelee. Hänen vartalonsa jännittyy ensimmäisen kerran.

 

Seuraavana aamuna Malla kaataa porokahvia ensin Lauralle ja vasta sitten omaan kuppiinsa.

– Minä taisin olla homeessa sieltäkin, hän toteaa.

Laura virnistää.

– Mistä sieltä?

– Pillusta. Siitä on vuosia.

– Pillustako? Laura hirnahtaa.

– Seksistä. Muistatko sen kiven siinä, mistä pitää kääntyä? Tai sen graffitin sen kiven kyljessä.

– Neonvihreän tägin? Joo. Kylän koltiaisten tekosia. Mitä siitä?

– Silloin, kun tultiin tänne, näin siinä kullin ja pillun. Mietin niitä aamulla ja ajattelin, että oikeasti siinä on monta kullia ja monta pillua päällekkäin, vähän niin kuin vastakkain, tai ainakin pillut ovat. Oletko huomannut?

Lauran hymy leviää korviin.

– Home on tainnut karista jo silmistäsikin, hän toteaa.

– Ja ajatuksista, Malla henkäisee. – Mennäänkö taas?

torstai 28. heinäkuuta 2016

Ei

– En se minä ollut, etkö usko? En ollut edes siellä päin, enkä tunne niistä ketään. Ne eivät puhu totta eivätkä tiedä mitään. Me ei olla ikinä tavattu eikä juteltu, enkä sitä paitsi edes viitsisi jutella sellaisten möllien kanssa. Minua ei huvita kuunnella, kun ne eivät osaa olla vaiti asioista, jotka eivät minua kiinnosta. En ole ikinä jaksanut, eivätkä ne ole uskoneet, ettei minua moinen ilahduta.

– Ei mene sulla hyvin, ei.

– Ei mene. Eipä silti, ei elämä muutenkaan mitään iloa ole. Ikinä mikään ei toimi eikä onnistu. Ei tämäkään.

– Ei vai? Miksi ei?

– Minulla ei ollut kirvestä eikä viikatetta, enkä jaksanut heittää tarpeeksi kovaa. En edes osunut, eikä se kivenmurikka olisi mitään auttanut. Tyyppi ei edes pelästynyt, eikä saanut minua kiinni.

– Eipä ollut kummoinen tyyppi.

Ei se tyhmäkään ollut. Kun se ei muuta keksinyt, niin usutti nämä ei-sosiaaliset tyypit perääni. En löytänyt yhtään hyvää piiloa. Et laskisi minua vaikka ullakolle?

– En.

torstai 21. heinäkuuta 2016

Puolimaraton

Jenni ja Heli juoksevat lenkki­polulla. Sahanpuru joustaa askelten alla. Hiki haihtuu kuumalta iholta. Heinä­kuinen helle­aalto värisyttää ilmaa. Ilta on lämmin.

– Pari kierrosta enää, niin puoli­maraton on juostu, Heli toteaa.

– Puuh, Jenni huokaa. – Lääh puuh. En ymmärrä, miten sinä jaksat juosta näin.

Heli ei sano mitään, vaan tihentää askelta. Jenni jää ensin jälkeen, mutta juoksee sitten toisen rinnalle. Heli näkee, että Jenni ponnistelee voimiensa ääri­rajoilla, ja hidastaa kulun rennoksi hölkäksi.

– Minun jaksamiseni on ihan oma asiani, Heli sanoo. – Eikös me olla tästä jo puhuttu?

Jenni ynähtää.

– Mutta kun sinä olet noin lihavakin. Painat aikakin kolme­kymmentä kiloa enemmän kuin minä. Sillä minä vain.

– Oikeasti minä en ole lihava.

– Kyllä sinä olet. Ei sinun sitä kannata kieltää, asia ei muuksi muutu, vaikka sanoisit mitä. Katsoisit peiliin välillä.

– Olen minä katsonut. Ja tiedän hyvin, miltä näytän. Lihava en kuitenkaan ole.

– Mikäs tuo sitten on? Nuo makkarat sinun mahasi ympärillä.

– Energia­varastoja, niin kuin muillakin ihmisillä.

Jenni virnistää huvittuneesti.

– Eli läskiä.

– Kaasua.

– Ei se mitään kaasua tai muuta turvotusta ole. Petät itseäsi noilla jutuilla.

– Kuuntele. Muistatko sen auto-onnettomuuden, jossa olin?

– Joo. Olit jo silloin lihava ja melkein kuolit.

– Kirurgit ehdottivat uutta ratkaisua. Minun ala­ruumiini kaikki luut olivat murskana, ei niistä olisi enää mitään tullut. Hyväksyin ehdotuksen ja luut korvattiin robotti­rangalla, joillain erikois­systeemeillä. Nyt pystyn juoksemaan vaikka kuinka kovaa ja kauan.

Heli kirmaa eteenpäin juoksevan Jennin ympärillä. Jenni kiihdyttää vauhtia, mutta Heli jatkaa entiseen malliin. Lopulta Jenni antaa periksi ja hidastaa kävelyksi.

– Ei se silti selitä tuota sinun paksua mahaasi, Jenni toteaa pahan­tuulisesti.

– Selittää se. Se on energia­varasto, niin kuin sanoin. Robotti­luissa on moottoreita, jotka toimivat pierulla. Sitä on säilöttävä johonkin. Maha on kaasu­kello, jonne pierut ohjataan jonkin venttiilin kautta suoraan suolistosta. Eikö olekin kätevää?

torstai 14. heinäkuuta 2016

Karhun metsästys

Olin hankkinut vanhan, suuri­moottorisen amerikanraudan ja ajelin sillä huvikseni pitkin kylä­teitä. Ilta hämärsi. Metsä­taipaleella, keskellä tietä seisoi mies. Sillä oli ilmeinen hätä, koska se heilutti käsi­varsiaan kaaressa ylös ja alas. Hidastin, ja vasta kun keula melkein tönäisi sitä, näin, että se oli taka­jaloilleen noussut karhu. En uskaltanut tuupata petoa, joten pysäytin auton. Olihan siinä vahvat entis­aikaiset pellit, ja napsautin vielä kaikki ovet lukkoon. Ei pörrö­turkki minun kimppuuni pääsisi.

Karhu tallusti repsikan puolelle, repäisi oven irti ja nousi kyytiin. Minä kiljuin suoraa huutoa. Karhu käski minun olla möykkäämättä ja huolehtia ajamisesta. Auto oli täynnä karhua, haisi karhulta, ja minua pelotti.

– Lähdetään, karhu sanoi, kurotti käpäläänsä ja painoi ääni­torvea.

Polkaisin kaasua. Auto loikkasi eteen­päin, perä heitti ja sora lensi.

– Kunnolla, karhu murahti. – Meillä on hommia.

– Hommia? Mitä hommia? ihmettelin ja nostin auton nopeutta.

– Aja tuonne.

Karhu osoitti suuntaa käpälällään, ja minä tietysti tottelin. Päädyimme ihan tavalliselle piki­tielle.

– Nyt kaasua! karhu urahti.

Olimme juuri ohittaneet hirvi­varoitus­merkin, ja tiellä oli alhainen nopeus­rajoitus, joten en halunnut hurjastella. Karhu kuitenkin komensi minua lopettamaan köröttelyn ja käyttämään hevos­voimia.

– Täällä voi juosta hirvi eteen, sanoin. – Hurjastelu on vaarallista.

– Hyvä juttu, karhu murahti ja tallasi vasemman taka­jalkansa kaasu­polkimella lepäävän jalkani päälle. Moottori ärjyi ja kierrokset nousivat. Nopeus nousi pitkälti toiselle sadalle.

– Lopeta! huusin ja löin karhua nyrkillä kylkeen.

Karhu hörähti. Iskuni varmaan kutitti sitä.

– Jos näet hirven, ajat sen päälle, karhu neuvoi ja kaiveli taskuaan. Taskusta nousi puolikkaan pullo kirkasta. Karhu korkkasi ja hörppäsi kuonollisen, ojensi sitten pullon minulle.

– En ota viinaa, kun ajan, sanoin, mutta karhu totesi, ettei se mitään viinaa ole, vaan menninkäisten tislauksia. Maistoin, ja maailma muuttui. Metsä näytti kodilta, jota tie halkoi irvokkaana haavana. Auton hallinta oli helppoa, vaikka nopeus oli jo niin korkea, että en ollut koskaan ajanut niin kovaa edes junalla. Näin tien pinnassa sorkan ja tassun jälkiä varsinkin hirvi­varoitus­merkkien jälkeen.

– Anna minä, sanoin ja pökkäsin karhun kauemmas. Tästä pelistä saisi vielä houkuteltua esiin muutaman lisä­pollen.

Elämä oli hienoa, nesteeni virtasivat ja minä olin vahvasti minä. Tie rullasi pyörien alla, ja muut tiellä­liikkujat jäivät vilauksessa taakse. Karhun puoleisesta ovi­aukosta autoon pelmusi reipas tuulen­vire ja ravisteli housun­puntteja. Minä olin osa omaa maailmaani, en pelkästään tarkkailija.

– Hirvi, karhu murahti ja osoitti eteen­päin. – Tapa se.

Minä otin sihdin ja tähtäsin keskelle hirveä. Ehdin ajattelemaan montaa asiaa: autossa ei ollut turva­vöitä, turva­tyynyistä puhumattakaan, minä olin jo aika vanha, mutta en silti välittäisi vielä heittää henkeäni hirven kylkeen.

Vauhti hidastui, ja karhu huomasi. Se lorautti maahisten juomaa kämmeneensä ja hieroi sillä minun naamani. Maailma katosi ja vain hirvi jäi. Minulla oli valtava tarve saada siltä henki.

En silti uskaltanut ajaa pahki, vaan väistin. Auto pyyhkäisi hirveltä taka­jalat alta. Tuuli­lasi varisi sisään, ja auto pysähtyi puolen kilo­metrin päähän tien­pientareelle. Karhu loikkasi ulos, kiiruhti taka­jalattoman hirven luo ja väänsi siltä niskat nurin. Kontio palasi autolle hirven ruho selässään, tempaisi taka­oven irti ja tunki hirven taka­penkille. Pää jäi roikkumaan avoimesta ovi­aukosta niin että elukan turpa viisti maata.

– Onko olutta? karhu kysyi.

– Kämpillä.

– Aja sinne, mutta varovasti. Minä tulen sinulle kylään. Me syödään tuo hirvi, juodaan olutta ja turistaan.

torstai 7. heinäkuuta 2016

Rantakarhu

Mies tallaa metsä­polkua. Päätös on tehty ja köysi kiepillä hartialla. Vuoren ja joen taitteessa on mukava paikka, jossa kasvaa vahva­oksaisia puita. Hän ei tänne enää jäisi.

Matka taittuu, joen solina ohjaa miehen askeleita. Rannalla mies istahtaa kivelle, panee tupakaksi ja katselee virtaavaa vettä. Se kulkee välillä roskaisena ja sameana, välillä puhtaana ja kirkkaana. Eipä ole aikoihin kirkasta päivää nähty, mies miettii, heittää tumpin jokeen ja nousee kavutakseen pienellä aukiolla kasvavan puun luokse. Puu seisoo vinossa, ja sen oksat ulottuvat joen päälle. Siitä tulisi hänen puunsa.

Miehen takana kahahtaa, ja mörheä karhu ryskyy pensaista rannalle. Mies säikähtää ja on hypätä jokeen.

– Sinulta putosi tämä, karhu murahtaa ja ojentaa märkää tupakan­tumppia miehelle.

– Kiitos. En kyllä enää tarvitse sitä.

– Viet sen silti pois. Tai syöt.

Mies tunkee tumpin taskuunsa ja toljottaa karhua. Hänen jalkaansa myöten valuu maahan kokkareista, ruskeaa lientä. Lemu on katkera.

– Oletko syönyt mätiä omenia? karhu kysyy ja osoittaa lätäkköä.

Mies ei sano mitään, seisoo vain paikoillaan ja vapisee. Karhu nousee ja nappaa miehen kainaloonsa, vie jokeen ja huljuttaa puhtaaksi. Mies parkuu hengen­hädässä. Ei hän tätä halunnut.

Kun mies on huuhdottu ja nostettu takaisin rannalle, karhu menee miehen repulle ja avaa sen. Päällimmäisenä on kirje, jonka päällä lukee vapisevalla käsi­alalla kirjoitettu teksti "Lauralle". Karhu työntää kirjeen repun pohjalle ja penkoo lisää. Kontion käpälään osuu viina­pullo. Karhu nuolaisee huuliaan ja kysyy, haittaako miestä, jos metsän omena vähän maistaisi. Mies värisee kylmästä ja pudistaa päätään. Tekisi se hyvää hänellekin.

Karhu korkkaa pullon ja hörppää kaksi pitkää kuonollista.

– Hyvää, se toteaa ja ojentaa pulloa miehelle. – Otatko?

Mies ottaa, nostaa pullon huulilleen, maistaa pullon suuhun tarttuneen karhuuden ja ähkäisee, pyyhkäisee naamaansa kämmen­selkään.

– Tätä on lisää repun pohjalla. Vartus.

Mies nostaa vielä kuusi pulloa repustaan ja asettelee ne kivelle. Karhun kieli lerpahtaa poskelle.

– Onko tupakkia? kontio kysyy.

– Joo, kahta laatua. Mies ojentaa paperossi­askia ja piippu­tupakki­massia.

Karhu ottaa massin, avaa ja nuuhkaisee, heittää puolet puruista kitaansa mälliksi.

– Hyvät eväät sinulla, karhu sanoo. – Meinasitko viipyä kauan metsässä?

– Meinasin tappaa itseni.

– Tahallasiko?

– Joo.

– Miksi?

– En vaan jaksa enää.

– Mikset jaksa?

Mies miettii pitkään, mutta ei keksi vastausta. Kaikki kaatuu päälle, mikään ei riitä ja vaatimukset kasvavat. Mistään ei saa kiitosta, eikä ole aikaa tehdä mitään kunnolla. Hänen elämällään ei ole mitään merkitystä kenellekään, ei edes hänelle itselleen.

– En tiedä. En vaan jaksa.

– Auttaako kuoleminen?

– En tiedä. Ajattelin kokeilla. Haluaisitko syödä minut?

– Ei ole nälkä. Söin juuri pari mättäällistä mustikoita. Ehkä tuonnempana.

– Jospa minä sitten hirtän itseni, niin kuin alun perin ajattelinkin.

– Tekisikö se sinut iloiseksi?

Mies korkkaa uuden pullon ja hörppää. Kirkas neste pulppuaa hänen kurkustaan alas, ja miehen olo pehmenee. Jokainen hörppy nostaa auvoa miehen kasvoille. Tähän se on mennyt, hyvää mieltä irtoaa vaan viinasta. Mitä elämää se sellainen on? Hyvin joutaa jo lähtemään.

– Voit syödä minut sitten hirrestä, hän lupaa.

– Voin syödäkin. Mennään nyt hirttämään sinut.

Mies nousee ja juo vielä. Karhu ottaa pullon miehen kädestä ja tyhjentää kitaansa.

– Älä tuhlaa. Ei sinun kuolleena tarvitse olla päissäsi saati humalassa.

– Tekeeköhän se kipeää?

– Mikä?

– Kuoleminen ja syödyksi tuleminen.

– Tekee, karhu myöntää ja haukkaa malliksi miehen kankusta. Veri ryöpsähtää ja mies alkaa parkua.

– Älä, eihän sinulla ollut nälkäkään.

– Muutin mieltäni.

– Ei elävältä. Anna minun ensin mennä hirteen.

– Ei se hirressä ole sen helpompaa, karhu sanoo ja haukkaa toisen kerran.

– Ää'ä. En tahdo tulla syödyksi!

– Onko varma?

– Joo.

Karhu ottaa poskestaan miehen taka­puolesta haukkaamansa palat ja laittaa ne paikoilleen, hakee sammalta ja lehtiä kivistyksen helpotukseksi.

– Otatko kalaa? kontio tiedustelee.

– Vaikka.

Karhu hakee joesta kaloja ja antaa puolet miehelle. Tämä katselee niiden sätkimistä suu auki, ei tiedä, mitä tekisi. Karhu näyttää mallia ja nakkaa kalan keskellä jokea pyörivään kurimukseen. Mies innostuu, tähtää ja heittää. Kala loiskahtaa ranta­veteen. Vasta kolmannella yrityksellä mies saa kalan osumaan kurimukseen.

– Sinusta voisi kyllä tulla karhu, karhu sanoo ja mojauttaa miestä selkään.

– Jaa? mies toteaa, nousee ja heittää viimeiset kalansa kurimuksen viereen. – No jos minä sitten.

Karhu kaivaa nipun sopimus­papereita taskustaan ja työntää ne miehen eteen.

– Nimi tuohon.

Mies alle­kirjoittaa. Karhu kiertää paperit rullalle ja sanoo, että nyt he etsisivät uuden itse­murhaajan, ja mies saisi olla sille karhu.

torstai 30. kesäkuuta 2016

Säilykkeitä

Tykkään kaloista. Me istumme usein yhdessä iltaisin olemassa hiljaa maailman asioista emmekä edes yritetä parantaa mitään. Siitä tulee levollinen olo.

Joskus tosin eväkkäät eivät malta pitää suutaan kiinni, vaan aukovat sitä ja ahtavat sinne toukkia ja kaikkea muuta kalamaista. Siitä tulee hirmuinen meteli, kun ne toukat, ja varsinkin kaikki kalamaiset huutavat ja kiroilevat ja lupaavat vuorten vyöryvän ylitsemme.

Joskus vuoret tottelevatkin kuolemaan haluttomia toukkia ja kalamaisia ja nostelevat jalkojaan. Onneksi vuoret tykkäävät jalkapallosta tosi kivesti ja unohtuvat pelaamaan sitä vuosikausiksi, eivätkä muista ollenkaan vyöryä kenenkään päälle.

torstai 23. kesäkuuta 2016

Naamiaiset

– Hirveä löyhkä. Sinustako se tulee?

– Se on tämä naamio.

– Ihan kuin silli. Onko se oikea?

– Ikä­loppu rasva­silli. En raaskinut heittää sitä menemään.

– Joten teit siitä naamion. Eikö se kirvele silmiä?

– Kirvelee niin perkeleesti. Mutta liemi on hyvää, vähän kuin thai­maalaista kala­kastiketta.

– Saanko maistaa?

– Joo. Nuolaise oikealta poskelta, siellä sitä valuu enempi.

– Mmh… hyvää, vaikka siinä maistuu kyynel. Eikö sinua yhtään pelota?

– Mikä?

– No jokin. Vaikka että kyyneleet loppuvat, etkä osaa enää itkeä.

– Ei haittaa, olen kuunnellut parkumista ihan tarpeekseni.

– Voisihan se vaikuttaa jotenkin muutenkin.

– Miten muka? …oh. Kello löi. On aika riisua naamiot. Noin.

– Heh. Sinulla on kalan­silmät.

– Ai ne näkyy? Voin kertoa sulle salaisuuden: minä olen oikeasti kala.

– Niin horoskoopissa, tiedän.

– Ei kun oikeasti. Katso.

– Aika näppärä asu. Minä taas olen rapu.

– Oikeastiko? Vai horoskoopissa?

– Joo. Ja syön kaloja. Näin.

– Hei. Mun evä. Älä viitsi.

– Mums. Rousk.

– Ei. Älä. Mun maha… ja suolet… perhana.

– Sinä kuolet, ja minä saan elää.

– Lausun sulle yhden runon: sää se tässä kuolet / kun mun suoliani nuolet / on mussa pallo­kalaa puolet.

– Sitten kuolen kylläisenä, sinun vatsasi on jo vallan tyhjä.

– Kilkki raatosi syököön, mää delaan nyt.

– Oli hyvät juhlat, eikö?

– Nii–

torstai 16. kesäkuuta 2016

Saunahtavat tavat

Mörheä karhu ajelee bussilla
Osoite on kirjattu rehevällä tussilla
Vieressä istuu vihtava mies
Sauna on kypsä, sen kumpikin ties
Vieressä istuu vihtava mies
Osoite on kirjattu rehevällä tussilla
Mörheä karhu ajelee bussilla


Peikko oli kaukana metsässä, jossa lehtiin oli kirjoitettu pelkkiä runoja. Metsässä asui muiden turnujen kanssa runo­karhu, joka yllytti peikkoa tekemään kaiken­laisia hassuja sana­lurituksia. Se oli peikosta oikeastaan aika mukavaa, joten se toi tähän yhden lurituksen tuliaisiksi.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Sade

Sataa
vesi huljuu saappaaseen
peittää polvet, pään

Sataa (lunta)
hanki kasvaa taivaaseen
murtaa joet, jään

Sataa (jäitä)
liukas iskee ihmiseen
katkoo luut, tiedetään

Sataa (puukkoja)
sinne tänne suunnilleen
ruumiit metsään jätetään

Sataa (akkoja)
lihat vyöryy yksikseen
koskematta ei-ketään

Sataa
mä reunalla liikenteen
alla lampun varjoineen
tuijotan ain avaruuteen
oon hukassa ennestään
odotan sua, yksistään
mut yksin – mä aina jään

torstai 2. kesäkuuta 2016

Pörinää puhelimessa

– Mää oon raskaana sulle!

– Täh?

– Raskaana perkele. Mää oon raskaana sulle, nainen. Etkö sää puhetta ymmärrä?

– Mut sää oot mies.

– Mitä se tähän kuuluu?

– Ei miehet voi olla raskaana.

– Mut mää olen. Ymmärrätkö? Tuu tänne ja äkkiä. Meidän täytyy puhua.

– En varmana tuu.

– Mut susta tulee mun lapsen äiti.

– Ei tule.

– Tulee. Ei se voi kukaan muukaan olla. Mä en oo pannu kenenkään muun kanssa kun sun.

– Sähän väitit olevasi kokenut ja vaikka mitä.

– Mää valehtelin. Sää oot mun ainoa. Tuu ny tänne.

– En tuu. Sää haluut kuitenkin… vaan panna mun kanssa.

– Ei tällä mahalla voi edes ajatella panemista.

– Maha sopii ajatteluun yhtä huonosti kuin kulli. Mikä sun mahassas muka on?

– Mää olen raskaana, ja se näkyy. Maha on ihan valtava.

– Ootko taas syönny herne­rokkaa?

– Oon. Sitäkin.

– Et sää mitään raskaana oo. Päästät vaan kaasut ulos, niin olo helpottaa.

– Että piarasisin, niinkö?

– Kokeile. Meet pihalle, vedät housut polviin, käyt kontallesi ja annat tulla.

– Mää meen heti. Sää tuut mun kanssa.

– Hei! En mää haluu välttämättä olla siinä mukana. Paa se luuri kiinni.

– Kyä sun pitää. Jos se on vauva, sää olet sen äiti. Sun pitää olla mukana synnyttämässä sitä.

– Sää olet aina vaan yhtä hullu.

– Ny mää olen täällä kontallani. Piarasenko jo?

– Laskitko housut?

– Joo.

– Siitä vaan sitten, pane tuhnua tulemaan. ♪♫

– Aah… Kuuluuko tämä sinne?

– Kuuluu. Mitä tuo potpotus on?

– En tiiä. Taka­puolesta tulee jotain kovia juttuja, herneitä ehkä. Puskissa asti rapisee.

– Etkä viitsi kääntyä katsomaan, niinkö?

– Vartu, mää katon… Ne on viiru­pyllyjä. Niitä on ainakin miljoona.

– Viiru- mitä?

– Viiru­pyllyjä. Niitä sellaisia, jotka tekevät hunajaa. Oletko nähnyt niitä?

– Mehiläisiä? Olen tietty. Tuleeko niitä sun taka­puolesta?

– Ei sieltä tuu enää mitään.

– Homma ohi, niinkö? Et sää mitään raskaana ollu. Määhän sanoin.

– Olin mää.

– Etkä ollu!

– Olin. Multa tuli yks vauvakin. Se makaa ny täs maassa. Tyttö, ihan sun näkönen.

– Vauva? Elävä? Hengittääkö se?

– Se on kyä aika sininen.

– Nyt äkkiä. Nosta sitä jaloista ja valuta limat ulos. Imaiset vaikka, jollei ne muuten lähde. Sitte läppäät sitä kämmenellä taka­puolelle.

– En mää ole sillai väki­valtanen, että hakkaisin lapsia.

– Se on mun lapsi! Teet nyt niin kuin mää sanon! Älä anna sen kuolla!

– Joo joo. Mut äsken sää et halunnu sitä.

– En mää halua, että se kuoleekaan. Hengittääkö se?

– Ei.

– Nyt saatana lyöt sitä persuksille ja kunnolla. Lyö!

– No mää lyön… Sehän tokeni. Kuuletko, kun se parkuu?

– Kuulen. ♥ Mun lapsi. ♥

– Tuukko ny tänne?

– En. En mää voi. Kyä sää sen tiedät. Huolehdi lapsesta. Tulen sitten, kun on aika. En yhtään ennen.

– Mut mulla on ikävä sua.

– Niin mullakin sua. Sää kuolit niin nuorena.

– Ei sille enää mitään voi.

– Ei… Mää tykkäsin susta kovasti.

– Ja mää susta. Mää tykkään viäläkin.

– Soitellaan taas. Pidä huoli mun lapsesta.

– Mää pidän. Moi.

– Moi.

torstai 26. toukokuuta 2016

Koukkusanka

Päivä alkoi hienosti. Aurinko oli juuri noussut ja lämmitti mukavasti. Jalka­käytävän laatat painuivat ystävällisinä jalka­pohjiani vasten. Korkkarit heilahtelivat sormi­koukussani. Käsi­laukku keikkui olka­päällä. Huolet ja murheet olivat tiessään.

Olin ollut tyttöjen kanssa juhlimassa ja mennyt sen jälkeen rakastajani luokse. Vietimme muutamia upeita hetkiä. Hän nukahti, ja minä päätin kävellä kotiin. Rakastin yksinäisiä, hitaita aamuja. Silloin olin oma itseni, minun ei tarvinnut esittää mitään kenellekään.

Taksi hidasti kohdallani ja tööttäsi. Käännyin katsomaan. Kuski heilautti kättään, ja jalka­käytävän puoleinen ikkuna liukui auki.

– Täällä olisi kyytiä tarjolla! kuski huusi ikkunasta. – Jos kelpaa.

Minua hymyilytti. Miehet ovat kaikki juuri tuollaisia. Saalistajia. En edes hidastanut, kävelin vain eteen­päin.

– Kyytiä on jo saatu ihan riittävästi yhdelle yölle. Kiitos vaan.

– Miten vain parhaiten passaa, kuski tuhahti ja painoi kaasua.

Silmissäni välähti, purin huuleni halki ja retkahdin maahan. Veri maistui ja maailma oli sumea. Olin pudottanut silmä­lasini, korkkarit olivat sinkoutuneet kädestäni, ja laukun sisältöä levinnyt pitkin katua. Hyvä mieleni oli kadonnut. Kirosin ja kömysin pystyyn. Vaatteet olivat rikki ja likaiset, päätä jomotti. Onneksi kukaan ei nähnyt.

Potkaisin lyhty­pylvästä, johon olin törmännyt. Kipu iski salamana. Varpaasta katkesi kynsi. Sekin vielä. Kaikki meni totaalisen vinoon. Äsken oli vielä niin hyvä.

Etsin lasejani ja löysin ne heti, kun astuin niiden päälle. Sanka rusahti ja vääntyi koukuksi, melkein solmuun. Pysyivät ne silti päässä, joten saatoin kerätä maahan levinneen omaisuuteni. Korkkarit olivat onneksi ehjät ja naarmuttomat. En olisi millään pystynyt ostamaan vastaavia tilalle.

Kaiken muun löysin paitsi hyvän mieleni. En tulisi toimeen ilman sitä. Minusta tulisi kärttyinen akka, nuttura­pää tiukka­pipo, enkä halunnut sellaiseksi. Paha tuuli oli jo ottanut haltuunsa ajattelua, josta hyvä mieli oli aiemmin huolehtinut. Syytin taksi­kuskia, lyhty­tolppaa ja rakastajaani. Heidän takiaan olin tässä tilanteessa. Näyttäisin vielä kaikille. Haistakoot vaikka paskan.

Olin jo lähteä, kun huomasin sade­vesi­kaivon ritilän välissä vaalean­punaista. Hyvä mieleni! Se oli takertunut ritilään. Kirosin kaikki miesten keksinnöt maan­kuoren alle ja menin katsomaan, saanko hyvää mieltäni takaisin edes vähän. Se oli putoamaisillaan viemäri­verkostoon, ja siellä tietenkin ui krokotiileja ja rottia, jotka söivät ihmisten viemäriin huuhtelemaa rasvaa ja muita jätteitä. En uskaltanut koskea hyvään mieleeni. Se tipahtaisi varmasti. Tarvitsisin jotain, jolla tarttua siihen ala­puolelta ja vetää sen varovasti takaisin ylös.

Silmä­lasit!

Niiden sanka oli taipunut koukuksi ja olisi riittävän pitkä, jos vetäisin lasit suoraksi. Perkeleen perkele. Pokat maksoivat rutosti. Kyllä ihmistä koetellaan. Tulin tietysti vielä raskaaksi tämän illan paneskelemisesta tai sain ainakin yhden kalvavan taudin. Kirosin ja tempaisin silmä­lasit oikoseksi.

Koukku­sanka ylettyi juuri ja juuri hyvän mielen alle. Nostin ja manasin taitamattomuuttani. Melkein lipsautin koko paskan viemäriin. Missä vitussa kaikki ovat silloin, kun apua tarvitsisi? Pillua kyllä ruinataan joka käänteessä. Ei saatana tällaista kukaan kestä. Tapan itseni, juoksen ensimmäisen kohdalle osuvan rekan alle tai viillän kaula­suoneni auki. Huusin suoraa huutoa ja sörkin koukku­sangalla viemärin­kannen aukkoja. Silmiä kirveli ja leuka väpätti. Helvetti, mikä avuton akka olinkaan.

Vasta kolmannella yrityksellä sain hyvän mieleni takaisin. Se sujahti kitkatta paikalleen. Paha tuuli katosi, linnut lauloivat ja poimivat matoja aamu­kasteen kostuttamalta lempeän vihreältä ruoholta. Auringon herättämä neito­perhonen lepatteli punaisen kukan ympärillä. Ilma tuoksui puhtaalta, minä hengitin sitä, ja se kirkasti silmiäni. Minä olin onnellinen. Aiemman rakastelun mieli­hyvä viipyili kehossani. Huolet ja murheet olivat tiessään. Aurinko paistoi ja elämä oli ihanaa.

torstai 19. toukokuuta 2016

Pilkkii pilkkii

Vaimo lähti kavereidensa kanssa lomalle etelään, sanoi, että hän on sen tarpeessa. Minä kävelin pari päivää edes­takaisin ja päätin sitten hankkia uusia kokemuksia ja osallistua pilkki­kisoihin. En tosin ollut koskaan pilkkinyt, vain kalastellut pikku­poikana mato-ongella. Ei kai pilkkiminen sen kummempaa olisi.

Kyselin kavereilta, mitä pilkki­jäille pitää ottaa mukaan. Pilkki­miesten naama rupesi loistamaan ja suu­pielet karahtivat hymyyn. Muut lähinnä tuhahtivat ja sanoivat, ettei heitä moinen kiinnosta, eikä minuakaan pitäisi kiinnostaa, on se niin pöljää touhua. Mutta pilkki­miehet neuvoivat. Mato-ongella pärjäisi, se toimisi yhtä­lailla kuin kesällä. Taka­puolen alle pitäisi ottaa jokin lämmike, paljaalla jäällä ei kannata istua. Niin ja lämmike­juomaakaan ei saisi unohtaa, kossu passaisi, ei sen mitään ihmeellistä tarvitse olla.

Helppo juttu. Hain huoltsikan ale­laarista ongen ja pengoin tiski­pöydän alle kätkettyä mato­kompostia. Se oli vaimon silmä­terä, joten koetin olla varovainen. Eukko suuttuisi, jos tietäisi, että aion survoa koukun hänen kavereidensa sisuksiin. Valikoin lihavimmat lierot ja piilotin ne peltiseen pastilli­rasiaan. Vähän kahvin­poro­multaa päälle. Kossua hain viina­kaupasta, kehuin lähteväni pilkille.

Jäällä puhalsi tuuli, aurinko paistoi ja tuoksui keväältä. Kalaa nousi, kun kilpailijat osasivat asiansa. Minä kuljin ongen­vapa olalla ja odottelin. Kun kilpailijat kairasivat uusia reikiä, minä valtasin yhden vanhoista ja sain koukkuni veteen. Koho kellui hienosti, aallot eivät juuri pienessä pilkki­reiässä mahtuneet liplattamaan. Mitään ei tapahtunut, ei nykäyksen nykäystä.

Päätin tarkastaa matosen kunnon. Se oli hyytynyt kylmästä. Kompostissa niin iloisena kiemurrellut mato oli nyt jäykkä ja tönkkö. Minuakin paleli, joten korkkasin ja hörppäsin. Mietin, josko matokin vertyisi, jos se saisi osansa lämmike­juomasta. Kokeilla piti. Upotin madon koukkuineen kossuun. Kului hetki ja mato alkoi kiemurrella. Hento laulun loilotus kuului pullosta. Sanat olivat täynnä uhoa ja itse­tuntoa. Nostin lieron pullosta, ja ääni voimistui.

– Uipa tänne, en mä pelkää, soi tutun­kuuloisella sävelellä. – Oothan mulle helppo nakki, pyrstö­niekka, suomu­nahka…

No nyt! Nyt oli asenne kohdallaan. Solautin madon takaisin kairan­reikään, ja koho jatkoi sen perässä yhä kyytiä pinnan alle. Vedin jäälle suurimman ahvenen, minkä olin koskaan nähnyt. Mato piteli sitä kidus­kansista ja väänsi. Nyhdin siimasta ja pyysin lieroa hellittämään. Kala­parka oli hätää kärsimässä. Kaadoin sen suuhun lämmikettä, kala heitti pitkäkseen jäälle ja nukahti. Mato oli mennyt puuskaan ja ilmoitti, että sillekin kelpaisi. Mikäs siinä, tätähän riittäisi. Mato uimaan vain, hakemaan lisä­puhtia pullosta ja sitten takaisin avantoon.

Minuakin jo vähän väsytti ja halusin käydä nukkumaan ahvenen viereen jäälle. Mato pahus ei antanut, vaan nyhti siimaa niin, että oli pakko nousta ja kiskoa sitä ylös avannosta. Tällä kertaa mato oli ylittänyt itsensä, se roikkui renkaana kahdessa valtavan kokoisessa sieraimessa. Säikähdin. Eihän tuo mahtuisi nousemaan mokomasta reiästä. Mato huusi ja karjui ja käski vetämään. Se kiskoi itsekin väellä ja voimalla. Lopulta härkä nousi jäälle, mylvähti ja puhalsi kuuman geysirin sieraimistaan. Aika vaikuttavaa. Saattaisin hyvinkin pärjätä ekoissa pilkki­kisoissani.

En pärjännyt. Sanoivat minun ahventani känni­kalaksi ja härkää mieli­kuvitukseksi. Kumpaakaan ei haluttu punnita. Luulen sen johtuneen härästä. Se seisoi vaa'an edessä ja puhkui höyry­pilviä, elukan silmät loistivat ja suu­pielestä roikkui vihreää ahdin­partaa. Kyllä minuakin olisi hirvittänyt, jollei mato olisi pidellyt härkää sieraimista.

Läksimme pois. Ahventa paleli ja se halusi ryypyn. Tyhjensimme pullon neljään pekkaan ja päätimme jatkaa iltaa naisten­tansseissa. Vientiä oli, härkä ja ahven katosivat jossain vaiheessa keittiön puolelle, me madon kera tanssimme itsemme uuvuksiin ihan keskenämme. Illemmalla ehdotin madolle syvempää tutustumista. Se suostui, sanoi olevansa herma­frodiitti ja hyvin joustava.

Aamulla heräsimme samassa sängyssä. Ala­päätäni kirveli pahasti. Mainitsin siitä madolle.

– Olisit voinut ottaa koukun ensin pois, se tuhahti ja meni keittämään kahvia.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Sauma

Partaa ajaessani huomasin nenä­karvojeni rehottavan villinä. Yksi niistä oli tavallista mustempi ja paksumpi ja näytti kasvavan keskellä nenää, sierainten välissä. Tartuin karvaan ja vedin varovasti. Ei tuntunut miltään. Karvaa vain liukui sieraimestani.

Se oli omituista. Nenä­karvojen nyhtäminen on ollut minusta aina vasten­mielisen kivuliasta. Nyt ei tuntunut miltään. Kiskoin lisää. Karvaa oli tullut nenästäni jo ainakin puoli metriä. Minua rupesi pelottamaan. Mitä jos se oli jokin mato tai avaruuden muukalainen, joka oli pesiytynyt sisuksiini? Pakkohan se oli saada ulos.

Kiskaisin oikein kunnolla ja kuulin heikon ripisevän äänen. Karva irtosi kokonaan, ja minua helpotti. Katsoin peiliin ja näin, että etu­saumani oli auennut. Hätkähdin. En ollut tiennyt mitään mistään etu­saumasta. Tuijotin peiliin, ja ihoni kuoriutui ympäriltäni. Sauma levisi ja iho valui alas taakse. En halunnut nähdä.

Lopulta kuitenkin katsoin. Peilistä minua tuijotti jokin outo, se oli joko dino­saurus tai lohi­käärme. Sellaisia ei ollut, mutta tuossa se tuijotti minua mustilla silmillään ja lipoi somasti kaksi­haaraista kieltään. Siipeni, jotka olivat olleet rypistyneessä mytyssä selässäni, täyttyivät elämän­virrastani, oikenivat ja aukenivat. Minä olin todella komea olento.

Tuli iski sieraimistani, kun soitin Ritvalle. Meillä oli hyvä suhde, tarjosimme ruumiillista lempeä toisillemme ja olimme muutenkin läheisiä. Jaoimme ilot ja surut. Hän lupasi tulla heti.

Nostin ihmis­nahkani lattialta ja kiedoin sen ympärilleni. Se pysyi huonosti ja oli aivan kauhea näky. Siivetkään eivät mahtuneet, joten nykäisin ylleni kylpy­takin. Ehkä se peittäisi pahimmat.

Ovi­kello soi, ja minä rapistelin avaamaan.

– Näytät ihan paskalta, Ritva totesi ensi sanoikseen. – Oletko jäänyt leikkuu­puimurin alle vai etuilitko snagarilla?

En sanonut mitään. Nahka haittasi. Se roikkui ilmeettömänä ylläni, kun lähestyin Ritvaa. Hän hätkähti huomatessaan, etteivät silmäni olleet kovin täsmällisesti silmä­aukkojen kohdilla.

– Mitä sulle on tapahtunut? Mikset sano mitään?

Murahdin varovasti. Varoin lieskoja. Tartuin Ritvaa käsi­varsista ja vedin hänet itseäni vasten. Painoin suuni hänen suulleen ja sujautin kieleni hänen nenäänsä. Tunnustelin sen sisä­puolta ja etsin langan päätä. Kun löysin sen, kiskoin. En antanut periksi, vaikka Ritva sätki ja kiroili.

Ritvan lanka oli turkoosi. Hänestä tuli kaunein lohi­käärme, jonka olen koskaan nähnyt. Minä rakastuin saman tien. Riisuin ihmis­nahkani ja näin, miten Ritvan silmät levisivät, alkoivat kiiltää ja niissä loisti rakkaus minuun. Me parittelimme tunti­kausia ennen kuin meille tuli nälkä.

Metsästimme yhdessä. Nousimme parvekkeelta siivillemme ja haimme saalista. Kyllä ne parkuivat, väittivät, ettei lohi­käärmeitä ole. Me täytimme vatsamme ja palasimme pesään.

Aamulla munin kaksi­kymmentä­neljä kaunista munaa. En tiennyt olevani naaras, mutta muninta tuntui hyvältä. Ritva jäi uroksena hoitamaan osuuttaan ja hautomaan munia. Minä saalistin. Toin hänelle parhaat riekaleet, jotka sain kiskottua irti. Koirat korjasivat luut parvekkeen alta.

Munat kuoriutuivat jo seuraavana päivänä. Kaikki kaksi­kymmentä­neljä olut­pulloa seisoivat sievässä järjestyksessä keskellä pesää ja plopsottivat hauskasti. Niiden etiketit hulmusivat ja korkit kimaltelivat pölyisen ikkunan takaa paistavan auringon säteissä. Minä olin nyt äiti. Minulla oli kaksi­kymmentä­neljä ihanaa olutta.

Ritva korkkasi ensimmäisen, joi ja korkkasi toisen. Minulle tuli kiire. Tuota tahtia jäisin ilman. Avasin saman tien kaksi, sylkäisin korkit lattialle ja annoin mennä.

Oluet loppuivat, ja meillä oli vielä jano. Ritva tiesi mitä tehdä. Me parittelimme. Ja parittelimme taas. Ritva latasi minut niin täyteen, että pelkäsin ratkeavani. Siitä edespäin olen muninut joka päivä. Ritva istuu pesässä ja hautoo. Hän juo kuoriutuneet munat suoraan altaan, enkä minä saa mitään, paitsi kantaa hänelle saalista. Minä olen Ritvalle pelkkä muna­kone. Huomenna aion katsoa, onko lohi­käärmeiden etu­sauman ommel päätelty samalla tavalla kuin ihmisten.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Kohti ääretöntä

– Katso nyt tuota kania. Se on kuin kuula­ruisku. Papanoita tulee aivan järkyttäviä määriä.

– Hmm… insinööri vastasi ja näytti miettiväiseltä. – Ovatko ne kaikki sellaisia?

– Melkein.

– Kuule. Kun tuo saa poikasia, niin ottaisin niitä mieluusti omaksi. Voin maksaakin vähän.

 

Kani sai aikanaan poikasia, pieniä pitkä­korvaisia tupsu­häntiä. Insinööri kantoi niitä säkki­kaupalla verstaaseensa, jonka hän oli nimennyt kanittamoksi. Siellä hän risteytti eri kasvattajilta saamiaan kaneja kaikkien tieteen sääntöjen mukaan. Papanoilla hän lannoitti puutarhaansa, joka olikin aivan erityisen tuuhea, tuoksuva ja vihreä.

Koitti päivä, jolloin insinööri kutsui vieraita katsomaan uusinta, ihmisen elämää parantavaa keksintöään. Väkeä tuli runsain mitoin. He toivat mukanaan valmiiksi sytytettyjä grillejä, joiden yllä tirisi porkkanoita ja retiisejä. Niiden vehmas tuoksu hiveli kanittamon pihalle levittäytyneiden vieraiden nenää.

Keskellä pihaa oli tukevista lankuista kasattu pöytä ja sillä kolmi­moottorinen raketti. Osallistujat loivat siihen uteliaita silmäyksiä. He hivelivät raketin hopean­hohtoista pintaa ja huokailivat tekniikan ylen­palttista yli­vertaisuutta.

Kun grillit olivat kypsentäneet kaikki herkut, ja ne oli syöty makoisiin suihin, insinööri nousi tuolille ja nosti molemmat kätensä pystyyn. Keskustelu taukosi.

– Kukaan ei ole tehnyt tällaista koskaan ennen, hän julisti. – Tämä raketti toimii heinällä. Te saatte olla todistamassa ensimmäistä koelentoa.

Osallistujat vilkuilivat toisiinsa. Kuiskaukset kasvoivat kohinaksi. Insinööri työnsi rakettiin kaksi heinä­paalia ja poisti niitä sitovat oranssin­punaiset nuorat. Seuraavaksi hän vihelsi, ja avustaja toi kolme päre­koria, joissa kussakin oli kaksi kania.

– Nämä kanit on huolella jalostettu ja koulutettu, insinööri selitti ja nosti kuhunkin moottoriin kaksi pörrö­turkkia. – Kun poistan laipan kanien ja heinä­paalien välistä, raketti nousee ja ampaisee taivaalle.

Yleisö lähestyi tapahtumien ydintä, mutta insinööri totesi, että on parempi pysyä etäällä, sillä raketissa jylläävät kauheat voimat, jotka irti päässeinä aiheuttaisivat sanoin­kuvaamatonta tuhoa. Hän poistaisi laipan heti, kun raketin ympärillä olisi riittävästi tilaa. Väki mutisi ja perääntyi.

 

– Ja lähtee, insinööri kiljaisi ja kiskaisi laukaisu­narusta, joka irrotti heinä­laipan. Laippa kolahti ensin pöydän reunaan ja kopsahti sitten maahan.

Muutoin oli täysin hiljaista. Ei tapahtunut mitään. Sitten raketti tärisi, sen sisältä kuului julmettu rouske ja pian se nousi irti pöydän pinnasta. Rouske lisääntyi ja raketti kohosi, sen moottoreista purkautui tummia ajo­pellettejä, jotka kasaantuivat siihen, missä raketti vielä äsken seisoi. Ihmiset katsoivat suu auki metallin­hohtoista putkea, joka nousi hitaasti kohti taivasta.

Yhtäkkiä rouske taukosi, ja raketti pysähtyi.

– Pitikö sen toimia noin? yleisön joukossa seisova tiede­toimittaja kysyi. – Siis nousta papanoiden avulla?

– Se siinä oli ideana. Heinä vaan loppui kesken.

– Kanit tuottivat papanoita ja raketti nousi sitä ylemmäs, mitä korkeammaksi papana­kasa kasvoi. Aika erikoinen ratkaisu.

– Papanoiden lähtö­nopeus on vielä himpun liian pieni, että raketti irtoaisi papana­kasasta. Kyllä se siitä. Tämä oli ikään kuin tällainen demo. Eikö ollutkin kiva?

– Ihan kiva, tiede­toimittaja totesi ja otti kuvan kahden heinä­paalin kokoisen kanin­papana­kasan päällä kekottavasta raketista.