Naamiaiset

– Hirveä löyhkä. Sinustako se tulee?

– Se on tämä naamio.

– Ihan kuin silli. Onko se oikea?

– Ikä­loppu rasva­silli. En raaskinut heittää sitä menemään.

– Joten teit siitä naamion. Eikö se kirvele silmiä?

– Kirvelee niin perkeleesti. Mutta liemi on hyvää, vähän kuin thai­maalaista kala­kastiketta.

– Saanko maistaa?

– Joo. Nuolaise oikealta poskelta, siellä sitä valuu enempi.

– Mmh… hyvää, vaikka siinä maistuu kyynel. Eikö sinua yhtään pelota?

– Mikä?

– No jokin. Vaikka että kyyneleet loppuvat, etkä osaa enää itkeä.

– Ei haittaa, olen kuunnellut parkumista ihan tarpeekseni.

– Voisihan se vaikuttaa jotenkin muutenkin.

– Miten muka? …oh. Kello löi. On aika riisua naamiot. Noin.

– Heh. Sinulla on kalan­silmät.

– Ai ne näkyy? Voin kertoa sulle salaisuuden: minä olen oikeasti kala.

– Niin horoskoopissa, tiedän.

– Ei kun oikeasti. Katso.

– Aika näppärä asu. Minä taas olen rapu.

– Oikeastiko? Vai horoskoopissa?

– Joo. Ja syön kaloja. Näin.

– Hei. Mun evä. Älä viitsi.

– Mums. Rousk.

– Ei. Älä. Mun maha… ja suolet… perhana.

– Sinä kuolet, ja minä saan elää.

– Lausun sulle yhden runon: sää se tässä kuolet / kun mun suoliani nuolet / on mussa pallo­kalaa puolet.

– Sitten kuolen kylläisenä, sinun vatsasi on jo vallan tyhjä.

– Kilkki raatosi syököön, mää delaan nyt.

– Oli hyvät juhlat, eikö?

– Nii–