torstai 28. elokuuta 2014

Karhusatu

– Tässä sadussa, suur-ukki aloittaa, sytyttää piippunsa ja vetäisee sadun­aloitus­sauhut. – Tässä sadussa on kolme karhua

– Millaisia ne ovat? Elina kysyy ja nuolaisee tikku­melliään, josta tikku jo pilkottaa ja melli uhkaa pudota. – Ovatko ne mustia vai ruskeita karhuja, ukki?

Suur-ukki pörröttää tytön hiuksia ja tupruttelee savu­pilviä puu­tarha­keinun ylä­puolelle. Pilvet kertyvät yhteen, jyrähtelevät ja piskovat pieniä nikotiini­pisaroita vanhuksen avoimelle kämmenelle. Eino, metsien orava, loikkaa kohti, istuutuu suur-ukin peukalon­hangalle, kauhaisee pahka­kuksallaan nikotiini­lientä ja hörppää.

– Lohtua, Eino huokaa. – Totista lohtua se on.

Suur-ukki tönäisee Einoa ja tarjoaa tälle puruja tupakki­massistaan. Eino torjuu tarjouksen ja sanoo, että häntäkin kiinnostaa, millaisia karhuja tämän­kertaisessa sadussa on.

– Yksi on keltainen, samanlainen kuin se, joka nukkuu Elinan kainalossa. Yksi on ruskea, ja se kävelee edes­takaisin eläin­tarhan häkissä. Kolmas on tie­karhu.

– Tie­karhut ovat koneita, Elina toteaa. – Ne eivät edes haise karhuilta, vaan dieselin palo­katkulta.

– Voi se olla vero­karhukin, suur-ukki sanoo ja muuttuu miettiväiseksi. – En tosin tiedä, onko minulla varaa vero­karhuun.

– Annetaan sen olla ti­ekarhu. Kerrot sen sitten eläväksi.

Einokin, metsien orava, kannattaa tie­karhua, vaikka ne pitävät meteliä riipiessään tien kuorta.

– Tämä tapahtuu sienestys­aikaan, vanha mies sanoo, imaisee piippuaan ja puhaltaa tarinaan valtavan suuren keltaisen sienen.

– Hieno, Elina kiljahtaa. – Samanvärinen kuin minun karhu.

Suur-ukki nyhtää sienen irti, taitelee sen kasaan ja laskee puu­tarha­keinun vieressä seisovalle pöydälle.

– Iso­mummi saa paistaa sen, hän toteaa. – Sipulin kanssa se on eris­herkullista. Voidaan antaa karhuillekin.

– Joo, mutta ei kastiketta, Elina sanoo ja letittää Einon turkkia rastoille. – Kastike on pahaa. Mutta potut on hyvejä niin kuin jyrköt ja umpeloiset. Mitä se ruskea karhu tekee, ukki?

– Se kävelee edestakaisin eläintarhan häkissä, vanhus sanoo. – Se on siellä vankina.

– Kerro se pois sieltä, ukki, kerro.

– Eräänä päivänä se puikahti kaltereiden lomasta, lainasi yhdeltä Elina-nimiseltä tytöltä pinkin lippa­lakin, pisti sen päähänsä ja kapusi tie­karhun ohjaamoon.

Elina rouskuttaa poskeaan pullottavan mellin mussuksi, nielaisee ja nuolaisee vielä huulensa.

– Sinne meni, hän ilmoittaa. – Osasiko se karhu ajaa sitä?

– Ei tietenkään osannut. Eivät karhut osaa. Mutta se jutteli sille mukavia ja se oivalsi olevansa karhu, vaikka vähän erilainen kuin muut. Karhuja on kyllä aika monen­laisia, toiset ovat tyynyjä, jotkut rautaa ja sitten on niitä, joiden kuuluu kulkea metsässä.

Suur-ukki puhaltaa Elinan eteen tie­karhun, jonka selässä ratsastaa juuri häkistään luikahtanut eläin­tarha­karhu.

– Se on hiano, ukki. Saanko pitää sen?

– Saat, vanhus lupaa ja pistää tulpan savu­pilvessä pilkottavaan reikään. – Nyt se kestää ainakin kolme makoisaa yö­unta.

– Minua väsyttää jo, ukki, Elina toteaa ja osoittaa puun­oksalle lerpsahtanutta oravaa. – Einokin ryydähti.

– Sadusta puuttuu enää keltainen kainalo­karhu, suur-ukki sanoo ja puhaltaa savua keinun ympärille. Siitä tulee teatterin näyttämö, jonka esi­rippu aukeaa, ja uni­karhu tallustaa Elinan ajatuksiin.

– Se onkin kaikkein paras karhu, Elina sanoo ja nappaa nallen kainaloonsa. Karhu mörähtää ja hieroo kuonoaan Elinan poskea vasten.

– Käyn pötkölleni, ukki, tyttö sanoo. – Kiitos, että kerroit sen häkki­karhun vapaaksi. Hyvää yötä.

Elina menee nukkumaan savu­karhu kainalossaan. Kuluu hetki, ja tytön tuhina sekoittuu uni­karhun murahduksiin.

Vanha mies nousee, venyttelee selkäänsä, puhaltaa savusta renkaita ja astuu niiden läpi aikaan, jolloin hän on salskea nuorukainen. Elinan iso­mummi jo odottaa sulhastaan.

torstai 21. elokuuta 2014

Lumikukka

– Mennäänkö? Jalo kysyy ja rimputtaa ovi­kelloa ties miten monennen kerran. Uljas nyökkää ja vääntää purku­raudalla oven sijoiltaan. Murtuvan oven ryske kiirii porras­käytävässä, käy kääntymässä kellarin ovella ja palaa kuudenteen.

Oven takaa aukeaa pimeä eteinen. Miehet käyvät sisään. He etenevät hitaasti, korvat höröllään ja silmät kovina. Eteinen on tyhjä, lattia matoton, vaate­naulakkokin on viety pois. Ilmassa on epä­miellyttävä pilaantuneen tuoksu.

– Lumi­kukka? Uljas kuiskaa, seisoo hiljaa paikallaan ja kuuntelee. Mitään ei kuulu.

Jalo avaa makuuhuoneeseen johtavan oven.

– Lumi?

Makuu­huone on tyhjä. Sen ennen niin värikkäät seinät on maalattu valkeiksi. Säle­kaihtimen raosta tihkuu haileaa valoa valkoisen muovi­maton peittämälle lattialle.

– Tämä on pelottavaa, Jalo kuiskaa. – En ole varma, haluanko avata enää yhtään ovea.

Uljas nyökkää, pudistaa päätään ja menee toiselle ovelle.

– Pakkohan meidän on, hän sanoo ja painaa oven­kahvan alas.

Keittiö on valkoinen ja tyhjä. Hella ja keittiö­kaapit on viety pois. Tiski­pöytää ei ole, lattiasta pilkistää avoin viemäri­putki, jonka ympärille on kiedottu valkeaa muovia. Ikkuna on peitetty monin­kertaisella harso­kankaalla. Oven­suussa seisoo pieni pino riisi­kakkuja.

– Noita se aina natusti, Uljas toteaa. – Minä en ole ikinä pitänyt niistä. Ne niristävät hampaissa.

– Lumi­kukka! Jalo korottaa ääntään. Se kaikuu tyhjiltä seiniltä. Miehet vetävät harteitaan kyyryyn.

– Olo­huone on vielä, Uljas sanoo, – ja vessa. Kumpi?

– Tämä ei ole oikein. Hän oli niin kaunis.

Uljas nyökkää ja menee olo­huoneen ovi­aukkoa peittävän verhon eteen.

– Miksihän kaikki on valkoista? hän kummeksuu, kääntää selkänsä olo­huoneeseen päin ja vetää verhon auki. Jalo hätkähtää ja peittää kasvonsa käsillään.

– Katso sinä. Minä en halua nähdä.

– Pelkkää valkoista. Kaikki on tyhjää ja valkoista. En tiennyt, että se voisi tuntua näin pahalta.

– En minäkään. Mennään pois täältä.

Uljas henkäisee syvään, pudistaa päätään ja menee kylpy­huoneen ovelle. Hän avaa sen ja kääntää valo­katkaisijaa. Kylpy­huoneen kirkas­valo­putki välähtelee, sirisee ja syttyy. Miehet säikähtävät peilistä heijastuvia kalpeita kasvojaan, Jalo vingahtaa ja piiloutuu Uljaan selän taa.

– Se on peili, Uljas toteaa. – Tule.

Lumi­kukka makaa alasti kuivassa kylpy­ammeessa. Valkea puuteri peittää kauttaaltaan hänen ihoaan ja hiuksiaan. Silmät ovat kiinni ja kädet ristissä rintojen alla.

– Hän on vieläkin kaunis, Jalo sanoo ja koskettaa naisen kättä.

Käsi on lämmin ja iho joustava. Jalo pelästyy ja kavahtaa ovelle. Uljas väistää, kieltää koskettamasta naista ja etsii puhelintaan. Lumi­kukka avaa silmänsä, nousee ammeesta ja istuutuu sen reunalle. Hän on hymytön ja vakava.

Miehet tuijottavat. Lumi­kukka katselee varpaitaan. Yksittäinen kyynel valuu hänen nenänvarttaan pitkin ja loiskahtaa valkean laatoituksen peittämälle lattialle.

– Mikä sinun on? Uljas kysyy. – Oletko kunnossa?

Nainen on hiljaa ja tiputtaa kyyneleitä lattialle. Jalo laskee kätensä hänen olka­päälleen.

– Menkää pois, Lumi­kukka kuiskaa ja väistää miehen kättä. – En tahdo mitään. Minä olen jo täysi. En tahdo enää muuttua.

Jalo käy polvilleen naisen eteen, katsoo tätä silmiin, laskee katsettaan ja unohtuu tuijottamaan.

– Mitä tarkoitat? Uljas kysyy ja tönäisee kaveriaan.

– En tahdo vaikutteita, Lumi­kukka sanoo pienellä äänellä. – Ne vain muuttavat minua. En halua sitä.

– Soitan sinulle lääkärin, Uljas lupaa ja hapuilee taas kännykkäänsä.

Lumi­kukka painaa miehen käden alas.

– Älä, hän pyytää. – Minä olen jo valmis. Minä olen hyvä näin.

torstai 14. elokuuta 2014

Kustantaja

– Se on ihan uudenlainen kustantaja, Janne sanoo ja heilauttaa etu­tukkaansa taaksepäin. Puna­violetti hius­pehko hulmahtaa ja säikäyttää puiston­penkin edestä muruja nokkivat pulut.

– Menisit parturiin, Niko tokaisee. – Tuota harjaa säikkyy kohta hevosetkin.

– Oletko tosissasi? Hevoset?

– Joo tietty. Ne on arkoja elukoita.

– Hyvä että sanoit. Tämän uuden kustantajan leivissä ei sovi hevosia säikytellä. Se on vähän kuin joulu­pukki. Tai siltä se keksi konseptinsa.

– Joulu­pukilta?

– Niin. Se ajaa hevosella talosta taloon, koputtaa ovelle ja kysyy: onko täällä hyviä tarinoita.

– Sehän on ihan pöhkö.

– Ei minusta. Me kirjailijat kierretään kaikki sen mukana ja kirjoitetaan tarinat ylös. Et muuten usko, miten paljon ihmiset puhuvat, kun joku kuuntelee. Minulla on sitä paitsi ollut mukavaa. Ja me on kirjoitettu suunnilleen kolme uutta kirjaa päivässä.

– Kolme? Sehän on paljon.

– Enemmänkin syntyisi, jos olisi kirjoittajia. Nyt jää monta tarinaa ja käännettä käyttämättä, tai varastoon. Onneksi sekin kulkee mukana.

– Varasto? Hevosen perässäkö?

– Kärrillä. Siellä on iso puinen arkku, joka on täynnä muistiin­panoja, nauhoituksia, mieli­kuvia ja arvoituksia ja kaikkea. Niistä tulee vielä joskus suur­eepos, tai niin Jenna sanoi.

– Jenna, joku kirjailija vai?

– Kustantaja. Me ollaan kaikki rakastuttu siihen. Se on tosi upea nainen. Se tykkää minusta kaikkein eniten ja haluaa minut viereensä kuskin­pukille. Se kyselee bisneksestä ja minä neuvon. Ja aina välillä se puristaa sillai mukavasti.

– Taitaa olla koko juttu silkkaa päivä­unta.

– Hmm… ehkä vähän. Mutta jollain mieli on pidettävä hyvänä.

– Tuliko taas hylsy? Keneltä?

– Kaikilta, Janne tunnustaa. – Mutta minä menen ja kirjoitan Jennan todeksi. Voin ottaa sinutkin sen talliin mukaan.

torstai 7. elokuuta 2014

Kenen puolella seisot?

– Rainer, rakas ystävä, mikä sinun on? Näytät omituiselta. Mitä on tapahtunut?

Puhuteltu nostaa tuoppiaan ja hörppää suullisen, purskuttaa olutta suussaan, kunnes kaikki kuplat ovat irronneet siitä ja karanneet miehen nenästä. Hän nielaisee ja iihkaisee päälle, pyyhkäisee huulensa suu­pyyhkeellään.

– Näin äsken itseni miesten­huoneessa. Se oli kaameaa, kiristi munaskuissa saakka.

Miestä puistattaa. Laura naurahtaa ja istuutuu Raineria vasta­päätä samaan pöytään.

– Siellä on peili, pöhkö. Näit tietenkin kuvajaisesi.

– Niin näin. Mutta niitä oli kaksi. Se toinen minä oli jo toimittanut asiansa ja menossa ulos.

– Onhan niitä saman­näköisiä ihmisiä, Laura toteaa, ottaa Rainerin suu­pyyhkeen ja niistää siihen. Rainer nappaa pyyhkeen takaisin ja pistää sen taskuunsa.

– Luulen, että en kuulu tänne, mies kuiskaa.

Hän kumartuu Lauraa kohti ja kysyy, haluaako tämä kuulla tarinan. Nainen haluaa. Se on hyvää kesä­päivän terassi­tekemistä.

– Eilen illalla, kun helle oli vähän helpottanut, läksin metsään katselemaan löytyisikö sieniä, kanta­relleja. Ajattelin, että niitä olisi jo, kun kerran satoikin. Ja olihan niitä, kolme.

– Niistä saa ihan pienen keiton, Laura hymähtää. – Kaksi sormustimellista.

– Ehkä. Mutta niitä hakiessani päädyin ihan oudolle seudulle.

Puistatus ravistaa miestä ja hän hörppää uuden suullisen, purskuttaa ja pyyhkii suunsa.

– Siellä oli luola, hän jatkaa. – Sen suu­aukko ammotti yhtäkkiä edessäni keskellä vuoren­kylkeä. En edes tiennyt mitään mistään vuoresta.

– Kävitkö luolassa?

– Älä nyt hätäile, Rainer kimahtaa. – Tietysti kävin. Tai meinasin. Kun menin siitä suu­aukosta sisään, tulinkin ulos.

– Ulos?

– Niin. Samaan paikkaan, mistä olin lähtenyt. Vaikka en ollut kääntynyt missään vaiheessa vaan kävellyt koko ajan suoraan eteen­päin.

– Ja tulit ulos? Mitä sitten tapahtui?

– Kokeilin uudestaan. Sama juttu. Päädyin aina takaisin luolan eteen. Otin kerran pari oikein vauhtiakin, jos se auttaisi. Ei auttanut, niin kuin ei mikään muukaan.

– Mahtoi olla lystiä, Laura naurahtaa ja tillittää Raineria. – Jatkuuko tarina?

– Joo. Väsyin juoksemiseen ja istuuduin kivelle. Melkein heti metsästä rupesi kuulumaan ryskettä, ja kohta sieltä tuli aika­moisen karvainen jöllikkä. Kun se huomasi minut, se kysyi mitä kuuluu. En osannut sanoa oikein mitään, vähän pelottikin.

– Joku metsien mies, varmaan. Oliko se niitä syrjäytyneitä? Ne ovat yleensä ystävällisiä, ei niitä tarvitse pelätä.

– Tämä lupasi tarjota sieni­teetä ja viittasi luolaa kohti. Sanoin, että sinne ei pääse, jolloin se nosti pusikosta sinne piilotetun oven ja tukki sillä luolan suu­aukon. Kun se sitten avasi oven, luolaan pääsi ihan helposti. Se oli tosi alkeellinen ja karu. Joitain oksan­käkkyröistä solmittuja huone­kaluja ja semmoista.

– Pääsit sitten kuitenkin käymään luolassa.

– Niin pääsin. Sain teetäkin, ja se tujahti päähän oikein kunnolla. Lauloin kaikki osaamani laulut ja nekin, joita en osannut. Jossain välissä ovi kolahti ja luolaan kömpi valtavan kokoinen karhu. Siinä me sitten hoilattiin karhun kanssa rinnakkain, kädet ja käpälät toisen harteilla. Tyyppi istui känkkyrä­oksa­keinu­tuolissa, heijasi ja virnisteli.

– Olet sinä pöhkö.

– Sitä olen tässä miettinyt. Siellä meni aamuun saakka. Nukuin karhun kanssa luolan perillä, kunnes se karvainen tyyppi tuli herättämään. Olin vielä unenpöppörössä, kun se hätisti minut ja karhun ulos ja piilotti oven.

– Ja nyt sitten yrität toipua sieni­teen seurauksista, vaiko?

Rainer sukii hiuksiaan taakse, kumartuu sitten liki Lauran kasvoja. Miehen suu vääntyy, silmät kostuvat. Nainen hätkähtää, perääntyy.

– Etkö ymmärrä? Rainer kysyy. – Minä näin äsken itseni.

– Eikä tuolla, mitä kerroit, ole sen kanssa mitään tekemistä, vai?

– On totisesti. Hypin niin monta kertaa sen luolan suu­aukon läpi, että sekosin laskuissa. Luulen, että jäin väärälle puolelle. Minä olen täällä jo ennestään.