Keskiyön aurinko

Hento siivekäs tyttö seisoi kukkia kasvavalla metsä­aukealla ja katseli laskevan auringon viimeisiä säteitä. Hän nappasi säteen kerrallaan ja valutti sen kädestään ylleen. Säteet hellivät häntä yhtä­lailla kuin ne hyväilivät aukealla kasvavia kukkia.

Kun aurinko lopulta laski, kukat sulkivat terä­lehtensä ja kääriytyivät yöksi itseensä. Aamulla ne heräisivät uuteen päivään ja jatkaisivat kukkimistaan. Tyttö sen sijaan polvistui kylmään maahan, kietoi kädet ympärilleen ja nyyhkytti hiljaa. Hän ei kestäisi ilman valoa.

Metsä kahahti ja kiven loukosta kannon takaa nousi peikko, joka ensin ihmetteli tyttöä ja ihasteli tämän viehkoutta, mutta huomasi sitten, että tytöllä oli kylmä. Peikko palasi loukkoonsa ja nouti sieltä iso­äitinsä talvi­turkin, jonka kietoi tytön ympärille.

Tyttö säikähti, mutta tuntiessaan turkin lämmön hän taitteli siivet silkoisiksi selkäänsä ja veti turkkia tiukemmin ympärilleen.

– Pelästyin sinua, keiju sanoi. – Melkein rikoit siipeni.

– Peikot ovat joskus vähän kömpelöitä, peikko kertoi ja siirsi peukalon kämmenensä keskelle. – Miksi olet täällä? Nyt on yö.

– Haluan nähdä keski­yön auringon, tyttö sanoi ja hymyili turkin karhean karvan sisältä. – Mikään muu ei anna yhtä vahvaa elämää kuin se.

Peikko virnisti ja istuutui tytön viereen.

– Katsellaan sitä yhdessä, se ehdotti.

Keiju nyökkäsi ja painautui peikkoa vasten.

Pimeä vahvistui ja lisääntyi. Keiju tuli yhä lähemmäs peikkoa, ja peikko puristi sitä molemmin käsin itseään vasten. Se jo suri keijun kuolemaa, tyttö ei pärjäisi pimeässä aamuun ja auringon nousuun. Peikko heijasi itseään ja syliinsä painautunutta keijua ja lauloi peikko­äidin kehto­laulua. Keijun silmä­luomet painuivat yhä alemmas, ja sen hento vartalo vapisi.

Silloin keski­yön aurinko nousi.

Peikko parahti ja heittäytyi puun taakse. Keiju riisui peikon iso­äidin talvi­turkin ja kylpi keski­yön auringon valossa. Elämä virtasi keijuun, täytti sen koko olemuksen. Keiju nousi varpailleen ja kohosi siivilleen, kapusi keskelle keskiyön auringosta ryöppyävää valon virtaa.

Peikko puristi kätensä tynkää. Aurinko oli osunut sen oikeaan käteen ja polttanut sen tuhkaksi. Tuhka pölisi keijun siipien nostattamassa ilma­virrassa siellä, missä he olivat äsken istuneet sylikkäin.

– Tule valoon, keiju pyysi.

– En voi. Se polttaa, peikko selitti ja ojensi ehjää kättään puun takaa. – Katso vaikka.

Kuului sihahdus, parahdus ja tuhka varisi maahan.

– Hupsista, peikko henkäisi ja irvisti.

Keiju naurahti ja sanoi peikkoa hassuksi. Saman tien keski­yön aurinko laski ja kylmä pimeys palasi.

Peikko ryntäsi iso­äidin talvi­turkin tykö ja yritti nostaa sitä maasta. Ei siitä mitään tullut. Käden­tyngillä ei saanut turkista minkään­laista otetta.

Keiju nosti turkin, veti sen harteilleen ja istuutui maahan. Sitten se hymyili, avasi turkin ja pyysi peikkoa sen sisään syliinsä. Peikko meni, käpertyi pieneksi ja painautui tytön sileää ihoa vasten. Tyttö sulki turkin, kiersi kätensä peikon ympärille ja heijasi hiljaa edes takaisin.

Sammakot

– Onko kaikki hyvin? vaimo kysyy ja katsoo aamu­kahvia hörppivää miestään silmä­lasiensa ylitse. Mies ei sano mitään, mutta väistää katsetta, hakee pussista leivän­palaa voideltavakseen.

– Mökötätkö sinä? vaimo jatkaa ja tuhahtaa. – Että jaksatkin.

Mies voitelee leipäänsä, ei puhu, ei edes jupise. Leivän päälle tulee puhuri­makkaraa ja juustoa, jotka mies asettelee huolellisesti niin, että leipä peittyy kokonaan. Mies pitelee leipää kaksin käsin, kun hän nostaa sen kasvojensa eteen ja aikoo haukata. Leipä putoaa ja jää pöydälle päälly­spuoli alaspäin.

– Tohelo! vaimo kivahtaa. – Luulisi noin vanhan miehen käsissä leivän jo pysyvän. Nosta se nyt siitä!

Vaimo pyyhkii ummehtuneen hajuisella tiski­rätillä pöydältä muutaman juuston­murun. Mies puristaa leivän kämmentensä väliin, töröttää huuliaan ja haukkaa.

– No niin. Saithan sinä siitä palasen, vaimo toteaa. Laitanko rätin pois, vai aiotko kaataa kahvisikin pöydälle?

Mies pistelee leivän poskeensa ja hörppää kahviaan. Kuppi kolahtaa miehen huulia vasten, suu­pielestä valuu leualle ohut kahvi­noro. Hän avaa suunsa ammolleen, kaataa kahvin suoraan kurkkuunsa ja vetää kuumaa juomaa henkeensä. Yskän­puuska ravisuttaa miestä ja pirskoo kahvia pöydälle. Vaimo heittää haisevan rätin miehen eteen.

– Sen saat siivota itse!

Mies ottaa rätin käsiensä väliin ja pyyhkii pöytää haparoivin liikkein.

– Pyyhi kunnolla, äläkä pelleile.

Mies päästää krahahtavan äänen ja katsoo viimein vaimoaan silmiin.

– En pysty, hän kirskahtaa.

– Mikset muka pysty? Olethan sinä pyyhkinyt pöytää ennenkin.

– En vaan pysty, mies sanoo ja jättää tiski­rätin pöydälle. – Olo on muuttunut koko ajan kurjemmaksi.

– Patalaiska sinä olet, vaimo tuhahtaa ja huitaisee tiski­rätillä miestä kasvoille. – Siinä sinulle kurjemmuutta.

Mies suuttuu. Hän nousee ylös, loksuttaa leukojaan, veuhtoo käsillään, tepsuttaa jaloillaan ja huutaa:

– Krii kruu kroou!

Samalla miehen huulet venyvät ja töttöröityvät pitkäksi nokaksi, hänen kaulansa pidentyy ja ohenee, keho hakee ihan uusia muotoja ja sulittuu. Jalat kasvavat ja kaventuvat, pyrstö käy roikkumaan. Kurki astelee ulos avoimesta ovesta, levittää siipensä ja katoaa piha­maan reunassa kasvavan metsikön taakse.

– Että sitten taas kurjistuit kokonaan! vaimo huutaa harmaan linnun perään. – Tällä kertaa tuot minullekin sammakoita! Kuulitko?

Kaato

Lassia ahdistaa, puristaa keuhkoista ja päästä, jalat ovat levottomat ja kädet hakevat ties mitä. Puistatukset ravistavat miestä, ja hän käy kolmasti kylmässä suihkussa ja juoksee kuudesti korttelin ympäri, mutta mikään ei auta. Komero on pakko avata.

Komero on täynnä karvaa, joka on kiinni turkeissa. Lassi sulkee silmänsä ja tarttuu umpi­mähkään yhteen. Karhu! Se on karhun turkki. Lassi vavahtaa pelosta ja kiihkosta. Sylki­noro valuu hänen suu­pielestään ja pisaroi lattialle. Tänään hän tappaisi hirven ja söisi sen lämpimän sydämen. Metsässä olisi varmasti ainakin yksi hirvi.

Karhu penkoo muurahais­pesiä ja syö muurahaisen­munia. Lähistöllä raksahtaa oksa. Kontio kääntyy ja lähtee huimaan laukkaan. Hirvi peijakas. Se on saatava kiinni. Muurahaisen­munista ei maaru täyty. Hirvi pakenee, ja karhu juoksee sen perässä.

Hirvi pysähtyy soisen lammen rantaan ja kääntää sarvensa kohti karhua. Otso pysähtyy, nousee kahdelle jalalle ja kävelee eteen­päin. Hirvi kuopii maata. Sammalet sinkoilevat lampeen, kelluvat hetken ennen kuin vajoavat kirkkaaseen veteen.

– Lopeta tuollainen, karhu murahtaa. – Minun pitää syödä sinut.

– Eihän pidä, hirvi mylvähtää vastaan. – Syö itsesi.

– Tämä ei ole enää yhtään kivaa, Lassi sanoo ja riisuu karhun yltään. – Sääntöjä pitäisi noudattaa.

– Minä tein uudet säännöt, Elli toteaa ja tipauttaa hirven­taljan sammalikkoon. – Niin voi tehdä.

– Voiko?

– Voi. Nyt syödään nuo liha­pullat.

Elli huiskaisee kädellään laajan kaaren, joka kattaa puoli metsää. Jokaisella mättäällä kasvaa liha­pullia.

– Nehän ovat raakoja, Lassi toteaa. – Ei niitä raakoina voi syödä.

– Ei kaikki, Elli sanoo ja nakkoo liha­pullia kitaansa. – Maista. Nämä ovat yltiö­hyviä.

Lassi kadehtii naisen ruoka­halua. Hän ei ole koskaan pystynyt moiseen. Liha­pullat ovat eris­herkullisia.

Pian massut ovat pullollaan, ja metsä edelleen täynnä liha­pullia. Lassi tuumaa, että olisi harmi jättää ne keräämättä. Se olisi ruuan tuhlaamista, josta hiili­jalan­jälki vaan kasvaisi aivan turhaan. Hän hakee karhun turkin ja täyttää sen liha­pullilla. Elli katsoo vierestä.

– Nyt sinulle kelpaavat raa’atkin, hän toteaa.

– Paistan ne kotona, Lassi sanoo ja heilauttaa pyöreäksi pinkeytyneen karhun selkäänsä. – Lähde mukaan. Mennään taksilla. Minä kiehautan tukuisat sumpit jälki­ruuaksi. Munkki­possujakin on.

Milloin tulee kesä?

Muistan päivän, kun aloin vähetä. Aurinko paistoi ja teki kaaren sade­tihkuun. Minä kävelin rauta­tie­asemalta kohti kaupungin keskustaa. Sateen kastelemat kenkäni litisivät ja matka­laukku hiersi rakkoja kämmeneeni.

Mietin, miksi kuljen aina samoja reittejä, enkä osannut vastata itselleni.

Riisuin kenkäni kadun­reunaan ja jätin matka­laukkuni niiden viereen. Avo­jaloin tallasin uutta polkua. Sammalet hellivät jalkojani, neulaset pistelivät ja hoitivat vaivojani. Mitä pidemmälle kuljin, sitä paremmin koin voivani. Reipastin askeleitani, halusin pian perille.

Kulkiessani minä katosin itseltäni, ymmärrykseni itsestäni hiipui, olin yhä pienempi ja yhä vähempi. Minä tiesin jo silloin, mihin se päättyisi, mihin polkuni minut veisi. Mietin, pitikö minun pelätä, mutta en osannut, en ainakaan halunnut. Jatkoin matkaani kunnes väsyin.

Pysähdyin ja kävin lepäämään puiden varjoon, maahan pitkälleni. Minä vajosin, maa väistyi ja kurottui kummuksi ylleni. Jäin siihen, enkä minä enää ollut minä enkä mitään.

Kun aurinko syttyi ja heitti säteensä maahan, minä havahduin.

Kohta, kun tulee kesä, minun on aika nousta ja palata elämään. Minulla on ollut sitä ikävä. Kaipaan lapsiani, kävelyä tihku­sateessa ja rakkoja kämmenessäni.

Ensimmäiseksi tarvitsen uuden minän.

Otan sen kolmelta keltaiselta perhoselta ja laitan vasempaan korvaani. Siellä se puhuu minulle, eikä anna minun enää unohtaa eikä vähetä.