Seksikohtauksia

Istuskelin kanta­kahvilassani aamu­kahvilla, kun kirjailijatar, jonka tekstiä ihailin suuresti, käveli ovesta sisään ja tilasi kahvia. Kahvila oli suosittu ja siksi aivan täynnä. Minä olin istunut viimeiseen vapaaseen kahdenhengen pöytään, ja nyt kirjailijatar lähestyi minua kysyvä ilme kasvoillaan ja täysinäinen kahvi­kuppi kädessään. Minä pidin naamani perus­lukemilla ja nyökkäsin kevyesti, enhän voinut antaa hänen nähdä intoani.

Istuimme vaiti ja maistelimme kahvia. Hän tutki kännykkäänsä, minulla oli luku­laite ja siinä hänen uusin kirjansa. Rakastin sitä. Hänen sanansa hivelivät mieli­kuvitustani ja loihtivat esiin mitä upeimpia kuvia. Elin hänen maailmassaan ja hymyilin.

Kun vilkaisin häntä luettuani kappaleen, jossa pää­henkilöt rakastelivat, näin, että häntä kiinnosti lukemani teksti. Olin saattanut inahtaa ollessani mukana pää­henkilöiden riemussa.

– Mitä luet? kirjailijatar kysyi ja kurotti kaulaansa.

– Sinua. Tai oikeastaan tätä sinun uusintasi.

Käänsin luku­laitteen häntä kohti, hän lukaisi jokusen rivin ja hymyili leveästi.

– Mukavaa. Toivottavasti pidät siitä.

– Minä rakastan seksi­kohtauksiasi. Olen niissä aina ihan mukana. Miten saatkin niistä niin eläviä?

Kirjailijatar vilkaisi ympärilleen ja madalsi ääntään.

– Minusta on ihanaa kirjoittaa niitä.

– Hiplaatko itseäsi tai jotain? Ne kohtaukset ovat todella eläväisiä.

– En hiplaa. Olen kyllä kokeillut, mutta minulla se ei toimi, vaikka joillain toisella saattaisi toimia. Itse asiassa eräs kollega, joka kirjoittaa kovaa pornoa, käyttää sitä konstia. Sillä on erillinen näyttö, jolla se pyörittää provosoivista kuvista kasaamaansa dia­esitystä.

– Mies?

– Niin.

– Miehet!

Vaikenimme ja maistelimme kahviamme. Minulla oli hyvä olo. Kirjailijatar oli juuri kuin tekstinsä, helposti lähestyttävä ja mukava. Olimme hänen kanssaan samalla aallon­pituudella, eikä kom­mu­ni­koin­tim­me tarvinnut ääneen lausuttuja sanoja. Silti halusin tietää hänen metodistaan ja kysyin, tahtoisiko hän kertoa siitä.

– Minä vain kirjoitan.

– Noin vain? Ilman mitään?

– Niin.

– En voi millään uskoa. Seksi­kohtauksesi ovat niin täydellisiä, niin aitoja.

– Fyysinen seksi on harvoin kovin täydellistä, siitä jää helposti turhautunut olo. Ehkä sitä odottaa itseltään enemmän kuin on mah­dol­lis­ta. Siksi…

Kirjailijatar vaikeni, nosti kahvi­kupin huulilleen ja hörppäsi. Kupista kuului ryystävä ääni, joka hukkui kahvilan muihin ääniin, asiakkaiden keskusteluun, espresso­koneen jurinaan ja ovesta kulkevista asiakkaista kertovaan pimpomiin.

– Niin? Jatka vielä, pyysin.

Kirjailijatar ei sanonut mitään. Hän otti esiin muisti­kirjan ja vasta­teroitetun lyijy­kynän, katsoi minua aivan ketun näköisenä ja nyökkäsi, avasi muisti­kirjansa ja nuolaisi kynän kärkeä.

– Minä näytän, hän sanoi, painoi kynän valkealle, tyhjälle muisti­kirjan sivulle ja ryhtyi kirjoittamaan.

Sitä oli ilo katsella. Puna levisi hänen kasvoilleen, hänen huulensa raottuivat ja silmät painuivat puoli­umpeen. Sitä mukaa, kun teksti eteni, hänen hengityksensä kiihtyi, kasvojen puna levisi kaulalle ja syveni. Hän päästi vaimeita inahduksia ja kirjoitti entistä kiivaammin. Hänen säntillinen käsi­alansa hajosi ja kirjaimista tuli suuria ja vapaita. Hän painoi kasvojaan kohti tekstiä ja kirjoitti, kunnes kynä seisahtui, hänen vartalonsa jännittyi ja kuului vaimea kirahdus. Minä haistoin seksin, sen tuoksu pilveili vahvana pöytämme ympärillä. Kirjailijattaren vartalo nytkähteli ja hän kirjoitti vielä hetken. Muutamasta naapuri­pöydästä vilkaistiin meitä uteliaasti, mutta muuten performanssi ei kiinnostanut ketään. Minä istuin ja tuijotin hänen seestyneitä kasvojaan kiihottuneena juuri kokemastani.

– Ymmärrätkö nyt? kirjailijatar kysyi. – Minulle riittää teksti ja mieli­kuvitukseni.

– Se oli… erilaista, mutta äärimmäisen hienoa, minäkin haluaisin osata.

– Mennäänkö?

– Minne? Teillekö?

– Vaikka, mutta ei jäädä sinne.

– Minnekäs sitten?

– Tarinaan.

– Tarinaan?

– Niin, siihen, missä me kohtaamme kahvilassa, ja minä kirjoitan meidät samaan seksi­kohtaukseen.

– Opinko minä kirjoittamaan samanlaisia seksi­kohtauksia kuin sinä?

– Parempaa, sinusta tulee minä.

– Entä sinä? Mikä sinusta tulee?

– Minä asun sinun mieli­kuvituksessasi, ja me kirjoitamme yhdessä. Siitä tulee upeaa. Ajattele.

Minä tunsin sisälläni kaiken seksin ja iloriemun, mikä oli luvassa yhteisellä matkallamme. Tämä oli enemmän kuin mitä olin koskaan ajatellut. Minä saisin pitää rakastamani kirjailijattaren, olla hän, rakastaa häntä ja rakastella hänen kanssaan. En epäröinyt hiukkaakaan, kun painoin suudelman hänen huulilleen ja sanoin:

– Mennään.

Liftari

Ajelin rekkaani sinistä, ja turbo alkoi inistä. Oli muka yli­kuormaa ja turbo sanoi, että se joutuu yksin tekemään kaikki työt. En ollut samaa mieltä, Moottori jyrisi ja teki paksua, sinistä savua. Minä väänsin rattia ja väistelin tien yli juoksevia karhuja. Niitä olikin tällä reissulla tavallista enemmän, mikä johtui lähistöllä pidettävistä olut­juhlista.

Niin tai näin. Minua kyllästytti kuunnella aina samoja lauluja. Turbokaan ei osannut kuin yhden ainoan valituksen. Jotain olisi hyvä keksiä, jotta matka taittuisi ratevasti, eikä minun aina tarvitsisi miettiä kerto­taulua latinaksi.

Silloin näin, että tien poskessa karhujen seassa seisoi jänis. Sillä oli käpälissään pahvi, johon oli taitavasti piirretty peukalo. Jänis heilutti pahvia, ja minä painamaan jarruja. Jarrut tietty vastustivat ja päästivät pahan rääkäisyn, kun ne joutuivat töihin kesken uniensa. Rekka pysähtyi, ja minä heivautin repsikan puoleisen oven auki. Jänis loikkasi ohjaamoon ja istahti penkille.

– Että kyytiä olisi tarjolla, pitkä­korva totesi. – Mikäs siinä. Miten pitkälle mennään?

– Luksusvaaraan, sanoin ja komensin rekan liikkeelle. Se pisti tapansa mukaan hanttiin, mutta tokeni lopulta. Karhu­virta oli tihentynyt rajusti pysähdykseni aikana, ja kontioiden väisteleminen kävi jo työstä. Toisaalta, töissähän minä siinä ratin takana olin, joten en viitsinyt tehdä asiasta numeroa.

Jänis oli nojautunut eteen­päin ja katseli täpäriä karhu­väistöjä. Tätähän minä olin kaivannut, seuraa ja vaihtelua. Rupesin virittelemään keskustelua.

– Sitä ollaan jänis, sanoin. – Eikö sinua pelottanut seistä tuolla karhujen lomassa?

– Oikeasti minä olen kani, mutta voit sanoa minua pupuksi.

– No sinulla on sitten aina pupu pöksyissä, veistin lastun ja hörähdin päälle. – Ilmankos olit niin tottuneen oloisena karhu­laumassa.

– Meillä pupuilla ja karhuilla on keskinäinen syömättömyys­sopimus. Me huomattiin, että kopulointi on paljon mukavampaa, sitä paitsi karhu maistuu pahalle.

– Jaa että kopulointi. Hmm…

Katselin pupua sivu­silmällä ja mietin sitä ja karhua. Päälle­päin ei olisi arvannut. Tai eihän nytkään mitään arvannut, piti vaan luottaa elikon sanaan. Ehkä se ruoja valehteli.

– Kun teistä pupuista ei oikein osaa sanoa, aloitin, – niin oletkos sinä uros vai naaras?

Pupu virnisti niin, että risti­huuli risahteli. Sitten se napitti turkkinsa auki ja vilautti. Naaras se oli, ehdottomasti naaras. Ymmärsin täysin, miksi karhut olivat tehneet syömättömyys­sopimuksen pupujen kanssa. Minäkin voisin tehdä, ehdottomasti tekisin. En tosin ollut koskaan maistanut pupua, mutta silti.

– Taidan mennä pitkälleni tuonne makuu­tilaan, sanoin ja kampesin vara­kuskin esiin koje­laudan alta. Kuski iski kipinää ja vinkui työnsä paljoutta, mutta pitihän sen taipua, kun käänsin sen täyteen vetoa ja vapautin hillitsimet. Matka jatkui. Minä makoilin selälläni ja katselin pupua.

– Tänne sopisi, sanoin ja viittasin pupulle. Se loikkasi saman tien viereeni ja painoi päänsä patjaa vasten. Minun teki mieleni silittää sitä ja silitinkin. Pupu laski korvansa selän­myötäisiksi ja hyväksyi kosketukseni. Rekka jyrisi, ja minä nukahdin onnellisena käsi pupun pään päällä.

Kun heräsin, rekka oli pysähtynyt ja ohjaamon kaikki ikkunat olivat täynnä karhun naamoja. Ne tuijottivat meitä, minua ja pupua. Päättelin, että kontiot olivat kateellisia tai sitten vaan kännissä juotuaan olutta. Puhuin pupun hereille ja viittasin karhuihin. Pupu haukotteli ja pökkäsi minua kuonollaan.

– Älä välitä niistä, pupu sanoi ja riisui turkkinsa. Sain ihastella suloisinta ja kauneinta naista, jonka olin koskaan nähnyt. Pupu­tytön olemus herätti minussa miehekkäitä ajatuksia, joista olin juuri kertomaisillani sille, kun se veti vielä yhden veto­ketjun auki ja astui ulos nahastaan. Tytön karva hohti puna­kultaisena ja hännänpää lumi­valkeana, kettuus hohkasi hänestä väkevänä. Minun leukani loksahti.

Kettu tuli minua liki ja nuolaisi suu­pieltäni. Mies­ajatukset vahvistuivat mielessäni, ja kun kettu riisui paitani ja ujutti käpälänsä pöksyihini, en enää tiennyt, mikä on oikein ja mikä väärin.

– Minulla on sinulle yllätys, kettu­tyttö sanoi ja tarttui miehuuteeni. Hän kiskoi siitä ylöspäin ja veti veto­ketjuni auki. En ollut edes tiennyt, että minussa on veto­ketju, saati että sen vedin oli noin helposti saavutettavissa.

Kettutyttö jatkoi riisumistani ja pudotti nahan yltäni. Minäkin olin kettu, melkein yhtä kullan­punainen kuin vieressäni hymyilevä naaras. Kaikki loksahti kohdalleen. Nyt kaikki oli oikein. Tiesin, kuka olin ja miksi olin. Vedin kettu­tytön syliini ja puristin. Hän puristi minua. Onnellisuutemme painuivat limittäin ja tulivat kokonaiseksi.

Helleyö (K-18)

Päivällä oli ollut älytön helle, kesän ennätys. Lämpö tukahdutti, vaikka laskevan auringon säteet enää vain hypistelivät metsän­reunan puita ja pensaita.

Laura painoi lapion kuopan pohjaan ja haroi hiuksia otsaltaan. Puiden takana aaltoili vilja­peltoja, etäällä jökötti muutama talo. Laura huokaisi ja mittaili kuoppaa, vilkaisi miestä, joka seisoi kuopan reunalla kädet taskussa.

– Kaksi metriä, Jalmari totesi. – Sen pitää olla ainakin kaksi metriä syvä.

– Kyllä sulle metri piisaa, Laura tuhahti ja sylkäisi miehen jalan viereen. – Ei sulla ole luitakaan sen enempää.

– Kaksi, mies sanoi ja kolisti ruskeaa juutti­kangassäkkiä. – On minulla näitä.

– Saatanan pervo.

Nainen lapioi kuivaa maata. Hiekka pölisi ja tarttui nahkaan. Hiki valui ja juovitti ihoa. Kämmeniin kasvoi rakkoja. Hiekka­kuopan vieressä kasvava kangas­metsä tuoksui pihkalle. Sepel­kyyhky huhuili.

– Siinä on sun kuoppais, helvetti, Laura sanoi ja kapusi ylös. – Herra on hyvä ja sovittaa.

Jalmari riisui mustan pikku­takkinsa ja loikkasi kuoppaan, levitti käsiään ja mittaili huulet kireänä. Sitten hän otti kuopan reunalle jättämänsä juutti­säkin ja tyhjensi sen kuopan pohjalle.

– Nyt on tunnelmaa. Tule.

– Vedä käteen, pervo, Laura tokaisi. – En vittu tule. Mua ei panna haudassa. Edes leikisti.

– Minulla on ne kuvat vielä. Haluatko, että äitisi näkee ne? Ja muut opettajat?

Laura tärähti sanojen iskiessä. Taas. Aina sama uhka. Aina se pakottaa hänet taipumaan, ja joka kerta sillä on taas lisää kuvia. Perkele.

– Ihan sama. Laura tokaisi ja potkaisi hiekkaa Jalmarin silmille. – Olen saanut sinusta tarpeekseni.

– Et lähde minnekään, mies ärähti.

– En. En lähde, Laura vakuutti. – Etkä sinä.

Laura tarttui lapioon ja mätti hiekkaa Jalmarin päälle. Jalmari huusi ja kirosi, yritti nousta kuopasta, mutta luut rasahtelivat hänen jalkojensa alla, ja silmille pöllyävä hiekka sai hänet kyyristymään ja suojaamaan kasvonsa käsillään.

 

Illan viileys värisytti Lauran harteita. Hän puristi lapiota ja istui peittämänsä kuopan päällä. Hän istuisi siinä aamuun ja varmistaisi, ettei Jalmari nousisi. Se sika ei enää kiristäisi häntä eikä muita.

Kului tunti, pari. Väsymys sai naisen silmät sulkeutumaan, hän ojentautui pitkäkseen ja nukahti.

– Aika herätä, miehen ääni kehotti. – Aurinko nousee kohta.

Laura kavahti istualleen.

– Kuka perkele sää olet?

– Valo­kuvaaja, mies totesi ja nosti kaulallaan roikkuvaa pitkä­putkista kameraa. – Minulla on upeita kuvia sinusta ja Jalmarista. Se kun on minut aina pyytänyt kuvaamaan hoitojaan.

Laura otti tukea lapiosta ja nousi seisomaan. Aurinko paistoi miehen selän takaa, ja tämän kasvot jäivät varjoon. Taivaalla kaarteli haukka. Kyyneleet valuivat naisen poskille.

– Sinä olet nyt minun, mies myhähti. – Panen sinua milloin huvittaa ja miten huvittaa.

Laura tuijotti miestä vaiti. Sama kierre alkaisi taas. Ei. Sitä hän ei sallisi. Ei ikinä enää.

Itku tyrskähti. Laura painoi päänsä, pudotti hartiansa alas ja nyökkäsi.

– Otanko nyt poskeen? hän kysyi.

Mies värähti. Jalmari oli opettanut naisen tavoille. Tästä tulisi mahtavaa.

– Ota.

Laura nojasi lapioon. Mies tuli askeleen lähemmäs ja avasi housujaan. Laura hymyili. Hän puristi kaiken vihansa, turhautumisensa, yksinäisyytenä, pelkonsa ja tuskansa yhdeksi ja iski lapion syrjällä miestä kaulan tyveen. Liha mässähti, miehen pää kierähti maahan ja kaulantyngästä suihkusi verta korkealle ilmaan. Päätön ruumis kaatui hiekalle, potki tyhjää ja raukeni.

– Ota ite, saatana, Laura kuiskasi, nosti miehen pään tämän lanteille ja varmisti, että kalu sujahti irto­pään hampaiden väliin.

Seksiä ja hometta (K-18)

Malla nojaa kaiteeseen ja tuijottaa järvelle. Sen pinta on tyyni, vain kalojen satunnaiset pärskähdykset piirtävät ohuita, laajenevia renkaita veden pintaan. Tätä hän tarvitsi, juuri tätä. Elämä oli jo pitkään ollut kurjaa, työ oli vienyt hänen ajatuksensa ja voimansa. Vuosiin työstä ei ollut enää ollut mitään iloa. Parempi näin. Ehdottomasti parempi. Ei hänellä olisi ollut rohkeutta sanoa itseään irti.

Laura tulee saunan lämpöä hehkuvana Mallan viereen terassille ja levittää pyyhkeensä kaiteelle. Kesäillan rauha hivelee naisten mieltä. Tuulenvire heiluttaa pyyhkeen kulmaa.

– Tämä on ihan parasta, Malla huokaa. – Minä olin 17 vuotta samoissa töissä. Tosi homekorva, ajattele.

Laura hymähtää, kääntyy ympäri ja istuutuu kaiteelle. Kaide heiluu ja sen liitokset nitisevät. Malla tarttuu ystäväänsä ranteesta, siirtyy lähemmäs ja parantaa otettaan.

– Älä putoa.

– En tietenkään putoa, Laura sanoo ja laskee kämmenensä rannettaan puristavan käden päälle. – Luitko sen artikkelin Hesarista? Sen, missä väitettiin, ettei yksikään nainen ole pelkästään hetero.

Malla pudistaa päätään.

– Luin. Tai en. Tai siis luin vähän, ihan uteliaisuuttani. En minä tavallisesti semmoisia…

– Homekorva, Laura naurahtaa. – Sinä taidat oikeasti olla vähän vanhanaikainen.

Malla punastuu.

– Ehkä. Töissä olin. Mutta se on ohi nyt.

– Onko?

Laura laskeutuu kaiteelta ja käy selälleen terassin lattialle paksulle keltaiselle tuplatäkille, venyttelee ja kiskottelee. Kesäillan aurinko lämmittää. Taivaalla näkyy kaksi valkeaa pilvenhattaraa. Rantasipi viheltelee. Vanhan hidaskäyntisen perämoottorin vaimeneva putputus kantautuu rantaan veden pintaa myöten. Kaislikossa loiskahtaa.

Malla tulee liki, pysähtyy täkin viereen ja katselee ihmistä, joka makaa silmät kiinni kasvot kohti laskevaa aurinkoa. Hänen ystävänsä. He tapasivat tanssikursseilla, joilla ei ollut riittävästi miehiä, ja joutuivat pariksi. Tai pääsivät. Malla laskeutuu täkille, käy vatsalleen Lauran viereen ja nukahtaa.

 

Lauran sormet piirtelevät keveitä kuvioita Mallan selkään. Kuviot siirtyvät uneen. Malla herää ja nostaa päätään. Laura lopettaa, mutta jättää kätensä lepäämään Mallan iholle.

– Älä lopeta. Se tuntui mukavalta.

– Se on minustakin mukavaa, Laura sanoo, piirtää vielä kaksi suurta sydäntä ja siirtyy hieromaan Mallan päätä ja niskaa. – Tykkäätkö tästä?

– Ymmh. Joo…

– Käänny.

Malla kääntyy, ja Lauran piirtämät viivat ryhtyvät kiertämään hänen reisillään, vatsallaan ja rinnoillaan. Mallan kasvojen puna laskeutuu yhä alemmas kohti hänen vatsaansa.

– Lämmin, Malla huokaa. – Upean lämmin olo.

Lauran sormet ja kämmenet kulkevat Mallan keholla, suu jättää keveitä suudelmia sinne, missä kuviot kohtaavat. Laura johdattaa toista ja puhuu tälle pieniä lempeitä sanoja, pelkkiä äännähdyksiä. Malla hengittää syvään, hän ei osannut odottaa mitään tällaista, ja nyt hän ei halua luopua siitä.

– Ethän lopeta?

Laura pudistaa päätään ja painaa sen Mallan syliin, huulet ja kieli painuvat Mallan naiseutta vasten. Malla kirahtaa ja ynähtelee. Hänen vartalonsa jännittyy ensimmäisen kerran.

 

Seuraavana aamuna Malla kaataa porokahvia ensin Lauralle ja vasta sitten omaan kuppiinsa.

– Minä taisin olla homeessa sieltäkin, hän toteaa.

Laura virnistää.

– Mistä sieltä?

– Pillusta. Siitä on vuosia.

– Pillustako? Laura hirnahtaa.

– Seksistä. Muistatko sen kiven siinä, mistä pitää kääntyä? Tai sen graffitin sen kiven kyljessä.

– Neonvihreän tägin? Joo. Kylän koltiaisten tekosia. Mitä siitä?

– Silloin, kun tultiin tänne, näin siinä kullin ja pillun. Mietin niitä aamulla ja ajattelin, että oikeasti siinä on monta kullia ja monta pillua päällekkäin, vähän niin kuin vastakkain, tai ainakin pillut ovat. Oletko huomannut?

Lauran hymy leviää korviin.

– Home on tainnut karista jo silmistäsikin, hän toteaa.

– Ja ajatuksista, Malla henkäisee. – Mennäänkö taas?