torstai 25. syyskuuta 2014

Kävi pieni vahinko

Putosin liete­altaaseen. Tiedäthän, siihen navatan­takuiseen kuoppaan, mihin liete­lanta valuu navetasta. Olin päästänyt karjan laitumelle ja kiersin tarkastamassa paikkoja. Liete­altaan reuna petti jalkani alla. Minä putosin.

Allas oli matala, enkä saanut lietettä henkeeni. Onneksi, paskaa on paha hengittää. Lietettä roiskui huulilleni ja nenä oli varsin lähellä sen pintaa. Pelkäsin, että sonnasta nousevat ammoniakki­höyryt ja mätänemis­kaasut saattaisivat tukehduttaa minut. Onneksi tuuli toi tuoretta ilmaa.

Huusin apua. Kukaan ei tullut. Minun piti itse kiivetä pois kuopasta. Kiskoin kuopan reunalla kasvavista heinän­korsista itseäni ylös ja putosin aina takaisin. Lopulta mullan alta paljastui juuri, josta pidellen pääsin ylös. Makasin selälläni altaan reunalla ja huohotin. En olisi jaksanut yhtään pidempään. Pelastus sai kaikki lihakseni herpaantumaan.

Paska valui vaatteistani maahan, ja minä olin totaalisen likainen. Heitin vaatteet yltäni ja jätin siihen, mihin ne putosivat. Pihalla oli puu­tarha­letku. Valutin siitä kylmää vettä niskaani ja pesin pahimmat sonnat nahastani. Ihoni nousi kanan­lihalle, minä tärisin ja vapisin hillittömästi. Lämmitin saunan ja kylvin. Lannan haju seurasi minua senkin jälkeen. En ollut puhdas.

Sairaala on steriili ympäristö, ajattelin. Ne ovat hygienian asian­tuntijoita ja tietävät varmasti konstit, joilla bakteerit ja muut pöpöt saadaan pois iholta ihmistä kiusaamassa. Odotin poliklinikalla vajaan tunnin. Kun joku huusi nimeäni, ilahduin toiminnan ripeydestä.

Riisuuduin, kun käskettiin, ja kävin pitkäkseni hoito­pöydälle. Hoitaja pyyhki ihoani väkevästi tuoksuvalla aineella ja ajeli karvani. Ihailin tapaa, jolla hän teki työtään: ravakasti ja kyselemättä. Lääkäri tuli paikalle. Hän vilkaisi jalko­väliäni ja kysyi olenko varma. Sanoin olevani.

Sain, mitä olin pyytänyt: minut steriloitiin saman tien.

Nyt vähän harmittaa, enkä oikein pysty istumaan missään. Pallit ovat kipeät ja nahka haisee sonnalle. Onneksi eukolla on lapset valmiina, kun minusta ei taida enää olla niitä tekemään.

torstai 18. syyskuuta 2014

Marja-apaja

Iiris oli noussut varhain ja lähtenyt metsään parhaille marja-apajilleen. Tänään hän keräisi sellaisen saaliin, että oksat pois. Siinä ei olisi kylän akoilla nokan koputtamista eikä virttä veisattavaksi. Kunhan vain yhtään jänistä ei sattuisi hänen kanssaan samalle polulle.

Vain hetki, ja Iiriksen marja­kori ja kontti ovat täynnä. Nainen lähtee kulkemaan takaisin ja hyräilee Tapion laitumista kertovaa sävelmää. Nopsastihan tämä kävi. Hän ehtisi hakea tänään vielä toisenkin kantamuksellisen.

Metsä alkaa kummasti vastata Iiriksen hyräilyyn. Hän vaikenee ja höristää korviaan. Varvikossa rapisee, ja joku tapailee samaa laulua kuin hän äsken. Taasko jänis, Iiris ehtii miettiä, kun pitkä­korva jo tupsahtaa polulle hänen eteensä.

– Päivää ihminen, jänis sanoo ja vonksottaa korviaan. – Mitä sinulla on siinä korissa?

– Ei mitään, Iiris nurahtaa ja nostaa korin niin ylös kuin pystyy.

Jänis loikkii huima­loikkia ja yrittää kurkkia koriin.

– Marjoja, se kiljahtaa. – Metsä­marjoja. Anna pois ne. Anna ne minulle.

– En anna.

– Vaihda ne tähän keppiin. Siinä on taikaa.

– Mitä taikaa? Ihan tavallinen kepukka.

– Vaikka mitä. Minäkin opin puhumaan, kun kieleni vaan vähän osui siihen.

– Ai. Mitäpä minä sillä sitten enää? Minä osaan jo puhua.

– Karhut ovat hurjan alttiita taika­kepin vaikutukselle. Voit kesyttää sellaisen.

– Miten?

– Menet sen viereen ja napsautat sitä kuonoon tällä kepillä. Tahdotko nähdä?

– Joo. Näytä.

Jänis ristii huulensa, kiertää kielensä tötterölle ja viheltää. Kiven takaa nousee karhu. Jänis loikkaa kivelle ja napsauttaa karhua kuonon päälle. Karhu sulaa hymyyn ja pehmenee tyynyksi.

– Näitkö? jänis kysyy. – Nyt sitä voi käskeä vaikka siivoamaan.

– Onpa se kätevä keppi. Isäntä varmaan ilahtuisi jos veisin hänelle tuommoisen taika­kalun. Sinäkö lupasit vaihtaa sen näihin marjoihin?

– Lupasin ja vaihdankin, kun kerran lupasin. Minä olen sanani mittainen jänis.

Iiris kaataa marjat jäniksen eteen. Siinä vierii tomaatin kokoisia mustikoita, appelsiinin kokoisia mesi­marjoja, melonin kokoisia mansikoita ja muutama puoli­kuun­kokoinen vaarain, puolukoita ja variksen­marjoja. Jänis hieroo käpäliään ja nuolee huuliaan, muistaa lopulta antaa kepin Iirikselle. Iiris kätkee aarteen paitansa alle ja lähtee juoksemaan kotiinsa. Kyllä isäntä ilahtuisi. Karhut palvelijana on sentään tosi hieno juttu.

– Joko se meni? karhu kysyy.

– Jo, jänis sanoo ja auttaa karhua riisumaan turkkinsa. Turkin sisältä ilmestyy toinen jänis, joka pyyhkii hikeä otsaltaan.

– En ymmärrä, miten karhu pystyy pitämään noin kuumaa turkkia, se sanoo. – Meinasin kokonaan läkähtyä. Nyt mässäillään, eikös?

– Joo, toinen jänis myöntää ja ahmii mustikoita. – Mutta karhulle pitää säästää puolet turkin­vuokraksi.

torstai 11. syyskuuta 2014

Myrsky

Minä makasin tai seisoin, en tiedä, tallenteena syvällä maan­kuoren alla. Olin uskonut elämäni tallentamisen pien­yrityksistä parhaalle. Se oli lupaillut ikuista elämää ja digitoinut minuuteni magneetti­nauhalle, tuhansiin ferriittisiin kieppeihin. Sitten se oli tehnyt konkurssin. Jäämistö oli kipattu kaato­paikalle ja minut sen mukana. Olin sedimentoitunut yhteis­kunta­jätteeseen.

Sähkö­magneettiset aallot kimahtelivat ympärilläni ja siirsivät minuuteni bittejä nauhalla. Tiesin, että niin tapahtui. Minä jopa iloitsin siitä, saatoin seurata radiota ja televisiota, pysyä mukana maailman menossa.

Meno äityi yhä hurjemmaksi ja todellisuus pakeni minulta. Näin ja kuulin edelleen, mutta en ymmärtänyt mitään. Mietin olinko itse muuttunut vieraaksi, olinko nauha­mutaatio ja miltä näyttäisin, jos minuuteni jonain päivänä palautettaisiin lihaksi.

Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Ymmärsin, että olin jäänyt teknisen kehityksen jalkoihin. En enää kiinnittänyt huomiota sähkö­magneettiseen säteilyyn, vaan kertasin menneitä. Nuorena olin iloinnut kehoni voimasta, rakastanut ja ollut minä. Vanhennuttuani olin kaivannut seksiä tai oikeastaan kumppania, mutta olin jäänyt yksin ruumiillisen vajavaisuuteni takia. Silloin olin päättänyt talletuttaa itseni ja odottaa uutta aikaa, uutta syntymääni.

Aika kului. Radio- ja televisio­lähetykset loppuivat, en tiennyt enää mistään mitään. Kaikki ollut oli läsnä saman­aikaisesti.

Betelgeuse räjähti. Se oli ollut räjähtämäisillään jo miljoona vuotta ja yli. Se purkautui galaksien väliseen tyhjiöön valtavina massa- ja energia­virtoina. Se tunkeutui maa­perään, väänsi ajatteluni ammolleen ja minä elin. Nostin pääni tuhoutuneen maan­pinnan ylle ja tuijotin taivaalla täysi­kuuta kirkkaampana hehkuvaa Orionin tähteä. Taisin olla ainoa. Maa oli autio ja tyhjä. Ihminen oli polttanut maailmansa ennen kuin muut ehtisivät. Minä katselin ympärilleni ja otin ensimmäisen askeleen.

torstai 4. syyskuuta 2014

Keltainen laatikko

Ilmari kurkistaa talliin. Jaakko on traktorin kimpussa siniset ööver­haalarit päällä ja nippu työ­kaluja kourassa.

– Tules Jaakko kuskiksi, lähdetään vähän ajelemaan.

– Ookkonää taas päisnäis? Otakkonää liikaa? Ja liika usein?

– Älä sinä minun juomisestani huolta kanna. Pitää testata yksi juttu. Katso tätä.

Ilmari avaa mustan salkkunsa ja nostaa esiin keltaisen laatikon, jonka kyljestä sojottaa kytkimiä, antenneja, mittareita ja säätönuppeja.

– Eto peli. Sitäkö ny pitäs kokeilla.

Ilmari nyökkää. Jaakko pyyhkäisee käsistään päällimmäiset rasvat trasseli­tukkoon ja viimeistelee operaation haalarin takamuksiin. Miehet kävelevät yhtä jalkaa piha­maalla seisovan pikku­auton luo. Jaakko nappaa Ilmarin heittämän avaimen ja avaa kuskin oven.

– Et oo sitte inssinöörin palakallais kyenny yhtää kummempaa kumi­käpälää hankkimaa, hän naurahtaa.

– Tämä on juuri sopiva, Ilmari sanoo. – Mennään ohitus­tielle.

Ohitus­tiellä on ruuhkaa. Auto­jono jurruttaa eteen­päin paljon nopeus­rajoitusta hitaammin. Jaakon niska punoittaa ja kiro­­sanat lässähtelevät tuuli­lasin sisä­pintaan.

– Eikö olekin mahtavaa? Ilmari kysyy, nostaa keltaisen laitteen polvilleen ja kytkee siihen virran. Laite hurahtaa pehmeästi ja auton moottori hirnahtaa iloisesti. – Tätä varten tämä on rakennettu. Hidasta vähän.

Ilmari kääntää liuku­säädintä ja vääntää nuppia. Edellä ajava auto hidastaa vauhtiaan ja ajaa tien pientareelle. Ilmari vääntää säätimestä ja auto pysähtyy. Sen kuljettaja puristaa ohjaus­pyörää silmät suurina.

– Sitten seuraava, Ilmari sanoo. – Aja ihan tuon perään.

– Teikkönää tuan? Toppasit ton koslan tiä­nposkee?

– Jep. Mutta katsos tätä.

Edessä ajava musta city­maasturi rupeaa longertamaan kaistan reunasta reunaan, kiihdyttää vauhtiaan ja tönäisee edellään kulkevaa kuormuria lavan alle. Pelti kirskuu.

– Paha! Jaakko nyökkää ja hymyilee. – Ilkeetä.

– Mutta tätä et arvannut, Ilmari sanoo ja säätää laitteen ulottuvuus­vektoreita. – Nyt mennään.

Koko auto­jono ryykää eteenpäin. Nopeudet nousevat yli rajoitusten ja Jaakko hakkaa riemuissaan rattia, polkee kaasua, huutaa ja karjuu.

– Tää on upeeta, kuule. Pan ny haisemaa oiken tosisnais.

Ilmari vääntää säätimiä ja miesten edellä ajavat autot siirtyvät yksi toisensa perään pientareelle. Kohta edessä on avoin tie. Autossa tuoksuu hunaja. Jaakko painaa kaasun pohjaan ja vilkuttaa, nostaa kättään avoimesta ikkunasta ja näyttää sormillaan voitonmerkkiä.

– Mää rupian sulle ikuuseks kuskiks, hän lupaa, – jos vaan pirät ton looran mukanais.

– Et ole nähnyt vielä mitään. Illalla mennään nakkikioskille ja etuillaan jonossa. Usko pois, niin kaikki väistävät.