Marja-apaja

Iiris oli noussut varhain ja lähtenyt metsään parhaille marja-apajilleen. Tänään hän keräisi sellaisen saaliin, että oksat pois. Siinä ei olisi kylän akoilla nokan koputtamista eikä virttä veisattavaksi. Kunhan vain yhtään jänistä ei sattuisi hänen kanssaan samalle polulle.

Vain hetki, ja Iiriksen marja­kori ja kontti ovat täynnä. Nainen lähtee kulkemaan takaisin ja hyräilee Tapion laitumista kertovaa sävelmää. Nopsastihan tämä kävi. Hän ehtisi hakea tänään vielä toisenkin kantamuksellisen.

Metsä alkaa kummasti vastata Iiriksen hyräilyyn. Hän vaikenee ja höristää korviaan. Varvikossa rapisee, ja joku tapailee samaa laulua kuin hän äsken. Taasko jänis, Iiris ehtii miettiä, kun pitkä­korva jo tupsahtaa polulle hänen eteensä.

– Päivää ihminen, jänis sanoo ja vonksottaa korviaan. – Mitä sinulla on siinä korissa?

– Ei mitään, Iiris nurahtaa ja nostaa korin niin ylös kuin pystyy.

Jänis loikkii huima­loikkia ja yrittää kurkkia koriin.

– Marjoja, se kiljahtaa. – Metsä­marjoja. Anna pois ne. Anna ne minulle.

– En anna.

– Vaihda ne tähän keppiin. Siinä on taikaa.

– Mitä taikaa? Ihan tavallinen kepukka.

– Vaikka mitä. Minäkin opin puhumaan, kun kieleni vaan vähän osui siihen.

– Ai. Mitäpä minä sillä sitten enää? Minä osaan jo puhua.

– Karhut ovat hurjan alttiita taika­kepin vaikutukselle. Voit kesyttää sellaisen.

– Miten?

– Menet sen viereen ja napsautat sitä kuonoon tällä kepillä. Tahdotko nähdä?

– Joo. Näytä.

Jänis ristii huulensa, kiertää kielensä tötterölle ja viheltää. Kiven takaa nousee karhu. Jänis loikkaa kivelle ja napsauttaa karhua kuonon päälle. Karhu sulaa hymyyn ja pehmenee tyynyksi.

– Näitkö? jänis kysyy. – Nyt sitä voi käskeä vaikka siivoamaan.

– Onpa se kätevä keppi. Isäntä varmaan ilahtuisi jos veisin hänelle tuommoisen taika­kalun. Sinäkö lupasit vaihtaa sen näihin marjoihin?

– Lupasin ja vaihdankin, kun kerran lupasin. Minä olen sanani mittainen jänis.

Iiris kaataa marjat jäniksen eteen. Siinä vierii tomaatin kokoisia mustikoita, appelsiinin kokoisia mesi­marjoja, melonin kokoisia mansikoita ja muutama puoli­kuun­kokoinen vaarain, puolukoita ja variksen­marjoja. Jänis hieroo käpäliään ja nuolee huuliaan, muistaa lopulta antaa kepin Iirikselle. Iiris kätkee aarteen paitansa alle ja lähtee juoksemaan kotiinsa. Kyllä isäntä ilahtuisi. Karhut palvelijana on sentään tosi hieno juttu.

– Joko se meni? karhu kysyy.

– Jo, jänis sanoo ja auttaa karhua riisumaan turkkinsa. Turkin sisältä ilmestyy toinen jänis, joka pyyhkii hikeä otsaltaan.

– En ymmärrä, miten karhu pystyy pitämään noin kuumaa turkkia, se sanoo. – Meinasin kokonaan läkähtyä. Nyt mässäillään, eikös?

– Joo, toinen jänis myöntää ja ahmii mustikoita. – Mutta karhulle pitää säästää puolet turkin­vuokraksi.