Myrsky

Minä makasin tai seisoin, en tiedä, tallenteena syvällä maan­kuoren alla. Olin uskonut elämäni tallentamisen pien­yrityksistä parhaalle. Se oli lupaillut ikuista elämää ja digitoinut minuuteni magneetti­nauhalle, tuhansiin ferriittisiin kieppeihin. Sitten se oli tehnyt konkurssin. Jäämistö oli kipattu kaato­paikalle ja minut sen mukana. Olin sedimentoitunut yhteis­kunta­jätteeseen.

Sähkö­magneettiset aallot kimahtelivat ympärilläni ja siirsivät minuuteni bittejä nauhalla. Tiesin, että niin tapahtui. Minä jopa iloitsin siitä, saatoin seurata radiota ja televisiota, pysyä mukana maailman menossa.

Meno äityi yhä hurjemmaksi ja todellisuus pakeni minulta. Näin ja kuulin edelleen, mutta en ymmärtänyt mitään. Mietin olinko itse muuttunut vieraaksi, olinko nauha­mutaatio ja miltä näyttäisin, jos minuuteni jonain päivänä palautettaisiin lihaksi.

Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Ymmärsin, että olin jäänyt teknisen kehityksen jalkoihin. En enää kiinnittänyt huomiota sähkö­magneettiseen säteilyyn, vaan kertasin menneitä. Nuorena olin iloinnut kehoni voimasta, rakastanut ja ollut minä. Vanhennuttuani olin kaivannut seksiä tai oikeastaan kumppania, mutta olin jäänyt yksin ruumiillisen vajavaisuuteni takia. Silloin olin päättänyt talletuttaa itseni ja odottaa uutta aikaa, uutta syntymääni.

Aika kului. Radio- ja televisio­lähetykset loppuivat, en tiennyt enää mistään mitään. Kaikki ollut oli läsnä saman­aikaisesti.

Betelgeuse räjähti. Se oli ollut räjähtämäisillään jo miljoona vuotta ja yli. Se purkautui galaksien väliseen tyhjiöön valtavina massa- ja energia­virtoina. Se tunkeutui maa­perään, väänsi ajatteluni ammolleen ja minä elin. Nostin pääni tuhoutuneen maan­pinnan ylle ja tuijotin taivaalla täysi­kuuta kirkkaampana hehkuvaa Orionin tähteä. Taisin olla ainoa. Maa oli autio ja tyhjä. Ihminen oli polttanut maailmansa ennen kuin muut ehtisivät. Minä katselin ympärilleni ja otin ensimmäisen askeleen.