torstai 25. helmikuuta 2016

Haastattelu

– Muistojen kultaaja, niinkö? Lukijat saattaisivat olla kiinnostuneita sellaisesta.

Toimittaja laskeskeli jo miten moneen lehteen hän voisi myydä artikkelin. Naisten lehtiin voisi tarjota, ehkä muutamaan ammatti­lehteenkin. Juttu kannattaisi ehdottomasti tehdä, jos siinä olisi totuutta edes siemeneksi. Eikä kaikki lehdet edes välittäneet totuudesta, riitti kun aiheesta saisi myyvät lööpit.

– Ainakin minun muistoni se kultasi. Ja tämän kahvi­pannun.

Toimittaja piteli kahvi­pannua ja ihaili kultauksen täydellisyyttä.

– Missä se liike on?

– Ala­kaupungilla. Kirjoitin sinulle osoitteen ja suosituksen. Tässä.

Toimittaja riensi ulos, kutsui kone­vossikan ja ajoi kultaajan luo. Ovi oli lukossa. Toimittaja naputti sitä sateen­varjonsa kahvalla. Ovi aukeni ja sen raosta kurkisti pitkä­partainen, iättömän vanha mies.

– Täällä kuulemma kullataan muistoja. Onko totta? toimittaja kysyi.

Ukko ei sanonut mitään, tuijotti vain pyöreiden silmä­lasiensa ylitse. Kului minuutti tai kaksi, ja toimittaja vaivaantui hiljaisuudesta. Kumma ukko, ei sano mitään, ei käske sisään eikä aja pois. Ihan kuin se odottaisi jotain. On tämä viheliäinen ammatti, kaikenlaisten hullujen tykö pitää pyrkiä, sitä parempi mitä hullumpi haastateltava on. Mitähän tämäkin tahtoo?

Suositus. Toimittaja muisti, ja kaivoi pussukastaan äsken saamansa suosituksen ja ojensi sen ukolle. Ukko nyökkäsi ja katosi liikkeeseensä. Toimittaja käveli hänen perässään.

– Kultaatte muistoja, niinkö? Ajattelin kirjoittaa siitä jutun lehteen.

Ukko nyökkäsi ja virnisti toisella suu­pielellään. Toisessa heilui suuri­koppainen piippu.

– Tiedä häntä saako siitä minkään­laista uutista.

– Jos nyt kuitenkin yrittäisin. Miten te noin yleensä pääsette ihmisen muistoihin käsiksi?

– Ihmiset tuovat niitä minulle, niin kuin nyt vaikka tuon pesä­pallo­räpylän tuolla hyllyllä. Ei se ole vaikeaa.

– Entä aineettomiin? Kuulin, että kultaatte niitäkin.

– Taian avulla. Minä olen oikeasti mieli­kuvitusta, joten voin muuttua millaiseksi tahansa ja ujuttautua mihin tahansa.

– Vai niin. Entä miten kultaaminen tapahtuu? Olen ymmärtänyt, että se on aikaa vaativa toimen­pide.

– Se on toinen taika. Kaikki tietävät mikä.

– Mikä?

– Midaan kosketus. Se muuttaa kaiken kullaksi. Etkö muka tiennyt?

– Sehän on satua.

– Niin tämäkin on.

– Onko teillä muka Midaan kosketus? Toimittaja kysyi ja katseli ympärilleen. Huoneessa oli kullan­hohtoisia esineitä, mutta mikään ei osoittanut, että ukon kosketus muuttaisi mitään kullaksi. Pöytäkin pysyi puisena, vaikka ukko nojasi siihen kaksin käsin.

– On.

– Näytä. Kosketa vaikka tätä, toimittaja ojensi sateen­varjoaan.

Ukko otti sateen­suojan ja katosi taka­huoneeseen. Kun hän palasi, sateen­varjo oli kauttaaltaan kultainen.

– Aika nopeaa, toimittaja tunnusti. – Näytä minulle, miten teet sen.

– Se maksaa seitsemän­kymmentä penniä.

– Maksakoon.

Ukko virnisti entistä leveämmin, pistäytyi taas taka­huoneessa ja palasi sieltä koivu­vihdan kanssa.

– Siinäpä vasta vasta, toimittaja tokaisi.

– Vihta. Se lisää luonnon­mukaisuutta. Oikeasti taika on täällä.

Ukko veti vihdan sisältä suuren tikku­karamellin näköisen, kultaa hohtavan esineen.

– Tässä on Midaan kosketus.

Toimittaja katsoa nakotti kulta­tikkaria, mutta ei päässyt perille sen rakenteesta.

– Näytä nyt, miten se toimii, hän pyysi.

Ukko nosti hyllyltään vanhan­mallisen, hellalla kuumennettavan silitys­raudan pöydälle, katsoi toimittajaa ja kehotti tätä pysymään kaukana, ettei vahingossa tulisi kullatuksi. Sitten hän tarttui tukevalla otteella kulta­tikkarin varteen ja kiskaisi toista päätä peittävän tulpan irti.

Tulpan alta paljastui ajan syömä muumioitunut sormi, joka oli taottu kiinni kulta­varteen. Toimittaja perääntyi. Hän oli tuntevinaan mädäntyvän lihan löyhkän.

– Näin, ukko sanoi ja kosketti silitys­rautaa sormella. Rauta kapsahti silkaksi kullaksi, ja ukko laittoi tulpan takaisin sormen päälle. – Midaan kosketus on Midaan sormessa.

– Onko tuo sormi oikeasti Midaan?

– Minä olen mieli­kuvitusta ja tämä juttu satua. Voisiko tuo olla mitään muuta?

– Jutunaihe?

– Aina sopii yrittää, ukko sanoi ja nakkasi silitys­raudan ja toimittajan sateen­varjon huoneen nurkassa kytevään ahjoon. Lieskat leimahtivat korkealle, ja tuhkasta nousi rautainen silitys­rauta ja aivan tavallinen sateen­varjo.

– Mikä tuo sitten oli? toimittaja kysyi, kun ukko palautti sateen­varjon hänelle.

– Fenix-linnun pesä, ukko totesi. – Sekin on satua.

torstai 18. helmikuuta 2016

Muistot

Ne leijuivat lasi­pallon sisällä ohuiden, lähes näkymättömien lankojen kannattamana. En voinut olla vilkuilematta niitä, vaikka minun odotettiin osallistuvan keskusteluun. Lopulta kutsujen emäntä tarttui käteeni ja johdatti minut pallon tykö.

– Matildan vauva­tossut. Tuon sini­pukuisen, hän sanoi ja osoitti pitkään mekkoon pukeutunutta nuorta naista. – Minä kultautin ne.

– Hienot. Ne kiiltävät upeasti. En tiennyt, että noin voi tehdä.

– Ala­kaupungilla on pieni kivi­jalka­kauppa, josta saa kultauksia. Minä annan sinulle osoitteen ja kirjoitan suosituksen.

Sain käteeni paperi­lapun, jonka toisella puolella oli osoite ”Muistojen kultaamoon” ja toisella muutama suositteleva sana.

Olin kultaamon ovella jo seuraavana päivänä. Kannoin mukanani vanhaa kuparista kahvi­pannua, jonka arvelin sopivan hyvin kullattavaksi. Koputin, ja hetken kuluttua ovi aukeni. Oven­raosta kurkisti pitkä­partainen, iättömän vanha mies. Ojensin suositukseni hänelle, hän vilkaisi sitä ja katosi. Ovi jäi raolleen, ja minä rohkenin astua sisään. Huone oli pieni ja täynnä kulta­esineitä, tai kullattuja ne taisivat toki olla.

Ojensin kahvi­pannua ukolle. Hän katsoi minua pyöreiden silmä­lasiensa ylitse, otti pannun ja katosi taka­huoneeseen. Verho heilahti pian uudelleen ja ukko laski kultaisena hohtavan kahvi­pannuni pöydälle.

– Yksi markka ja kaksi­kymmentä penniä, hän murahti työnsä hinnaksi.

Kiitin, kaivoin kolikot taskustani ja laskin ne pöydälle kahvi­pannun viereen. Se näytti nyt kerrassaan hienolta. Ukko pyyhkäisi lantit kouraansa, istui pöydän alta vetämälleen penkille ja tuijotti minua. En saanut lähdettyä, vaikka olisi ehkä pitänyt.

– Se ei ollut se asia, ukko tokaisi. – Ette välitä rahtuakaan tuosta kahvi­pannusta.

– En. Oikeasti minä…

Ukko odotti. Minua pelotti. Mutta olin jo näin pitkällä. Ukko oli erikoinen, mutta ei pelottava. Pelkäsin lähinnä itseäni. En halunnut repiä rikki arpeutuvia haavoja.

– Kultaatteko kaiken­laisia muistoja? kysyin hiljaa. – Sellaisiakin, jotka eivät ole esineitä.

Ukko katseli minua pitkään, ja minun teki mieleni rynnätä ovesta ulos, juosta katua pitkin ja kirkua. Sitten mies nyökkäsi ja ilo syttyi hänen silmiinsä.

– Erityisesti sellaisia, hän sanoi. – Ne voi jopa muuttaa kokonaan kullaksi, ei pelkästään kullata. Pelkkä kultaus on niin perustavalla tavalla ulko­kultainen juttu.

Ukon käytös oli muuttunut kokonaan. Hän avasi taka­huoneen ovi­aukkoa peittävän verhon ja viittasi minua käymään peremmälle. Tein niin, hän tuli perässä ja veti verhon kiinni. Huoneessa oli pimeää. Ei valon pilkahdustakaan missään. Ukon kädet ohjasivat minua hartioista ja painoivat istumaan sohvalle, tai saattoi se olla sänkykin.

– Käy pitkäksesi ja rentoudu, hän sanoi. – Minä tulen sinun sisällesi.

Hätkähdin.

– Rennosti, ukko toisti. – Käytän vasenta sieraintasi.

Kuului suhahdus, ja tunsin pienet askeleet ensin poskellani ja sitten sieraimessani. Jokin meni pääni sisälle. Se ukko! Silmäni ammottivat, kun joku tai jokin penkoi muistojani. Niiden herättämät tunteet vyöryivät päälleni. Muistoista kipein, jota olin koettanut piilotella ja haudata kasan alimmaiseksi, tuli koko ajan yhä lähemmäs. En halunnut kohdata sitä. Pakenin tajuttomuuteen.

Kun heräsin, ukko seisoi vieressäni ja virnisteli. Ovi­verho oli auki. Minun oli hyvä olla. Ajatukseni olivat kirkkaat ja niillä oli tilaa kulkea. Kipein muistoni oli enää vain hassu tapahtuma, josta olin oppinut paljon. Nousin istumaan ja saman tien seisomaan. Puristin ukon kättä.

– Kiitos.

– Se maksaa viisi­kymmentä penniä, ukko murahti ja poistui taka­huoneesta. Minä seurasin häntä.

torstai 11. helmikuuta 2016

Päivänsankari

Päivän­sankari istuu tuvan nurkassa ja tuijottaa lattiaa pää käsien varassa. Otto on vilkaissut miestä jo muutaman kerran.

– Mitäs sankari? hän kysyy, kopauttaa vielä päivänsankaria hartialle.

– Mikään sankari täs ny olla.

– Mut murjotat, etkös?

– Kun ei ole musiikkia. Pistäsin jalalla koreasti.

– Soihan tuolla, ja ihmiset tanssivatkin.

– Tuo mitään musiikkia ole. Haitari se on, jonka pitää soida tällaasissa juhlissa.

– Haitari? Odotas.

Otto kaivaa esiin kännykkänsä ja ryhtyy hivelemään sitä. Päivän­sankari tuhahtaa, ettei hän mitään levy- saati pilvi­musiikkia halua, oikea hanuristi pitää olla pirun­keuhkoa kiskomassa.

– Älä nyt hätäile, Otto sanoo. – Näissä uusissa vermeissä on vaikka mitä. Katso vaikka.

Otto lyö kännykkänsä pöydän reunaan, niin että näytön lasi pirstoutuu ja lasin­sirpaleet lentävät pitkin juhla­tarjoiluja. Siellä ne sulavat silkaksi makeudeksi, joskaan makeista nakeista ei juhla­kansa viimeksikään järin paljon pitänyt.

– Näin, Otto sanoo ja varmistaa, että päivän­sankari näkee kun hän liksauttaa puhelimen ylä­reunan auki ja vetää sieltä paljastuneesta rullasta uuden lasin puhelimen päälle.

– Mitäs iloa tuosta oli kenellekään?

– Vartu nyt, älä ole niin hoppuune, Otto sanoo ja hivelee taas puhelintaan. – Näihin saa ihan uuden­laisia sovelmia.

– Mitä ne on?

– Appseja. Noin. Mikäs malli saisi olla? Kokeillaanko Kouvolan Casottoa?

– Ihan sama. Tai joo. Sehän soi ainakin ennen tosi hienosti.

Otto tekee pari pyyhkäisevää liikettä puhelimensa päällä, kääntelee puhelimen taitteet auki ja vetäisee palkeet pitkäksi. Hymy nousee päivän­sankarin kasvoille.

– Sehän näyttääkin ihan oikealta.

– Se on oikea. Viimeksi latasin elokuva-appsin. Et arvaa, miten kauan kesti taitella puhelinta auki ennen kuin se oli täys­mittainen elo­kuva­teatterin kangas. On näissä vielä kehittämisen varaa.

– Soiko tuo peli?

– Soi. Kuuntele.

Otto puristaa kurttua ja painaa sormensa näppäimille. Musiikki täyttää talon ja loksauttaa suut. Jokainen jalka hakee polkan askelia, niidenkin, jotka eivät polkasta mitään tiedä, eivät ole sitä edes karkkina maistaneet.

Päivän­sankari lentää lattialla, virnistelee ja iskee jalkaa maahan polkan tahtiin, vaihtaa tanssi­kaveria lennosta, kun entinen väsyy. Otto soittaa. Ohut sininen savu­juova nousee hänen sormistaan ja juhla­huoneen kattoon ruuvattu palo­hälytin alkaa ujeltaa.

– Soita Otto heviä! nuoriso kiljuu ja näyttää pirun­sarvia sormillaan. – Haitari­heviä. Se on ihan hanurista. Ruaah hah haa.

Sekä Otto että päivän­sankari istahtavat. Päivän­sankarin naama punottaa ja silmistä tuikkii ilo. Hän taputtaa Ottoa selkään ja sanoo:

– Mulla oli mukavaa. Anna nyt penikoille, mitä penikat tahtovat.

Otto nousee seisomaan, kääntää haitarin nurin ja vääntää silmiinsä punaisen tulen.

– Oletteko tosissanne? hän kysyy lattialle kerääntyneeltä nuorisolta.

– JOO!

– No sitten, Otto toteaa ja puristaa haitaria niin, että siitä pursuaa lieskoja sävelten mukana.

– LISÄÄ!

– Saamanne pitää, Otto karjahtaa, valuttaa laava­virtaa hanurista ja kasvattaa itselleen karvaisen hännän.

Sävel säveleltä jokaisen juhlijan päähän kasvaa pukin sarvet. Sorkat kopsuttavat lattiaa ja seinän raoista tursuaa kella­nvihreää savua. Ilmassa on makea vaahto­karkin tuoksu.

 

– En usko sanaakaan, Laura toteaa. – Keksit ite ton koko jutun, peevelin satu­setä.

– Oletko varma? Tarmo kysyy ja nostaa sorkkansa toisen jalan polven päälle.

– Pyh. Kaikilla on nykyään sorkat, Laura kuittaa, vetää housunsa alas ja pyllistää Tarmolle. – Mutta onko sulla häntää?

torstai 4. helmikuuta 2016

Pieni valkoinen koira

Mies makaa ties kuinka monetta viikkoa sohvalla. Elämä on kurjaa eikä maistu, mikään ei ole huvittanut sen jälkeen kun hän sai ero­passit työstään. Ei olisi pitänyt sitoutua työhön niin vahvasti. Vähemmälläkin olisi pärjännyt, mutta sitä kun luuli tekemisiään merkittäviksi.

Mies kääntää kylkeä ja päästää pitkän puhauksen kaasua. Kyllä se vielä tästä, hän miettii. Antaa ajan kulua.

– Muistatko minut? Mies kuulee urahtavan äänen selkänsä takaa ja kääntyy. Lattialla istuu pieni valkoinen koira. Sen pää on kekassa ja otsa­karvat silmillä.

– Joo, mies sanoo ja nousee istumaan. – Sinä kuolit.

– Muistatko, kun käveltiin metsässä?

– Muistan, mutta…

– Se oli mukavaa.

Mies nyökkää ja hänen silmänsä kostuvat.

– Minulla on ollut sinua kova ikävä.

– Siellä oli paljon haistettavaa.

– Meillä meni aina tunti­kausia.

– Tykkään metsästä.

– En ole käynyt sen jälkeen kun…

– Mennään taas.

– Mutta sinä olet kuollut. Eikä minulla ole enää hihnaakaan sinulle.

– Mennään.

Mies katsoo ystäväänsä ja muistaa entisen. Koiran kanssa oli hyvä jutella ja puhua ajatuksistaan. Se osasi katsoa asioita toiseltakin puolelta ja elää hetkessä, murehtimatta menneitä tai tulevia. Silloin elämä näytti valoisalta.

– Yhdessä, niinkö? mies varmistaa.

– Minä tulen sinun kanssa, ja sinä tulet minun kanssa.

Mies nousee ja pukeutuu. Vaatteet tuntuvat oudoilta ja niissä on tunkkainen haju. Pieni valkoinen koira katselee, kun mies valmistautuu ulos­lähtöön.

– Ei takkia, koira sanoo.

– Miksei? Tammikuussa on pakkasta.

– Kesällä ei.

Mies menee ikkunaan ja raottaa verhoja. Ruoho ja puut ovat vihreitä, keltaisia voi­kukkia kasvaa siellä täällä. Kadulla kulkevat ihmiset ovat pukeutuneet kesäisen keveästi.

– Kylläpä vierähti. Päivät ovat niin samanlaisia, harmaita.

– Mennään, koira sanoo ja lähtee edeltä ulko-ovelle.

– Mennään, mies myöntyy ja kävelee auringon­paisteessa rinnakkain pienen valkoisen koiran kanssa niin kuin heillä oli tapana vuosia aiemmin.