– Muistojen kultaaja, niinkö? Lukijat saattaisivat olla kiinnostuneita sellaisesta.
Toimittaja laskeskeli jo miten moneen lehteen hän voisi myydä artikkelin. Naisten lehtiin voisi tarjota, ehkä muutamaan ammattilehteenkin. Juttu kannattaisi ehdottomasti tehdä, jos siinä olisi totuutta edes siemeneksi. Eikä kaikki lehdet edes välittäneet totuudesta, riitti kun aiheesta saisi myyvät lööpit.
– Ainakin minun muistoni se kultasi. Ja tämän kahvipannun.
Toimittaja piteli kahvipannua ja ihaili kultauksen täydellisyyttä.
– Missä se liike on?
– Alakaupungilla. Kirjoitin sinulle osoitteen ja suosituksen. Tässä.
Toimittaja riensi ulos, kutsui konevossikan ja ajoi kultaajan luo. Ovi oli lukossa. Toimittaja naputti sitä sateenvarjonsa kahvalla. Ovi aukeni ja sen raosta kurkisti pitkäpartainen, iättömän vanha mies.
– Täällä kuulemma kullataan muistoja. Onko totta? toimittaja kysyi.
Ukko ei sanonut mitään, tuijotti vain pyöreiden silmälasiensa ylitse. Kului minuutti tai kaksi, ja toimittaja vaivaantui hiljaisuudesta. Kumma ukko, ei sano mitään, ei käske sisään eikä aja pois. Ihan kuin se odottaisi jotain. On tämä viheliäinen ammatti, kaikenlaisten hullujen tykö pitää pyrkiä, sitä parempi mitä hullumpi haastateltava on. Mitähän tämäkin tahtoo?
Suositus. Toimittaja muisti, ja kaivoi pussukastaan äsken saamansa suosituksen ja ojensi sen ukolle. Ukko nyökkäsi ja katosi liikkeeseensä. Toimittaja käveli hänen perässään.
– Kultaatte muistoja, niinkö? Ajattelin kirjoittaa siitä jutun lehteen.
Ukko nyökkäsi ja virnisti toisella suupielellään. Toisessa heilui suurikoppainen piippu.
– Tiedä häntä saako siitä minkäänlaista uutista.
– Jos nyt kuitenkin yrittäisin. Miten te noin yleensä pääsette ihmisen muistoihin käsiksi?
– Ihmiset tuovat niitä minulle, niin kuin nyt vaikka tuon pesäpalloräpylän tuolla hyllyllä. Ei se ole vaikeaa.
– Entä aineettomiin? Kuulin, että kultaatte niitäkin.
– Taian avulla. Minä olen oikeasti mielikuvitusta, joten voin muuttua millaiseksi tahansa ja ujuttautua mihin tahansa.
– Vai niin. Entä miten kultaaminen tapahtuu? Olen ymmärtänyt, että se on aikaa vaativa toimenpide.
– Se on toinen taika. Kaikki tietävät mikä.
– Mikä?
– Midaan kosketus. Se muuttaa kaiken kullaksi. Etkö muka tiennyt?
– Sehän on satua.
– Niin tämäkin on.
– Onko teillä muka Midaan kosketus? Toimittaja kysyi ja katseli ympärilleen. Huoneessa oli kullanhohtoisia esineitä, mutta mikään ei osoittanut, että ukon kosketus muuttaisi mitään kullaksi. Pöytäkin pysyi puisena, vaikka ukko nojasi siihen kaksin käsin.
– On.
– Näytä. Kosketa vaikka tätä, toimittaja ojensi sateenvarjoaan.
Ukko otti sateensuojan ja katosi takahuoneeseen. Kun hän palasi, sateenvarjo oli kauttaaltaan kultainen.
– Aika nopeaa, toimittaja tunnusti. – Näytä minulle, miten teet sen.
– Se maksaa seitsemänkymmentä penniä.
– Maksakoon.
Ukko virnisti entistä leveämmin, pistäytyi taas takahuoneessa ja palasi sieltä koivuvihdan kanssa.
– Siinäpä vasta vasta, toimittaja tokaisi.
– Vihta. Se lisää luonnonmukaisuutta. Oikeasti taika on täällä.
Ukko veti vihdan sisältä suuren tikkukaramellin näköisen, kultaa hohtavan esineen.
– Tässä on Midaan kosketus.
Toimittaja katsoa nakotti kultatikkaria, mutta ei päässyt perille sen rakenteesta.
– Näytä nyt, miten se toimii, hän pyysi.
Ukko nosti hyllyltään vanhanmallisen, hellalla kuumennettavan silitysraudan pöydälle, katsoi toimittajaa ja kehotti tätä pysymään kaukana, ettei vahingossa tulisi kullatuksi. Sitten hän tarttui tukevalla otteella kultatikkarin varteen ja kiskaisi toista päätä peittävän tulpan irti.
Tulpan alta paljastui ajan syömä muumioitunut sormi, joka oli taottu kiinni kultavarteen. Toimittaja perääntyi. Hän oli tuntevinaan mädäntyvän lihan löyhkän.
– Näin, ukko sanoi ja kosketti silitysrautaa sormella. Rauta kapsahti silkaksi kullaksi, ja ukko laittoi tulpan takaisin sormen päälle. – Midaan kosketus on Midaan sormessa.
– Onko tuo sormi oikeasti Midaan?
– Minä olen mielikuvitusta ja tämä juttu satua. Voisiko tuo olla mitään muuta?
– Jutunaihe?
– Aina sopii yrittää, ukko sanoi ja nakkasi silitysraudan ja toimittajan sateenvarjon huoneen nurkassa kytevään ahjoon. Lieskat leimahtivat korkealle, ja tuhkasta nousi rautainen silitysrauta ja aivan tavallinen sateenvarjo.
– Mikä tuo sitten oli? toimittaja kysyi, kun ukko palautti sateenvarjon hänelle.
– Fenix-linnun pesä, ukko totesi. – Sekin on satua.
Nyt en yhtään tiedä mikä on totta ja mikä satua.
VastaaPoistaRipaus satua sadun päälle, häivähdys totta ja simsalabim niin se on siinä. Mutta isopeikko on ihan oikea satusetä.
VastaaPoistaHankalalta kuulostaa muistojen kultaaminen, lienee parasta vaan elää tässä ja nyt :D
VastaaPoistaMinä muistan kaikki niin kuin noli. Monesstakin on pitkä aika, kunnoli. Ei ole kultaamisia tapahtunut, vaikka sanotaan, että aika kultaa muistot (jos tässä iässä yleensäkkään enää mitään muistaa).
VastaaPoistaSiinä se taas nähdään, ettei kaikkee pidä uskoo, mitä sanotaan. :D
Mainio jatko edelliseen. Sulla kyllä juttua ja tarinaa syntyy. ;)
VastaaPoistaMikä sen mukavampaa vanhoilla päivillä, kun on kultaisia muistoja,
VastaaPoistakuin kärttyisiä katkeria muistoja.
Vinhoja kultauksia tarinassa. :-)