Haastattelu

– Muistojen kultaaja, niinkö? Lukijat saattaisivat olla kiinnostuneita sellaisesta.

Toimittaja laskeskeli jo miten moneen lehteen hän voisi myydä artikkelin. Naisten lehtiin voisi tarjota, ehkä muutamaan ammatti­lehteenkin. Juttu kannattaisi ehdottomasti tehdä, jos siinä olisi totuutta edes siemeneksi. Eikä kaikki lehdet edes välittäneet totuudesta, riitti kun aiheesta saisi myyvät lööpit.

– Ainakin minun muistoni se kultasi. Ja tämän kahvi­pannun.

Toimittaja piteli kahvi­pannua ja ihaili kultauksen täydellisyyttä.

– Missä se liike on?

– Ala­kaupungilla. Kirjoitin sinulle osoitteen ja suosituksen. Tässä.

Toimittaja riensi ulos, kutsui kone­vossikan ja ajoi kultaajan luo. Ovi oli lukossa. Toimittaja naputti sitä sateen­varjonsa kahvalla. Ovi aukeni ja sen raosta kurkisti pitkä­partainen, iättömän vanha mies.

– Täällä kuulemma kullataan muistoja. Onko totta? toimittaja kysyi.

Ukko ei sanonut mitään, tuijotti vain pyöreiden silmä­lasiensa ylitse. Kului minuutti tai kaksi, ja toimittaja vaivaantui hiljaisuudesta. Kumma ukko, ei sano mitään, ei käske sisään eikä aja pois. Ihan kuin se odottaisi jotain. On tämä viheliäinen ammatti, kaikenlaisten hullujen tykö pitää pyrkiä, sitä parempi mitä hullumpi haastateltava on. Mitähän tämäkin tahtoo?

Suositus. Toimittaja muisti, ja kaivoi pussukastaan äsken saamansa suosituksen ja ojensi sen ukolle. Ukko nyökkäsi ja katosi liikkeeseensä. Toimittaja käveli hänen perässään.

– Kultaatte muistoja, niinkö? Ajattelin kirjoittaa siitä jutun lehteen.

Ukko nyökkäsi ja virnisti toisella suu­pielellään. Toisessa heilui suuri­koppainen piippu.

– Tiedä häntä saako siitä minkään­laista uutista.

– Jos nyt kuitenkin yrittäisin. Miten te noin yleensä pääsette ihmisen muistoihin käsiksi?

– Ihmiset tuovat niitä minulle, niin kuin nyt vaikka tuon pesä­pallo­räpylän tuolla hyllyllä. Ei se ole vaikeaa.

– Entä aineettomiin? Kuulin, että kultaatte niitäkin.

– Taian avulla. Minä olen oikeasti mieli­kuvitusta, joten voin muuttua millaiseksi tahansa ja ujuttautua mihin tahansa.

– Vai niin. Entä miten kultaaminen tapahtuu? Olen ymmärtänyt, että se on aikaa vaativa toimen­pide.

– Se on toinen taika. Kaikki tietävät mikä.

– Mikä?

– Midaan kosketus. Se muuttaa kaiken kullaksi. Etkö muka tiennyt?

– Sehän on satua.

– Niin tämäkin on.

– Onko teillä muka Midaan kosketus? Toimittaja kysyi ja katseli ympärilleen. Huoneessa oli kullan­hohtoisia esineitä, mutta mikään ei osoittanut, että ukon kosketus muuttaisi mitään kullaksi. Pöytäkin pysyi puisena, vaikka ukko nojasi siihen kaksin käsin.

– On.

– Näytä. Kosketa vaikka tätä, toimittaja ojensi sateen­varjoaan.

Ukko otti sateen­suojan ja katosi taka­huoneeseen. Kun hän palasi, sateen­varjo oli kauttaaltaan kultainen.

– Aika nopeaa, toimittaja tunnusti. – Näytä minulle, miten teet sen.

– Se maksaa seitsemän­kymmentä penniä.

– Maksakoon.

Ukko virnisti entistä leveämmin, pistäytyi taas taka­huoneessa ja palasi sieltä koivu­vihdan kanssa.

– Siinäpä vasta vasta, toimittaja tokaisi.

– Vihta. Se lisää luonnon­mukaisuutta. Oikeasti taika on täällä.

Ukko veti vihdan sisältä suuren tikku­karamellin näköisen, kultaa hohtavan esineen.

– Tässä on Midaan kosketus.

Toimittaja katsoa nakotti kulta­tikkaria, mutta ei päässyt perille sen rakenteesta.

– Näytä nyt, miten se toimii, hän pyysi.

Ukko nosti hyllyltään vanhan­mallisen, hellalla kuumennettavan silitys­raudan pöydälle, katsoi toimittajaa ja kehotti tätä pysymään kaukana, ettei vahingossa tulisi kullatuksi. Sitten hän tarttui tukevalla otteella kulta­tikkarin varteen ja kiskaisi toista päätä peittävän tulpan irti.

Tulpan alta paljastui ajan syömä muumioitunut sormi, joka oli taottu kiinni kulta­varteen. Toimittaja perääntyi. Hän oli tuntevinaan mädäntyvän lihan löyhkän.

– Näin, ukko sanoi ja kosketti silitys­rautaa sormella. Rauta kapsahti silkaksi kullaksi, ja ukko laittoi tulpan takaisin sormen päälle. – Midaan kosketus on Midaan sormessa.

– Onko tuo sormi oikeasti Midaan?

– Minä olen mieli­kuvitusta ja tämä juttu satua. Voisiko tuo olla mitään muuta?

– Jutunaihe?

– Aina sopii yrittää, ukko sanoi ja nakkasi silitys­raudan ja toimittajan sateen­varjon huoneen nurkassa kytevään ahjoon. Lieskat leimahtivat korkealle, ja tuhkasta nousi rautainen silitys­rauta ja aivan tavallinen sateen­varjo.

– Mikä tuo sitten oli? toimittaja kysyi, kun ukko palautti sateen­varjon hänelle.

– Fenix-linnun pesä, ukko totesi. – Sekin on satua.