Kohti ääretöntä

– Katso nyt tuota kania. Se on kuin kuula­ruisku. Papanoita tulee aivan järkyttäviä määriä.

– Hmm… insinööri vastasi ja näytti miettiväiseltä. – Ovatko ne kaikki sellaisia?

– Melkein.

– Kuule. Kun tuo saa poikasia, niin ottaisin niitä mieluusti omaksi. Voin maksaakin vähän.

 

Kani sai aikanaan poikasia, pieniä pitkä­korvaisia tupsu­häntiä. Insinööri kantoi niitä säkki­kaupalla verstaaseensa, jonka hän oli nimennyt kanittamoksi. Siellä hän risteytti eri kasvattajilta saamiaan kaneja kaikkien tieteen sääntöjen mukaan. Papanoilla hän lannoitti puutarhaansa, joka olikin aivan erityisen tuuhea, tuoksuva ja vihreä.

Koitti päivä, jolloin insinööri kutsui vieraita katsomaan uusinta, ihmisen elämää parantavaa keksintöään. Väkeä tuli runsain mitoin. He toivat mukanaan valmiiksi sytytettyjä grillejä, joiden yllä tirisi porkkanoita ja retiisejä. Niiden vehmas tuoksu hiveli kanittamon pihalle levittäytyneiden vieraiden nenää.

Keskellä pihaa oli tukevista lankuista kasattu pöytä ja sillä kolmi­moottorinen raketti. Osallistujat loivat siihen uteliaita silmäyksiä. He hivelivät raketin hopean­hohtoista pintaa ja huokailivat tekniikan ylen­palttista yli­vertaisuutta.

Kun grillit olivat kypsentäneet kaikki herkut, ja ne oli syöty makoisiin suihin, insinööri nousi tuolille ja nosti molemmat kätensä pystyyn. Keskustelu taukosi.

– Kukaan ei ole tehnyt tällaista koskaan ennen, hän julisti. – Tämä raketti toimii heinällä. Te saatte olla todistamassa ensimmäistä koelentoa.

Osallistujat vilkuilivat toisiinsa. Kuiskaukset kasvoivat kohinaksi. Insinööri työnsi rakettiin kaksi heinä­paalia ja poisti niitä sitovat oranssin­punaiset nuorat. Seuraavaksi hän vihelsi, ja avustaja toi kolme päre­koria, joissa kussakin oli kaksi kania.

– Nämä kanit on huolella jalostettu ja koulutettu, insinööri selitti ja nosti kuhunkin moottoriin kaksi pörrö­turkkia. – Kun poistan laipan kanien ja heinä­paalien välistä, raketti nousee ja ampaisee taivaalle.

Yleisö lähestyi tapahtumien ydintä, mutta insinööri totesi, että on parempi pysyä etäällä, sillä raketissa jylläävät kauheat voimat, jotka irti päässeinä aiheuttaisivat sanoin­kuvaamatonta tuhoa. Hän poistaisi laipan heti, kun raketin ympärillä olisi riittävästi tilaa. Väki mutisi ja perääntyi.

 

– Ja lähtee, insinööri kiljaisi ja kiskaisi laukaisu­narusta, joka irrotti heinä­laipan. Laippa kolahti ensin pöydän reunaan ja kopsahti sitten maahan.

Muutoin oli täysin hiljaista. Ei tapahtunut mitään. Sitten raketti tärisi, sen sisältä kuului julmettu rouske ja pian se nousi irti pöydän pinnasta. Rouske lisääntyi ja raketti kohosi, sen moottoreista purkautui tummia ajo­pellettejä, jotka kasaantuivat siihen, missä raketti vielä äsken seisoi. Ihmiset katsoivat suu auki metallin­hohtoista putkea, joka nousi hitaasti kohti taivasta.

Yhtäkkiä rouske taukosi, ja raketti pysähtyi.

– Pitikö sen toimia noin? yleisön joukossa seisova tiede­toimittaja kysyi. – Siis nousta papanoiden avulla?

– Se siinä oli ideana. Heinä vaan loppui kesken.

– Kanit tuottivat papanoita ja raketti nousi sitä ylemmäs, mitä korkeammaksi papana­kasa kasvoi. Aika erikoinen ratkaisu.

– Papanoiden lähtö­nopeus on vielä himpun liian pieni, että raketti irtoaisi papana­kasasta. Kyllä se siitä. Tämä oli ikään kuin tällainen demo. Eikö ollutkin kiva?

– Ihan kiva, tiede­toimittaja totesi ja otti kuvan kahden heinä­paalin kokoisen kanin­papana­kasan päällä kekottavasta raketista.