Sorsalammen rannalla

Mies palaa sorsalammelle. Lintuja ei näy missään. Rannassa makaa vanha huivipäämummo jalat polvia myöten vedessä.

Mies heittää pyöränsä tien poskeen, juoksee mummon tykö ja kiepauttaa vanhuksen selälleen. Puun oksalta tapahtumia seurannut naakka käy hakemassa pyörän sarvesta roikkuvan leipäpussin, mutta ei jaksa viedä sitä kauas, ennen kuin se tipahtaa ja leviää pitkin tannerta. Pensaiden alta, kivien takaa ja puista ilmestyy lintuja, jotka korjaavat leivät pois. Yksikään niistä ei sano mitään, yhtään kaikatusta, kaakatusta tai kujerrusta ei kuulu, yksikään siipi ei paukahda. On hiljaista. Rannalla mies tuijottaa mummon kasvoja.

Mummo hymyilee miehelle nuoren naisen hymyä nuoren naisen kasvoilla. Hän ojentaa kätensä ja kietoo ne miehen kaulaan. Mies tipahtaa maailmansa reunan ylitse, mummo onkin käsittämättömän suloinen impi, neito jollaisesta hän ei ole ymmärtänyt edes uneksia. Mies suostuu mummon puristavien käsien vaatimukseen ja painaa huulensa tämän huulille.

Suudelma on tulta ja jäätä, se on tuskaa ja riemua, valoa ja pimeyttä, se on koko maailma ja vielä enemmän. Mies ei ole koskaan kokenut mitään yhtä riemukasta, eikä hän halua enää koskaan irrottautua mummosta. Suudelma kuitenkin sulaa pois ja mummo nousee istumaan. Mies seisoo hänen vieressään ja tuijottaa suu auki, haluaa liki ja lähelle.

– Tuotko sulkani? mummo pyytää ja osoittaa kirjavaa kiveä. – Ne ovat tuolla.

Mies lupaa, eikä edes huomaa ihmetellä moista pyyntöä. Hän nostaa höyhenpuvun kainaloonsa ja kääntyy palatakseen rannalle. Mummo on noussut ja riisunut palttoonsa ja huivinsa. Hän on suloinen neito. Mies unohtuu katselemaan naista, joka ilman rihman kiertämää pulahtaa veteen ja hymyilee sieltä täydesti miehelle.

– Anna suukko, niin saat tämän, mies sanoo ja näyttää höyhen­pukua vedessä kylpevälle neidolle.

Nainen nousee seisomaan matalassa vedessä ja ryhtyy kahlaamaan rannalle. Mies perääntyy. Hän haluaa katsella naisen peittelemätöntä suloisuutta mahdollisimman pitkään. Nainen hymyilee ja kahlaa lähemmäs. Kun hänen keltaiset räpyläjalkansa alkavat läpsyä maata vasten, miehen ilme valahtaa ja hän jäykistyy paikalleen.

– Saat kyllä suukkosi, Merenkylpijäneito lupaa ja ottaa sulkansa miehen kädestä.

Miehen silmät suurenevat, suu aukeaa ja suupielet vetäytyvät taakse sitä mukaa, kun Merenkylpijäneito pukeutuu sulkiin ja siipiin ja muuttuu linnuksi. Lintu suutelee miestä verettömällä, linnunluisella nokalla. Miehen silmät sammuvat. Elämä kulkee pois ja mies lyyhistyy rantaan.

Merenkylpijäneito avaa nokkansa ja kiljuu. Linnut tulevat. Ne peittävät miehen kokonaan alleen ja liihottelevat ringissä hänen ympärillään. Ne laskeutuvat hänen päälleen, repivät palasia hänen lihastaan ja täyttävät sillä kupuaan. Lintujen kiljunta kutsuu paikalle yhä uusia siivekkäitä. Muutamassa hetkessä miehestä on jäljellä vain valkeat luut. Aurinko paistaa. On kesä.

Sorsalammen mummo

Kiia kiia kii! Huuto kertoo, että helppoa ruokaa on tarjolla. Siipiveikoista suurin, jota toiset kutsuvat leikkisästi Merenkylpijäneidoksi, istuu lammen keskellä olevan pienen saaren rannalla ja venyttelee kaulaansa.

Merenkylpijäneitoa huolestuttaa. Lintukansa on tullut riippuvaiseksi ihmisen tarjoamasta ruuasta. Nuorimmat eivät enää edes tiedä, että lammen pinnan alla uivia kaloja voi syödä, saati että niillä olisi aavistustakaan siitä, miten kalan voisi saada kiinni. Pullaa, pullaa vaan pitää olla, mitä valkoisempaa, sitä parempaa. Sorsat vielä sentään seulovat vedestä pullan lisäksi kasveja ja ötököitä, mutta lokkiporukka, se on jo kokonaan pullautunut. Niin ja pulut, nehän kuolisivat nälkään ilman pullanmurujaan.

Nuoret lokit kelluttelevat rantavedessä ja odottavat. Kun kaikatus­huuto paljastaa ihmisen saapumisen ja kuvailee mukana tulevaa leipä­pussia, valkosiivet nousevat ilmaan ja lähtevät hakemaan osaansa. Sorsat alkavat meloa samaan suuntaan. Pulut rävähtävät paikalle.

Silloin uusi huuto viiltää ilmaa. Merenkylpijäneito on avannut linnun­luisen nokkansa ja kiljuu, että on kenraaliharjoituksen aika. Linnut kohahtavat ja sana kiertää nokasta nokkaan. Kenraali­harjoitus. Kenraali­harjoitus. Lintujen siivet alkavat iskeä aiempaa täsmällisemmin ja niiden kaulat kurottuvat eteen, silmiin tulee pistävä katse.

Lokit piirittävät miehen, joka seisoo rannalla leipäpussi kädessään. Ne lentävät paikallaan miehen ympärillä, tuijottavat miestä ja nappaavat jokaisen heitetyn leivänpalan. Pulut laskeutuvat miehen käsivarsille ja ryhtyvät kiskomaan leipää suoraan tämän kädestä. Sorsat alkavat painostaa miestä alhaalta. Mies kyykistyy ja linnut kätkevät hänet kokonaan näkyvistä.

Uusi kaikatus kuuluu, kun leipä loppuu ja mies lähtee juoksemaan pois. Harjoitus on ohitse. Linnut hellittävät. Kaikatus jatkuu ja siihen sekoittuu kaakatusta ja kujerrusta. Linnut kehuvat kilvan Meren­kylpijä­neitoa ja tämän suunnitelmaa. Seuraavaksi ne eivät enää tyytyisi leipään ja pullaan, vaan haluaisivat enemmän, paljon enemmän.

 

Lammella on hiljaista. Linnut odottavat. Yhtään siivekästä ei näy missään. Merenkylpijäneito on riisunut sulkansa ja piilottanut ne kirjavan kiven taakse. Sen jälkeen se on vetänyt ylleen vanhan palttoon ja solminut päähänsä huivin. Nyt Merenkylpijäneito makaa vatsallaan rannalla, kasvot piilossa ja jalat polvia myöten vedessä.

Sorsalammen linnut

– Tämä leipä on aika jauhoista, mies toteaa. – Siitä saa pölykeuhkon, jos sitä yrittää syödä.

– Vie se sorsille, nainen neuvoo. – Niille kelpaa.

Mies tekee neuvon mukaan, ottaa leipäpussin mukaansa ja polkee sorsalammelle. Lammen kaikki sorsat räpylöivät heti rantaan miestä vastaan. Mies heittää ensimmäisen palan, jostain kuuluu lokin huuto ja hetkessä ilma on täynnä valkeita lintuja, jotka liihottavat paikallaan ja tillittävät miestä.

Mies heittää toisen palasen. Lokin nokka napsahtaa ja leivänpala katoaa linnun sisuksiin. Sorsat alkavat kiivetä rannalle. Ne kaakattavat ja vaativat osuuttaan leivästä. Mies yrittää muutaman kerran heittää niille syötävää, mutta valkea kohiseva ja humiseva lokkipilvi aavistaa miehen jokaisen liikkeen ja nappaa jokaisen heitetyn palan. Lokkien siipien kärjet hipovat toisiaan, kun ne hakevat yhä parempaa asema­paikkaa yhä lähempänä miestä.

Mies kaivaa uuden leivänkannikan pussistaan ja murtaa siitä palan. Miehen käsivarrelle lehahtaa kyyhkynen, joka iskee nokkansa sormien välissä olevaan leipäpalaseen. Mies hätkähtää, mutta ajattelee, että käden päällä istuva lintu on oikeasti aika mukava, ja antaa sen nokkaista toisenkin kerran. Tai niiden. Käsivarrella istuu jo kolme pulua ja koko ajan tulee lisää. Kun ne eivät enää mahdu rinnakkain, ne istuvat toistensa selkään, kurkottelevat leivänpalaa ja räpistelevät siivillään. Lokit eivät ole väistyneet hetkeksikään.

Mies kaivaa lisää leipää. Hänellä on mukavaa ja paljon ystäviä. Hän syöttää kyyhkysiä kädestään, kaivelee toisella kädellä lisää palasia leipäpussista ja heittelee niitä lokeille. Sorsat ovat tulleet aivan miehen jalkojen viereen, mutta tämä ei huomaa sitä ennen kuin joku niistä nokkaisee häntä reiteen.

Pitää sorsienkin saada, mies ajattelee ja kyykistyy ylettyäkseen tarjoamaan leipää suoraan lintujen nokan eteen. Miehen käsivarsilla istuvat pulut alkavat tapella. Ne nokkivat toisiaan ja räväyttelevät siivillään kohti. Puluja alkaa laskeutua miehen hartioille ja päälaelle. Lokit tiivistävät saartoaan, niitä on miehen yläpuolellakin. Mies miettii, vieläkö hänen paitansa on puhdas.

Sorsat haluavat leipää enemmän ja nopeammin kuin mies pystyy niille tarjoilemaan. Sorsien takana on yksinäinen varpunen, jolle mies nakkaa palan. Varpusen vireessä päivystänyt naakka saa melkein napattua palasen, mutta varpunen on vikkelämpi. Mies heittää naakalle oman palan. Sorsa puristaa nokallaan miehen keskisormesta ja yrittää vääntää miehen kumoon.

Mies nousee seisomaan. Hän on edelleen lokkien ympäröimä, hartiat ja käsivarret täynnä puluja ja jalat tiiviin sorsaparven keskellä. Leipäkin alkaa loppua. Linnut ovat yhä nälkäisempiä. Mies antaa niille viimeisen leivänpalan ja lähtee karkuun. Hän ravistelee lintuja niskastaan ja juoksee pyörälleen.

Kotona hän sanoo tulleensa hakemaan lisää leipää, tyhjentää kassiinsa leipälaatikon, keksikaapin ja pakastimen ja palaa sorsa­lammelle. Lintuja ei näy missään. Rannassa makaa vanha huivi­pää­mummo jalat polvia myöten vedessä.

Juhannustaikoja 3/3

Senni ja Marika istuskelevat auringonpaisteisella terassilla yhdessä Erkin ja Olavin kanssa. Naiset ovat juuri kertoneet, miten he kumpikin yhyttivät miehensä juhannustaikojen avulla, Marika Olavin ja Senni Erkin. Erkki on avannut suunsa ensimmäistä kertaa ja kysynyt Olavilta, pitäisikö naisille kertoa.

– Kertoa mitä? Senni tuimentuu.

– Minä en tahdo tietää kaikkea, Marika sanoo. – Minun on näin ihan hyvä.

– Kerrotaan vaan rehdisti, Olavi sanoo niin matalalla äänellä, että pöytä alkaa värähdellä. – Kerro sinä.

Marika kieltää kertomasta, mutta Senni haluaa ehdottomasti tietää kaiken. Hän nojaa taakse tuolillaan ja pistää kätensä puuskaan. Marika nojaa käsiinsä ja painaa katseensa alas. Erkki ryhtyy kertomaan.

– Mekin tehtiin Olan kanssa juhannustaikoja, hän sanoo. – Tosin vahingossa, kun me ei osattu varoa.

– Mitä taikoja? Senni haluaa tietää.

– No sen, missä juostaan alasti peltojen ympäri ja sulhanen tulee vastaan yhdeksännessä ojassa.

Marika tirskahtaa ja nyyhkäisee heti perään.

– Me otettiin kumpikin tahoillamme vähän hapanta ja saunottiin. Kun kävin keventämässä oloani, astuin ampiaispesään ja sain ne kimppuuni. Juoksin ruispellolle karkuun. Yhdessä ojassa oli vettä ja minä loikkasin sinne. Eivätpä päässeet pistämään, mokomat.

– Entäs tämä toinen sankari? Senni kysyy. – Se tietysti päätyi siihen samaan ojaan?

– Joo. Ola oli ottanut varsin miehekkäästi, eikä enää löytänyt rannasta saunalle. Se toikkaroi sillä samalla pellolla ja astui melkein minun päälle. Lopulta me maattiin samassa ojassa ja paistettiin särkeä.

– Miten se sitten sinne kaivoon joutui? Senni kysyy.

– Minä autoin. Meinattiin ensin vaan juoda siitä, mutta sitten Ola halusi mennä sinne pesulle.

– Pesulle! Marika nyyhkäisee ja rupeaa sitten nauramaan hillittömästi. Nauru taittuu kuitenkin pian mökötykseksi.

– Ja sinäkö jätit kaverin noin vaan kylmään kaivoon? Senni tiukkaa. – Heitteille!

– Itse se sinne halusi jäädä, Erkki vahvistaa. – Minulla oli jo hoppu lavalle, sinne missä tavattiin sinun kanssa.

– Aamullahan me vasta tavattiin, kun se taika oli tuonut sinut minun sänkyyni, Senni sanoo.

– Kyllä taika vaikutti jo aattoiltana, Erkki tokaisee. – Ojataikakin vaikuttaa vielä.

– Niin tekee, Olavi sanoo ja hänen äänensä nostaa aaltoja juoma­laseihin.

Naiset katsovat miehiinsä ja sitten toisiinsa. Olavi nousee ja ojentaa kätensä Erkille.

– Mennäänkö Eki? Hän jylähtää.

Senni ja Marika jäävät kahden. He katselevat miehiä, jotka etääntyvät käsi kädessä. Lopulta naiset alkavat hihittää ja toteavat, että taioissa on vaaransa. Molemmat raottavat käsilaukkuaan, ottavat esille juhannusyönä poimitun kukkivan saniaisen, heiluttavat sitä ja virnistelevät toisilleen.

Juhannustaikoja 2/3

Ystävykset Senni ja Marika istuvat seuralaistensa kanssa terassilla ja juttelevat juhannustaioista. Senni on juuri kertonut Marikalle, miten hän tapasi Erkin.

– Toimivatko sinun taikasi? Senni toistaa kysymyksensä.

– Odotas, Marika sanoo ja lähettää lentosuukon vieressään istuvalle pitkälle miehelle Mies hymyilee kuin paketillinen hangon keksejä. Senni taputtaa käsiään vaimeasti yhteen.

– Olavi on niin suloinen, Marika jatkaa. – Hän on ensihoitaja, voitko kuvitella? Hän pelastaa ihmisiä työkseen.

Senni vilkaisee Olavia, joka hymyilee ja tuijottaa Marikaa. Erkki puristaa Senniä reidestä.

– Kerro nyt siitä taiasta. Mikä taika se oli? Senni tivaa. Marikalla on tapana eksyä aiheesta ja puhua ummet ja lammet kaikesta muusta.

– Se kaivoonkatsomisjuttu, muistatko? Kun katsoo alasti kaivoon, niin näkee tulevan sulhasensa.

– Ja sinä katsoit? Alasti?

– Totta kai, eihän se muuten toimi. Me saunottiin Lauran ja Lissun kanssa niiden mökillä, mutta ne halusivat pehkuihin melkein heti. Minä jäin saunalle ja kylvin kyllikseni. Nahkakin tuli ihan punaiseksi. On muuten kumma, miten vihta elvyttää ihmistä...

– Se kaivotaika. Miten se meni?

– Ai niin. Istuin kuistilla ja maistelin saunajuomia, kun muistin sen. Päätin tietenkin heti mennä katsomaan. Kaivossa oli sellainen pieni katto ja siinä ovi, jonka sai helposti auki. Minä avasin sen ja kurkistin kaivoon. Olavi oli siellä.

– Kaivossa?

– Niin. Ensin luulin, että hän kurkki minun olkapääni ylitse ja näin vain heijastuksen, mutta kyllä hän oikeasti oli kaivossa.

Marika silittää Olavin käsivartta ja lähettää taas tälle lentosuukon.

– Mitä ihmettä hän teki kaivossa?

– Raukka oli ollut viereisellä mökillä juhannusta viettämässä ja kiikaroinut koko illan minua. Hän oli arvannut, että tekisin juhannustaikoja ja päättänyt olla osa niitä. Miesraasu oli aivan jäässä, eikä meinannut päästä pois kaivosta, vaikkei se ollut syväkään.

– Ja sinä päätit lämmittää sitä?

– Joo. Me saunottiin koko yö, istuttiin lauteilla ja pidettiin toisiamme kädestä kiinni.

– Te olettekin upea pari, Senni toteaa. – Vai mitä Erkki?

Erkki hymyilee Sennille. Sitten hän katsoo Marikaa ja Olavia, suorii viiksiään ja kysyy:

– Kerrotaanko niille, Ola?

Juhannustaikoja 1/3

On juhannuspäivän ilta. Senni istuu terassilla ja juo pillillä auringonkultaista juomaa korkeasta lasista, jonka reunaa koristaa appelsiinin viipale. Naisen vaaleilla hiuksilla on leveälierinen oljenkeltainen hattu ja siinä punainen nauha. Hänen vieressään istuu karskin oloinen mies, joka on jättänyt partansa ajamatta ainakin viikoksi. Miehen sormissa nokottaa espressokuppi, josta hän kaapii toisen käden pikkusormella cremaa suuhunsa.

Sennin ystävä Marika tulee paikalle käsipuolessaan tavattoman pitkä ja laiha mies, joka hymyilee jatkuvasti ja väläyttelee hampaitaan auringonvalossa. Marikan tummia lyhyeksi leikattuja hiuksia koristaa keltainen kukka. Kesäinen tuuli pelmuttaa keveän mekon helmaa.

– Senni! Marika kiljahtaa, kun hän huomaa ystävänsä. – Ihana nähdä sinua.

Marika vetää itselleen tuolin naapuripöydästä ja istuutuu. Pitkä mies tuijottaa Marikaa ja hymyilee. Hän ymmärtää istua vasta, kun Marika ehdottaa sitä hänelle. Naiset hymyilevät, vilkuilevat toistensa miehiä ja tervehtivät näitä. Miehet nyökkäävät takaisin.

– Kerro heti kaikki, Marika vaatii ja tarttuu Senniä kädestä. – Noin komea mies. Mistä sinä hänet löysit?

– Hän on Erkki, ja ihan oikeasti putkimies, Senni sanoo ja halaa miestä pikaisesti. – Juhannustaika toi hänet minulle.

– Ihanaa. Minäkin tein juhannustaikoja, kuule...

– Keräsin kukkasia, seitsemän eri kukkaa seitsemältä eri niityltä, tiedäthän sen taian? Ne laitetaan tyynyn alle ja sulhanen ilmestyy.

– Minä taas...

– Ajelin pitkään ennen kuin sain ne kerättyä, eihän nykyään ole melkein mitään niittyjä missään. Laitoin sitten kukat valmiiksi tyynyn alle ja läksin oikeisiin lavatansseihin, maalle. Halusin juhlia juhannusta perinteiseen malliin.

– Totta. Kuule...

– Minulla oli tosi hyvä ilta ja varsinkin aamu. Se juhannus­taika­kukka­kimppu toimi. Kun heräsin, näin ensimmäiseksi Erkin. Tiesin heti, että hän on se oikea.

Senni painaa päänsä Erkin kainaloon ja hymyilee. Mies rutistaa naista niin, että tämä vähän rusahtaa ja päästää pienen inahduksen.

– Te näytätte niin onnellisilta, Marika toteaa ja vilkaisee vieressään istuvaa pitkää miestä. Miehen hymy leviää entisestään.

Senni pitelee kylkeään ja irvistää. Erkki laskee espressokupin kädestään pöydälle ja imaisee pikkusormeaan. Kuppi on täynnä tummaa vahvan tuoksuista juomaa.

– Erkki on niin hienostunut, Marika selittää. – Hän kelpuuttaa espressostakin vain maukkaimman osan. Mutta kerro sinä nyt omista taioistasi. Toimivatko ne?

Melkein ikuisuuskysymys

Jukka kulkee jalkakäytävällä ja työntää vanhanmallisia maitokärrejä edellään. Kärreissä on pölyisen oloisia paperi­säkkejä, ja nuori mies saa tehdä hartiavoimin työtä aina kun katu taipuu ylä- tai alamäeksi. Hiki virtaa ja valuu miehen silmiin. Hän pysähtyy kadunvieruspenkille lepuuttamaan itseään. Kärrit jäävät tukkeeksi jalkakäytävälle.

– Jukkako se siinä? ryppyinen vanha mummo kysyy ja istahtaa miehen viereen penkille. – En ollut tunteakaan kun olet niin miehistynyt.

– Salilta haettua se on, Jukka sanoo. – Ei näitä kärrejä muuten jaksaisi tuupatakaan.

– Sementtiäkö lykit? Oletko ruvennut rakentamaan taloa?

– Kyllä entinen on ihan hyvä. Tämä on kipsiä.

– Onko joltain käsi katki? mummo kihertää. – Aika iso pitäisi käden olla tuohon kipsimäärään.

– Se on uudenvuoden tinaa varten.

– Nyt kesällä?

– Niin. Tinaa on kertynyt nurkkiin ja mietin, mitä sen kanssa tekisi. Päätin ruveta taiteilijaksi.

– Että ihan taiteilijaksi! mummo lyö kätensä yhteen ja keikuttaa itseään penkillä.

– Joo, Jukka sanoo ja yrittää pysyä vaatimattomana. – Kokeilin jo omalla jalalla. Toimi hyvin.

– Kokeilit?

– Niin. Päätin kopioida itseni ja käyttää siihen vanhoja uuden­vuoden­tinoja.

– Kuulostaa pöhköltä, mummo sanoo ja viittaa säkkeihin. – Miten tuo kipsi siihen liittyy?

– Se on muottikipsiä. Päällystän itseni sillä ja otan hienon asennon. Kun kipsi sitten kovettuu, voin valaa sen täyteen tinaa. Sellainen on melkein ikuinen.

Mummo vuoroin nyökyttelee, vuoroin puistelee päätään.

– Tietääkö äitisi? hän kysyy Jukalta.

– Totta kai. Hänestä on jo samanlainen valos, tosin se on tehty vanhoista kynttilänpätkistä sulatetusta steariinista. Laitoimme sen istumaan keittiön pöydän ääreen, niin äidillä on aina mieluistaan juttuseuraa, joka ei turhan päiten keskeytä toisen juttuja.

Keksejä paketista

– Hei Liisa, miksi noin surkeana? Reija kysyy kahvilan ulkopöydän ääressä istuvalta ystävältään, – Onko jotain tapahtunut?

Liisa on hörppäävinään tyhjästä kahvikupistaan, vetää esiin pöydän alla piilottelemansa keksipaketin ja nappaa sieltä keksin, tarjoaa ystävälleenkin ja pyytää tätä istumaan. Reija istuu ja uudistaa kysymyksensä.

– Retkahdin taas, Liisa tunnustaa.

– Retkahditko? Ihan oikeasti?

– No arvaa vaan, Liisa sanoo ja nostaa jaloistaan kolme täyteen pakattua muovikassia Reijan nähtäväksi. – Katso.

Reija loksauttaa leukansa alas, topakoituu ja kiristää suunsa viivaksi.

– Mahtaa tuntua pahalta, hän sanoo. – Voi sinua.

Liisa taputtelee lautasliinalla silmäkulmiaan ja nyökyttää.

– Kyllä minä oikeasti tiedän, mitä alennusmyynnissä käymisestä seuraa, hän sanoo. – Mutta se huuma vaan on niin mukaansa tempaavaa. Ajattele nyt: tuhansia houkuttelevia tarjouksia ihan pilkka­hinnalla.

Reija ottaa ystävänsä paketista toisen keksin ja näykkää sen kulmasta palasen.

– Muistathan, hän kysyy ja puristaa ystäväänsä kädestä, – että pilkka­hinnoilla pilkataan asiakasta?

– Kyllä minä sen muistan. Sanoinhan jo. Alennusmyynti alentaa asiakasta, hintojen halventaminen on asiakkaan halventamista. On tästä ollut jo puhetta. Ja tottahan se on. Minua on nyt taas halvennettu oikein kunnolla. Ostin kaikkea ihan tarpeetonta. Kävin tosi alhaalla.

– Ja nyt syöt keksejä lohdutukseksesi. Monesko paketti?

– Kolmas vasta.

Talviturkit

Kevät alkoi taittua kesäksi ja ihmisiä kokoontua rannoille. He levittivät vilttejä ja pyyhkeitä maahan, loikoivat aurinkokennoina niiden päällä ja keräsivät elvyttävää valoa talven valkaisemiin kehoihinsa. Aurinko paahtoi, ja ihmisille alkoi tulla kuuma talviturkeissaan. Rohkeimmat nousivat, ryhtyivät aukomaan turkkejaan ja kahlasivat rantaveteen.

Kohta ensimmäinen tempaisi turkin päältään, heitti sen veteen ja heittäytyi uimasilleen. Muut seurasivat perässä. Kylmänkiljahdukset ja riemuhuudot täyttivät ilman ja houkuttelivat yhä uusia ihmisiä heittämään talviturkkinsa yltään.

– Reippaasti nyt, parven kymppi komensi. – Joka turkki on saatava talteen.

Jokainen heilautti pyrstöään kuin yhtenä kalana, etsi itselleen turkin kulman ja ryhtyi siitä pitäen kiskomaan turkkia syvyyksiin.

– Mihin tämä viedään? yksi pienimmistä kysyi ja lipsautti turkin reunan suustaan.

– Pidä kiinni siitä! kymppi kuplahti. – Saksiniekoille tietenkin.

Parvi kiskoi turkit pohjakivikossa asustavien rapujen luokse. Nämä tarkastivat tilauskirjansa ja ryhtyivät heti purkamaan talviturkkeja ja leikkaamaan niiden kappaleita uuteen kuosiin. Eräs saksiniekka tuli kympin tykö, ja ne sopivat korvauksesta ja sen maksusta. Kymppi totesi, että enää pari tällaista päivää, niin parvi voisi lopun vuotta kölliä rantakaislikossa, tai missä kukin nyt kulloinkin viihtyi.

Paluumatkalla se sama pieni kysyi, miksi turkit vietiin ravuille.

– Ne puretaan, niin kuin näit, kymppi selitti, – ja niistä tehdään uusia. Perillä etelässä on kylmä ja siellä tarvitaan paljon turkkeja. Merileijonat tilaavat niitä ravuilta joka vuosi.

– Tulevatko ne leijonat hakemaan niitä täältä?

– Ei tietenkään. Ne lähetetään valasrahtina.

– Minä haluan mukaan. En ole koskaan nähnyt merileijonaa.

– Ensin se näyttää suunnilleen tältä, kymppi sanoi ja avasi kitansa aivan ammolleen. – Sitten se syö sinut.

Pieni säikähti ja pärskähti sivuun toisen hampaiden ulottuvilta, polskutteli mielipaikkaansa ison karin ja katiskan väliin, heilutteli eviään ja aukoi suutaan. Sitten se alkoi yhtäkkiä näyttää kovin päättäväiseltä.

Peikko karussa 5

Peikko ymmärtää, ettei se ymmärrä. Se poimii huilun maasta ja lähtee tallustamaan. Aika kierähtää. Elukat vaikenevat.

 

Krakg.

Peikko karussa 4

Peikko istuu tunturin laella ja koettaa ymmärtää. Huilu lojuu maassa. Aikaa ei ole. Elukat ovat.

 

Hauuih.

Peikko karussa 3

Peikko istuu tunturin laella huilu polvellaan ja koettaa ymmärtää syitään. Aika seisoo paikallaan. Elukat tarinoivat.

 

Niksssssh.

Peikko karussa 2

Peikko istuu yhä tunturin laella, lurittelee huiluaan ja koettaa ymmärtää itseään. Aika vierii. Elukat kertovat tarinoita.

 

Ourrr.

Peikko karussa 1

Peikko istuu tunturin laella, lurittelee huiluaan ja koettaa ymmärtää elämää. Aikaa vierii viikko pari. Elukat ovat luvanneet kertoa tarinoita.

 

Vuh.

Joulupukki (K-16)

Joulupukki hätkähti, kun herätysporo kilisi. Ensin hän ei muistanut, miksi hän oli kiertänyt poron soimaan keskellä kesää, mutta kun hän nousi istumaan vuoteensa reunalla ja hieroi unen rippeet silmistään, niin hän tiesi ja ponkaisi ylös.

Tontut olivat vielä koisimassa, samoin viimevuotinen muori ja muu korvatunturin väki. Porotkin vetelivät sikeitä kuka missäkin. Petterin kuonoon oli jäänyt valo. Pukki kävi sammuttamassa sen, eihän kesällä nyt kannata lamppuja polttaa, muutenkin joulupukkeilun kulut olivat jo varsin suuret.

Ensimmäiseksi pukki ajoi partansa kokonaan pois ja katsoi itseään peilistä. Ei käy, hän päätti ja ajoi hiuksetkin päästään. Nyt peilistä tuijotti vastaan sileäleukainen kaljupää, jonka päällä oli verkkopaita ja väljät bokserit. Vähän sinne päin, pukki tuumi ja kävi hakemassa pajalta pääkalloja ja muita irtotatuointeja käsivarsiinsa. Vielä mustat nahka­housut, liivi ja kynsikkäät, niin ukko oli valmis.

Hän valitsi pajaltaan äreimmän motukan, loikkasi sarviin ja päräytti etelään. Kuukaudet kuluivat ja pukki laihtui. Mukavaa on, erilaista kuin jouluna, hän tuumi, kiersi kapakoita ja hyppyytti tyttöjä sylissään. Lopulta oli aika palata töihin. Vanha ukki käänsi kahvaa ja jytisytti kopterin selässä korvatunturille.

Kun pukki ei enää ajellut partaansa eikä hiuksiaan, ne kasvoivat pian entiseen pituuteensa, joskin sinisinä. Pukki hiveli leukaansa, suki partaansa, virnisteli suupielestään ja katseli itseään peilistä. Aika tyylikästä, mutta jotain olisi tehtävä, hän mietti ja kävi herättämässä tonttujoukon.

– Nyt menette ja keräätte kaikki satukirjat ja tarinat maailmasta ja tuotte ne tänne huomisaamuun mennessä, hän komensi.

Tontut tekivät niin kuin käskettiin. Paja oli täynnä kirjoja ja sarjakuvalehtiä, valokuvia ja muita kuvatallenteita. Pukki määräsi, että joka ainoa niistä oli käytävä läpi, ja kaikkialta, missä mainittiin hänen partansa ja hiustensa väri, teksti tai kuvat olisi muutettava.

Tontut tekivät taas niin kuin käskettiin. Historia ja maailma muuttuivat. Kirjat palautettiin ja vanhemmat lukivat niitä lapsilleen. Jos joku joskus muisteli, että pukin parta oli joskus ollut jonkun muun värinen, niin pian hän muisti, ettei painettu sana valehtele. Kirjassa pukilla oli sininen parta ja se kirja oli sentään ollut heillä vuosikaudet.

Seuraavana jouluna joulupukki kiersi taas kaikissa maailman taloissa. Hän myhäili tyytyväisenä kuunnellessaan, miten heleät lasten äänet lauloivat: ”joulupukki, joulupukki, siniparta, vanha ukki...”. Kohta olisi taas kesä, ja hän ajaisi etelään kuuntelemaan ihan toisenlaista laulua. Ehkä hän tällä kertaa ottaisi muutaman lelunkin mukaansa.