Melkein ikuisuuskysymys

Jukka kulkee jalkakäytävällä ja työntää vanhanmallisia maitokärrejä edellään. Kärreissä on pölyisen oloisia paperi­säkkejä, ja nuori mies saa tehdä hartiavoimin työtä aina kun katu taipuu ylä- tai alamäeksi. Hiki virtaa ja valuu miehen silmiin. Hän pysähtyy kadunvieruspenkille lepuuttamaan itseään. Kärrit jäävät tukkeeksi jalkakäytävälle.

– Jukkako se siinä? ryppyinen vanha mummo kysyy ja istahtaa miehen viereen penkille. – En ollut tunteakaan kun olet niin miehistynyt.

– Salilta haettua se on, Jukka sanoo. – Ei näitä kärrejä muuten jaksaisi tuupatakaan.

– Sementtiäkö lykit? Oletko ruvennut rakentamaan taloa?

– Kyllä entinen on ihan hyvä. Tämä on kipsiä.

– Onko joltain käsi katki? mummo kihertää. – Aika iso pitäisi käden olla tuohon kipsimäärään.

– Se on uudenvuoden tinaa varten.

– Nyt kesällä?

– Niin. Tinaa on kertynyt nurkkiin ja mietin, mitä sen kanssa tekisi. Päätin ruveta taiteilijaksi.

– Että ihan taiteilijaksi! mummo lyö kätensä yhteen ja keikuttaa itseään penkillä.

– Joo, Jukka sanoo ja yrittää pysyä vaatimattomana. – Kokeilin jo omalla jalalla. Toimi hyvin.

– Kokeilit?

– Niin. Päätin kopioida itseni ja käyttää siihen vanhoja uuden­vuoden­tinoja.

– Kuulostaa pöhköltä, mummo sanoo ja viittaa säkkeihin. – Miten tuo kipsi siihen liittyy?

– Se on muottikipsiä. Päällystän itseni sillä ja otan hienon asennon. Kun kipsi sitten kovettuu, voin valaa sen täyteen tinaa. Sellainen on melkein ikuinen.

Mummo vuoroin nyökyttelee, vuoroin puistelee päätään.

– Tietääkö äitisi? hän kysyy Jukalta.

– Totta kai. Hänestä on jo samanlainen valos, tosin se on tehty vanhoista kynttilänpätkistä sulatetusta steariinista. Laitoimme sen istumaan keittiön pöydän ääreen, niin äidillä on aina mieluistaan juttuseuraa, joka ei turhan päiten keskeytä toisen juttuja.