Ajatuksen lento

Istuin eilen kirjoitus­koneen ääressä. Koneessa oli valkoinen paperi, ja se pelotti minua. En ymmärtänyt miksi. Tuijotin paperia niin, että se meni ryttyyn. Seuraavalla tuijotuksella se vääntyi kirje­kuoreksi, johon ajatukseni sujahti. Kirje juoksi parvekkeelle, hyppäsi ja lensi pois. Se oli minusta outoa, sillä eiväthän kirjeet lennä. Siinä ei ollut edes posti­merkkiä.

Ajatukseni oli lentänyt pois luotani ja jättänyt minulle vain muutaman kypsymättömän aihion. Pyörittelin niitä mielessäni, mutta mistään ei ollut oikein mihinkään ennen kuin yksi niistä kiertyi auki. Minä varrastin sen haarukkaani ja ryhdyin grillaamaan sitä lieden päällä.

Kypsyttelin ajatustani pitkään. Kääntelin ja vääntelin sitä puolelta toiselle, avasin kulmia, kun ne meinasivat jäädä umpinaiseksi. Kypsänäkään ajatus ei maistunut miltään. Muistin entisen ajatukseni, sen karanneen, ja sen mustikat tuntuivat heti nenässäni.

Ehkä muitakin aihioita kannattaisi kypsytellä. Ehkä niistä syntyisi yhdessä jotain suurta.

Valitsin toisen ja jätin sen saunaan hautumaan. Ajatukseni kypsyi kun sauna lämpeni. Ajatus oli lämmin, mutta yhtä kliseinen kuin heinäpelto. Lisäksi se venyi pituutta ja luiskahteli käsistäni yhtä mittaa, kunnes se oli käärmeen pituinen. En viitsinyt sen enempää sitä käsitellä, vaan jätin sen sulattamaan hankeen hannun­vaakunoita.

Seuraavaa aihiota kypsyttelin tyynyni alla samalla kun haudoin kaupan munia. Kananpoikia voi kuoriutumisen jälkeen hyvin pitää vaate­komerossa, kunhan muistaa sammuttaa valot yöksi. Jos unohtaa, kanan­pojat saattavat muuttua terva­pöpöiksi, ja minä joutuisin tervaamaan suksia pari seuraavaa viikkoa.

Kerran tuli vieraita, eikä minulla ollut mitään muuta tarjottavaa, ja vieraat käyttäytyivät varsin nuivasti ja ilmi­selvästi halusivat jotain, niin minä sitten annoin jokaiselle kanan tai pari. Siitä ne ilahtuivat. Ne tykkäsivät, kun vieraat istuivat niiden selkään ja puhuivat rumia.

Mutta se ajatus ei kuoriutunut. Sille kävi samalla tavalla kuin suurimmalle osalle kaupan munista. Ne rikkoutuvat ja haisevat pahalle.

Minulla oli jo ikävä ajatustani, sitä karannutta, joten soitin postiin ja kysyin, minne kirje oli mennyt. Eivät muka tietäneet siitä mitään, vaikka ihan selvästi näin, kun se lensi pois. Päätin ostaa halon ja lähteä sen perään.

Kiersin uuden paperin kirjoitus­koneeseeni, tuijotin sen ryppyyn ja kirjeeksi. Änkesin itseni kirjeeseen, ja se nousi ja lensi. Katosi.

En tiedä missä olen. Täällä on kanoja ja kirjoitus­koneita. Mutta ei ensimmäistäkään ajatuksen­poikasta.

Kultainen talja

Eräänä päivänä peikko käveli luolaansa ja siellä olikin Kultainen talja. Peikko säikähti ja ajatteli, että se joka oli sen unohtanut sinne, tulee pian ja antaa peikolle tukka­pöllyä, mutta sitten peikko päätti sovittaa sitä.

Kun peikko nosti Kultaista taljaa, siitä pöllähti roima annos irrallisia kuvitelmia peikon miäleen. Ne pyärivät ja kiärivät siällä kunnes kaikkein kevein niistä nousi muiden keveiden ylle. Silloin peikko huomasi: Kultainen talja onkin kirja, eikä oikeasti mikään talja, vaikka sen nimi onkin sellainen ja siinä ihan selvästi on sellainen jo kannessa.

Siinä kirjassa paljon musta­valkoisia valo­kuvia, jotka on ottanut Lasse Ansaharju. Jokaisen kuvan vieressä on pieni tarina, jonka on kirjoittanut SusuPetal.

Susu on taitava kirjoittaja, ja peikko on tykännyt sen jutuista ennenkin ja tykkää taas näistä. Nämä ovat valoisia juttuja, niissä on onnea ja iloa, kuten valo­kuvissakin. Peikko ei löytänyt yhtään kuvaa tai tekstiä, josta se olisi tullut surulliseksi. Joissain oli asioita, joita peikko on kadottanut, ja niistä tuli sille haikea miäli.

Se peikon miälestä kaikista keveimmässä jutussa ei ole surua, sen tilalla on ilo, keveät askeleet ja hymy. Niin ja musiikkia.

Kirjassa on muitakin tarinoita. Peikko viipyili niissä, lensi yhden tytön kanssa, venytti varjoaan muiden joukossa, söi piirakoita ja halusi nähdä. Kuvissa ja teksteissä peikko näki elämän ajatuksia.

Lopuksi peikko meni ja tukisti itseään, ettei sen, joka Kultaisen taljan jätti peikon luolaan, tarvitse tukistaa saati tulla kyselemään mihin Kultainen talja on joutunut. Nyt peikko menee ja lukee kaikki sanoista tehdyt kuvat ja kuvilla kerrotut tarinat vielä ainakin yhden kerran.

Ilmapallo

– Rosa katso, täällä on sammakko, Ella kiljahtaa ja nappaa maassa loikkineen räpylä­koiven käteensä.

– Näytä, Rosa pyytää ja tulee liki. – Jospa se onkin lisko, eikä sammakko.

– Se on sammakko. Sillä ei ole häntääkään. Se on selvästi sammakko.

– Voivathan liskot pudottaa häntänsä.

Ella nostaa sammakon silmiensä eteen ja tapittaa sitä suoraan silmiin. Sammakko katsoo takaisin, sen kaula­nahka liikkuu hiljaa edes­takaisin.

– Totta, hän sanoo. – Mistä sen tietää, onko se sammakko vai jokin kurja lisko.

– On siihen konsti, Rosa sanoo ja virnistää päälle. – Sitä pitää pussata.

– Sammakkoako?

– Eihän siitä tiedä onko se sammakko, ennen kuin sitä on pussannut. Sen kun pussaat vaan.

– Se oli maassakin, rypi siellä kuin mikäkin. Katso nyt. Saat pussatakin.

Ella tuo elukan Rosan suun eteen. Rosa väistää. Puistatus ravistaa hänen kehoaan.

– Yök. Pussaa itse sammakkosi. Minun puolesta se saa olla vaikka lisko, ei kiinnosta.

Ella tarkastelee sammakkoaan, ja se selvästi iskee hänelle silmää. Ehkä sitä voisi pussata. Onhan sitä tullut syötyä mansikoitakin suoraan maasta ja samanlainen eläjä sammakko on.

– Katso tätä, Ella sanoo ja pussaa sammakkoa.

– Yök. No oliko se sammakko?

– Ei tuosta vielä tiedä, Ella toteaa ja pussaa lisää, työntää kielensä syvälle sammakon kitaan. Sammakko vastaa samalla tavalla. Sitten se alkaa pullistua, poksahtaa ja tussahtaa savu­pilveksi. Ella yskii ja kakoo savua keuhkoistaan.

– Puhalsitko sinä siihen? Rosa tiedustelee. – Ei sammakko mikään ilma­pallo ole.

– En. Se vaan oli tosi hyvä suutelemaan. Jäi heti ikävä.

Ella huiskii savupilveä ja etsii sammakkoa. Hän törmää sammakko­mieheen.

– Sinuako minä pussasin? Ella kysyy. – Pussataanko vielä?

– Kuak, mies sanoo ja venyttää kielensä Ellan suuhun.

Ella henkäisee syvään, painautuu kiinni sammakko­mieheen ja jää siihen, hänen vartalonsa jännittyy, laukeaa värähtelyyn ja jännittyy taas.

Rosa seuraa tapahtumia ja nuolee huuliaan. Kyllä hänellekin kelpaisi. Ellalle sattuu aina kaikki hauskat jutut, ja hän jää katsomaan sivusta. Jossain on pakko olla toinenkin sammakko.

Makkarapeli

– Äiti! Mulla on nälkä. Saanko leipää? Kalle kysyy hetkeä ennen kuin ruoka on valmista. Äiti hätistää pojan leikkeihinsä ja lupaa sanoa, kun on ruoka-aika. Mokoma on aina nälkäinen, mutta ei se mikään ihme ole tuollaisella kasvu­vauhdilla. Ensi vuonna se on jo koululainen. Aika menee niin kovin äkkiä.

Ruoka­pöydässä Kalle pistelee kolme lautasellista liha­soppaa ja haluaa leipää päälle, ruis­paloja, ne ovat pojan herkkua.

– Ja voita, Kalle pyytää. – Ei tuota iskän terveys­laardia.

Iskä hymähtää ja sipaisee ruis­palalleen ohuelti kevyt­margariinia. Äiti hymyilee ja ojentaa voi­lautasen pojalle, joka voitelee leipänsä paksulti reilusti suolatulla voilla ja jää tutkimaan aikaan­saannostaan.

– Kato, äiti. Tämä näyttää melkein samalta kuin iskän puhelin.

– Niinpä näyttääkin. Se on vaan eri­värinen. Iskällä on punainen.

– Minä soitan mummolle, Kalle riemastuu ja tökkii leipää sormellaan. Iskä pyörittelee päätään ja tuhisee. Vaimo saisi opettaa pojalle käytös­tapoja, eikä aina lähteä mukaan sen hullutuksiin.

Kalle painaa leivän voi­puoli edellä korvaansa vasten ja kuuntelee, odottaa että mummo vastaa. Iskä katsoo pojan touhuja suu auki, äiti hymyilee.

– Haloo, poika sanoo. – Mummo? Täällä on Kalle. Joo. Mitä kuuluu?

Kalle jää kuuntelemaan. Iskä vilkaisee äitiä ja pyöräyttää silmiään. Pojalla on liikaa mieli­kuvitusta, se päätyy vielä ongelmiin sen kanssa.

– Joo sanon. Kuulemiin mummo.

– Se oli lyhyt puhelu, äiti toteaa. – Mummolla taisi olla ruoka hellalla.

– Ei kun pappa oli lähtenyt ulos ilman housuja. Se istui hangessa portin pielessä, eikä muistanut miten se avataan. Mummo lähti viemään sille pilkki­haalaria.

– Saman­laista koko suku, iskä tuhahtaa. – Yksi muistamaton karkailee ja toinen pöhkö vielä auttaa. Montakohan kertaa niillekin on sanottu, miten asiat pitää hoitaa?

– Anna niiden olla, ne ovat ihan tyytyväisiä elämäänsä. Ei meidän tarvitse siihen puuttua.

– Entäs tuo poika? Korva täynnä voita. Voisit sinäkin vähän kieltää sitä joskus. Soittaa nyt muka leivän­palalla. Mitä jos minäkin leikkisin ruualla?

Kalle pyöräyttää korvaansa sormellaan ja nuolaisee siihen kertyneen voin, kaapaisee leivän päältä vielä lisää rasvaa suuhunsa. Iskä tuhisee, pistää kolme erityisen ohutta kevyt­metvursti­viipaletta leivälleen ja esittelee sitä Kallelle.

– Minullapa on makkara­peli.

– Kivaa, Kalle sanoo ja kurkottaa kättään kohti särvin­kulhoa. Hän nostaa omalle leivälleen tuhdin nipun jahti­makkara­siivuja, siirtää niitä vielä hetkeksi syrjään ja tököttää leipää etu­sormellaan. Iskän leipä pirahtaa ja värisee miehen kädessä.

– Vastaa, iskä!

– Miten?

– Painat siitä keskeltä, noin. Nyt voidaan pelata. Minä aloitan.

Resiinakyyti

Resiina kulkee kevyesti. Malla pumppaa sen puomia, tuuli ja ajo­viima tuivertavat tukkaa ja nostavat vettä naisen silmiin. Keväisten koivujen vihreys tuoksuu. Raiteet rallattavat resiinan rauta­pyörien alla.

Normi­vuoron Pendolino imee sähköä ajo­langasta ja porhaltaa kiskoilla niin että aika­taulut soivat. Mallaa harmittaa. Hän hidastaa Pendolinon perään ja käskee väistämään, pyytää rataa ja latua. Juna jatkaa normi­kiitoaan.

Malla harmistuu entisestään. Juna mokoma on olevinaan radan valtias. Ei luulisi olevan liikaa pyydetty, jos toinen haluaa ohitse. Itsepä pyysi.

Malla pumppaa puomia. Hammas­rattaat kirskuvat, voima siirtyy resiinan pyöriin ja kasvattaa kulku­pelin nopeutta. Resiina tönäisee Pendolinoa, tönäisee taas, ja vielä. Juna ei väistä. Malla kiristää hampaitaan pienellä jako­avaimella, oikaisee suunsa viivoittimella ja ajaa resiinan kiinni junan perään, pyyhkäisee vaaleita hiuksia silmiltään ja pumppaa. Resiina puskee Pendolinoa, junan vauhti kiihtyy ja ylittää turva­normit. Automatiikka jarruttaa, mutta Malla ei luovuta. Hän vatkaa puomia yhä nopeammin, yhä voimakkaammin. Pendolino jarruttaa niin, että sen kaikki pyörät iskevät tulta ja kipinöitä. Radan­varteen syttyy ruohikko­paloja.

Veturin­kuljettaja ilmestyy taka­ohjaamoon, avaa ikkunan ja kysyy, mitä pentelettä nainen puuhaa ja kieltää saman tien moista puuhaamasta.

– Latua, Malla sanoo. – Väistä!

– Junallako?

– Niin. Milläs sitten?

Kuski näyttää kieltään Mallalle, sulkee ikkunan ja katoaa näkyvistä. Malla tuhahtaa. Mokoma yhteis­työ­kyvytön hyypiö.

Resiinan vauhti vähenee. Välimatka Pendolinoon kasvaa. Seuraavassa kaarteessa Malla tempaisee resiinan rata­penkalle ja pumppaa Pendolinon ohitse sisä­kautta. Sepeli­murikoita sinkoilee junan kylkeen ja ikkunoihin.

Kun Malla palaa raiteelle Pendolinon eteen, veturin­kuljettaja soittaa pilliä ja pui nyrkkiä, irvistelee ja näyttää käsi­merkkejä. Malla pumppaa pois tiehensä, heilauttaa kesäisen kukka­mekkonsa helmaa ja pyllistää veturin­kuljettajalle niin, että punaiset pikku­housut vilahtavat.

---

On uusi peikkovuosi. Pöö.