torstai 26. lokakuuta 2017

Pala kakkua

Pomo kävi Englannissa ja toi tuliaisiksi kakun, jonka pakkausta koristivat sanat "Rich fruit pudding". Se tarjosi sitä kahvi­tauolla, mutta jätti kakun syömisen vahtimatta. Ei me saatu sitä syötyä. Jokainen irvisteli alas nokareen ja piilotti loput pomon henkilö­kohtaisesti leikkaamasta ja tarjoilemasta kakun­palasta omien eväidensä kääreisiin.

Kotona avasin eväs­paperit ja kakku­palan yltiö­imelä tuoksu muurasi nenäni umpeen. Silmätkin vuotivat. Vien tuliaisen pihalle ja vihelsin varista. Oimme koko kesän jakaneet herkkuja ja syöneet yhdessä saman pöydän ääressä. Erityisesi se kerta, kun olin paistanut lettuja ulko­tulilla, oli jäänyt molempien mieleen. Hyvää piisasi ja lopulta rötkötimme molemmat nurmikolla ja ähisimme.

Varis tuli ja laskeutui tuolin sarjalle, josta se näki kaiken, mitä pöydälle oli katettu. Minä avasin paketin ja tarjosin kakun­palaa. Varis nokkaisi, loksautti nokkaansa ja rääkäisi. Se ei kestänyt moista herkkua ja katsoi minua mustilla silmillään pää kallellaan. Minusta tuntui, että olin pettänyt sen luottamuksen.

– Sori, sanoin. – Pomon tuoma kakku. Englantilainen. Ajattelin, että saattaisit tykkätä.

– Kraa'a?

– En, tunnustin. – Se oli yököttävää. Mitähän sen kanssa tekisi?

– Krok!

– Meinaatko? Komposti­madot kyllä syövät mitä vaan.

Kompostiin se joutaisi, en pystynyt enää kuvittelemaan ketään enkä mitään muuta, jolle kakku kelpaisi. Hain varikselle kaksi grilli­nakkia hyvitykseksi ja kiikutin kakun­palan kompostiin. Sillä siitä päästiin. Komposti­madot voisivat halutessaan pitää vaikka juhlat.

Istuin pöytään variksen kaveriksi. Mutustelimme nakki­makkaroita ja mietimme maailman menoa, kun kompostin kansi aukeni, ja armeijallinen lieroja lähti tulemaan kohti.

Ensin minua ihmetytti, sitten nauratti ja lopulta pelotti. Lieroja matoi maassa paksuna mattona, miten niitä olikin mahtunut niin paljon kompostiin. Ne kiipesivät tuolin- ja pöydän­jalkoja myöten ylös ja ryhmittyivät pöydän reunalle. Varis oli siirtynyt puun oksalle ja huuteli sieltä mieli­piteitään.

Tiesin, että madot eivät oikeasti osaa puhua, mutta koin mato­kansan yhteisen paheksunnan vahvana. Minä kelvoton olin pilannut niiden elämän, kodin ja maailman.

– Ei ollut tarkoitus, sanoin. – En tiedä, mitä muutakaan olisin voinut tehdä sille leivonnaiselle.

Madot eivät sanoneet mitään. Niiden pää oli koholla ja ne huojuivat epätahtiin.

– Saahan sen pois sieltä, totesin, kävin hakemassa ja laskin keskelle pöytää.

Madot eivät luovuttaneet. Varis raakkui myötä­mieltä. Pakkohan minun oli. Haukkasin palan kakkua. Siinä maistui eiliset perunan­kuoret ja viime viikkoiset kalan­perkeet. Paljon parempaa kuin aiemmin, mutta silti minua etoi.

Söin, kunnes viimeinen palanen käänsi vatsani ympäri. Kakku levisi hienoksi pureskeltujen nakin­kappaleiden kanssa pihalle. Nyt madoille kelpasi, ja varis tuli hakemaan osansa. Ei kestänyt kauaa ennen kuin piha oli siisti, ja madot palanneet kompostiin. Varis istui tuolin sarjalla, tuijotti minua ja totesi:

– Kronk.

torstai 19. lokakuuta 2017

Pimpom

Ovi­kello kilahti. Ensin en meinannut avata, mutta kun se soi toistamiseen, nousin tuoliltani, jossa olin istunut lukemassa, ja menin ovelle. Joku kauppias tietty, mutta sanoisin sille valitut sanat, jotta tietäisi pysyä poissa. Ovi­silmästä näkyi Jesse, joka taas tavoitteli ovi­kellon nappia.

Tönäisin oven auki. Se kolahti Jessen käteen.

– Hitsi­pilli sentään, hän vingahti. – Mun ranne katkesi.

– Pitääkö rimputtaa kuin heikko­mielinen? Tule sisään sieltä. Otatko teetä?

– Joo, ja lastan tai sideharsoa.

– Älä höpötä, vaan mene olkkariin odottamaan.

Laskin hanasta kuumaa vettä mukiin ja uitin siinä aamuista tee­pussia. Kun vesi oli saanut vähän väriä, vein sen olo­kammariin ja laskin Jessen eteen pöydälle.

– Miten sinä nyt tänään tulet ja ilmoittamatta vielä? Minulla olisi saattanut olla vieras.

– Me ollaan Lassen kanssa keksitty upea bisnes. Haluatko mukaan? Saisit ruveta pää­johtajaksi, me kun ollaan enempi käytännön miehiä.

– Ja rahoittajaksi, niinkö?

– Totta kai.

– Arvasin. Millainen bisnes se on?

– Tämä on ihan hys-hys-juttu…

– Kuten aina.

– Me ruvetaan tekemään liha­robotteja. Kokeiltu juttu. Toimii.

– Kuulostaa rasvaiselta. Kerro lisää.

– Nykyiset robotit ovat tosi vajavaisia: jokunen putki, kuusi servoa ja tyhmä tieto­kone. Sillä pitäisi muuttaa maailmaa ja luoda vaurautta. Ei maar toimi.

Minä tuijotin Jesseä. Into ja ajatukset paloivat hänen silmissään. Hän siirtyi aivan istuimensa etu­reunalle, kekotti siinä ja jatkoi:

– Mutta liha­robotit, ne ovat tulevaisuuden tekijöitä.

– Miksei niitä vielä ole? Luulisi, että joku muukin on keksinyt saman ajatuksen.

– Muut eivät ole uskaltaneet, mutta me Lassen kanssa uskalsimme.

– Mitä?

– Ottaa seuraavan askeleen. Me kokeiltiin ensin ihan madoilla, sitten hiirillä ja lopuksi kissoilla ja koirilla.

Ajatukseni saattoivat näkyä kasvoiltani, sillä Jesse vaikeni, hörppäsi tee­mukistaan, hymyili ja tokaisi:

– Älä pelkää. Me poistettiin niiltä aivot heti ensimmäiseksi. Ei ne enää mistään mitään tienneet. Mutta ajattelehan, miten hyvin keho on anturoitu: kosketus­anturi kaikissa pinnoissa, stereo­kamera, kemiallisia analysaattoreita ja vaikka mitä. Kaikki valmiiksi johdotettu yhteen ja samaan paikkaan pää­kopan sisään.

– Tuota…

– Sitten Lassen mummo kuoli, ja me kokeiltiin sillä. Tuli tosi hyvä. Kuolleenakin se kaivoi ojaa kilo­metri­kaupalla, ei tarvinnut ruokaa eikä juomaa kunhan sähköä riitti.

– Panitteko te sen kaivamaan ojaa?

– Joo ja hakkaamaan halkoja. Me nääs tehdään moni­toimi­robotteja, yksi joka kotiin. Liha on kuule upea materiaali.

– Mutta kuollut mummo. Mistä te muka niitä saatte?

– Se on sinun hommiasi. Monet testamenttaavat ruumiinsa tieteelle, ja tämä on tiedettä jos mikä. Järjestät vain niin, että me saadaan niistä osamme.

– Kuolleista?

– Niin. Ne jotenkin muuttuvat käytössä mustan­ruskeiksi ja rupeavat haisemaan. Se ei vaikuta toimintaan ainakaan heti, mutta…

– Juu tiedän. Ihmiset ovat nirppa­nokkia. Olet maininnut siitä ennenkin.

– Se on aina vaan totta. No mitä sanot?

– On teillä bisnekset.

– Eikö olekin? Jos lähdet mukaan nyt, niin saat Lassen mummon. Se on vielä melko ehjä. Pyydänkö näytille, tai vaikka siivoamaan? Se odottaa tuolla porras­käytävässä.

Jesse alkoi näppäillä kännykkäänsä. Hän tärisi ja hänen silmänsä hehkuivat.

– En halua! Laita se pois!

Minä huusin, ja Jesse katsoi minua suu auki.

– Mutta se on uusinta uutta. Ihan parasta. Teknologinen ihme.

– Ei!

– Mutta bisnekseen lähdet mukaan, eikös? Lasse pettyy, jollet lähde. Ja minä.

– En. En varmasti. Pitäkää mummonne.

Nostin vajaan teemukin Jessen edestä ja osoitin hänelle ovea.

– Malla! Älä ole tuollainen. Tästä tulee mahtavaa. Me tarvitaan sua.

– Menehän nyt, ennen kuin sanon pahasti.

Jesse meni, mutta kääntyi ja jäi oven­rakoon notkumaan.

– Joo joo. Mä menin jo. Mutta Malla, kun sulla on se tauti, niin voisitko testamentata ruumiisi mulle ja Lasselle?

Suljin oven, ehkä tarpeettoman ripeästi, mutta pelkäsin suostuvani. Olin jo kauan rakastanut tuota miestä.

torstai 5. lokakuuta 2017

Voi elämä

Istun Lauran, unelmieni naisen, kanssa puistossa tähti­kirkkaan taivaan alla ja tuijotan tähtiä samalla kun käteni vaeltaa Lauran hiuksissa ja niskassa.

– Ne ovat ihmeellisiä, sanon. – Ja niitä on monta.

Laura katsoo minuun ja hymyilee, liikauttaa päätään ohjatakseen käteni oikeaan paikkaan.

– Nuo tähdet, jatkan. – Luuletko, että siellä jossain on elämää?

– Ainakin täällä on, Laura sanoo ja kääntyy minuun päin niin, että otteeni hänestä kirpoaa. – Toistaiseksi.

Minä nostan käteni syliin ja katselen hänen kasvojaan, joissa näkyy elämä ja kuluneet vuodet.

– Elämää on varmasti syntynyt muuallakin kuin täällä, sanon. – Jos maailman­kaikkeus on ääretön, on siellä oltava elämääkin äärettömästi.

Laura naurahtaa ja toteaa:

– Olet taas tutkinut matematiikkaa. Äärettömyyden käsite on minustakin valtavan kiehtova.

– Totta. Ja ajattele, mi–

Laura painaa kätensä suutani vasten.

– Kuuntele, hän sanoo. – Minä kerron, tai ehkä näytän, kerron ensin: elämä kuolee aina. Elämä täällä pallolla on vain pieni hetki sen koko historiassa ja samoin käy aina kaikkialla.

Yritän sanoa jotain, mutta Laura sulkee suuni etu­sormellaan.

– Älä puhu. Katso.

Lauran kämmen painuu silmilleni, ja minä näen avaruuden. Se pienenee, liikkeet nopeutuvat ja galaksien pyöriminen ja keskinäinen tanssi näkyvät selvästi.

– Näetkö välähdykset, Laura kysyy.

– Nuo vihreätkö?

– Kaiken väriset. Elämä loistaa hetken ja sammuu.

– Se on kaunista, kuin keijukaisen pyrähtely satumaassa.

– Katso vielä. Montako välähdystä näet kerralla?

Minä tuijotan pitkään ja seuraan elämän värikirjoa.

– Vain yhden. Joskus melkein näen kaksi, mut–

Laura nostaa kätensä silmiltäni, ja taivalla loistavien tähtien valo häikäisee niin, että joudun varjostamaan silmiäni. Suru läikähtää vatsassani.

– Anteeksi, Laura sanoo. – En halunnut…

– Minä halusin. Kiitos, että näytit.

Laura nousee penkiltä. Tähdet loistavat hänen hiuksissaan, kun hän ojentaa kätensä minulle ja sanoo:

– Tule, mennään. Ei tuhlata elämää.