Istun Lauran, unelmieni naisen, kanssa puistossa tähtikirkkaan taivaan alla ja tuijotan tähtiä samalla kun käteni vaeltaa Lauran hiuksissa ja niskassa.
– Ne ovat ihmeellisiä, sanon. – Ja niitä on monta.
Laura katsoo minuun ja hymyilee, liikauttaa päätään ohjatakseen käteni oikeaan paikkaan.
– Nuo tähdet, jatkan. – Luuletko, että siellä jossain on elämää?
– Ainakin täällä on, Laura sanoo ja kääntyy minuun päin niin, että otteeni hänestä kirpoaa. – Toistaiseksi.
Minä nostan käteni syliin ja katselen hänen kasvojaan, joissa näkyy elämä ja kuluneet vuodet.
– Elämää on varmasti syntynyt muuallakin kuin täällä, sanon. – Jos maailmankaikkeus on ääretön, on siellä oltava elämääkin äärettömästi.
Laura naurahtaa ja toteaa:
– Olet taas tutkinut matematiikkaa. Äärettömyyden käsite on minustakin valtavan kiehtova.
– Totta. Ja ajattele, mi–
Laura painaa kätensä suutani vasten.
– Kuuntele, hän sanoo. – Minä kerron, tai ehkä näytän, kerron ensin: elämä kuolee aina. Elämä täällä pallolla on vain pieni hetki sen koko historiassa ja samoin käy aina kaikkialla.
Yritän sanoa jotain, mutta Laura sulkee suuni etusormellaan.
– Älä puhu. Katso.
Lauran kämmen painuu silmilleni, ja minä näen avaruuden. Se pienenee, liikkeet nopeutuvat ja galaksien pyöriminen ja keskinäinen tanssi näkyvät selvästi.
– Näetkö välähdykset, Laura kysyy.
– Nuo vihreätkö?
– Kaiken väriset. Elämä loistaa hetken ja sammuu.
– Se on kaunista, kuin keijukaisen pyrähtely satumaassa.
– Katso vielä. Montako välähdystä näet kerralla?
Minä tuijotan pitkään ja seuraan elämän värikirjoa.
– Vain yhden. Joskus melkein näen kaksi, mut–
Laura nostaa kätensä silmiltäni, ja taivalla loistavien tähtien valo häikäisee niin, että joudun varjostamaan silmiäni. Suru läikähtää vatsassani.
– Anteeksi, Laura sanoo. – En halunnut…
– Minä halusin. Kiitos, että näytit.
Laura nousee penkiltä. Tähdet loistavat hänen hiuksissaan, kun hän ojentaa kätensä minulle ja sanoo:
– Tule, mennään. Ei tuhlata elämää.
Näin se menee. :)
VastaaPoistaTimantti tipahti tarinataivaalta!
VastaaPoista