Voi elämä

Istun Lauran, unelmieni naisen, kanssa puistossa tähti­kirkkaan taivaan alla ja tuijotan tähtiä samalla kun käteni vaeltaa Lauran hiuksissa ja niskassa.

– Ne ovat ihmeellisiä, sanon. – Ja niitä on monta.

Laura katsoo minuun ja hymyilee, liikauttaa päätään ohjatakseen käteni oikeaan paikkaan.

– Nuo tähdet, jatkan. – Luuletko, että siellä jossain on elämää?

– Ainakin täällä on, Laura sanoo ja kääntyy minuun päin niin, että otteeni hänestä kirpoaa. – Toistaiseksi.

Minä nostan käteni syliin ja katselen hänen kasvojaan, joissa näkyy elämä ja kuluneet vuodet.

– Elämää on varmasti syntynyt muuallakin kuin täällä, sanon. – Jos maailman­kaikkeus on ääretön, on siellä oltava elämääkin äärettömästi.

Laura naurahtaa ja toteaa:

– Olet taas tutkinut matematiikkaa. Äärettömyyden käsite on minustakin valtavan kiehtova.

– Totta. Ja ajattele, mi–

Laura painaa kätensä suutani vasten.

– Kuuntele, hän sanoo. – Minä kerron, tai ehkä näytän, kerron ensin: elämä kuolee aina. Elämä täällä pallolla on vain pieni hetki sen koko historiassa ja samoin käy aina kaikkialla.

Yritän sanoa jotain, mutta Laura sulkee suuni etu­sormellaan.

– Älä puhu. Katso.

Lauran kämmen painuu silmilleni, ja minä näen avaruuden. Se pienenee, liikkeet nopeutuvat ja galaksien pyöriminen ja keskinäinen tanssi näkyvät selvästi.

– Näetkö välähdykset, Laura kysyy.

– Nuo vihreätkö?

– Kaiken väriset. Elämä loistaa hetken ja sammuu.

– Se on kaunista, kuin keijukaisen pyrähtely satumaassa.

– Katso vielä. Montako välähdystä näet kerralla?

Minä tuijotan pitkään ja seuraan elämän värikirjoa.

– Vain yhden. Joskus melkein näen kaksi, mut–

Laura nostaa kätensä silmiltäni, ja taivalla loistavien tähtien valo häikäisee niin, että joudun varjostamaan silmiäni. Suru läikähtää vatsassani.

– Anteeksi, Laura sanoo. – En halunnut…

– Minä halusin. Kiitos, että näytit.

Laura nousee penkiltä. Tähdet loistavat hänen hiuksissaan, kun hän ojentaa kätensä minulle ja sanoo:

– Tule, mennään. Ei tuhlata elämää.