Kahdeksikko

Aune soitti ja sanoi kaipaavansa apua kaakun syömiseen, hän kun ei ole vieläkään oppinut leipomaan tai edes laittamaan ruokaa yhdelle ihmiselle, vaan tekee kaiken vanhasta tottumuksesta suur­perheen tarpeisiin. Minä tietenkin suostuin. Aunen leipomukset ja kaakut ovat kylän­kuuluja ja vertaansa vailla. Yhtä hyviä ei saa edes pää­kaupungin trendi­kuppiloissa.

Kun olin juonut kuusi mukillista vahvaa mokka­kahvia ja syönyt kahdeksan­toista kimpaletta tiikeri­kaakkua, rohkaisin mieleni ja tunnustin:

– Minun kaakuista tulee aina ohuita ja litteitä, vaikka laittaisin niihin kuinka paljon aineksia tahansa.

– Ranne­liike, Aune nyökytti. – Kyse on ranne­liikkeestä. Pitää olla letkeä ote, että vatkaus onnistuu.

– Kyllä minä ne vatkaan, koneella. Sillä saa hetkessä ainekset sekaisin.

– Muistathan kahdeksikon? Muna-sokeri­vaahtoon pitää pystyä tekemään kahdeksikko.

– Mitä varten?

– Siitä tietää, että vaahto on tarpeeksi tiukkaa ja että kaakusta tulee kuohkea.

– Käykö jokin muu numero? kysyin.

Aune vaikeni ja mietti.

– Kai siihen kelpaa mikä vaan numero, kunhan ei ihan ykkösellä yritä.

 

Kokeilin heti seuraavana päivänä. Aune oli oikeassa ja kahdeksikossa kaakku­taika. Leivoin kolme kaakkua ja olin ylpeä itsestäni. Päätin leipoa vielä muutaman ja pyytää Aunen vasta­vierailulle.

Aune tuli ja istahti puna­samettiselle sohvalleni. Minä nostin kaakut hänen eteensä ja katselin hänen ilmeitään.

– Itsekö sinä…?

– Itse. Ihan sinun neuvojesi mukaan. Maistetaanko?

Aune nyökkäsi, me maistoimme. Minä kerroin jokaisen kaakun synty­tarinan. Aune kehui kaakun toisensa jälkeen.

– Tähän piirsin kahdeksan­kymmentä­kahdeksan, sanoin ja nostin eris­kuohkean kaakun pöytään. – Kokeilin montaa muutakin numeroa.

– No olitpas sinä. Oliko vaikutusta?

– Ei oikeastaan enää kahdeksan­kymmenen­kahdeksan jälkeen, paitsi…

– Paitsi mitä?

– Tämä.

Kaakku hehkui sisältä punaisena ja oli ulkoa­päin musta. Niin sen tietty pitikin, siinä oli punaisia marjoja täytteenä, likööriä kostukkeena ja tummaa raaka­suklaata kuorrutuksena. Oli siinä muutakin, vaikka en ymmärtänyt mitä, mutta minä pelkäsin mokomaa leivonnaista.

– No onpas se, Aune totesi ja kurkisti kaakun sisällä hehkuvaa pätsiä. – Kiva efekti.

– Ei se ole efekti. Minä en ainakaan ole sitä tehnyt.

– Itsestäänkö se on siihen tullut?

– Tai numerosta. Kirjoitin siihen kuusi­sataa­kuusi­kym­mentä­kuusi.

– Pedon luvun.

– Niin.

– No jopas. Eiköhän maisteta.

Me maistoimme. Ulkona kulki kaksi pupua. Toisen askeleista kuului lonti lonti, toisen pompi pompi.

Käsi

En ollut pitkään aikaan käynyt metsässä, enkä edes huomannut käymättömyyttäni. Minusta oli tullut kaupunkilainen, urbanisti.

Tänään oli erilainen päivä. Firmassa järjestettiin kevätsoutelu, josta oli puhuttu koko kesä. Ihmiset olivat innoissaan, jotkut olivat pukeutuneet sorsaksi ja vaappuivat räpyläjaloillaan. Minua ei soutelu huvittanut. Sanoin sen pomolle, ja hän komensi minut metsään poimimaan puolukoita, niin että soutelusta palaavat saavat vatsansa täyteen funktionaalista ravintoa. Viihtyä pitää, pomo muistutti.

Metsässä ei ollut ainuttakaan puolukkaa. Varpuja oli, mutta puolukat oli viety ja ehkä jo syötykin. Hätäännyin. Pomo antaisi kenkää, jos jäisi puolukatta. Istuuduin sammaloituneen puunrungon päälle ja tirautin itkut.

Runko notkahti, kun joku istui viereeni. Katsoin, ja tiesin menneeni sekaisin. Ei peikkoja oikeasti ole olemassa. Ei ainakaan sellaisia, joilla on häntä. Tai jotka haisevat metsän siimekselle.

Peikko-oletettu tökkäsi minua olkapäähän ja kysyi, mitä tirisen. Kerroin puolukoista, ettei niitä ole, että saan kenkää ja joudun rappiolle, ehkä muutun peikoksi. Se oli peikosta hauskaa, ainakin se irvisti melkein kolmen hevosen kokoisen virnistyksen. Sitten se sanoi, että saahan puolukoita, jos tahtoo, ja komensi ottamaan. Minä avasin nyrkkini ja siihen tippui taivaasta kourallinen puolukkaa. Hyviä vielä.

Kun sanoin, että tarvitsen ämpärillisen, peikko kiskaisi oikean kätensä irti ja antoi sen minulle, neuvoi miettimään asiaan kuuluvia käsitteitä ja heilauttamaan kättä. Kokeilin, ja puolukat ropisivat ämpäriin. Taivaalla oli pieni trombi, jonka silmästä puolukat tippuivat. Ihan kuin yläsäiliöllinen vessanpönttö, se kuulostikin samalta.

Peikko totesi, että myrsky jäi pieneksi, pyysi kätensä takaisin ja näytti mallia. Aika monta puolukkaa satoi. Polveen saakka. Söimme itsemme ähkyiksi ja juttelimme. Peikko kertoi, että sillä on takavarastossa vaikka kuinka monta kättä ja että tämä joutaisi minulle lainaan. Se kiinnitti käden vasempaan olkapäähäni ja sanoi, että oppisin pian käyttämään sitä ja siitäkös lystiä seuraisi.

Koko illan olen nyt istunut sohvalla ja miettinyt. Käsi on kaivanut nenääni ja rassannut varpaanvälejäni. Välillä se rapsuttaa minua. Se on hieno, tosin kynnet on käppyräiset ja mustat, kämmenselässä kasvaa paksu karva, mutta minä pidän siitä. Luulen, että pomokaan ei viitsi huomenna enää kysyä mitään puolukoista.

Pupukuvia, leikisti

On vain yksi pupu

– Missä on toinen pupu?

– Se kuoli.

– Minulla on sitä jo kova ikävä.

– Niin minullakin. Silmät on ihan märät.

– Kuka nyt nukkuu minun vieressä?

– Huolitko leikkipupun?

– Haluan saman pupun kuin ennen.

– Sitä ei enää ole.

– Kuka sitten paijaa minun kuonoa?

– Minä voin.

– Sinä et tunnu yhtään pupulta.

– Haluatko omppua?

– Joo. Syön sen ihan yksin.