Sudenkuoppa

– Se putosi! pieni susi ulvoo ja ravaa kohti karhun kartanoa. – Kuoppa otti sen.

– Minkä? Karhu oli jo käymässä talvi­levolle, mutta könyää sohvan reunalle istumaan. – Ja mikä kuoppa?

– Susi näyttää.

Pieni susi on hätää täynnä ja se tönii karhuun vauhtia. Karhu hieraisee unen silmistään ja laittaa sen hyllylle odottamaan.

– Mennään sitten, karhu murahtaa ja ottaa uunin nurkasta pitkä­vartisen leipä­lapion mukaansa.

Susi ryntää ulos ja karhu perään. Metsä rytisee, susi juoksee oiko­tietä puiden ja pensaiden lomitse, mutta karhu ei kunnolla sovi samasta kolosta.

Keskellä polkua on kuoppa. Susi pysähtyy sen lähelle.

– Tuolla alhaalla, se sanoo ja varoo kuopan reunaa. Karhu kurkistaa kuoppaan. Sen pohjalla istuu hopea­kettu.

– Saako jo tulla pois? se kysyy. – Tämä kuoppa yrittää syödä minut.

– Tule nyt sitten, karhu lupaa ja kaivaa hopea­ketun kuopasta leipälapiolla. – Äläkä enää tipu.

– Minun ruoka, kuoppa äkämystyy ja kapuaa maan­pinnalle. – Mitä minä nyt syön?

– Syö sammalia, karhu sanoo ja toteaa, ettei suden­kuoppien edes kuulu syödä kettuja.

Kuoppa ei tahdo sammalia, vaan sanoo, että sillä on kova nälkä, kun kukaan susi ei enää putoa kuoppaan. Sille kelpaisi kunnon ruoka, yksi kettu vaikka.

– Ei kettua, hopea­kettu sanoo ja perääntyy. – Syö karhu.

Karhu tuhahtaa, nappaa ketun ja ravistaa sitä pörheäksi juuri, kun toinen, puna­kultainen kettu tulee paikalle.

– Älä sitä, se on kasvanut tarhassa, eikä tiedä asioita. Minä lupasin opettaa sen leipomaan omena­hyvää.

Pienen suden suu tulee heti ihan märäksi ja sekin haluaa leipoa. Kettu sanoo, että ensin he näyttävät suden­kuopalle, missä on tie ja levähdys­paikka. Siellä kuoppa voi olla olevinaan roska­kuilu. Autoilijat heittävät sellaiseen aina kaiken­laista hyvää, luita ja makkaran­palasia, joskus kesä­kissoja tai liian isoiksi kasvaneita pupuja. Saattaapa joku viinalla marinoitu lomalainenkin horjahtaa kuoppaan.

Suden­kuoppa epäröi ensin, mutta kun se näkee kaikki herkut, joita on heitelty pitkin levähdys­paikkaa, se ryhtyy heti kaivautumaan maahan.

– Tämä oli hyvä idea, se sanoo. – Täällä voi pyytää ihmisiäkin.

Pieni susi haluaa jo mennä leipomaan omena­herkkuja. Karhu haukottelee ja ketut puhuvat kettumaisuuksia. Pian tulee ilta ja tähdet sykkivät taivaalla, omena­hyvät on syöty ja karhu nukahtanut sohvalle. Kaukaa levähdys­paikalta kuuluu vaimenevaa kiroilua.

Kahdeksikko

Aune soitti ja sanoi kaipaavansa apua kaakun syömiseen, hän kun ei ole vieläkään oppinut leipomaan tai edes laittamaan ruokaa yhdelle ihmiselle, vaan tekee kaiken vanhasta tottumuksesta suur­perheen tarpeisiin. Minä tietenkin suostuin. Aunen leipomukset ja kaakut ovat kylän­kuuluja ja vertaansa vailla. Yhtä hyviä ei saa edes pää­kaupungin trendi­kuppiloissa.

Kun olin juonut kuusi mukillista vahvaa mokka­kahvia ja syönyt kahdeksan­toista kimpaletta tiikeri­kaakkua, rohkaisin mieleni ja tunnustin:

– Minun kaakuista tulee aina ohuita ja litteitä, vaikka laittaisin niihin kuinka paljon aineksia tahansa.

– Ranne­liike, Aune nyökytti. – Kyse on ranne­liikkeestä. Pitää olla letkeä ote, että vatkaus onnistuu.

– Kyllä minä ne vatkaan, koneella. Sillä saa hetkessä ainekset sekaisin.

– Muistathan kahdeksikon? Muna-sokeri­vaahtoon pitää pystyä tekemään kahdeksikko.

– Mitä varten?

– Siitä tietää, että vaahto on tarpeeksi tiukkaa ja että kaakusta tulee kuohkea.

– Käykö jokin muu numero? kysyin.

Aune vaikeni ja mietti.

– Kai siihen kelpaa mikä vaan numero, kunhan ei ihan ykkösellä yritä.

 

Kokeilin heti seuraavana päivänä. Aune oli oikeassa ja kahdeksikossa kaakku­taika. Leivoin kolme kaakkua ja olin ylpeä itsestäni. Päätin leipoa vielä muutaman ja pyytää Aunen vasta­vierailulle.

Aune tuli ja istahti puna­samettiselle sohvalleni. Minä nostin kaakut hänen eteensä ja katselin hänen ilmeitään.

– Itsekö sinä…?

– Itse. Ihan sinun neuvojesi mukaan. Maistetaanko?

Aune nyökkäsi, me maistoimme. Minä kerroin jokaisen kaakun synty­tarinan. Aune kehui kaakun toisensa jälkeen.

– Tähän piirsin kahdeksan­kymmentä­kahdeksan, sanoin ja nostin eris­kuohkean kaakun pöytään. – Kokeilin montaa muutakin numeroa.

– No olitpas sinä. Oliko vaikutusta?

– Ei oikeastaan enää kahdeksan­kymmenen­kahdeksan jälkeen, paitsi…

– Paitsi mitä?

– Tämä.

Kaakku hehkui sisältä punaisena ja oli ulkoa­päin musta. Niin sen tietty pitikin, siinä oli punaisia marjoja täytteenä, likööriä kostukkeena ja tummaa raaka­suklaata kuorrutuksena. Oli siinä muutakin, vaikka en ymmärtänyt mitä, mutta minä pelkäsin mokomaa leivonnaista.

– No onpas se, Aune totesi ja kurkisti kaakun sisällä hehkuvaa pätsiä. – Kiva efekti.

– Ei se ole efekti. Minä en ainakaan ole sitä tehnyt.

– Itsestäänkö se on siihen tullut?

– Tai numerosta. Kirjoitin siihen kuusi­sataa­kuusi­kym­mentä­kuusi.

– Pedon luvun.

– Niin.

– No jopas. Eiköhän maisteta.

Me maistoimme. Ulkona kulki kaksi pupua. Toisen askeleista kuului lonti lonti, toisen pompi pompi.

Pupukuvia, leikisti

On vain yksi pupu

– Missä on toinen pupu?

– Se kuoli.

– Minulla on sitä jo kova ikävä.

– Niin minullakin. Silmät on ihan märät.

– Kuka nyt nukkuu minun vieressä?

– Huolitko leikkipupun?

– Haluan saman pupun kuin ennen.

– Sitä ei enää ole.

– Kuka sitten paijaa minun kuonoa?

– Minä voin.

– Sinä et tunnu yhtään pupulta.

– Haluatko omppua?

– Joo. Syön sen ihan yksin.

Savuiset toroidit

Jänikset istuvat ympyrässä vuoren laella. Jokaisella niistä on paksu sikari hampaissa ja konjakki­lasi käpälän ulottuvilla.

– Ai papana, pupu kiljahtaa. Se oli unohtanut ottaa sikarin suustaan ennen kuin oli hörpännyt konjakkia. – Nyt tämä käärö ei enää savua.

– Ota tuosta, nestori­jänis sanoo ja nakkaa tikku­rasian luokan nuorimmalle.

Pupu ravistaa tikku­askia ja muistelee, miten sitä käytettiinkään. Se oli näyttänyt niin helpolta, kun nestori oli sytyttänyt tikun, ja heidän piti vain imaista siitä tuli sikarin nokkaan. Nestori katselee pupun touhuamista, mutta jättää tämän sitten selviämään omin avuin. Siinähän oppisi.

– Ensin imaistaan ja sitten puhalletaan, nestori sanoo ja näyttää mallia. Sen kummastakin suu­pielestä pöllähtää kaunis toroidin muotoinen savu­rengas. – Tehkääpäs perässä.

Koko luokka imaisee sikareistaan ja puhaltaa savua. Joitain yskittää. Savu­pilvet näyttävät pelkästään pilviltä, eivät toroideilta. Pupu pelkää jäävänsä muista jälkeen ja hätiköi tuli­tikku­laatikkonsa kanssa niin, että kaataa konjakki­lasin päälleen.

– Hupsis, se toteaa ja virnistää halkinaisesti.

– Uudelleen, nestori neuvoo, imaisee sikariaan ja puhaltaa savusta jäniksen naaman ja sille pitkät korvat.

Luokka yrittää tehdä perässä, mutta ei siitä mitään tule. Itkun­tyrskähdyksiä kuuluu sieltä täältä.

– Savu pitää ajatella sellaiseksi kuin haluaa sen olevan, nestori neuvoo. – Se menee sitten itsekseen oikeaan muotoon. Ajatelkaapas vaikka kettua.

Luokan korvat hörähtävät pystyyn, ja jokainen juo kaiken konjakkinsa. Kettu on niin pelottava, ettei sitä oikein uskalla ajatellakaan. Nestori­jänis polkaisee jalkaa, joten ei auta kuin totella. Jokainen puristaa silmänsä umpeen ja ajattelee kettua. Kun luokka sitten imaisee savua ja puhaltaa sen ulos, savu­pilvet yhtyvät ja näyttävät aivan ketulta, joka seisoo jänisten keskellä suu ammollaan ja häntä pitkänä.

– Ähäs. Sainpas, pupu kiljahtaa, heiluttaa palavaa tuli­tikkua ja säikähtää savu­kettua. Tuli­tikku tipahtaa ja pupun konjakin kastelema turkki syttyy palamaan. Pupu kiljuu ja juoksee ympäriinsä, muistaa saamansa opin ja heittäytyy pitkäksi maahan. Siinä se huutaa henkensä hädässä, kierii ympäriinsä ja sytyttää alus­kasvillisuutta ja edellis­vuotista kariketta tuleen.

Luokka katselee pupun kierimistä. Nestori­pupu selittää niille, miten tuli polttaa pupua ja leviää metsään, joka palaisi pian kokonaan, jollei kesä olisi ollut niin kovin sateinen. Pian tuli tukahtuu omaan mahdottomuuteensa ja sammuu itsestään.

Pupukin nousee vielä ylös. Suurin osa sen turkista on poissa ja nahka täynnä palorakkuloita. Sen naamalla läikkyy ylpeä, nokinen hymy.

– Ajoin ketun pois, pupu toteaa ja polkaisee jalkaansa.

– Se on totta, nestori myöntää. – Se kettu katosi taivaan tuuliin.

Puputus

– Hei! Mitä sinä oikein teet?

– Syön.

– Syöt? Mattoako?

– Niin. Matto on hyvää.

– Söisit heinää niin kuin muutkin puput.

– Tuo heinä on pahaa. Pahvikin maistuu paremmalta.

– Pahvissa on painomustetta ja painomusteessa raskasmetalleja.

– Sinä olet sanonut sen jo.

– Olenko?

– Joo. Ainakin monta kertaa.

– Etkä usko silti?

– En. Saanko omenan?

– Omenan. Kokonaisen omenanko?

– Joo. Omena on hyvää. Parempaa kuin matto.

– Saat kuivaa leipää. Rouskuta tätä.

– Ja omenaa?

– Saat palasen.

– Puolikas?

– Siinä on siemeniä, eikä ne sovi pupulle.

– Sinä saat syödä ne.

– Aika anteliasta. Sinä sentään olet ahnas pupu.

– Saat syödä tuon heinänkin.

– Mutta sinähän sanoit, että se on pahaa.

– Siksi sinä sen saatkin. Hae minulle uutta ja tuoretta, sellaista, mikä haisee heinälle eikä homeelle.

– Mistä minä sinulle heinää haen? Pihalla on syksy ja maa marto.

– Omenapuu on hyvää. Tuo sellainen. Naapurilla on niitä uusia.

– Etkä sitten syö mattoa?

– En.

– Haen ne sinulle. Yöllä vaikka.

– Entä leipä? Mitä minä syön iltapalaksi?

– Siinä. Syö koko pussillinen. Minä voin syödä ne heinät.

---

PEIKKOMAINOS: Peikon pieniä tarinoita on on laitettu e-kirjoihin. Niitä on kolme ja niiden kaikkien nimi on Naavakuusen takaa. Ensimmäisessä on pienen suden tarinoita, toisessa on karhutarinoita ja kolmannessa peikkotarinoita. Niitä saa Elisa Kirjasta.

Liftari

Ajelin rekkaani sinistä, ja turbo alkoi inistä. Oli muka yli­kuormaa ja turbo sanoi, että se joutuu yksin tekemään kaikki työt. En ollut samaa mieltä, Moottori jyrisi ja teki paksua, sinistä savua. Minä väänsin rattia ja väistelin tien yli juoksevia karhuja. Niitä olikin tällä reissulla tavallista enemmän, mikä johtui lähistöllä pidettävistä olut­juhlista.

Niin tai näin. Minua kyllästytti kuunnella aina samoja lauluja. Turbokaan ei osannut kuin yhden ainoan valituksen. Jotain olisi hyvä keksiä, jotta matka taittuisi ratevasti, eikä minun aina tarvitsisi miettiä kerto­taulua latinaksi.

Silloin näin, että tien poskessa karhujen seassa seisoi jänis. Sillä oli käpälissään pahvi, johon oli taitavasti piirretty peukalo. Jänis heilutti pahvia, ja minä painamaan jarruja. Jarrut tietty vastustivat ja päästivät pahan rääkäisyn, kun ne joutuivat töihin kesken uniensa. Rekka pysähtyi, ja minä heivautin repsikan puoleisen oven auki. Jänis loikkasi ohjaamoon ja istahti penkille.

– Että kyytiä olisi tarjolla, pitkä­korva totesi. – Mikäs siinä. Miten pitkälle mennään?

– Luksusvaaraan, sanoin ja komensin rekan liikkeelle. Se pisti tapansa mukaan hanttiin, mutta tokeni lopulta. Karhu­virta oli tihentynyt rajusti pysähdykseni aikana, ja kontioiden väisteleminen kävi jo työstä. Toisaalta, töissähän minä siinä ratin takana olin, joten en viitsinyt tehdä asiasta numeroa.

Jänis oli nojautunut eteen­päin ja katseli täpäriä karhu­väistöjä. Tätähän minä olin kaivannut, seuraa ja vaihtelua. Rupesin virittelemään keskustelua.

– Sitä ollaan jänis, sanoin. – Eikö sinua pelottanut seistä tuolla karhujen lomassa?

– Oikeasti minä olen kani, mutta voit sanoa minua pupuksi.

– No sinulla on sitten aina pupu pöksyissä, veistin lastun ja hörähdin päälle. – Ilmankos olit niin tottuneen oloisena karhu­laumassa.

– Meillä pupuilla ja karhuilla on keskinäinen syömättömyys­sopimus. Me huomattiin, että kopulointi on paljon mukavampaa, sitä paitsi karhu maistuu pahalle.

– Jaa että kopulointi. Hmm…

Katselin pupua sivu­silmällä ja mietin sitä ja karhua. Päälle­päin ei olisi arvannut. Tai eihän nytkään mitään arvannut, piti vaan luottaa elikon sanaan. Ehkä se ruoja valehteli.

– Kun teistä pupuista ei oikein osaa sanoa, aloitin, – niin oletkos sinä uros vai naaras?

Pupu virnisti niin, että risti­huuli risahteli. Sitten se napitti turkkinsa auki ja vilautti. Naaras se oli, ehdottomasti naaras. Ymmärsin täysin, miksi karhut olivat tehneet syömättömyys­sopimuksen pupujen kanssa. Minäkin voisin tehdä, ehdottomasti tekisin. En tosin ollut koskaan maistanut pupua, mutta silti.

– Taidan mennä pitkälleni tuonne makuu­tilaan, sanoin ja kampesin vara­kuskin esiin koje­laudan alta. Kuski iski kipinää ja vinkui työnsä paljoutta, mutta pitihän sen taipua, kun käänsin sen täyteen vetoa ja vapautin hillitsimet. Matka jatkui. Minä makoilin selälläni ja katselin pupua.

– Tänne sopisi, sanoin ja viittasin pupulle. Se loikkasi saman tien viereeni ja painoi päänsä patjaa vasten. Minun teki mieleni silittää sitä ja silitinkin. Pupu laski korvansa selän­myötäisiksi ja hyväksyi kosketukseni. Rekka jyrisi, ja minä nukahdin onnellisena käsi pupun pään päällä.

Kun heräsin, rekka oli pysähtynyt ja ohjaamon kaikki ikkunat olivat täynnä karhun naamoja. Ne tuijottivat meitä, minua ja pupua. Päättelin, että kontiot olivat kateellisia tai sitten vaan kännissä juotuaan olutta. Puhuin pupun hereille ja viittasin karhuihin. Pupu haukotteli ja pökkäsi minua kuonollaan.

– Älä välitä niistä, pupu sanoi ja riisui turkkinsa. Sain ihastella suloisinta ja kauneinta naista, jonka olin koskaan nähnyt. Pupu­tytön olemus herätti minussa miehekkäitä ajatuksia, joista olin juuri kertomaisillani sille, kun se veti vielä yhden veto­ketjun auki ja astui ulos nahastaan. Tytön karva hohti puna­kultaisena ja hännänpää lumi­valkeana, kettuus hohkasi hänestä väkevänä. Minun leukani loksahti.

Kettu tuli minua liki ja nuolaisi suu­pieltäni. Mies­ajatukset vahvistuivat mielessäni, ja kun kettu riisui paitani ja ujutti käpälänsä pöksyihini, en enää tiennyt, mikä on oikein ja mikä väärin.

– Minulla on sinulle yllätys, kettu­tyttö sanoi ja tarttui miehuuteeni. Hän kiskoi siitä ylöspäin ja veti veto­ketjuni auki. En ollut edes tiennyt, että minussa on veto­ketju, saati että sen vedin oli noin helposti saavutettavissa.

Kettutyttö jatkoi riisumistani ja pudotti nahan yltäni. Minäkin olin kettu, melkein yhtä kullan­punainen kuin vieressäni hymyilevä naaras. Kaikki loksahti kohdalleen. Nyt kaikki oli oikein. Tiesin, kuka olin ja miksi olin. Vedin kettu­tytön syliini ja puristin. Hän puristi minua. Onnellisuutemme painuivat limittäin ja tulivat kokonaiseksi.

Marja-apaja

Iiris oli noussut varhain ja lähtenyt metsään parhaille marja-apajilleen. Tänään hän keräisi sellaisen saaliin, että oksat pois. Siinä ei olisi kylän akoilla nokan koputtamista eikä virttä veisattavaksi. Kunhan vain yhtään jänistä ei sattuisi hänen kanssaan samalle polulle.

Vain hetki, ja Iiriksen marja­kori ja kontti ovat täynnä. Nainen lähtee kulkemaan takaisin ja hyräilee Tapion laitumista kertovaa sävelmää. Nopsastihan tämä kävi. Hän ehtisi hakea tänään vielä toisenkin kantamuksellisen.

Metsä alkaa kummasti vastata Iiriksen hyräilyyn. Hän vaikenee ja höristää korviaan. Varvikossa rapisee, ja joku tapailee samaa laulua kuin hän äsken. Taasko jänis, Iiris ehtii miettiä, kun pitkä­korva jo tupsahtaa polulle hänen eteensä.

– Päivää ihminen, jänis sanoo ja vonksottaa korviaan. – Mitä sinulla on siinä korissa?

– Ei mitään, Iiris nurahtaa ja nostaa korin niin ylös kuin pystyy.

Jänis loikkii huima­loikkia ja yrittää kurkkia koriin.

– Marjoja, se kiljahtaa. – Metsä­marjoja. Anna pois ne. Anna ne minulle.

– En anna.

– Vaihda ne tähän keppiin. Siinä on taikaa.

– Mitä taikaa? Ihan tavallinen kepukka.

– Vaikka mitä. Minäkin opin puhumaan, kun kieleni vaan vähän osui siihen.

– Ai. Mitäpä minä sillä sitten enää? Minä osaan jo puhua.

– Karhut ovat hurjan alttiita taika­kepin vaikutukselle. Voit kesyttää sellaisen.

– Miten?

– Menet sen viereen ja napsautat sitä kuonoon tällä kepillä. Tahdotko nähdä?

– Joo. Näytä.

Jänis ristii huulensa, kiertää kielensä tötterölle ja viheltää. Kiven takaa nousee karhu. Jänis loikkaa kivelle ja napsauttaa karhua kuonon päälle. Karhu sulaa hymyyn ja pehmenee tyynyksi.

– Näitkö? jänis kysyy. – Nyt sitä voi käskeä vaikka siivoamaan.

– Onpa se kätevä keppi. Isäntä varmaan ilahtuisi jos veisin hänelle tuommoisen taika­kalun. Sinäkö lupasit vaihtaa sen näihin marjoihin?

– Lupasin ja vaihdankin, kun kerran lupasin. Minä olen sanani mittainen jänis.

Iiris kaataa marjat jäniksen eteen. Siinä vierii tomaatin kokoisia mustikoita, appelsiinin kokoisia mesi­marjoja, melonin kokoisia mansikoita ja muutama puoli­kuun­kokoinen vaarain, puolukoita ja variksen­marjoja. Jänis hieroo käpäliään ja nuolee huuliaan, muistaa lopulta antaa kepin Iirikselle. Iiris kätkee aarteen paitansa alle ja lähtee juoksemaan kotiinsa. Kyllä isäntä ilahtuisi. Karhut palvelijana on sentään tosi hieno juttu.

– Joko se meni? karhu kysyy.

– Jo, jänis sanoo ja auttaa karhua riisumaan turkkinsa. Turkin sisältä ilmestyy toinen jänis, joka pyyhkii hikeä otsaltaan.

– En ymmärrä, miten karhu pystyy pitämään noin kuumaa turkkia, se sanoo. – Meinasin kokonaan läkähtyä. Nyt mässäillään, eikös?

– Joo, toinen jänis myöntää ja ahmii mustikoita. – Mutta karhulle pitää säästää puolet turkin­vuokraksi.

Retkellä

Pitkä­korvainen pupu­tyttö istuu puistonpenkillä. Vähän matkan päässä ruohikolla kani­yhdys­kunta syö eväitään ja tekee lisää kaneja. Aurinko paistaa ja tekee varjoja.

Auringon suunnasta ilmestyy varjo, joka kasvaa hattu­päiseksi nuoreksi mieheksi. Mies hidastaa kulkuaan, kun hän lähestyy pupu­tyttöä, ja pysähtyy kokonaan tämän kohdalla.

– Kaunis ilma tänään, nuori mies sanoo. – Eikö?

Pupu­tyttö vilkaisee miestä ja nyökkää.

– Rupesi kovasti huokoottamaan, mies toteaa. – Jospa istuudun hetkeksi tähän.

– Istu.

Nuorukainen käy istumaan ja nostaa polven toisen päälle, laskee kädet syliinsä ja ryhtyy seuraamaan kanien touhua.

– Niillä on hauskaa, hän huomauttaa ja nyökkää kaneihin päin. – Minustakin olisi mukavaa olla eväs­retkellä.

– Riippuu seurasta, pupu­tyttö virnistää ja ristii korvansa.

– Ja eväistä.

– Niin. Minulla olisi täällä, puputyttö kertoo ja taputtaa taka­taskuaan. – Tekeekö mielesi?

Mies hymyilee, nyökkää. Pupu­tyttö ottaa taka­taskustaan voi­paperi­käärön ja laskee sen penkille. Nuorukainen on malttamaton ja riipii kääreet auki. Paketista paljastuu kerma­kakku, jonka sisällä on kaiken­maailman hedelmä­lihoja ja päällä punainen kirsikka.

Mies haukkaa ensimmäisenä. Hän nostaa kerma­kakun suunsa eteen, venyttää leukojaan ja puraisee kakusta palan. Pupu­tyttö työntää kätensä kakkuun ja kahmaisee kouransa täyteen, syö ja nuolee sormensa puhtaiksi.

Kakku on pian syöty. Pupu­tyttö ja mies nojailevat penkillä ja katselevat kanien ilottelua. Veitikka pilkahtaa pupu­tytön silmä­kulmassa, ja hän kääntyy katsomaan miehen profiilia.

– Retkellä voi tehdä muutakin mukavaa, pupu­tyttö sanoo ja viittaa kaneihin. – Haluaisitko?

Mies painaa päänsä. Hän ottaa hatun päästään, jolloin pitkät jäniksen­korvat lurpahtavat hänen poskilleen.

– Sinäkin olet pupu! tyttö ilahtuu, nousee ja kiskoo miestä kädestä. – Tule.

– En voi.

Pupu­tyttö lerpauttaa korvansa lupalleen.

– Etkö halua?

– En voi. Minusta on leikattu voiminen pois…

Joulupupu

Pieni sudenpoikanen pohrustaa hangessa ja kuljettaa mukanaan vastaan­hangoittelevaa jänistä. Pian ne ovat perillä ja käyvät joulun­tuoksuiseen tupaan.

– Susi löysi joulupupun, sudenpoikanen ärmähtää ja laittaa jänön istumaan ruokapöytään.

Kettu virnistää, nostaa omenahyvää pitkäkorvan eteen ja istuutuu itsekin pöytään. Susi käy pöydän päähän. Jänis arastelee petoja, mutta ahmii pöydän antimia minkä ehtii.

– Oikeasti on vain pääsiäispupuja, kettu sanoo.

– Sillä oli nälkä, susi urahtaa. – Se voi nyt olla joulupupu.

Musta pääsiäispupu (K-16)

Yö paistaa. On kylmä. Musta pääsiäispupu kapuaa ylös kolostaan ja ripsii multapaakut turkistaan. Sitten se huokaa, tarttuu köyteen, joka pilkistää kolosta, ja alkaa kiskoa. Kolo on syvä ja köysi pitkä. Pian köyttä on mustan pupun jaloissa aimo kieppi, ja pupu kiskoo aina vaan. Lopulta kolosta nousee pajusta punottu kori, joka on pehmustettu mustalla pehmeällä kankaalla. Pupu räpsii korista mullat, nostaa sen käpälävarrelleen ja lähtee loikkimaan ihmisten kaupunkiin.

Kaupunki nukkuu. Vain muutamassa lyhtypylväässä palaa valo. Varhainen lehdenjakaja tasapainoilee täyteen lastatun pyöränsä kanssa kadulla. Musta pupu pysyy piilossa. Vasta kun katu on tyhjä, pupu pongahtaa ensimmäisen talon porraskäytävään, loikkii ylös ja pujahtaa oven alta sisään. Siinä kodissa kaikki ovat aina saaneet kaiken, mitä rahalla on voinut hankkia, eikä mikään tunnu kenestäkään enää miltään. Pupu pyörittää päätään ja kokoaa koriinsa pääsiäismunat, jotka valkea pääsiäispupu oli vain muutama päivä aiemmin käynyt munimassa sinne. Kukaan ei ollut välittänyt etsiä niitä, ei edes yhtä.

Musta pupu kiertää muissakin kodeissa. Eräässä niistä munat on kerätty kasaan, kasa on murskattu ja murske työnnetty roskakoriin. Musta pääsiäispupu noukkii jokaisen rikotun munan, jokaisen munan palasen ja jokaisen kuoren sirpaleen huolellisesti koriinsa. Vaikka sitä harmittaa munien rikkominen, se on mielissään siitä, että rikkoja on purkanut aggressioitaan muniin, eikä sen ole tarvinnut potkia mummoja tai rikkoa ikkunoita. Pupu on joskus nähnyt, miten munattomat ovat turmelleet paikkoja ja satuttaneet ihmisiä. Silloin se on taas muistanut, miten tärkeää kaikille on saada munia ainakin pääsiäisenä.

Pupu kulkee talosta taloon ja kodista kotiin. Jokainen koti on erilainen, jokaisessa niissä valkean pääsiäispupun munimat munat ovat saneet erilaisen kohtelun. Musta pupu riemastuu, kun se tulee kotiin, jossa joka ainoa pääsiäismuna on etsitty, löydetty, kuorittu ja syöty ja kuoret on laitettu huolellisesti ikkunalaudan koristukseksi. Siellä pupu kaivaa mustasta koristaan kaksi kauneinta munaa – melkein oikeasta kullasta ja hopeasta ja kalliista kivistä laadittuja – ja laittaa ne ikkunalaudalle siihen jätettyjen munankuorien sijaan.

Kun musta pääsiäispupu on kiertänyt kaikki talot ja käynyt jokaisen kodin, sen kori on täynnä poiskerättyjä munia. Niitä on vuosi vuodelta enemmän. Ihmiset kantavat kaupoista keinomunia eivätkä välitä aidoista. Onhan totta, että pupunmunat ovat erilaisia kuin kaupasta tuodut suklaiset, mutta pääsiäispupu pitää itseään melkein joulupukkina, joka onkin pupun idoli ja esikuva. Sitä surettaa, ettei sen munista enää välitetä niin kuin joskus ennen, kun se vasta aloitteli uraansa ja opetteli munimaan.

Musta pupu laskee täyden munakorin koloonsa ja tipauttaa köyden perään. Sitten se kapuaa itsekin alas, vetää kannen kiinni, rapsii mullat turkistaan ja pistää valkean takkaan. Se istuutuu takan eteen, nostaa takajalkansa rahille ja ryhtyy lukemaan sarjakuvalehteä, jonka se lainasi kodista, jossa oli kaikkea kaksi. Nyt sillä olisi vuosi aikaa ennen kuin sen tarvitsisi valkeana pupuna lähteä uudelle kierrokselle. Koko vuosi, jonka aikana sen pitäisi entisten munien lisäksi laatia uusia ja työntää joka ainoa muna sinne, mistä se niitä sitten seuraavana pääsiäisenä munisi. Mutta nyt se ensin lepäisi ja lukisi lehtensä aivan loppuun.

Metsäareena

Sirkuksen pyöreän areenan ympärille on asetettu kiviä ja kantoja, puita ja sammalia, onpa siellä jokunen louhikko, rapakko ja suonsilmäkekin. Jokainen kivi ja kanto ja kaikki muutkin paikat on varattu. Viimeisenä tullut mäyrä on joutunut kiipeämään puun oksalle oravien ja varisten viereen, koska jänikset olivat jo vallanneet sille mieluisimmat paikat.

Sirkusyleisön joukossa käy huima puheenporina. Luvassa on jotain mielenkiintoista, ainakin juorut ja kuulopuheet ovat kulkeneet pitkän matkaa esityksen edellä.

Musta, paksu pilvi peittää auringon ja kaikki vaikenevat. Jokunen rahistaa vielä jalkojaan tai hakee parempaa asentoa. Toiset hyssyttelevät, mitään ei tapahtuisi ennen kuin kaikki olisivat aivan hiljaa.

Pilvi repeää ja syntyneestä aukosta paistava valonsäde valaisee sirkusareenan. On aivan hiljaista, kukaan ei huokaile, kaikki eivät edes hengitä. On pieni hetki tapahtumattomuutta, mutta sitten areenalle jöllöttää suuri pörheä karhu. Sillä on käpälissään tuoli ja pitkä kepukka, jonka toisessa päässä on kulkunen. Karhu laittaa tuolin keskelle areenaa, ryhtyy heristämään keppiään ja osoittamaan sillä katselijoita. Aina kun keppi herähtää ja kulkunen helähtää kohti, katsojat ryhtyvät takomaan käpälillään maata tai muuten pitämään tumisevaa ääntä.

Kun koko katsomo on äänessä, nousee karhu seisomaan tuolilleen. Se työntää käpälän taskuunsa ja etsii sieltä jotakin, säikähtää kun ei löydä, ja kaivaa entistä syvemmältä. Sitten karhun silmiin syttyy kiilto ja suu menee virneeseen. Kontio vetää taskustaan jäniksen, riiputtaa sitä korvista ja nostaa pitkäkoiven korkealle, niin että kaikki saavat nähdä. Suosionosoitukset vaimenevat. Karhu pyörähtää ympäri, laskee jäniksen areenalle ja loikkaa tuoliltaan alas.

Jänis nappaa tuolin ja kulkuskepukan ja ryhtyy kesyttämään karhua. Karhu on vihainen ja ärisee, mutta ei uskalla uhmata jäniksen komentoa, vaan kierii ja hyppää juuri niin kuin tämä sanoo. Yleisöllä on hauskaa. Se neuvoo jänistä karhun käsittelyssä. Jänis toteuttaa muutaman ehdotuksen: panee karhun seisomaan päällään ja äheltämään takaperin puuhun, mutta sen jälkeen se komentaa karhun maahan köllölleen, kiipeää kontion vatsan päälle ja heristää kepukkaansa. Yleisö hiljenee.

Pilvi kääntää kylkeään. Hetkisen on hämärää, mutta sitten auringon säde taas valaisee areenaa. Jänis ryhtyy kaivamaan taskuaan, etsii ja etsii, mutta ei löydä mitään. Se kaivaa toista taskuaan, mutta ei löydä sieltäkään mitään. Jänistä harmittaa. Se avaa turkkinsa ja ottaa povitaskustaan vaaleanpunaisen nenäliinan ja pyyhkii sillä korviaan. Silloin pieni hiiri kurkistaa jäniksen povesta.

Yleisö naurahtaa. Jänis kääntää päätään. Hiiri sujahtaa jäniksen selkään ja kurkistaa jäniksen pään takaa aina toiselta puolelta kuin mihin jänis kääntää päätään. Katsojilla on hauskaa ja ne kannustavat jänistä nappaamaan hiiren. Hiiri on vikkelä ja livahtaa areenalla seisovan tuolin luo, nappaa sen käpäläänsä ja alkaa kesyttää jänistä ja karhua.

Se onkin näky. Hiiri heiluttaa kepukkaa ja pitää tuolin avulla jäniksen ja karhun loitolla. Siinä ne vierivät ja kierivät vierekkäin, jänis ja karhu. Ne seisovat päällään, ovat vuorotellen voimaeläimiä ja pitelevät toisiaan suorin käpälin päänsä päällä. Hiiri komentelee niitä, ja ne äyskivät sille ja pistävät hanttiin, mutta mikään ei auta. Totella pitää. Yleisö nauraa kippurassa. Yksi metsoista nauraa niin, että se tipahtaa oksaltaan suoraan alapuolella istuneen ilveksen niskaan. Ilves suuttuu ja sanoo, ettei sitä sovi häiritä kesken esityksen, mutta sen jälkeen voisi kyllä palata asiaan. Sitten se ottaa metson kynsiinsä, kurottaa puuhun ja pistää linnun takaisin oksalleen.

Areenalla hiiri on juuri komentanut karhun ja jäniksen istumaan ja heristää kepukaa yleisölle. Yleisö hiljenee. Hiiri menee kolmanneksi riviin ja komentaa kumarruksia, mutta alkaakin yhtäkkiä kiemurrella ja venkoilla. Jänis ja karhu katsahtavat toisiinsa. Hiiri kiljuu ja vääntyilee ja käpälöi itseään joka puolelta. Yhtäkkiä sen naama valostuu ja se nostaa käpälänsä ylös. Hiiren avoimella kämmenellä on kirppu, joka pullistelee hauiksiaan ja kumartelee yleisölle.

Katsojat hihittävät jo valmiiksi, kun kirppu loikkii areenan keskelle ja selvästi aikoo ottaa tuolin ja kepukan ja ruveta kesyttämään hiirtä, jänistä ja karhua. Kepukka on melkein liian suuri kirpulle, mutta se saa kuitenkin kesytettyä muita sen verran, että ne ymmärtävät, mitä pitää tehdä. Karhu nousee takajaloilleen tuolille ja nostaa toisen etukäpälänsä ylös. Jänis kiipeää seisomaan karhun kämmenelle ja ottaa samanlaisen asennon, jotta hiiri pääsee seisomaan sen käpälän päälle. Siinä ne seisovat ojennuksessa kaikki kolme. Kirppu kiertää areenaa, pullistelee yleisölle ja heristää kepukkaansa. Siten kirppu ottaa vauhtia, käyttää kepukkaa loikkaseipäänä ja hyppää suoraan hiiren ylösnostetun koiven päälle ja vetää vielä seipäänsä mukanaan.

Kun kirppu heristää pystyyn nostamaansa seivästä ja kulkusen helinä täyttää katsomon, pilven repeämä sulkeutuu ja varjo lankeaa areenan ylle. Pilvestä iskee salama, joka valaisee eläinpylvään ja piirtää sen kuvan jokaisen katselijan mieleen. Ukkosen jyrähdys jatkuu suosionosoituksina. Ensimmäiset pisarat putoilevat. Areenalla ei ole enää ketään.

Riistanhoitosuunnitelma

Eläimet istuvat kokoussupassa. Jokaista lajia edustaa yksi jäsen. Karhu ja hirvi istuvat vierekkäin, tiaiset hirven sarvissa, ja viereisen peuran sarvissa tilhi ja uunilintu. Tiltaltti laskee tynnyristään maljoja halukkaille. Ilves ja supi seisovat mäyrän vieressä. Ahma katselee jänistä vähän sillä silmällä, vaikka tietää, että esityslistalta poikkeaminen on vakava teko, josta ei selviä varoituksella jos ollenkaan. Hiiri ja päästäinen ovat etsineet alleen oksankänkkyrän. Myyrä on ollut höveli ja luvannut huolehtia kastemadosta, jonka se on sitten kietonut kaulansa ympärille.

Kettu on tapansa mukaan loikannut melkein supan pohjaan ja jakaa sieltä puheenvuoroja. Ensimmäiseksi se antaa puheenvuoron sudelle.

– Riistakanta on kasvanut nopeasti, susi aloittaa ja nuolaisee huuliaan, – sitä alkaa olla jo harmiksi asti.

Myöntävää mutinaa kuuluu joka suunnalta. Jänis painaa korviaan selkäänsä vasten ja vetää päätään hartioidensa väliin. Ahma ja näätä nousevat takajaloilleen ja tekevät käpälämerkkejä niin, että hirvi säikähtää ja linnut ovat tippua sen sarvista. Orava seistä jököttää oksallaan liikkumattomana, kotka istuu saman puun latvassa ja heittelee teräviä katseita ympärilleen. Ilves pyytää ja saa puheenvuoron.

– Ilvesten mielestä riistaa pitää ryhtyä harventamaan metsästämällä, se mouruaa.

Jänis painautuu entistä matalammaksi. Minkki ja supikoira vaativat puheenvuoroa hyppimällä ja ääntelemällä lajityypillisesti. Kettu jo melkein komentaa ne hiljaiseksi, mutta päättää sitten antaa niille yhteisen puheenvuoron.

– Minkit kannattavat ehdotonta luonnonsuojelua, toinen aloittaa ja toinen kiljaisee heti sen päälle, ettei supikoirien mielestä minkäänlaista metsästystä pitäisi sallia, vaan antaa kaikkien lajien levittäytyä omien kykyjensä mukaan.

Kettua naurattaa, mutta se hillitsee itsensä. Puheenjohtajana ei sovi ottaa kantaa ennen kuin muut ovat saaneet asiansa sanottua. Karhu nostaa kämmentään juuri sopivalla hetkellä ja pyytää puheenvuoroa.

– Karhut ovat pyynnin kannalla, se mörähtää ja katselee haastavasti ympärilleen. – Kaikkien pitää sopia samaan metsään.

– Tehdään tasapainottava riistanhoitosuunnitelma, pöllö huuhuu muistamatta pyytää puheenvuoroa.

Pöllön ehdotus saa välitöntä kannatusta ja puheensorina ja kohina velloo hetken pitkin supan reunoja. Kettu komentaa järjestyksen ja ehdottaa, että riistanhoitosuunnitelma tehdään saman tien ja että sitä ryhdytään toteuttamaan jo seuraavana päivänä.

Niin tehdään. Harakka saa ryhtyä kirjuriksi ja varvastella suunnitelman supan reunalla kasvavan koivun valkeaan kylkeen. Kokouksen jälkeen siinä lukee:

Riistanhoitosuunnitelman mukaisilla toimilla estetään ihmisen liiallinen runsastuminen ja torjutaan sen aiheuttamia vahinkoja. Jokainen on osaltaan velvollinen...

Keinu

Jänikset ovat rakentaneet keinun, mutta eivät saa sovittua, kuka saa kulloinkin keinua siinä. Voi sitä mytäkkää ja metakkaa, kun ne ottavat yhteen ja kahteen, vääntävät kättä ja taivuttavat jalkaa, eivätkä kuitenkaan saa päätettyä vuoroista tai järjestyksestä. Kun ne ovat kaikki ihan väsyneitä, eivätkä jaksa enää edes puhista, ne käyvät istumaan riviin keinun alle. Keinu roikkuu hiljaa paikallaan, mitä nyt tuulen vire vähän istahtaa siihen ja keinahtaa muutaman heilahduksen.

– Tarvitsemme jonkun, joka päättää puolestamme, sanoo yksi jäniksistä.

– Mistä tiedämme, että se päättää oikein? toinen epäilee.

– Oikein tai väärin, mutta sitten päätös on kuitenkin tehty ja ainakin joku voi keinua.

Kun jänikset miettivät uutta ongelmaa, sattuu metsässä samoilla tienoilla kulkemaan karhu. Se on harmissaan, niin kuin karhut vain voivat olla. Se örisee ja mörisee ja vääntää ohi kulkiessaan kantoja maasta ja pinoaa niitä aina lähimmän kiven päälle.

– Karhu hyvä, tuletko meille tuomariksi, yksi jäniksistä huudahtaa.

– Ei karhua, kiljahtaa toinen, – se voi olla nälkäinen.

Karhu astelee jänisten tykö, huomaa keinun, tönäisee sitä kokeeksi ja kysyy mihin jänikset tuomaria tarvitsevat.

– Haluamme keinua, jänikset sanovat yhteen ääneen, – mutta koskaan ei ole kenenkään vuoro.

– Kuka haluaa vuoron? karhu kysyy.

Kaikki jänikset kapsahtavat istumaan takakäpälilleen, nostavat etukäpälänsä rinnalleen ja räväyttävät korvansa pystyyn.

– Kaikkiko? karhu ihmettelee, nappaa kouraansa yhden pitkäkorvan ja nostaa sen suoraa päätä keinuun. Jänis puristaa keinun naruja käpälissään ja kiljuu riemusta, kun karhu antaa sille vauhtia. Keinu heiluu suuressa kaaressa ja kaikki muut jänikset katsovat kateellisina pää kenossa.

– Kenen vuoro sitten? karhu kysyy, pysäyttää keinun ja pistää siinä keinuneen tupsuhännän taskuunsa.

Kaikkien jänisten korvat nousevat taas pystyyn. Karhu poimii seuraavan töpöhännän, antaa sille vauhtia ja pistää lopulta taskuunsa. Kohta keinussa on viimeinen jänis, joka ensin mököttää siitä, että se joutui odottamaan vuoroaan niin pitkään, mutta sitten kiljuu silkasta keinumisen riemusta. Mutta niin joutuu karhun taskuun sekin pitkäkoipi.

Karhu lähtee kulkemaan pois. Taakse jää tyhjä keinu ja jänisten polkema maa.

 

Kun karhu tulee tupaan, suosionosoitukset ovat valtavat. Yleisö on odottanut jo kauan. Karhu nousee lavalle, pukee harteilleen silkkisen viitan ja pistää päähänsä silinterihatun. Sitten se katsoo yleisöään, tekee käpälillään maagisen eleen, ja salista sammuvat valot. Vain yksittäinen valonheitin valaisee näyttämöllä seisovaa karhua.

Hiljaisuus on rikkumaton. Karhu ottaa silinterin päästään, heilauttaa viittaa kuononsa editse, ojentaa silinteriä eteenpäin ja ripottaa sinne suolaa, suolaa enemmän suolaa. Jänis kurkistaa silinteristä ja siristää silmiään kirkkaassa valossa. Yleisö taputtaa.

Karhu pitelee jänistä kourassaan, avaa kitansa ammolleen, laskee jäniksen sinne ja loksauttaa hampaansa vastakkain. Yleisö on hipihiljaa. Kun karhu sitten avaa suunsa ja nostaa riemuaan hihkuvan jäniksen yhteen näyttämölle ripustetuista keinuista, suosionosoituksista ei ole tulla loppua.

Samalla konstilla karhu täyttää yhtä paitsi jokaisen näyttämölle viritetyn keinun ja tönäisee ne liikkeelle. Kun kaikilla jäniksillä on huima vauhti, hyppää se itse viimeiseen keinuun ja alkaa laulaa:

Jänis keinuu tuossa, heiluen, liekkuen.
Täs on suuri kontio, perämetsän eläjä.
Loiki siis, pakoon pliis, muusta viis.

Yleisö nousee seisomaan, ulvoo, viheltää ja taputtaa käpälänsä kipeiksi. Valot sammuvat. Ääniä.

Karhu ja jänis

– Kerro taas siitä karhusta, ukko, kerro.

Lapset pyörivät vanhan miehen ympärillä ja kärttävät tarinoita. Mies katselee lapsia, jälkikasvuaan, omiensa jälkeläisiä ja näiden puolisoiden mukanaan tuomia. Yhtä rakkaita kaikki, hän tuumaa ja karauttaa kurkkuaan. Ympärillä hyörivät lapset tunnistavat merkit ja asettuvat kuka minnekin sopivan kuunteluetäisyyden päähän.

– Jospa kerron siitä, kun se oli ihan erauspentu vasta, ukko sanoo ja karauttaa uudelleen kurkkuaan, istuutuu keinutuoliinsa ja tönäisee sille vauhtia paljaalla jalallaan.

– Mikä on erauspentu, ukko, mikä? yksi nuorimmista lapsista haluaa tietää, vaikka muut hyssyttelevät häntä vaikenemaan.

– Se on sellainen pentu, vanhus aloittaa, – joka on kasvanut jo aika isoksi ja jonka sen emo on pannut yksin maailmalle kulkemaan ja hankkimaan itse ruokansa.

– Se on teinikarhu, lapset kiljuvat, – Polttaako se tupakkaakin, ukko, polttaako?

– Kuunnelkaapas nyt, näin se menee, vanha mies sanoo ja aloittaa kertomuksensa. – Oli jo vähän syksy, kun karhunpentu myllersi lyllersi metsässä ja huhuili välillä äitiään ikävissään. Pentu muisti, miten emo oli johdattanut sen parhaille marjapaikoille, näyttänyt metsään tuodut haaskat ja avannut muurahaispesätkin valmiiksi.

– Mikä on haaska, ukko, mikä?

– Kuollut eläin. No niin, sillä pennulla oli vallan kiljuva nälkä, sillä metsässä oli temunnut joku marjanpoimija ja vienyt kaikki marjat. Karhu raaska oli jäänyt ihan ilman. Käykääpäs muuten joku kysymässä mummolta, onko sillä vielä sitä mustikkapiirakkaa, rupesi niin tekemään mieleni.

– Kerro nyt vaan ensin.

– Ai niin. No se lyllersi ja myllersi siellä metsässä pudonneiden lehtien seassa, ja ne kahisivat ja lauloivat syyslaulua, ne hyppivät ja tanssivat menneelle kesälle ja toivottivat talven tulevaksi. Ne iloitsivat siitä, että saavat palata maahan, josta puut ja muut kasvit olivat keväällä nostaneet ne lehdikseen. Karhustakin rupesi tuntumaan iloiselta ja se nousi takajaloilleen ja otti muutaman tanssiaskeleen.

– Oliko sillä silloin jo haitari?

– Ei, se sai sen sitten vasta isompana, kun se oli päässyt koulusta. No se tanssi itsensä niiden kahisevien lehtien ylitse ja rapisevien varvikoiden päällitse pienelle aukealle ja tiputtautui taas neljälle jalalle. Se katseli aukiota kummissaan, sillä se oli ihan täynnä punaisia ja keltaisia lehtiä. Ja arvatkaapas mitä?

– No mitä? lapset kiljuvat kaikki yhteen ääneen.

– Siellä lehtien seassa oli jänis, vanhus sanoo hiljaisella äänellä. – Ei mikään kani eikä rusakko, vaan oikea jänis, metsäjänis.

– Miksi se oli siellä?

– Se oli tullut keräämään etanoita lehtien alta. Jänikset näet hierovat etanoilla käpäliään. Etanoista ne saavat hurjan liukasta limaa, joka auttaa niitä luikkimaan liukkaasti karkuun petoeläimiltä

– Ei saa narrata, ukko, se on rumaa.

– Ei se ole narrausta. Jänis oli siellä. Se tuijotti aukean reunaan ilmestynyttä nuorta karhua ristisuu ammollaan ja tärisi. Pelästykseltään se ei huomannut edes lähteä karkuun. Karhukin tuijotti. Se ei ollut ennen nähnyt moista pitkäkorvaa ja se kysyi jänikseltä, mikä se on. Arvaattekos, mitä jänis vastasi?

– Jänis! lapset huutavat kuorossa.

– Niin vastasikin. Se tunnusti pupuutensa rehdisti ja suoraan, oli tosi ylpeä siitä. Karhu katsoi pitkään ja mietteliäästi, maiskutti suutaan ja kysyi, syövätkö karhut jäniksiä. Mitenköhän se jänis nyt vastasi?

– Etteivät karhut syö jäniksiä!

– Mutta sehän olisi ollut narrausta, eikös? Saakos sitten kuitenkin narrata?

– Ei, se on rumaa. Mutta mitä se sitten sanoi?

Vanha mies on hiljaa ja katsoo jokaista lasta vuoronperään. Hän heijaa keinutuolia ja antaa sanojensa piirtämän kuvan kypsyä lasten mielessä. Lopulta hän nojautuu eteenpäin ja jatkaa kertomustaan:

– Jänis sanoi, että karhut kyllä syövät jäniksiä, mutta vain kuolleita. Sitten se kertoi, ettei se itse ole ollenkaan kuollut ja siksi karhu ei voi syödä sitä.

– Voihan karhu ensin tappaa sen jäniksen ja syödä sen sitten.

– Hys! Älä puhu noin kovaa, ettei karhu kuule, muuten tarina voi muuttua toiseksi. Tässä tarinassa niiden kuuluu seuraavaksi tanssia siellä punaisten ja keltaisten lehtien seassa. Olisi noloa, jos karhu pistelisi jäniksen poskeensa. Kenen kanssa se sitten tanssisi?

– Tanssiko se?

– Tanssi. Ja hyvin tanssikin. Sillä jäniksellä oli huuliharppu mukana ja se piti sitä toisessa käpälässään ja puhalsi siihen samalla, kun karhu piteli sitä toisesta, ja ne tanssivat kiperää polskaa ja muita metsän tansseja.

– Se oli varmaan hienon näköistä.

– Oli. Ja kun ne eivät enää jaksaneet, jänis lupasi, että se voisi näyttää karhulle, missä on paljon poimimattomia marjoja. Kysyikös joku muuten jo mummolta sitä marjapiirakkaa?

– Mummo sanoi, että pitää malttaa odottaa.

– On se kumma. Vaikka keräisi kuinka paljon marjoja, ei niitä ikinä saa syödäkseen silloin kun tahtoisi.

– Osasiko se jänis näyttää marjapaikkoja?

– Osasi ja hyvin vielä. Kun ne lopettivat tanssin, niin karhu tarttui jänistä korvista ja pisti taskuunsa. Jänis pilkisteli taskun suusta ja neuvoi suuntaa. Jos piti mennä oikealle, se puhalsi huuliharpustaan tuut, jos taas vasemmalle, niin se puhalsi tiit.

– Ei karhuilla ole taskuja.

– Kyllä karhun turkissa on taskut, missäs se muuten pitäisi avaimiaankaan? ukko kysyy. – Se jänis sitä paitsi jäi sinne, sillä oli kontion taskussa lämmin ja hyvä. Välillä jänis ja karhu tanssivat ja sitten taas loikoivat tai söivät mustikoita ja vattuja. Koko metsän väki aina tiesi, missä ne olivat, kun karhun taskusta kuului huuliharpun ääni, joka sanoi tiit ja tuut vuoronperään.

– Ei lapsia saa narrata, ukko. Sinä aina narraat!

– Mutta vain kohtuudella, vanhus hymyilee. – Jokohan sitä piirakkaa olisi?