Liftari

Ajelin rekkaani sinistä, ja turbo alkoi inistä. Oli muka yli­kuormaa ja turbo sanoi, että se joutuu yksin tekemään kaikki työt. En ollut samaa mieltä, Moottori jyrisi ja teki paksua, sinistä savua. Minä väänsin rattia ja väistelin tien yli juoksevia karhuja. Niitä olikin tällä reissulla tavallista enemmän, mikä johtui lähistöllä pidettävistä olut­juhlista.

Niin tai näin. Minua kyllästytti kuunnella aina samoja lauluja. Turbokaan ei osannut kuin yhden ainoan valituksen. Jotain olisi hyvä keksiä, jotta matka taittuisi ratevasti, eikä minun aina tarvitsisi miettiä kerto­taulua latinaksi.

Silloin näin, että tien poskessa karhujen seassa seisoi jänis. Sillä oli käpälissään pahvi, johon oli taitavasti piirretty peukalo. Jänis heilutti pahvia, ja minä painamaan jarruja. Jarrut tietty vastustivat ja päästivät pahan rääkäisyn, kun ne joutuivat töihin kesken uniensa. Rekka pysähtyi, ja minä heivautin repsikan puoleisen oven auki. Jänis loikkasi ohjaamoon ja istahti penkille.

– Että kyytiä olisi tarjolla, pitkä­korva totesi. – Mikäs siinä. Miten pitkälle mennään?

– Luksusvaaraan, sanoin ja komensin rekan liikkeelle. Se pisti tapansa mukaan hanttiin, mutta tokeni lopulta. Karhu­virta oli tihentynyt rajusti pysähdykseni aikana, ja kontioiden väisteleminen kävi jo työstä. Toisaalta, töissähän minä siinä ratin takana olin, joten en viitsinyt tehdä asiasta numeroa.

Jänis oli nojautunut eteen­päin ja katseli täpäriä karhu­väistöjä. Tätähän minä olin kaivannut, seuraa ja vaihtelua. Rupesin virittelemään keskustelua.

– Sitä ollaan jänis, sanoin. – Eikö sinua pelottanut seistä tuolla karhujen lomassa?

– Oikeasti minä olen kani, mutta voit sanoa minua pupuksi.

– No sinulla on sitten aina pupu pöksyissä, veistin lastun ja hörähdin päälle. – Ilmankos olit niin tottuneen oloisena karhu­laumassa.

– Meillä pupuilla ja karhuilla on keskinäinen syömättömyys­sopimus. Me huomattiin, että kopulointi on paljon mukavampaa, sitä paitsi karhu maistuu pahalle.

– Jaa että kopulointi. Hmm…

Katselin pupua sivu­silmällä ja mietin sitä ja karhua. Päälle­päin ei olisi arvannut. Tai eihän nytkään mitään arvannut, piti vaan luottaa elikon sanaan. Ehkä se ruoja valehteli.

– Kun teistä pupuista ei oikein osaa sanoa, aloitin, – niin oletkos sinä uros vai naaras?

Pupu virnisti niin, että risti­huuli risahteli. Sitten se napitti turkkinsa auki ja vilautti. Naaras se oli, ehdottomasti naaras. Ymmärsin täysin, miksi karhut olivat tehneet syömättömyys­sopimuksen pupujen kanssa. Minäkin voisin tehdä, ehdottomasti tekisin. En tosin ollut koskaan maistanut pupua, mutta silti.

– Taidan mennä pitkälleni tuonne makuu­tilaan, sanoin ja kampesin vara­kuskin esiin koje­laudan alta. Kuski iski kipinää ja vinkui työnsä paljoutta, mutta pitihän sen taipua, kun käänsin sen täyteen vetoa ja vapautin hillitsimet. Matka jatkui. Minä makoilin selälläni ja katselin pupua.

– Tänne sopisi, sanoin ja viittasin pupulle. Se loikkasi saman tien viereeni ja painoi päänsä patjaa vasten. Minun teki mieleni silittää sitä ja silitinkin. Pupu laski korvansa selän­myötäisiksi ja hyväksyi kosketukseni. Rekka jyrisi, ja minä nukahdin onnellisena käsi pupun pään päällä.

Kun heräsin, rekka oli pysähtynyt ja ohjaamon kaikki ikkunat olivat täynnä karhun naamoja. Ne tuijottivat meitä, minua ja pupua. Päättelin, että kontiot olivat kateellisia tai sitten vaan kännissä juotuaan olutta. Puhuin pupun hereille ja viittasin karhuihin. Pupu haukotteli ja pökkäsi minua kuonollaan.

– Älä välitä niistä, pupu sanoi ja riisui turkkinsa. Sain ihastella suloisinta ja kauneinta naista, jonka olin koskaan nähnyt. Pupu­tytön olemus herätti minussa miehekkäitä ajatuksia, joista olin juuri kertomaisillani sille, kun se veti vielä yhden veto­ketjun auki ja astui ulos nahastaan. Tytön karva hohti puna­kultaisena ja hännänpää lumi­valkeana, kettuus hohkasi hänestä väkevänä. Minun leukani loksahti.

Kettu tuli minua liki ja nuolaisi suu­pieltäni. Mies­ajatukset vahvistuivat mielessäni, ja kun kettu riisui paitani ja ujutti käpälänsä pöksyihini, en enää tiennyt, mikä on oikein ja mikä väärin.

– Minulla on sinulle yllätys, kettu­tyttö sanoi ja tarttui miehuuteeni. Hän kiskoi siitä ylöspäin ja veti veto­ketjuni auki. En ollut edes tiennyt, että minussa on veto­ketju, saati että sen vedin oli noin helposti saavutettavissa.

Kettutyttö jatkoi riisumistani ja pudotti nahan yltäni. Minäkin olin kettu, melkein yhtä kullan­punainen kuin vieressäni hymyilevä naaras. Kaikki loksahti kohdalleen. Nyt kaikki oli oikein. Tiesin, kuka olin ja miksi olin. Vedin kettu­tytön syliini ja puristin. Hän puristi minua. Onnellisuutemme painuivat limittäin ja tulivat kokonaiseksi.