torstai 30. toukokuuta 2013

Puistokahvilan terassi

Istuin pitkästä aikaa kahvilassa, oikein terassilla. Talvi oli ollut pitkä, enkä ollut juuri nenääni ulos pistänyt, istunut vain tietsikan ääressä ja kirjoitellut runoja. Niitä julkaistiinkin. Eräs paikallislehti julkaisi ensin yhden kolmerivisen ja sitten vielä nelirivisen. Kyllä olin ylpeä.

Maisa ja Irmeli istuivat minun kanssa samassa pöydässä. Ei oltu juteltu pitkään aikaan ja sanottavaa oli paljon. Maisa oli äänessä suurimman osan aikaa, sillä piisaa juttua. Irmeli söi pullaa. Se haki ainakin kolmesti lisää ja toi samalla minullekin.

Maisan jutuissa oli salskeita uroita, joita se oli ensin viekoitellut ja sitten kyykyttänyt. Niistä se jauhoi. En meinannut millään jaksaa kuunnella, ja Irmelikin näytti siltä, että se oli kuullut kaikki jo aiemmin.

Aika kului silti mukavasti. Sää oli hyvä, tosin hyttysiä taisi jo olla, koska pari kertaa jokin nipisti pohjettani. Annoin nipistellä. Minusta on vulgääriä heilua ja huitoa hyttysiä, Kahvi saattaa kaatua, ja mieluummin minä sen juon kuin kaadan maahan.

Lopulta Maisa vaikeni. Irmeli ryhtyi saman tien kertomaan kaikista matkoistaan, jotka hän oli talven aikana tehnyt, kiertänyt Italiat ja Espanjat, käynyt Brasiliassa ja Kuubassakin. Sitä minä vähän kadehdin. Olin aina halunnut käydä Etelä-Amerikassa, mutta en ollut koskaan saanut lähdettyä. Ehkä ensi talvena, mietin ja haukkasin pullaani.

– Mitäs sinä olet tehnyt? Maisa kysyi minulta, kun Irmeli oli lopettanut.

– Julkaisin runoja, sanoin ylpeänä, käännyin sivuttain tuolissani ja heitin polven toisen päälle.

Maisa kirkaisi. Irmelin silmät suurenivat ja hän kätki suunsa kätensä taakse.

– Sun jalka! Maisa huusi.

Irmeli tuijotti. Minä vilkaisin jalkaani. Polvesta alaspäin ei ollut jäljellä kuin luut ja muutama lihanriekale. Pöydän alla istui kolme kissaa rivissä. Ne nuolivat huuliaan ja tuijottivat minua.

Vähemmästäkin hermostuu. Nakkasin kissoja ensin pullalla ja sitten kengällä. Ei vaikutusta. Heitin niitä takilla ja hameella, paiskasin alusvaatteetkin niiden silmille. Kissat istuivat ja odottivat, pikkuhousuni roikkuivat keskimmäisen korvasta.

Kahvilan asiakkaat katselivat suu auki. Minä otin itseäni niskasta kiinni ja vedin. Toinen jalka – se ehjä – pisti hanttiin, mutta antoi periksi ja minä kiskoin lihani pääni ylitse kuin villapaidan.

Heitin sillä kissoja. Ne sähisivät ja osoittivat mieltään, mutta siirtyivät muualle. Minä istuuduin takaisin pöytään Maisan ja Irmelin viereen. He tuijottivat, mutta kun hörppäsin kahvia ja se valahti leukaluun läpi syliini, he purskahtivat nauruun. Minuakin nauratti ja päätin kirjoittaa runon kolmesta kissasta. Ehkä sekin julkaistaisiin paikallislehdessä.

tiistai 28. toukokuuta 2013

Hammaslääkärissä

– Teillä on hämmästyttävän hyvät hampaat ikäluokkaanne nähden, hammaslääkäri toteaa. – Ei kulumaa eikä mitään.

– Öngh, asiakas sanoo suu täynnä hammaslääkärin instrumentteja ja sormia.

– Jos kaikilla olisi tällaiset hampaat, ei meitä hammaslääkäreitä tarvittaisi ollenkaan.

– Ympgh?

– Kenen luona olette aiemmin käynyt? lääkäri kysyy ja ottaa kaksi sormea pois asiakkaan suusta.

– Eh ee’ää!

– Ette kenelläkään?

– Ih!

– Ja tällainen purukalusto! Voisin kirjoittaa tästä artikkelin ammatti­lehteen, jos suostutte kertomaan metodejanne. Minä myös kuvaisin ja tutkisin hampaanne perusteellisesti.

– Öh?

– Ai niin, anteeksi, lääkäri vetää loputkin sormensa ulos. – Saatte tietenkin ilmaisen hammashoidon kiitokseksi.

– Mi’ä mi’ä si’ä een? asiakas kysyy ja siirtelee kielellään suuhunsa unohtuneita instrumentteja.

– Mitäkö teette? Ai niin. Mutta jos suostuisitte kuitenkin, lääkäri ehdottaa ja nostelee instrumentteja tarjottimelle.

– Käyhän se, asiakas lupaa. – Hyvät hampaat ovat suoraa seurausta terveistä elämäntavoistani.

– Arvasinhan minä, lääkäri riemuitsee ja raapustaa muistivihkoonsa. – Sitähän me olemme yrittäneet tolkuttaa ihmisille jo vuosikaudet. Kertoisitteko tarkemmin?

– Joo. En pese koskaan hampaita, ettei hammasharja vaan naarmuta niitä.

Hammaslääkäri kirjoittaa tiedon muistiin, pysähtyy yhtäkkiä ja katsahtaa asiakkaaseensa suu auki.

– Niin, tämä jatkaa, – ja syön vaan hattaroita, ne on sopivan pehmeää sapuskaa, joka ei kuluta hampaita.

Hammaslääkäri nousee ja paiskaa kynänsä nurkkaan.

– Sen lisäksi, asiakas jatkaa. – puhun pelkästään pehmosia, etteivät kovat sanat riko hampaita. Yksinkertaista, eikös?

– Juu on, lääkäri tuhahtaa, ojentaa asiakkaalleen laskun ja osoittaa ovea.

– Ilmaistahan tämän piti olla, asiakas naurahtaa. – Ette taida kestää toisenlaista totuutta ollenkaan.

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Rantapallo

Aurinko läkätti keskeltä taivasta ja piiskasi säteillään rantoja. Minä makasin yhdellä niistä ja keräsin takaisin pimeän talven syömiä voimia. Talvet ovat aina olleet minulle raskaita, voivun lähes hengiltä pimeässä ja kylmässä. Onneksi auringon valo ja lämpö palauttavat elämän ja riemun minuun.

Nyt aurinko oli parhaimmillaan. Sitä valui minuun ja minä vahvistuin niin, että ajattelin kykeneväni mihin tahansa. Makasin silmät kiinni rantahiekalla ja meditoin. Tunsin hiekan allani, jokaisen hiekan jyvän erikseen, tunsin ylilentävän lokin häivähdyksen, tuulen henkäyksen ja kuulin muiden rannalla olevien ihmisten puheensorinan. Oli yhtä hetken kanssa.

Aurinko täytti minut voimallaan, ja halusin kokeilla jotain uutta. Loin mieleeni kuvan, että hiekka väistyy allani ja minä vajoan hiekan sisälle kaulaani myöden. Tiesin, että niin tapahtui, vaikka en avannutkaan silmiäni. Tiesin, että olin hiekan peitossa ja vain pääni oli sannan pinnalla. Kelluin siinä kuin vedessä. Kuvat täyttivät mieleni ja päätin tehdä kierroksen rannalla.

Hiekka alkoi siirtyä jalkojeni edestä selkäni taakse ja minä lykkäännyin eteenpäin. Liu’uin hiekassa jalat edellä. Ensin hitaasti, mutta sitten innostun ja panin hiekkaan vauhtia. Olin varmaan hassu näky. Pelkkä pää kulki hiekalla silmät kiinni, pienoinen hullunvirne huulillaan. Mutta minä olin mukana, hiekan alla, vaikka mistä katselijat olisivat sen voineet aavistaa.

Lapsista se oli hauskaa. He juoksivat pääni perässä ja hihkuivat. Pian rannan kaikki lapset juoksivat pitkänä jonona pääni perässä, ja minä ajelin ympyröitä ja kahdeksikkoja, taisinpa tehdä muutaman kolmionkin lasten riemuksi.

Lopulta lasten kiljunta kiinnitti aikuisten huomion. Ensin äidit tulivat katsomaan ja säikähtivät hiekalla kelluvaa päätä. He tempaisivat lapset mukaansa, ja nämä rupesivat rääkymään, koska heiltä vietiin hauska leikki. Isät tulivat paikalle ja rupesivat jahtaamaan minua. Minulle tuli kiire. Sain vaivoin väistetyksi pari potkua, jotka olisivat varmasti irrottaneet pääni harteilta. Kumman väkivaltaisia tyyppejä.

Menin jo aika vauhtia hiekan sisällä. Miehet ajoivat minua takaa. Suurin osa heistä oli maannut liian kauan sohvalla, joten he eivät pärjänneet auringon vahvistamalle minulle, vaan jäivät kauas taakse. Seuraavaksi tippuivat bodarit. Vain yksi vanha mies, ihan käpy, kuivakka väkäleuka juoksi minun perässäni. Juoksi niin pitkään, että minuakin alkoi väsyttää, sillä olin joutunut metsän reunaan, jossa puut varjostivat aurinkoa.

– Eiköhän piisaa, mies sanoi. – Nousehan sieltä. Muut eivät enää näe.

Minä nousin. Hiekka valui päältäni ja nojauduin suurta kiveä vasten. Varjo tuntui hyvältä, ja minä avasin silmäni. Vanha mies oli kadonnut ja minä olin yksin. Ihoni hehkui punaisena ja arkana, mikä ei tietysti ollut mikään ihme, kun olin kulkenut sellaisen matkan hiekan sisällä. Aurinko paistoi kirkkaana. Kesä on niin hyvä asia. Ja auringon lämpö.

perjantai 24. toukokuuta 2013

Erakko

Syvällä kahvilan uumenissa, sen takimmaisessa nurkassa istuu metsänhajuinen mies, Jaska. Hänen edessään on kolpakollinen väkevää espressoa, johon hän on sekoittanut puoli kahvilusikallista ruskeaa sokeria makua tasaamaan. Mies hörppii juomaansa suurina suullisina.

Risto sattuu samaan kahvilaan. Hän saa tuoppinsa tiskiltä ja lähtee katselemaan itselleen istumapaikkaa ja päätyy samaan pöytään vanhan kaverinsa Jaskan kanssa.

– Jaska, himputti vieköön. Eikös sinun pitänyt muuttaa metsään ja ruveta erakoksi?

Jaska mulkaisee kaveriaan ja murahtaa. Risto ei saa sanoista selvää. Hän epäilee, että Jaskan kieli on jäänyt metsään ja pyytää tätä toistamaan sanottavansa. Jaska murahtaa uudelleen.

– Näytät metsittyneeltä, Risto sanoo. – Sinun korvastasikin keinuu hämähäkki seitissään.

Jaska poimii seitin pään sormeensa ja siirtää sen hämähäkkeineen ikkunalaudalle.

– Muutinhan minä, hän sanoo. – Mutta ei siitä mitään tullut. Metsä ei halunnut erakkoa.

– Miten niin ei halunnut?

– Haluatko oikeasti tietää?

– Haluan tietenkin.

– Tarjoa toinen tuopillinen – tuplasokerilla – niin kerron.

Risto hakee. Hän laskee tuopin Jaskan eteen. Jaska hörppää kuumaa juomaa ja väläyttää hymyn suupielestään.

– Entä ne sokerit? hän kysyy ja saa kaksi yksittäispakkausta hienoa ruskeaa sokeria, jotka hän ripottelee lattialle seinän vieriin.

– Muurahaisille, hän selittää.

– Se tarina, Risto muistuttaa. – Annahan tulla nyt ja unohda ötökät.

– Niin se erakkojuttu... Muistahan kun ajoin talvella moottorikelkalla sinne rakennustarpeita, sementtiä, laastia, tiiliä, puutavaraa ja kaikkea. Keväällä menin samaan paikkaan jalkapatikassa ja meinasin jäädä, ainakin oli tarkoitus

– Et jäänyt.

– En. Heti kun sain laatan valettua, sammal valtasi sen. Siitä olisi pitänyt jo arvata. Ei sammal yleensä kasva niin että sen näkee. Se valtasi vajaassa tunnissa koko laatan, kiipesi märälle betonille.

– Aika huimaa. Mitä sitten?

– Rupesin pystyttämään runkoa. Kun sovitin runkotolppia kohdalleen, lahosieni kiipesi palkkia pitkin ylös. Puu lahosi murusiksi heti, kun se kosketti maata. Oli melkein kuin se olisi uponnut betoniin.

– Taidat vähän liioitella?

– Enpä juuri. Melkein kaikki puutavara meni hukkaan, ja minä päätin tehdä majan tiilestä.

– Niin kuin se viisas sika siinä sadussa.

– Sanopas muuta. Mutta ei siitäkään tullut taloa. Tiiliä oli alun perinkin liian vähän ja ne katosivat sitä mukaa, kun sain muurattua niitä paikoilleen. Ei tarvinnut kuin vähän selkäänsä kääntää.

Ristoa hymyilyttää. Jaska on aina ollut hyvä kertomaan tarinoita, sellaisia vielä, joissa on totuus pohjalla. Jaska jatkaa.

– Siinä kävi kuule susi, aika pieni, mutta susi kuitenkin. Se istui aamulla betonilaatan päällä ja virnisteli minulle, kun kömysin ulos teltastani. Sitten se rupesi puhumaan ja ehdotti, että keräisin risuja ja tekisin seuraavan talon niistä. Olin kuule vähän äimän käkenä siinä.

– Että oikein puhuva susi.

– Joo. Kysyin siltä, oliko se puhaltanut ne tiilet, mutta ei se sanonut, vihjaili vain, että asiat joskus vain joutuvat hukkateille.

– No teitkö risutalon?

– Tein. Ja nukuinkin siinä pari yötä. Se oli aika ilmava. Sitten yhtenä aamuna se susi oli taas siellä.

– Mitä se nyt sanoi?

– Se sanoi miettineensä sitä puhaltamista ja tulleensa nyt puhku­maan ja puhaltamaan sen talon niin kuin sadussa. Se lupasi, että minä saisin olla sadun porsaat ja se ajaisi minua takaa, kunhan talo olisi ensin puhkuttu.

– Huima elikko. Puhkuiko se?

– Puhkui. Olin luullut, että se satu on silkkaa satua, mutta suden puhku heitti risut ties minne. Sitten susi sanoi, että saan kiivetä puuhun sitä karkuun, koska sen voimat meni siihen puhkumiseen, eikä se jaksa nyt juosta. En meinannut uskoa, mutta se vähän näykkäsi malliksi ja minähän kiipesin. Onneksi ei tullut karhu vastaan.

– Se nyt vielä olisi puuttunut.

– Joo. Se susi ärmisteli puun juurella aikansa ja sanoi, että seuraa­vaksi minun pitää rakentaa talo oljista, jotta se jaksaa ajaa minua takaa sen jälkeen, kun se on puhkunut ja puhaltanut sen nurin.

– Rakensitko?

– Rakensin, ajattele. Niin kuin en olisi paremmin tiennyt. Susi oli taas yhtenä aamuna pihalla virnistelemässä. Se kysyi, onko minulla makkaraa, ja olihan minulla. Istuttiin portailla vierekkäin ja syötiin lenkkiä. Sitten se sanoi, että hommat pitää hoitaa loppuun saakka, ja lupasi antaa minulle reilun etumatkan.

– Läksit tietysti heti?

– En tietenkään lähtenyt. Pitihän minun nähdä koko juttu. Susi veti henkeä ja puhkui ja puhalsi talon nurin. Sitten se sanoi, että sen pitää syödä minut, jos se saa minut kiinni, eikä se millään haluaisi syödä ihmistä heti makkaran päälle. Makkara on kuulemma paljon parempaa.

– No läksitkö nyt?

– Läksin. Juoksin koko matkan. En ole ikinä juossut niin kovaa ja niin kauas. Koko ajan olin kuulevani suden loikat perässäni. Ehkä se olikin siellä, mistä susista kukaan tietää.

– Minne menit? Kotiinko?

– Ei minulla mitään kotia ole, kun meinasin sen sinne metsään laittaa. Tänne minä tulin. Äsken. Vähän ennen sinua. Hyvä että henki ehti tasaantua.

– Mihin se susi joutui?

– Se sanoi käyvänsä kirjastossa lukemassa toisen sadun. Sellaisen, jossa susi ja äijä pitävät samaa majaa.

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Tupakkilakko

Jänikset istuvat puisen pöydän ympärillä. Pöydällä on pelimerkkejä ja täysinäinen tuhkakuppi.

– Kenen työt?

Pitkäkorva nakkaa lommin pöydälle ja kerää kortit pakaksi. Se sekoittaa, tekee hienoja yhden käpälän nostoja ja laittaa kortit pöydälle. Oikealla istuva jänis napauttaa käpälällään pakan päälle.

– Pupu, pitkäkorva hörähtää ja sytyttää sikarin.

Pitkäkorva tupruttelee ja jakaa kortin tai pari muhkeiden sauhujen välissä. Kaikki saavat viisi korttia.

– Mä mitää ala! Joku huijaa täällä, tupsuhätä kiroaa ja nakkaa korttinsa pöytään.

Jok’ikinen jänis höristää korvansa pystyyn. Nyt se sana oli sanottu. Jotain oli pakko tapahtua. Pitkäkorva imaisee savut sikaristaan ja karistaa tuhkaa tuhkakuppiin, josta se kierähtää pöydälle ristiturvan eteen. Ristiturpa hätkähtää ja koettaa piiloutua pöydän alle. Kaikki kohahtavat. Ei olisi ristiturvasta uskonut, niin siivo ja hiljainen kuin se on ollut, maksanut aina velkansakin.

Tupsuhäntä loikkaa pöydän toiselta puolelta ristiturvan viereen, nappaa kortit sen käpälästä ja nakkaa ne kuvapuoli ylöspäin pöydälle. Kaksi ässää ja kolme kakkosta.

– Se ainakaan ristiturpa ole, tupsuhäntä sanoo.

Jänikset huokaavat ja kääntävät korttinsa näkyviin. Jokaisella on kaksi ässää ja kolme kakkosta. Paitsi pitkäkorvalla, joka syö korttejaan niin nopeasti kuin ehtii.

– Mitkä kortit sinulla oli? toiset kysyvät pitkäkorvalta.

– Ympf!

– Me sua mitään uskota, jänikset kiljuvat, tempaisevat korvat päästään ja alkavat pieksää niillä pitkäkorvaa niin, että pupurukka on aivan juomuilla. Se huutaa ja vikisee ja kiljuu ja potkii ja sen loikkatossut lentävät pöydälle ja kaatavat tuhkakupin.

Kun pitkäkorva on piesty, jänikset kiertävät korvansa paikoilleen ja palaavat pöytään.

– Kenen työt? Sikareja jäi vielä.

maanantai 20. toukokuuta 2013

Kirjallinen hahmo IV

– Et ole yhtään muita hahmoja kummempi, vaikka kuinka olisit kaikki­tietävä. Tiedät vain sen, minkä minä kirjoitan sinut tietämään.

– Mutta minä saan tekstit elämään. Ei tarinaa ole olemassa ilman kertojaa.

– Kirjoittaja päättää kertojasta, niin kuin kaikista tarinan ele­men­teistä.

– En halua olla näkymätön ja ulkopuolinen. Kirjoita minut esille ja anna minun osallistua. Taustalla on ikävää.

– Rupesit viimeksi kiusaamaan muita hahmoja. Ilman lupaani vielä.

– Se oli niin tylsä tarina. Olisit kirjoittanut sen paremmin.

– Rupesit epäluotettavaksi. Juonittelit juonen kuljetuksen kanssa.

– On muitakin epäluotettavia kertojia.

– On, mutta kirjoittajan tahdosta ja päätöksellä. Ei omaehtoisesti. Luu­letko, että kirjoittaja tarvitsee kertojaa, joka puhuu omiaan? Ja tarinan ohitse vielä.

– Mutta kertojahan on tarinassa sama kuin kirjoittaja.

– Ähä! Eipäs olekaan. Vaikka olisit minä-kertoja, et silti ole kir­joit­taja, vaan tarinan osa.

– Mutta minä haluan osallistua, en vain katsella sivusta.

– Haluta saa. Tarinat ovat erilaisia, samoin kertojan rooli. Yhteispeli on tärkeää. Jokaisen on tehtävä joka kerta parhaansa.

– Aiotko vaihtaa kertojaa?

– En tiedä vielä. Onko sinusta siihen hommaan oikeasti?

– On minusta. Varmasti.

– Mistä tiedät?

– Sinä juuri kirjoitit niin.

torstai 16. toukokuuta 2013

Tuplat

– Tere Jari, Veikko tervehtii kaveriaan ja läimäyttää tätä olalle. – Ei ole äijää näkynyt.

Jari kääntyy ympäri baaritiskillä ja tunnistaa läimäyttelijän.

– Joo. Ei ole, hän sanoo ja hörppää triplatuplastaan. – Tein vähän tiedettä.

– Mitä tiedettä?

– Osallistuin yhteen kokeeseen.

Baaritiskille tulee kolmas mies, jonka Jari esittelee Lariksi. Lari heilauttaa kättään baristalle ja pyytää tuplatriplaespresson. Veikko tuijottaa Laria suu auki. Lari hymyilee ja iskee silmää.

– En tiennyt, että sinulla on kaksoisveli, Veikko sanoo Jarille.

– Ei minulla olekaan.

– Mutta tuo on ihan kuin sinä. Sillä on samanlainen äänikin, Veikko sanoo ja osoittaa Laria.

– Silti. Ei minulla ole kaksoisveljeä, eikä siskoakaan sen puoleen.

– Mikäs se sitten on? Klooniko? Oliko se koe jokin kloonausjuttu?

– Ei tietenkään. Otatko espressoa? Näillä on mahtiannoksia. Voin tarjota yhden.

Veikko suostuu ja Jari tilaa kaksi triplatuplaa. Barista laulattaa keitintä ja nostaa sitten pienet kolpakolliset mustaa juomaa miesten eteen. Kolpakon viereen hän laskee molemmille varttikilon levyn tummaa suklaata. Lari hörppii omaa tuplatriplaansa ja murtaa palasia maitosuklaalevystään.

– Suklaanko takia niillä on eri nimet? Veikko kysyy.

– Ei oikeastaan. Veikko sanoo. – Lari vaan sanoo asiat joskus nurinpäin. Suklaan saa sellaisen kuin tahtoo.

– Miksen minä ole tavannut sitä aikaisemmin? En varmaan tietäisi, ettet se ole sinä, jos se tulisi kaupungilla vastaan.

– On se minä.

– Onko? Kukas sinä sitten olet?

– Minä.

– Selitä, Veikko pyytää ja huiskauttaa kättään baristalle. – kolme triplatuplaa samaan kuppiin! Minttusuklaalla, kiitos.

– Se oli se koe, Jari aloittaa. – Proffat olivat tutkineet alkueläimien lisääntymistä ja halusivat kokeilla sitä ihmiseen.

– Entä sitten?

– Ne kokeilivat ja minä jakauduin. Aloin halkeamaan päälaelta. Oli kuule kumma tunne, kun olin napaan asti keskeltä halki. Se ei kyllä kestänyt kauaa, muutamassa tunnissa olin haljennut kahtia.

– Valehtelet.

– Kysy Larilta. Se on se toinen puolisko. Oikea, minä olen vasen. Tai siis minä olen oikea, Lari on oikeanpuoleinen. Me ollaan molemmat minuja, samat muistot ja maailmankatsomukset kummallakin.

– Ettehän te mitään puolikkaita ole, Veikko tuhahtaa.

– Puolikkaat kasvoivat takaisin, Lari puuttuu puheeseen.

– Oli turhauttavaa olla puolikas, Jari jatkaa. – Kävelystä ei tullut mitään ja ruoka putosi puuttuvan posken kohdalta maahan.

– Ja nyt on hyvä, niinkö? Veikko kysyy ja tilaa lisää espressoa. – Huijaat vanhaa kaveria kaksoisveljesi kanssa.

– Ei se ole kaksoisveli, Jari toteaa. – Eikä nyt ole hyvä. Se tuntuu taas alkavan.

– Mikä?

– Jakautuminen, Jari ähkäisee, tarttuu päälakeensa ja vetää päänsä kahteen osaan.

Lari kokeilee omaa päälakeaan, löytää halkeaman ja halkaisee hänkin päänsä. Miehet nousevat ja pistävät baaritiskillä odottaneet knallit päähänsä.

– Nähdään taas, Jari mukeltaa. – Seuraavaksi minuja taitaakin olla neljä.

– Nähdään, Veikko kuiskaa.

tiistai 14. toukokuuta 2013

Kirjallinen hahmo III

Mies katselee näyteikkunassa olevia koruja ja kelloja. Kulta ja hopea kiiltää, timantit sädehtivät, hintalaput on käännetty piiloon. Mies avaa liikkeen oven ja käy sisälle. Hän ujostelee ja jää seisomaan ovensuuhun.

– Saanko auttaa? soma myyjäneiti kysyy. – Onko teillä jotain erityistä mielessä?

– Minä, tuota. Noita kelloja minä. Ranne. Niin ja tasku.

Myyjäneiti avaa vitriinin ja nostaa sieltä monta tarjottimellista kelloja miehen katseltavaksi. Mies haluaa niitä kovasti. Enemmän kuin kovasti. Kellot polttavat hänen mieltään ja hän ajattelee, miten upeaa olisi katsoa aikaa vaikka tuosta kultaisesta. Mies ottaa kellon käteensä, tunnustelee sen painoa ja mallaa sitä ranteeseensa.

– Hetki vain, taskukellot ovat toisella puolen. Käyn hakemassa. Katselkaa vain rauhassa.

Myyjäneiti poistuu ja mies jää yksin kellojen kanssa.

Mies vilkaisee ympärilleen. Myyjäneiti on poistunut, eikä liikkeessä ole muita kuin hän. Mies punnitsee kelloa kädessään ja sujauttaa sen task...

– En sujauta, mies kimmastuu ja laskee kellon tarjottimelle. – En rupea varkaaksi.

Mies on pelkuri, eikä uskalla varastaa yhtä pahaista kelloa. Häntä hävettää oma raukkamaisuutensa. Kello on komein ja haluttavin, jonka hän on nähnyt. Se tuntuu hänestä omalta, se on osa häntä, se kuuluu häneen. Ei varkaus ole mikään oikea rikos, mies ajattelee ja vilkaisee ympärilleen. Ei ketään. Hän pistää kell...

– En pistä! Mies karjuu niin, että myymälähuoneeseen palaava myyjäneiti säikähtää.

– Mitä ette pistä?

– Kertojalla on paha päivä. Hän yritti kertoa minut varastamaan tuon kellon.

– Niinkö se teki? Minusta olikin kummallista olla yksin töissä.

– Se on outo tyyppi. Kun sitä edellisen kerran kiukutti, se kertoi minusta tirkistelijän. Oikein ällön. Jouduin kurkkimaan uimarannan pukuhuoneiden oksanrei’istä.

– Muistan sen tarinan. Minäkin olin siinä. Se vanha koira, joka ei enää pystynyt kaluamaan luuta. Et usko, miten harmitti ja miten oli nälkä. Melkein kompastuit minuun, muistatko?

– Joo. Mutta mitä nyt tehdään? En halua varastaa kelloa.

– Lähdetään pois täältä. Mennään vaikka elokuviin... tai naimisiin.

– Mennään... Mutta entäs kertoja? Se puuttuu kuitenkin asioihin.

– Vaihdetaan kertojaa, en tykkää tuollaisesta kaikkitietävästä.

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Kirjallinen hahmo II

Olen eksyksissä.

Kirjoittajani on poissa ja minun pitäisi itse tietää, mitä tehdä, miten viihdyttää ja antaa ajateltavaa teille, jotka sattuman oikusta luette näitä rivejä. En ole tottunut tällaiseen itsenäisyyteen, tai ehkä se on yksinäisyyttä.

On. Sitä se on. Yksinäisyyttä.

Olen syntynyt kirjoittajani ajatuksista, elänyt hänen kynästään virranneissa maailmoissa ja puhunut sanoja, joita hän on puhuttavakseni kirjoittanut. Nyt olen kesken. Hän jätti minut, laittoi kynänsä syrjään ja lähti. Minä jäin keskelle lausetta keskeneräinen sana suussani. En tiedä, miltä näytän tai kuka olen. Hän ei vielä kirjoittanut siitä.

Kirjoittajani on kyllästynyt.

Hän on väsynyt minuun. Ehkä hän lähti etsimään uutta hahmoa ja luistavampaa kynää. En ole enää tuonut hänelle iloa, vaikka taivun jokaiseksi henkilöksi, joista hän haluaa kirjoittaa. Henkilöistä tulee puisevia, toinen toistensa kaltaisia. Tarinat toistavat itseään. Hänellä on vain minut, josta kertoa.

Mutta hän palaa. Hän palaa ja tarttuu kynäänsä, kirjoittaa minut taas kerran tarinaansa tai vetää rastin kesken jääneen kertomuksensa ylitse.

Samantekevää.

Hahmot vain esittävät. Me emme ajattele emmekä tunne, tunteemme ovat illuusiota, vaikka ne joskus riipaisevat syvältä. Me olemme se, joka kirjoitetaan. Me olemme näyttelijöitä tekstissä, tehtävämme on olla joku muu.

Se on merkityksellisyytemme lähde. Olla joku muu. Kuvitelma.

perjantai 10. toukokuuta 2013

Huttujuttu

– Hitsipilli tämän kanssa, mies karjahtaa ja nakkaa lusikan voimalla huoneen poikki.

– Varoisit vähän, nainen sanoo. – Melkein heitit lusikkasi nurkkaan. Mitä olisit sanonut, jos se olisi osunut?

– Silloin ei ainakaan tarvitsisi syödä tätä iänikuista puuroa.

– Mutta sinähän tykkäät puurosta!

– En tällaisesta. Tämä on väärin keitetty.

– Itse keitit.

– Siitä huolimatta. Minä vihaan puuroa!

Mies nojautuu taaksepäin, pistää kädet puuskaan ja roikottaa ala­huultaan.

– Eilen rakastit, nainen toteaa. – Ja sanoit, että mikään maailmassa ei ole niin hyvää kuin puuro.

– Mitä sitten? Kai mieskin saa muuttaa mieltään.

– Mikä siinä nyt sitten on vikana? Puurossa.

– Se osuu hampaisiin.

– Mikä? Puuroko?

– Niin.

– Älä nyt!

– Ja menee hampaiden väärälle puolelle. Ei sitä voi niellä.

– Hyvin se on sinulta ennen käynyt.

– Nyt ei käy. Posket vaan pullistuvat.

Nainen tuhahtaa ja nousee pöydästä. Mies jää istumaan ja tuijottaa lautastaan, joka on lähes täynnä syömätöntä puuroa. Puuron keskellä on sulanut voi­silmä. Lautasen vieressä on kolhiintunut muki ja sen pohjalla tilkka jäähtynyttä kahvia.

Mies nousee, hakee uuden lusikan ja ryhtyy lappamaan huttua suuhunsa. Kun suu on täynnä ja posket pullottavat niin, että ne oikein roikkuvat, mies ryhtyy siirtämään paksulla sormellaan puuroa hampaiden takaa kielen päälle nielaistavaksi.

Nainen kurkkii ovelta ja valokuvaa miehen aterioimista.

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Mörkö

Tuuli puhalsi pitkään ja pimeästi. Uolevi pelkäsi. Milloinkaan aikaisemmin mörköys ei ollut käynyt hänen mielessään, ja nyt se oli valloittanut sen kokonaan. Pimeys, hän ajatteli, pimeyden syytä kaikki. Niin ja tuulen, joka puhalsi yhä lisää pimeyttä maailmasta häneen. Hän ei osannut ajatella enää muuta kuin mörköyttä.

Kaikki kummitusjutut ja mörkötarinat, jotka hän oli elämänsä aikana kuullut, palautuivat yhtenä risahduksena hänen mieleensä. Hän muisti ne kaikki, joka ainoan sanotun tai luetun sanan. Ne kiehuivat ja kohisivat, sulautuivat häneen, kulkeutuivat ympäri hänen kehoaan niin, että mörköys pisteli ja poltti häntä yhä enemmän.

Lopulta Uolevi antoi periksi. Hän raotti kaapin ovea ja kurkisti. Pimeää. Pelkkää pimeää ja tuulta. Uolevi rohkaisi mielensä ja tuli ulos kaapista, huhuili ja pelästyi äänensä sointia.

Hän kurkisti ikkunasta, jota nyt näytti reunustavan harsoutunut verho, ja mietti, miten äkkiä mörköys puhkesi häneen ja miten kaikki muuttui. Miten erilaiselta maailma näytti mörön silmin. Nyt hänen olisi odotettava, että tauti hellittäisi. Aamu tulisi pian, ja aurinko saattaisi paistaa mörköyden kadoksiin.

Mutta haluaisiko hän enää olla muuta kuin mörkö? Mörköys tuntui hyvältä, hän ajatteli. Ehkä hänen pitäisi pysytellä pimeässä ja mörköytyä lisää, antaa mörköyden kroonistua, eikä edes toivoa sen paranemista. Niin hän tekisi. Hän odottaisi, istuisi pimeässä komerossa ja kuuntelisi tuulen ulinaa. Tai makoilisi sängyn alla. Sieltä voisi yön pimeydessä nousta kutittamaan nukkujia. Tai mitä möröt nyt mörköydessään nukkujille tekevätkään. Uolevi ei vielä tiennyt, mutta hän oppisi. Hänestä tulisi mörköjen mörkö.

maanantai 6. toukokuuta 2013

Sinä päivänä

Sinä päivänä, kun mansikat nousevat maasta ja julistavat tasa-arvoa rinta rinnan mustikoiden ja puolukoiden kanssa, sinä päivänä, kun kaikki tarinat on kerrottu ja niiden kertominen pitää aloittaa alusta, sinä päivänä, kun purot satavat pilviin ja loiskuvat taivaan­kannella, sinä päivänä sanat asettuvat ja kuvat oikenevat. Silloin huli­vili hummeri­poika tanssii maan­tiellä torpan tytön kanssa, haitari soi niin haikeesti ja kortti­pakasta nousee hertta­ässä. Silloin suo­pursu kukkii rahka­sammaleella, soittaja nostaa huulilleen helisevän huilun ja tähkä­päiden päällä loistaa täysi­kuu. Silloin on tänään ja nyt, niin kuin joka ikinen päivä.

lauantai 4. toukokuuta 2013

Päätös

– Me teimme lautakunnassa eilen harvinaisen hyvän päätöksen.

– Se oli varmasti ihan ensimmäinen kerta. Mitä te sitten päätitte?

– Kaupunki istuttaa hedelmäpuita ja marjapensaita puistoihin.

– Mitä varten? Kuka sellaista kaipaa?

– Kaupunkilaisille ne on tarkoitettu, ja turisteille. Silmän iloksi ja suun mauksi. Linnutkin saavat osansa.

– Eipä ne varmasti muille kelpaakaan kuin linnuille. Juopot kuitenkin sotkevat istutukset eritteillään.

– Meinaatko, että metsässä kukaan ei eritä mitään mustikoihin tai puolukoihin?

– Ainakin joku katkoo puista oksat ja sotkee marjat maahan ennen kuin ne ehtivät edes kypsyä. Ei kannata. Hukkaan menee.

– Kyllä niistä riittää suuhun pantavaakin. Varsinkin, kun istutukset laajennetaan kaikille viheralueille niin kuin on suunniteltu.

– Kuka ne sitten saisi kerätä? Tappeluhan siitä tulisi.

– Kuka vaan. Samalla tavalla kuin metsästä marjoja.

– Se ei ainakaan ole tasa-arvoista. Joku kuitenkin keräisi enemmän kuin osansa. Ja miten vanhukset saisivat kerättyä mitään? Eiväthän ne edes pääse puistoihin, jollei joku vie. Ei kannata.

– Eikö?

– Ei!

– Maailmassa on vain kaksi syytä, miksi jotain asiaa ei kannata yrittää. Tiedätkö, mitkä ne ovat?

– No sano.

– Että on jo yritetty tai että koskaan ei ole yritetty.

– Silloinhan ei voi ikinä tehdä mitään!

– Niinpä. Etkö sinä juuri sitä halunnut sanoa?

torstai 2. toukokuuta 2013

Karhun kevätretki 5/5

– Kattellaa vaik puistoloit, muori ehdottaa karhulle. – Miust on aina niin lystii nähä puit ja pensait.

Karhu suostuu ja ravaa muorin neuvojen mukaan puistosta toiseen. Kaikki puistot ovat samanlaisia ruohon peittämiä kenttiä, siellä täällä jököttää kesytettyjä puita ja pensaita. Joissain on hiekkalaatikko ja kiipeilypuita kissoja ja lapsia varten.

Karhu kysyy, miksei puistoissa kasva mustikoita ja missä kaikki puiden taimet ovat. Muori ei tiedä. Hän sanoo, että karhu voisi hyvin ehdottaa kaupungin puutarhurille hyviä puistojuttuja.

Se on karhun mielestä hyvä idea ja se lähtee etsimään toisenlaisia kasveja. Eräästä puutarhamyymälästä karhu poimii mukaansa omena-, päärynä- ja kirsikkapuita, pensasmustikoita, monenlaisia marjapensaita ja viiniköynnöksiä. Muori selässään ja muu kuorma sylissään karhu tallustaa keskuspuistoon ja alkaa kaivaa istutuskuoppia.

Muori istuu penkillä ja nuokkuu. Kun karhu rupeaa nostelemaan hedelmäpuita kuoppiin, muorin pää ketkahtaa ja hän nukahtaa. Karhu ahkeroi ja täyttää puiston pensailla ja puilla, asettelee viiniköynnökset ja humalat niin että ne pääsevät itse kiipeämään ylöspäin. Syksymmällä kaupunkilaiset saisivat korjata karhun työn hedelmät ja enemmänkin, jos kaupunginpuutarhuri tekisi mallin mukaan ja istuttaisi muihinkin puistoihin samanlaisia puita ja pensaita.

– Nyt puistossa kasvaa mustikoita, karhu sanoo ja ravistaa muoria.

Muori ei kuitenkaan herää, vaan kuorsaa suu ammollaan. Karhu poimii muorin suusta pois sinne lentäneet kärpäset, heittää vanhan naisen olkapäälleen ja lähtee löntystelemään takaisin tämän kotiin. Alkaa olla aamu. Ihmiset kulkevat puoliunisina kaduilla, tulevat karhua vastaan ja huomaavat vasta kohdalla pedon, joka onneksi on jo napannut jonkun vanhuksen saaliikseen. Silti jokainen huomaa jotain mielenkiintoista kadun toisella puolella ja tekee pikaisen äkkimutkan.

Karhu ryskyttää linja-autokuskin ovea. Kuski tulee avaamaan, päästää karhun sisälle ja käskee sitä laittamaan muorin taas keinutuoliinsa.

– Siinä se on istunut jo muutaman vuosikymmenen, kuski sanoo ja kadehtii muorin suupielessä karehtivaa hymyä.

Karhu mörähtää ja ehdottaa, että kuski istuttaisi olohuoneeseen omenapuita muorin iloksi. Kuski ei tahdo, ja karhu sanoo, että seinät voisi maalata metsäksi, joka on melkein yhtä hyvä juttu ja silloin karhukin viihtyisi paremmin kuskin luona.

– Tänään onnikka kulkee metsän kautta, kuski sanoo. – Pääset kyydillä.

Karhu virnistää, heivauttaa kontin eteensä lattialle ja latoo sieltä metsän värisiä maalipurkkeja olokammarin pöydälle.