Rantapallo

Aurinko läkätti keskeltä taivasta ja piiskasi säteillään rantoja. Minä makasin yhdellä niistä ja keräsin takaisin pimeän talven syömiä voimia. Talvet ovat aina olleet minulle raskaita, voivun lähes hengiltä pimeässä ja kylmässä. Onneksi auringon valo ja lämpö palauttavat elämän ja riemun minuun.

Nyt aurinko oli parhaimmillaan. Sitä valui minuun ja minä vahvistuin niin, että ajattelin kykeneväni mihin tahansa. Makasin silmät kiinni rantahiekalla ja meditoin. Tunsin hiekan allani, jokaisen hiekan jyvän erikseen, tunsin ylilentävän lokin häivähdyksen, tuulen henkäyksen ja kuulin muiden rannalla olevien ihmisten puheensorinan. Oli yhtä hetken kanssa.

Aurinko täytti minut voimallaan, ja halusin kokeilla jotain uutta. Loin mieleeni kuvan, että hiekka väistyy allani ja minä vajoan hiekan sisälle kaulaani myöden. Tiesin, että niin tapahtui, vaikka en avannutkaan silmiäni. Tiesin, että olin hiekan peitossa ja vain pääni oli sannan pinnalla. Kelluin siinä kuin vedessä. Kuvat täyttivät mieleni ja päätin tehdä kierroksen rannalla.

Hiekka alkoi siirtyä jalkojeni edestä selkäni taakse ja minä lykkäännyin eteenpäin. Liu’uin hiekassa jalat edellä. Ensin hitaasti, mutta sitten innostun ja panin hiekkaan vauhtia. Olin varmaan hassu näky. Pelkkä pää kulki hiekalla silmät kiinni, pienoinen hullunvirne huulillaan. Mutta minä olin mukana, hiekan alla, vaikka mistä katselijat olisivat sen voineet aavistaa.

Lapsista se oli hauskaa. He juoksivat pääni perässä ja hihkuivat. Pian rannan kaikki lapset juoksivat pitkänä jonona pääni perässä, ja minä ajelin ympyröitä ja kahdeksikkoja, taisinpa tehdä muutaman kolmionkin lasten riemuksi.

Lopulta lasten kiljunta kiinnitti aikuisten huomion. Ensin äidit tulivat katsomaan ja säikähtivät hiekalla kelluvaa päätä. He tempaisivat lapset mukaansa, ja nämä rupesivat rääkymään, koska heiltä vietiin hauska leikki. Isät tulivat paikalle ja rupesivat jahtaamaan minua. Minulle tuli kiire. Sain vaivoin väistetyksi pari potkua, jotka olisivat varmasti irrottaneet pääni harteilta. Kumman väkivaltaisia tyyppejä.

Menin jo aika vauhtia hiekan sisällä. Miehet ajoivat minua takaa. Suurin osa heistä oli maannut liian kauan sohvalla, joten he eivät pärjänneet auringon vahvistamalle minulle, vaan jäivät kauas taakse. Seuraavaksi tippuivat bodarit. Vain yksi vanha mies, ihan käpy, kuivakka väkäleuka juoksi minun perässäni. Juoksi niin pitkään, että minuakin alkoi väsyttää, sillä olin joutunut metsän reunaan, jossa puut varjostivat aurinkoa.

– Eiköhän piisaa, mies sanoi. – Nousehan sieltä. Muut eivät enää näe.

Minä nousin. Hiekka valui päältäni ja nojauduin suurta kiveä vasten. Varjo tuntui hyvältä, ja minä avasin silmäni. Vanha mies oli kadonnut ja minä olin yksin. Ihoni hehkui punaisena ja arkana, mikä ei tietysti ollut mikään ihme, kun olin kulkenut sellaisen matkan hiekan sisällä. Aurinko paistoi kirkkaana. Kesä on niin hyvä asia. Ja auringon lämpö.