Erakko

Syvällä kahvilan uumenissa, sen takimmaisessa nurkassa istuu metsänhajuinen mies, Jaska. Hänen edessään on kolpakollinen väkevää espressoa, johon hän on sekoittanut puoli kahvilusikallista ruskeaa sokeria makua tasaamaan. Mies hörppii juomaansa suurina suullisina.

Risto sattuu samaan kahvilaan. Hän saa tuoppinsa tiskiltä ja lähtee katselemaan itselleen istumapaikkaa ja päätyy samaan pöytään vanhan kaverinsa Jaskan kanssa.

– Jaska, himputti vieköön. Eikös sinun pitänyt muuttaa metsään ja ruveta erakoksi?

Jaska mulkaisee kaveriaan ja murahtaa. Risto ei saa sanoista selvää. Hän epäilee, että Jaskan kieli on jäänyt metsään ja pyytää tätä toistamaan sanottavansa. Jaska murahtaa uudelleen.

– Näytät metsittyneeltä, Risto sanoo. – Sinun korvastasikin keinuu hämähäkki seitissään.

Jaska poimii seitin pään sormeensa ja siirtää sen hämähäkkeineen ikkunalaudalle.

– Muutinhan minä, hän sanoo. – Mutta ei siitä mitään tullut. Metsä ei halunnut erakkoa.

– Miten niin ei halunnut?

– Haluatko oikeasti tietää?

– Haluan tietenkin.

– Tarjoa toinen tuopillinen – tuplasokerilla – niin kerron.

Risto hakee. Hän laskee tuopin Jaskan eteen. Jaska hörppää kuumaa juomaa ja väläyttää hymyn suupielestään.

– Entä ne sokerit? hän kysyy ja saa kaksi yksittäispakkausta hienoa ruskeaa sokeria, jotka hän ripottelee lattialle seinän vieriin.

– Muurahaisille, hän selittää.

– Se tarina, Risto muistuttaa. – Annahan tulla nyt ja unohda ötökät.

– Niin se erakkojuttu... Muistahan kun ajoin talvella moottorikelkalla sinne rakennustarpeita, sementtiä, laastia, tiiliä, puutavaraa ja kaikkea. Keväällä menin samaan paikkaan jalkapatikassa ja meinasin jäädä, ainakin oli tarkoitus

– Et jäänyt.

– En. Heti kun sain laatan valettua, sammal valtasi sen. Siitä olisi pitänyt jo arvata. Ei sammal yleensä kasva niin että sen näkee. Se valtasi vajaassa tunnissa koko laatan, kiipesi märälle betonille.

– Aika huimaa. Mitä sitten?

– Rupesin pystyttämään runkoa. Kun sovitin runkotolppia kohdalleen, lahosieni kiipesi palkkia pitkin ylös. Puu lahosi murusiksi heti, kun se kosketti maata. Oli melkein kuin se olisi uponnut betoniin.

– Taidat vähän liioitella?

– Enpä juuri. Melkein kaikki puutavara meni hukkaan, ja minä päätin tehdä majan tiilestä.

– Niin kuin se viisas sika siinä sadussa.

– Sanopas muuta. Mutta ei siitäkään tullut taloa. Tiiliä oli alun perinkin liian vähän ja ne katosivat sitä mukaa, kun sain muurattua niitä paikoilleen. Ei tarvinnut kuin vähän selkäänsä kääntää.

Ristoa hymyilyttää. Jaska on aina ollut hyvä kertomaan tarinoita, sellaisia vielä, joissa on totuus pohjalla. Jaska jatkaa.

– Siinä kävi kuule susi, aika pieni, mutta susi kuitenkin. Se istui aamulla betonilaatan päällä ja virnisteli minulle, kun kömysin ulos teltastani. Sitten se rupesi puhumaan ja ehdotti, että keräisin risuja ja tekisin seuraavan talon niistä. Olin kuule vähän äimän käkenä siinä.

– Että oikein puhuva susi.

– Joo. Kysyin siltä, oliko se puhaltanut ne tiilet, mutta ei se sanonut, vihjaili vain, että asiat joskus vain joutuvat hukkateille.

– No teitkö risutalon?

– Tein. Ja nukuinkin siinä pari yötä. Se oli aika ilmava. Sitten yhtenä aamuna se susi oli taas siellä.

– Mitä se nyt sanoi?

– Se sanoi miettineensä sitä puhaltamista ja tulleensa nyt puhku­maan ja puhaltamaan sen talon niin kuin sadussa. Se lupasi, että minä saisin olla sadun porsaat ja se ajaisi minua takaa, kunhan talo olisi ensin puhkuttu.

– Huima elikko. Puhkuiko se?

– Puhkui. Olin luullut, että se satu on silkkaa satua, mutta suden puhku heitti risut ties minne. Sitten susi sanoi, että saan kiivetä puuhun sitä karkuun, koska sen voimat meni siihen puhkumiseen, eikä se jaksa nyt juosta. En meinannut uskoa, mutta se vähän näykkäsi malliksi ja minähän kiipesin. Onneksi ei tullut karhu vastaan.

– Se nyt vielä olisi puuttunut.

– Joo. Se susi ärmisteli puun juurella aikansa ja sanoi, että seuraa­vaksi minun pitää rakentaa talo oljista, jotta se jaksaa ajaa minua takaa sen jälkeen, kun se on puhkunut ja puhaltanut sen nurin.

– Rakensitko?

– Rakensin, ajattele. Niin kuin en olisi paremmin tiennyt. Susi oli taas yhtenä aamuna pihalla virnistelemässä. Se kysyi, onko minulla makkaraa, ja olihan minulla. Istuttiin portailla vierekkäin ja syötiin lenkkiä. Sitten se sanoi, että hommat pitää hoitaa loppuun saakka, ja lupasi antaa minulle reilun etumatkan.

– Läksit tietysti heti?

– En tietenkään lähtenyt. Pitihän minun nähdä koko juttu. Susi veti henkeä ja puhkui ja puhalsi talon nurin. Sitten se sanoi, että sen pitää syödä minut, jos se saa minut kiinni, eikä se millään haluaisi syödä ihmistä heti makkaran päälle. Makkara on kuulemma paljon parempaa.

– No läksitkö nyt?

– Läksin. Juoksin koko matkan. En ole ikinä juossut niin kovaa ja niin kauas. Koko ajan olin kuulevani suden loikat perässäni. Ehkä se olikin siellä, mistä susista kukaan tietää.

– Minne menit? Kotiinko?

– Ei minulla mitään kotia ole, kun meinasin sen sinne metsään laittaa. Tänne minä tulin. Äsken. Vähän ennen sinua. Hyvä että henki ehti tasaantua.

– Mihin se susi joutui?

– Se sanoi käyvänsä kirjastossa lukemassa toisen sadun. Sellaisen, jossa susi ja äijä pitävät samaa majaa.