torstai 24. marraskuuta 2016

Larissa

Olin kirjoittanut tekstiäni jo kauan ja olin jumissa sen kanssa. Tarina ei edennyt yhtään. Olin jo monesti hävittänyt kirjoittamaani tekstiä ja hävitin taas. Ei siitä mitään tullut. Huomenna tekstin kuitenkin pitäisi olla valmis, olin sen luvannut. Pakkohan minun on kirjoittaa vaikka sitten silkkaa ajatuksen­virtaa.

 

"Larissa oli jo riisuuntunut ja juuri käymässä nukkumaan, kun ovi­kello soi…"

 

Pim pom. Ring, kuului ovelta. Minä hätkähdin. Villi mieli­kuvitus tekee joskus temppuja. Vilkaisin taakseni, ei mitään. Käännyin tekstin puoleen, ja ovi­kello soi uudelleen. Pim Pom. Ring.

Mitä perhanaa, ajattelin ja nousin. Avasin oven, ja siellä oli etäisesti tutun oloinen tyyppi, joka katsoi minua uteliaasti, mittaili päästä jalkoihin ja tuli sisään.

Ehkä se oli joku tuttu, mietin, mutta olkoon. En jaksaisi nyt yhtään seurustella, kun sain jo kirjoitettua yhden melkein kelvollisen lauseenkin. Vieras istukoon minne lystää ja passatkoon itseään miten mielii. Minä istuin takaisin koneeni ääreen ja jatkoin kirjoittamista.

 

"Larissa kirosi. Tähän aikaan. Se oli varmasti Jacko. Kukaan muu ei rohkenisi tulla näin myöhään. Lasissa ei viitsinyt pukeutua, Jacko tahtoisi kuitenkin heti sänkyyn. Nainen hymyili ja astui eteiseen, jossa Jacko jo odotti.

– Miten pääsit sisälle? Larissa kysyi.

– Tuo tyyppi avasi, Jacko osoitti koneen ääressä istuvaa honteloa miestä."

 

Minusta rupesi tuntumaan omituiselta ja katsoin taakseni. Ihan kuin olisin nähnyt eteisessä vilahdukselta miehen ja naisen. Nääh, ei siellä mitään ollut. Mukavaa, kun teksti kulkee taas.

 

"Makuu­huoneessa Jacko tuijotti Larissaa. Hän oli kyllästynyt tähän ja sanoi tulleensa jättämään hyvästit. Hän oli tavannut elämänsä naisen edellis­iltana baarissa ja muuttaisi tämän luokse. Larissa pärjäisi varmasti paremmin ilman häntä.

Larissan ilme kiristyi. Hän tönäisi Jackon sängylle istumaan ja ryntäsi ulos huoneesta."

 

Makuuhuoneen ovi kolahti, ja paljaat jalat läpsähtelivät vasten lattiaa. Larissa veti minut pois koneen äärestä ja potkaisi tuolini nurin. Minä satutin kyynärpääni. Larissa tuijotti tekstiäni, pyyhki osan pois ja kirjoitti viimeksi kirjoittamani kappaleen uudelleen.

 

"Makuuhuoneessa Jacko tuijotti Larissaa. Upea nainen ja sängyssä aivan pitelemätön. Kunpa se ei milloinkaan kyllästyisi häneen, sitä hän ei kestäisi. Jacko suuteli Larissaa, ja irrottamatta huuliaan tämän huulista, riisui vaatteensa. Larissa laskeutui sängylle, ojensi kätensä, avasi sylinsä ja odotti."

 

– Jatka siitä, Larissa kivahti, ja hänen silmänsä iskivät mustia kipinöitä. – Kunnolla.

Minä katsoin luomani naisen perään ja halusin itse olla Jacko. Musta­sukkaisuus väänsi vatsaani ja teki solmuja mieleeni. Jacko, se petturi, saisi tuon naisen taas kerran. Se ei ollut oikein, eikä edes reilua.

 

"Jacko oli edellisenä iltana urakoidessaan baaria lävitse saanut tartunnan kolmesta ikävästä taudista. Taudit näkyivät hänen habituksessaan ja Larissa tuli miehen suhteen toisiin ajatuksiin. Tuohon mieheen hän ei enää koskisi pitkällä kepilläkään.

– Häivy, hän sanoi ja heitti Jackon vaatteet porras­käytävään, tönäisi miehen niiden perään ja nykäisi oven kiinni.

Eteisessä Larissa katseli koneen äärellä istuvaa miestä, naurahti, käveli tämän taakse, laski kätensä miehen olalle ja sanoi:"

 

– Lähdetäänkö?

– Kuka sitten kirjoittaa? kysyin.

– Me, Larissa totesi. – Me, mutta vasta jälkeenpäin. Tule. Mennään. Aloitetaan uusi tarina.


PEIKKOMAINOS: Peikon pieni susi, karhu- ja peikko­tarinoita on Naavakuusen takaa -e-kirjoissa. Niitä saa Elisa Kirjasta.


PEIKKOMAINOS: Sikafarmari-kirja on kudottu peikon sanoista. Saa valita haluaako kirjan painettuna vai sähköisenä.


PEIKKOMAINOS: Todensanat-kirja on vielä olemassa. Painettu kirja on halvennettu, sähköinen on herättänyt vahvoja tuntoja.


torstai 17. marraskuuta 2016

Ajattelija

– Minä olen miettinyt…, Juuso sanoo, kaivaa pape­rossi­tupakki­askin sarka­palttoonsa povi­taskusta, valitsee tupakin, napauttaa sitä askin kanteen ja kiertää holkkiin. Holkin hän työntää hampaisiinsa, imaisee pari kertaa kokeilevasti, rapistelee puisen tikku­askin toisesta taskustaan, etsii raapaisemattoman tikun ja vie sen nokassa tulen tupakkiinsa. Tuli tarttuu kuiviin puruihin ja polttaa ne savuksi, joka virtaa miehen keuhkoihin ja pöllähtää lopulta ulko­ilmaan toisesta suu­pielestä. Juuso katselee ympärillä aukeavaa metsää ja sen jykeviä honkia. Yhden hongan juurella lepää kirves.

– Mitä?

– Mitä mitä?

– Mitä sinä olet miettinyt? taka­jaloillaan seisova karhu toistaa samalla, kun kihnuttaa selkäänsä puun­runkoon.

– Sitä juuri.

– Mitä sitä?

– Sitä miettimistä.

– Mitä siitä?

– Olenkohan se minä, joka mietin, silloin kun mietin?

– No oletko?

– En tiedä. Joskus ajatukset kulkevat ihan omia latujaan, ja jos päätän, että en ajattele vaikka nyt naisia, niin eikös ne ajatukset silloin juuri pyörikin naisissa. Ihan kuin joku muu päättäisi, mitä minä ajattelen.

– Ehkä päättääkin, karhu toteaa ja löntystää Juuson tykö, ojentaa käpälänsä ja vie puoliksi poltetun tupakin miehen kädestä.

– Ei holkkia, Juuso sanoo ja nappaa holkin karhulta. – Miten niin ehkä päättääkin?

Karhu pössöttelee tupakin lyhyeksi ja syö tumpin.

– Tykkäisin kyllä enempi väkevästä tupakista. Ajatukset ovat matoja.

– Matojako? Eivät hitossa ole, vaan sähkö­värinöitä. Sellaisia sinisiä kypeniä.

– Matoja ovat.

– Selitä.

– Ketulta kuulin. Ihmisten ajatukset ovat valkoisia matoja, varsin ohkaisia, ja ne matavat aivo­sokkeloissa miten niitä sattuu huvittamaan. Joskus ne matavat ihmisestä toiseenkin.

– Älä?

– Totta se on. Sinä olet oikeasti ajatus­mato­vaunu. Ne ajelevat sinulla minne mielivät.

Juuso nostaa lakkiaan ja sivelee pää­lakeaan. Hän kaivaa taas pape­rossi­askin esille, tarjoaa karhulle ja lataa tupakki­holkkinsa. Tuli­tikku­laatikko rapsahtaa ja miehen ja karhun ympärille tuprahtaa savu­pilvi. Käytetyn tuli­tikun Juuso palauttaa askiinsa. Aika kuluu. Miehen ajatus­madot longertavat.

– Jos minä nyt kuitenkin kaataisin tämän metsän, hän sanoo ja nostaa kirveensä maasta. Karhu pyörittää päätään. Mies silmäilee metsän puita juuresta latvaan ja takaisin, muuttuu kiverän ja hölmistyneen näköiseksi.

– Mutta sehän on ihan pöhkö ajatus, hän toteaa ja lähtee kulkemaan poispäin. – Ne madot. Ne perhanan madot.


PEIKKOMAINOS: Peikon pieni susi, karhu- ja peikko­tarinoita on Naavakuusen takaa -e-kirjoissa. Niitä saa Elisa Kirjasta.


PEIKKOMAINOS: Sikafarmari-kirja on kudottu peikon sanoista. Saa valita haluaako kirjan painettuna vai sähköisenä.


PEIKKOMAINOS: Todensanat-kirja on vielä olemassa. Painettu kirja on halvennettu, sähköinen on herättänyt vahvoja tuntoja.


torstai 10. marraskuuta 2016

Puolisot

Tulin rakastajattareni luota ja liukastuin lumisella kadulla. Aika pysähtyi. Tiesin kaatuvani ja näin heti, mihin pääni osuisi. Reunakiveyksen reuna lähestyi kasvojani yhä kiihtyvällä nopeudella. Kirosin mielessäni. Olin varma, että joutuisin sairaalaan ja vaimo tulisi jossain välissä katsomaan ja kyselemään mitä tein siellä päin kaupunkia. Miten sen selittäisin parhain päin? Kivi lähestyi kasvojani. Selkäni köyristyi ja työnsi naamaani yhä lähemmäs iskua.

Isku ei tuntunut miltään. Näin monenvärisiä tähtiä, kun pääni halkesi. Tähdet muodostivat tuttuja kuvioita, näin kissan ja koiran ja muutaman vaaleanpunaisen elefantin, joilla oli lyhyen lyhyt kärsä ja trumpettijalat. Kaikki oli ihan normaalia. Paitsi, että pääni oli haljennut kahtia.

Tunnustelin halkeamaa ja ujutin sormeni sen sisään. Tyhjä. Päässäni ei ollut mitään. Tai oli se vähän märkä suun kohdalta. Juuri lähteissäni juotu drinkki oi jäänyt kielen alle hölskymään. Kielen, joka sekin oli halki ja lirppusi mukavasti molemmissa poskissa.

Kielen lirppuminen oli selvä viesti. Ei tässä tainnut kovin pahasti käydä. Ei tarvitse mennä sairaalaan eikä mitään. Ujutin molemmat käteni pään halkeamaan ja kiskoin. Halkeama jatkui repeämänä haaroihini asti, ja yhtäkkiä minua oli kaksi puolikasta. Katselimme toisiamme ja mietimme, miten jaamme hommat. Vedimme pitkää tikkua, hävisimme ja päätimme lähteä kaljalle.

Juottolan ovella painauduimme vastakkain, kävelimme tiskille ja saimme kaksi olutta, istuuduimme kumpikin omalle penkillemme ehjä kylki kyypparia kohti. Joimme seitsemän isoa ennen kuin saimme päätettyä, mitä teemme.

Hylkäsimme ajatuksen jakaantua toinen vaimon ja toinen rakastajattaren luo. Tukeuduimme toisiimme ja menimme takaisin sinne, missä olimme alun perin liukastuneet. Istuimme maitokaupan ikkunalaudalle ja odotimme. Ennemmin tai myöhemmin joku nainen liukastuisi samalla tavalla kuin me olimme liukastuneet. Ehkä vähän tönäisisimme jotakuta, niin että hänen päänsä halkeaisi reunakiveen. Silloin me riipaisisimme hänet kahtia ja yhtyisimme häneen. Toinen toiseen ja toinen toiseen puoliskoon. Sen jälkeen meillä olisi aina kumppani mukanamme. Iloitsimme jo etukäteen. Ja miten se nainen ilahtuisikaan, kun hän huomaisi tulleensa kahdeksi miehen puolisoksi, tai – puoliskoksi.


PEIKKOMAINOS: Peikon miälestä isälle voi ostaa lahjaksi Sika­farmari-kirjan. Se on hiano kirja, sillä peikko on sanonut, mitä sanoja kirjaan pitää laittaa ja missä järjestyksessä. Saa valita haluaako kirjan painettuna vai sähköisenä.

torstai 3. marraskuuta 2016

Näin

Minä olen nähnyt, kun pallo­kalat täyttyvät ja kohoavat ilmaan ja kun ne poksahtavat ja niiden maksa täyttää pilvet. Minä toivon, että olisin lento­kala ja että osaisin soittaa oboeta samalla tavalla kuin Laura, mutta minä olen kuin kivi­peikko, joka turisee kipeitä hymyjä ja rutisee kävellessään kaupungin katuja matkalla kirjastoon. Minä olen nähnyt, että kaikki se, mitä luulen saduksi, on totta ja tapahtuu joka päivä kolmesti.


PEIKKOMAINOS: Peikon miälestä isälle voi ostaa lahjaksi Sika­farmari-kirjan. Se on hiano kirja, sillä peikko on sanonut, mitä sanoja kirjaan pitää laittaa ja missä järjestyksessä. Saa valita haluaako kirjan painettuna vai sähköisenä.