Pätkätyöt

– Annikka! Moi. Pitkästä aikaa. Mitä kuuluu?

Ulla istuutuu Annikan viereen puiston­penkille ja puristaa tätä kädestä. Annikka irvistää ja irrottautuu toisen otteesta.

– Varo minun kättäni, herkkyys menee.

– Joo joo. Et sinä nyt pienestä rutistuksesta säry. Missä sinä olet ollut? Luulin, että muutit pois, kun sinut irti­sanottiin.

– Täällä minä olen ollut ja tehnyt pätkä­töitä sitä mukaa, kun työ­voima­toimistosta on komennettu.

– Eikös pätkä­työt ole stressaavia?

– Miten sen nyt ottaa. Alkuun uusi homma vähän pelotti, mutta nyt olen jo tottunut.

– Mikä homma?

– Ihan ekaksi päädyin siivoojaksi entiseen työ­paikkaani. Kukaan ei huomannut minua. Olin ilmaa.

– Se on sitä työ­kiertoa, eikös?

– Joo. Mutta jo parin viikon päästä siitä olin yö­kerhossa stripparina.

– Sehän vaihtui äkkiä. Siivositko huonosti, vai?

– Siinä oli kaikenlaista, niin kuin stripparin hommissakin. Viikon kestin ja menin taas kysymään uutta työtä.

– Saitko?

– Sain tietysti. Suomessa on työ­voimapula. Minusta tuli bussi­kuski. Kortinkin sain pikana.

– Joku taisikin mainita nähneensä sinut linikan ratissa. En uskonut. Sinullahan on sentään monta akateemista tutkintoa.

– Ei ne tutkinnot paljoa paina. Bussia ajelin melkein kaksi kuukautta ja sitten vaihdoin juniin. Se oli huimaa touhua. Minun vanha isänikin sanoi aina halunneensa veturin­kuljettajaksi

– Ihan totta?

– Totta. Mutta arvaapas, mitä tein viimeksi.

– Olit tietty joku kauppa­ratsu tai verkosto­markkinoija.

– No en. Kuskasin turisteja Kanarialle ja takaisin. Lentäjän homma ei ole yhtään hassumpi.

– Ei kai nyt lento­konetta saa kuljettaa ilman lupaa? Vai saako?

– Olin melkein viikon työllisyys­kurssilla. Mutta pilotin homma loppui, kun nekin ovat nykyään pätkätöitä. Huomenna aloitan uudessa hommassa, teen kuukauden loma­sijaisuuden.

– Ja kävit tietty jo kurssitkin?

– Joo. Nyt aamupäivällä. Huomenna menen leikkaamaan heti aamusta.

– Vaatetehtaalle, vai?

– Ei, vaan keskus­sairaalaan. Tuuraan yhtä kirurgia. Koko leikkaus­sali­porukka on pätkä­työläisiä, että tutussa porukassa siellä toimitaan.

– Aika pelottavaa.

– Ei minusta. Eikä se kestä kuin kuukauden. Sen jälkeen on minun vuoroni olla työ­voima­toimisto­virkailija.

Kirahvitarinakirja

Joku oli jättänyt peikon luolan suulle kirjan, jossa oli kirahvi. Kun peikko meni sitä lähelle, se nousi seisomaan, mutkitteli kaulaansa ja kysyi, onko peikko nähnyt pientä lintua. Peikko ei ollut, mutta se lupasi saniais­vettä kirahville.

Kirahvi ilahtui, ryntäsi suin­päin peikon luolaan ja kopsautti päänsä kamanaan. Siinä pitkä­kaula sitten pötkötti ja peikko kaatoi purisevaa saniais­vettä sen suuhun. Kirahvi ähisi ja pärski ja sanoi, että se menee takaisin kirjaan ja että peikko saa itse lukea koko jutun.

Niin peikko sitten teki.

Kirahvi jäi kirjan kanteen seisomaan ja katselemaan, kun aurinko laski kuusi­metsän taakse. Peikko löysi kirjasta piänen linnun ja toukan ja krokotiilin ja perhosen ja korppi­kotkan ja vaikka mitä juttuja.

Ne jutut olivat vähän surullisia, kaikki elukat olivat yksinäisiä ja etsivät tarkoitusta ja merkitystä elämäänsä, tai ainakin vastauksia tärkeisiin kysymyksiin. Oli niillä välillä kivaakin, kun ne kohtasivat toisia etsikko­retkillään, vaikka aina välillä ei sekään ollut kivaa.

Peikko luulee, että kirahvi­kirja on satua. Vaikka on siinä paljon tottakin, mutta se on piilotettu satuun, ettei kenenkään tarvitse säikähtää. Mutta jos haluaa kurkistaa sanojen taakse, siellä on etsimistä ja kasvamista, luottamista ja pelkoa, itsen, maailman ja elämän hyväksymistä. On siellä surun lisäksi iloakin, ja ymmärrystä.

Kirjan kannessa on kirahvi ja sen vieressä lukee "Kadotettu maisema". Toisessa kohtaa lukee "Elina Valkea­lahti". Peikko luulee, että siinä pitäisi oikeasti lukea Elegia.

Mistä lapset tulevat

– Hyvä lapsi, mitä ihmettä sinä teet?

Miija nousee lattialta ja piilottaa avaamansa margariini­paketin selkänsä taakse.

– En mitään.

– Sinäkö nämä kaikki olet avannut? kaupan täti tiukkaa ja tuijottaa tyttöä, joka katselee varpaitaan ja potkii margariini­paketti­röykkiötä selkänsä taa. – Missä sinun vanhempasi ovat?

Miija ei sano mitään. Kaupan täti kerää avattuja paketteja varasto­laatikkoon ja komentaa tyttöä auttamaan. Miija tönäisee muutamaa pakettia lähemmäs.

Tytön äiti tulee paikalle.

– Täällähän sinä olet. Ja noin nätisti autat kaupan tätiä. Hyvä juttu. Sinä se olet niin kiltti lapsi.

– Se lapsi on avannut kaikki nämä paketit, kaupan täti sanoo ja laskee täyteen pakatun laatikon äidin ostos­kärryihin. – Tuossa. Sitten vaan kassan kautta ulos.

Äiti hymyilee ja taputtaa Miijan harteita.

– Nyt meillä riittää margariinia pitkäksi aikaa. Olihan sinulla kivaa, olihan?

– Joo, Miija vastaa. – Mutta en minä löytänyt mitään.

– Etkö? Harmin paikka. Mitä sinä etsit?

– Vauvoja tietenkin.

– Vauvoja? Miten sinä niitä keksit etsiä?

– Pappa sanoi, että vauvat kiiluvat silmissä tai ovat margariini­paketissa ennen kuin niistä tulee oikeasti vauvoja.

– Niinkös se puhui? Aika veitikka. Mutta tiedäthän, että oikeasti haikara tuo vauvat?

– Haikarat on satua. Jani sanoi ja se varmalla tietää. Sen äiti on opettaja, enkä minä koskaan ole edes nähnyt yhtään haikaraa sitä paitsi.

Äiti nostaa jätti­kuorman margariinia kassa­hihnalle muiden ostosten lisäksi. Kassa­pojan ilme ei värähdäkään.

– Haikara sinut kuitenkin toi, äiti kertoo. – Eräänä päivänä se soitti ovi­kelloa ja ojensi minulle pienen nyytin. Sinä olit siinä nyytissä.

– Paljaaltaanko?

– Ei tietenkään. Sinut oli puettu nätteihin vihreisiin vaatteisiin ja laitettu pieneen pakettiin, ne ovat minulla kaikki vielä tallessa.

– Se pakettikinko?

– Tietysti.

– Se on varmasti margariini­paketti! Katsotaan millainen se on ja mennään sitten kauppaan etsimään samanlainen. Minä haluan pikku­siskon, kun Helmilläkin kerran on. Ja Julialla.

Nainen ja orava

Kävelin puistossa, ja mieli­penkilläni istui nuori nainen. Naisen vieressä oli avoin reppu, josta pilkotti kirja.

Hidastin askeleitani ja katselin naista. Kauneinta hänessä oli hymy. Hän piteli puna­kylkistä omenaa ja haukkasi siitä vähän väliä pieniä palasia. Ne hän asetteli riviin penkille.

Aioin istuutua naisen viereen, kun pieni ääni käski minun mennä pois. Suutuin heti. Että kehtasi ärhennellä minun penkilläni. Naisen valkeat hampaat pureutuivat omenan kylkeen ja nikersivät siitä palaa irti.

”Mene pois! Kuulitko!” Se oli orava, joka seisoi tuolin selkä­nojalla ja piteli omenan­palaa. Pörrö­häntä halusi pitää naisen ja tarjoilun omanaan. Elukka murisi, pörhisti häntäänsä ja pui nyrkkiään. Istuin silti. Oravalle tuli kiire syödä.

”Syö!” nainen sanoi onnellisella äänellä ja osoitti oravaa. Sana soi vieraalla nuotilla, silmät pilkahtelivat ja hymy valaisi.

Minuun iski piru. Orava ahmi omenan­palasia sitä mukaa, kun nainen ojensi niitä sille. En jäisi tässä leikissä yhtään huonommaksi.

”Syö”, sanoin ja osoitin itseäni. Nainen naurahti, otti suustaan juuri haukkaamansa omenan­palan ja syötti sen minulle. Se oli hyvää. Kirpeää ja makeaa, raikasta, kaikkea omena­hyvää yhtä aikaa. Minä natustin omppua ja olin onnellisempi kuin pitkään aikaan.

Orava piti puolensa ja kiroili. En tiennyt, että niin paljon kiro­sanoja on, tai että ketään voi nimitellä niin monella tavalla. Oli hyvä, että nainen ei ymmärtänyt. Hän jutteli oravalle omalla kielellään. Minulle hän sanoi: ”syö”, ja työnsi omenaa suuhuni. Minä söin.

Kun omena loppui, orava loikkasi olka­päälleni ja tinttasi minulta silmän mustaksi. Nainen nauraa tirskahti ja puhalsi silmääni, vilkutti oravalle ja meni matkoihinsa. Minä jäin istumaan penkille. Orava kapusi puun­oksalle, nakkeli käpyjä niskaani ja säksätti. Enää se ei kiroillut.

Maitoparrat

– Annahan vielä yksi maito, Riikka pyytää ja nakkaa kolikon baari­tiskille.

Baari­maija pudistaa päätään. Että se jaksaakin juoda. Tuo on jo ainakin neljäs annos tällä erää.

– Ei maitoa pidä liikaa juoda, tiedäthän? baari­maija kysyy. – Luut voivat paksuuntua niin, etteivät ne pala krematoriossakaan.

– Äh, kyllä osteoporoosi ehtii vaikuttamaan. Anna nyt vaan tänne se maito, niin ja litra lakritsi­jäätelöä kanssa.

Riikka palaa kanta­pöytäänsä kavereidensa luo ja hörppää maidostaan. Kaverit koukkaavat etu­sormellaan jäätelö­maistiaisia.

– Minä pidän enempi salmiakki­jäätelöstä, Reino toteaa ja maistaa vielä kourallisen. – Tämä on aika pliisua siihen nähden.

Muut nyökyttelevät ja koukistelevat sormiaan jäätelössä niin, että Riikan on kiirehdittävä, jotta hän saisi edes vähän. Jäätelö loppuu ja keskustelu vaimenee, muuttuu melkein mökötykseksi.

– Mennään puistoon, Risto ehdottaa ja Raila huutaa hurraata ajatukselle.

Porukka kerää kimpsunsa ja kampsunsa kasseihinsa, vilkuttaa baari­maijalle ja poistuu. Puisto on kadun toisella puolella. Siellä on varjoisia lehti­majoja, kiipeily­telineitä, keinuja, kahluu­allas, muutama hiekka­laatikko ja pari keinua.

– Apus eka hevos­keinussa, Riikka huutaa ja kapuaa mieli­hevosensa selkään. – Kenen vuoro käydä kaupassa?

Risto tunnustaa vuoroutensa ja lähtee lampsimaan maito­kauppaan. Kun hän palaa, hänellä on mukanaan pussillinen maito­tölkkejä. Jokainen saa omansa ja pussiin jää vielä monta.

– Panne se auringon­paisteeseen, jotta maito lämpenee, Riikka sanoo. – Minusta se on parasta lehmä­lämpimänä.

– Minusta se on parasta, kun sitä juo jalka­käytävän reunalla, Reino toteaa, – ja heittää tyhjät purkit autojen alle. Tulee pauketta.

– Ennen maitoa myytiin pussissa, Raila sanoo.

– Niin ja kannuun, Risto muistaa. – Tykkäsin siitä pitkä­vartisesta litran­mitasta, joka roikkui tonkan kahvassa.

– Me juotiin tinki­maitoa…

Aurinko paistoi ja lintuset lauloi

On juhannusilta ja Rainer on päättänyt juhlia sitä kunnolla. Hän on hankkinut mökille kolme koria olutta, kymmenkunta viinipulloa ja muutaman väkevän. Ei pitäisi juotavan loppua. Uolevikin tulisi käymään.

Miehet saunovat ja käristävät makkaraa kiuaskivillä. Menossa on jo toinen lenkki. Uolevi pisteli ensimmäisen jo ennen kuin Rainer ehti pukuhuoneesta lauteille. Uolevi puristaa löylykauhan vartta ja mättää vettä kiukaalle. Höyry viistää miesten punaisena hehkuvaa nahkaa ja kähertää ihokarvoja. Miehet istuvat lauteilla, ähkivät ja juovat olutta. Sitä kuluu tölkkikaupalla, Rainer heittää sitä kiukaallekin ja sanoo, että se antaa kivillä kypsyvälle makkaralle mukavan maltaisen aromin.

Miesten aivosolut ovat hälytystilassa. Kun viinaa virtaa niiden jalkoihin, ne lopettavat hommansa ja yrittävät selvitä kuivin jaloin. Väsyneimmät solut, jotka eivät ehdi pois viinan tieltä, hukkuvat ja kuolevat heti. Suurin osa istuutuu penkille ja nostaa jalkansa ylös aivojen lattialla lainehtivasta viinasta.

Miehet saunovat ja käyvät välillä järvessä uimassa. Uiminen piristää ja viilentää hehkuvaa nahkaa. On melkoisen kova saunamatsi tänään, onneksi kaljaa piisaa. Päässä alkaa huipata mukavasti. Viinalla ei olekaan pitkään aikaan ollut mitään vaikutusta, vaikka on tullut juotua melkein joka päivä. Nyt voi hyvin korkata yhden kirkkaan ja ottaa muutaman napanterin ennen seuraavia löylyjä.

Viinan pinta nousee miesten aivoissa. Hälyttimet antavat merkkejä kehon lämpötilan liiallisesta kohoamisesta. Aivosolut nostavat jalkojaan yhä korkeammalle, vain muutama velvollisuudentuntoinen yksilö kahlaa vyötäisiin ulottuvassa viinassa ja kääntelee säätimiä sen mukaan kuin miesten tahto tilaa toimintaa. Yhä useampi yrvähtää viinaan ja hukkuu kuoliaaksi.

Miehet istuvat saunan kuistilla vilvoittelemassa. Rainer nappaa näkäräisiä suoraan pullon suusta, Uolevi ähisee ja yrittää saada kaljatölkkiä auki. Kun se ei onnistu, hän ojentaa kättään ja saa Rainerilta näkäräispullon kouraansa. Rainer on sentään kunnon kaveri.

Aivosolut ovat kääntäneet kaikki turvamekanismit päälle. Miesten pitäisi oksentaa vatsansa tyhjäksi ja nukahtaa, mutta rutiini pitää miehet hereillä ja viina mahassa.

On sitä ennenkin ryypätty. Naapuristakin kuuluu juhlinnan ääniä, taitaa ukko taas piestä akkaansa. Se on kurja akka, ei antaisi ukon maistaa viinantippaa, sanoo että siitä tulee pahapäinen kännissä, mutta hyvä sen kanssa on ollut välillä ottaa muutama siivu, tai vaikka useampikin.

Aivoissa solut siirtävät toimintakykyä kävelystä ja muista toisarvoisista seikoista hengissä pysymiseen. Osa toiminnoista pysäytetään kokonaan.

Miesten kieli paksunee ja puhe solkkaa, he kaatuilevat ja röntyilevät pitkin pöpelikköä joka kerta, kun he käyvät keventämässä oloaan. Onneksi puuhun voi nojata päätään. Hyvät juhlat tänä juhannuksena. Ei ole eukkojakaan enää natkuttamassa.

Olut loppuu, eikä teräviäkään ole enää jäljellä. Miehet ryhtyvät juomaan viiniä, vaikka sillä piti houkutella juhannusheiloja tansseista. He kaatavat juomaa tuoppeihin ja kilistävät.

Miesten pääkopassa suurin osa aivosoluista on halvaantunut, ja toiminta perustuu selkäytimestä lähteviin reflekseihin. Käsi koukistuu ja nostaa viinituopin huulille, vaikka suu ei enää osaakaan juoda siitä.

Aamu koittaa miehille vasta seuraavana iltana. He heräävät saunan kuistilta. Rainer herää ensin, Uolevi makaa selällään suu auki ja hengittää katkonaisesti. Miehen sulkijalihas on löystynyt. Rainer kiroaa. Aina sama juttu. Hän potkaisee kaveriaan kylkeen ja komentaa tätä heräämään. On se kumma, kun mies ei osaa ryypätä ilman, että sontii alleen. Se saa kyllä itse siivota sotkunsa, kun kerran ei enää ole naisiakaan talossa.

Aivoissa solut riemuitsevat. Miehet saatiin pysymään hengissä, vaikka tappiot olivat suuria. Älystä ja muistista piti siirtää väkeä elintoimintoihin, samoin kävelystä. Ne jäivät vajaalle väelle, mutta vielä tässä pärjätään.