Kirahvitarinakirja

Joku oli jättänyt peikon luolan suulle kirjan, jossa oli kirahvi. Kun peikko meni sitä lähelle, se nousi seisomaan, mutkitteli kaulaansa ja kysyi, onko peikko nähnyt pientä lintua. Peikko ei ollut, mutta se lupasi saniais­vettä kirahville.

Kirahvi ilahtui, ryntäsi suin­päin peikon luolaan ja kopsautti päänsä kamanaan. Siinä pitkä­kaula sitten pötkötti ja peikko kaatoi purisevaa saniais­vettä sen suuhun. Kirahvi ähisi ja pärski ja sanoi, että se menee takaisin kirjaan ja että peikko saa itse lukea koko jutun.

Niin peikko sitten teki.

Kirahvi jäi kirjan kanteen seisomaan ja katselemaan, kun aurinko laski kuusi­metsän taakse. Peikko löysi kirjasta piänen linnun ja toukan ja krokotiilin ja perhosen ja korppi­kotkan ja vaikka mitä juttuja.

Ne jutut olivat vähän surullisia, kaikki elukat olivat yksinäisiä ja etsivät tarkoitusta ja merkitystä elämäänsä, tai ainakin vastauksia tärkeisiin kysymyksiin. Oli niillä välillä kivaakin, kun ne kohtasivat toisia etsikko­retkillään, vaikka aina välillä ei sekään ollut kivaa.

Peikko luulee, että kirahvi­kirja on satua. Vaikka on siinä paljon tottakin, mutta se on piilotettu satuun, ettei kenenkään tarvitse säikähtää. Mutta jos haluaa kurkistaa sanojen taakse, siellä on etsimistä ja kasvamista, luottamista ja pelkoa, itsen, maailman ja elämän hyväksymistä. On siellä surun lisäksi iloakin, ja ymmärrystä.

Kirjan kannessa on kirahvi ja sen vieressä lukee "Kadotettu maisema". Toisessa kohtaa lukee "Elina Valkea­lahti". Peikko luulee, että siinä pitäisi oikeasti lukea Elegia.