torstai 26. helmikuuta 2015

Taidetta

– Laila, Mervi kuiskaa ja nyhtää kumppaniaan käsi­varresta. – Laila kuuntele.

Laila tuijottaa foto­realistista maalausta, joka esittää miestä uljaimmillaan, eikä malta ruveta kuuntelemaan, mitä Mervillä on asiaa. Se on kuitenkin taas jotain maailmaa syleilevää.

– Laila! Mervi sanoo ja heiluttaa päätään oven­suuta kohti. – Katso nyt, tuolla.

– Älä nyt häiritse. Anna minun kokea tämä. Tämä uppoaa minuun niin täysin, niin kokonaan.

Mervi tuhahtaa ja istuutuu penkille. Omapa olisi vahinkonsa.

Laila tuijottaa kuvaa. Ajan päästä hän vavahtaa ja katsoo Merviä, joka on nukahtanut penkille. Tämän leuka on painunut rintaa vasten, ja ohut sylkivana riippuu toisesta suupielestä. Laila istuutuu ja tönäisee ystäväänsä.

– Sinä kuorsaat, Laila toteaa ja työntää puhtaan paperi­nenä­liinan Mervin kouraan.

– Ymh? Enkä kuorsaa. Lepuutin vain vähän öökönöitä.

– Mikä se oli, jota halusit äsken näyttää?

– Mikä oli mikä? Ai niin. Tuolla oven­suussa, penkillä.

Laila kääntyy. Penkillä istuu nuori mies, joka pyyhkii kuola­vanaa suu­pielestään.

– Se näytti siltä kuvan mieheltä, sen jota tuijotit. Nyt se on vaan se sama istuja, joka siellä aina istuu. Miksiköhän se muuten tekee niin? Luulisi nuorella miehellä olevan muutakin puuhaa.

– Se taitaa olla se samaistuja, josta oli lehdessä juttua.

– Niinhän minä sanoin, se sama istuja kuin aina.

– Ei mikään sama istuja vaan samaistuja. Sen tehtävä on samaistua näkemäänsä ja kokemaansa.

– Ai.

– Se on luemma siinä tosi hyvä. Siksi se onkin täällä. Taidetta koko tyyppi.

– Ilmankos se näytti siltä kuvalta. Ihan kuin se olisi ollut siinä mallina.

– Tekee se sitäkin. Se on kansalais­opistolla taide­kurssien mallina, samaistuu Mona Lisaan, Dorian Grayhin ja vaikka kehen. Se on jopa ollut croquis-kursseilla alastomana naisena.

– No se on jo aika hyvin samaistuttu.

– Totta. Mutta arvaapas missä se on parhaimmillaan.

– Koirana. Ei kun aasina.

– No ei. Oma­kuvissa.

– Sekö oikein urakoi niitä?

– Ihmiset pyytävät sitä esittämään itseään ja maalaavat sitten mallista oma­kuvansa. Siinä on, tiedätkös, yksi hyvä juttu: oma­kuva ei ole peili­kuva. Mihin sinä nyt?

– Näytän sille yhden tyypin valo­kuvaa. Jos se vaikka osaisi samaistua siihen. Minulta jäi viimeksi muutama sana sille sanomatta.

torstai 19. helmikuuta 2015

Ministeri korjaa huoltosuhdetta

– Tästä ei tule kerta kaikkiaan mitään, ei kerta kaikkiaan mitään!

– Voi hyvä ministeri, ei pidä vaipua murheen alhoon. Olen varma, että te keksitte sivistyneen ja älykkään ratkaisun.

– Ajatteletko niin?

– Ajattelen. Minä totta tosiaan ajattelen niin ja luotan teidän oivallus­kykyynne. Te olette tehnyt jo niin monta hienoa aloitetta edus­kunnassa.

– Ne eivät ole edenneet. Tiedäthän sinä sen.

– Muut eivät vain ole oivaltaneet niiden kauas­kantoisuutta. Historian­kirjoitus näyttää, että olette ollut koko ajan aikaanne edellä.

– Ehkäpä. Mutta miten tämä nyt ratkaistaan? Huolto­suhde on aivan kestämättömällä tasolla.

– Voisiko sitä parantaa?

– Miten? Lapsia ei synny tarpeeksi.

– Minulla olisi ehdotus, jos sallitte?

– Taasko? No anna tulla.

– Ulkoistetaan vanhukset.

– Mitä tarkoitat? Ei ihmisiä voi ulkoistaa.

– Ajatelkaapas, jos vanhukset saisivat viettää elämänsä ehtoon auringon paisteessa, palmu­puiden varjossa ja meri­tuulen huminassa. Ajatelkaapas, jos heille tuotaisi ruoka eteen ja huolehdittaisiin muutenkin. Pihalta olisi vain muutama askel rantaan.

– Hmm… kuulostaa kalliilta.

– Ei se ole. Minä juttelin Aasian kontaktieni kanssa ja he ehdottivat vanhuus­leirejä. Lämpimässä ilmastossa talot tehdään oksista ja risuista, eikä niitä tarvitse lämmittää. He lupasivat järjestää majoituksen ja huollon vaikka miljoonalle suomalaiselle vanhukselle.

– Ilmaiseksiko?

– Ei toki. Mutta he tyytyvät kolmannekseen vanhusten eläkkeistä ja muista hoito­kuluista. Aikamoinen säästö, eikös?

– Hoito­kuluissa ehkä, mutta kai ne loppu­eläkkeet pitää maksaa eläkeläisille itselleen.

– Ehei. Ei suinkaan. Kontaktini ehdottivat, että vanhat voisivat tehdä jotain pieniä hommia – vaikka lajittelua – ja tienata tasku­rahoja. Heillehän tuodaan kaikki valmiina, eivät he oikeasti rahaa tarvitse. Työ pitää sitä paitsi mielen virkeänä.

– Hmm… Ehkä se toimisi. Minäpä kysyn iso­äidiltäni, haluaisiko hän paistatella päivää lämpimässä vai maata hoito­laitoksen käytävällä vaipoissa. Onhan siellä leirillä myös lääkärit ja sen semmoiset?

– On kaikki, mitä vanha ihminen loppu­elämässään tarvitsee turvallisuutta myöden. Leirin ympärille tulee muuri, joten rosvot eivät pääse sisälle. Porttikin pidetään turvallisesti lukossa. Se on hyvä diili, ministeri. Huolto­suhde keikahtaa kerralla oikein päin. Kirjoitin teille jo aloitteen valmiiksi. Tässä.

– Kiitos. Minäpä esitän sen vielä tänään.

– Minähän sanoin, että ministeri keksii sivistyneen ja älykkään ratkaisun. Ja katsokaa nyt: niin kävi. Te olette hämmästyttävän luova ajattelija.

– Nooh. Näitä nyt tuntuu tulevan…

torstai 12. helmikuuta 2015

Matkakertomuksia

Iso­pappani oli maailmaa nähnyt mies. Kesä­lauantaisin hän istui rannassa vanhan tynnyri­saunan rappusilla ja turisi seikkailuistaan. Me lapset kuuntelimme hiiskahtamatta.

Iso­papan tarinoissa oli aina kauniita naisia. Monet niistä hän oli kohdannut itä­mailla sulttaanien hoveissa tai hierottuaan taika­lamppua. Kun kysyimme, miten hän pääsi hoviin, hän kertoi heiluttaneensa sapeliaan ja tehneensä sillä mitä pitikin. Oikea sapelin heilautus avaa kaikki ovet, hän sanoi ja virnisti päälle. Taika­lampun henkikin jää mielellään sellaista katselemaan.

Rauhan­piippua iso­pappa oli oppinut polttamaan intiaanien tykönä. Sielläkin intiaani­naiset – squawt – olivat olleet toinen toistaan kauniimpia ja halunneet tehdä iso­papan olon hyväksi. Iso­pappa huokaili muistaessaan nuoruutensa tapahtumia ja kehui intiaani­naisten taitavuutta. Vaikka me lapset tiukkasimme, mitä hän tarkoitti ja miten se hyvä­olo syntyi, iso­pappa myhäili, eikä suostunut kertomaan. Sen sijaan hän sytytti yhden rauhan­piipuistaan ja puhalsi savu­kuvioita. Se oli meistä jännittävää. Niitä sai tökkiä sormella.

Kaikkein jännittävimpiä olivat kuitenkin iso­papan kertomukset Afrikasta. Hän sanoi viettäneensä siellä monta vuotta ja asuneensa pienessä kylässä, jonka majat oli tehty savesta, heinistä ja lannasta. Iso­pappa kertoi, että hän opetteli kieli­taitoja kylän naisten kanssa, mutta ei ikinä oppinut puhumaan heidän kieltään. Se ei kuitenkaan iso­pappaa haitannut, vaan hän ryhtyi kylän poppa­miehen oppilaaksi. Tai oikeastaan se oli poppa­nainen, joka opetti iso­pappaa olemaan oikea mies. Sellaisenkin taian, että kun hymyilee niin muutkin hymyilevät eikä vanhenekaan niin kuin tavallisesti. Minäkin kokeilin ja iso­pappa hymyili minulle. Se oli hyvä taika.

Suomessa on kuitenkin kaikkein parhaat saunat, iso­pappa kertoi ja taputti saunaansa. Sitten hän vinkkasi silmäänsä ja sanoi käyneensä kuussa sillä saunalla. Piti vaan lämmittää kiuas tulisen kuumaksi – koivu­klapeilla, hiilillä vaikka tai atomin ytimillä – ja heittää vettä kiville. Sauna nousi ja kääntyili sen mukaan, mihin kohtaa kiviä vesi osui. Mekin halusimme kuuhun ja iso­pappa lupasi. Heitimme vaatteet pois ja kirmasimme lauteille.

Iso­pappa nakkeli vettä kiukaalle. Sauna puhisi, ja sen seinät paukkuivat. Me painoimme päätä polviin ja kysyimme onko vielä pitkä matka. Ei ollut, vaan olimme perillä. Iso­pappa sanoi, että saunan oven edessä aukeaisi Rauhallisuuden meri. Sitten hän varoitti meitä meren­neidoista. Ne ovat uteliaita penteleitä ja tulevat aina rantaan katsomaan vieraita ja koittavat viedä niitä mukanaan meren syvyyksiin. Iso­pappa sanoi, että meren­neidot ovat ainoa nais­väki, jonka kanssa hän ei tule toimeen. Hän kuitenkin lupasi hakea meille vettä merestä, jotta saamme sanoa peseytyneemme kuun meressä.

Niin hän tekikin. Ulkoa kuului hirmuinen loiske ja kohta isopappa tuli sisälle. Hän laski kaksi sangollista vettä saunan lattialle, kehotti meitä juomaan toisesta ja pesemään toisessa. Itse hän meni kohentamaan kiukaan alla puhisevaa tulta. Kuun vesi virkisti, ja me kapusimme lauteille. Iso­pappa ajoi saunan takaisin koti­rantaan muutamalla kauhallisella. Sitten hän komensi meidät nukkumaan ja sanoi, että hänen täytyy vielä pistäytyä Humalassa, eikä sinne voi ottaa lapsia mukaan.

torstai 5. helmikuuta 2015

Tapaaminen

– Mirja! Sinä täällä. Ihanaa.

– Hei Marja, Mirja vastaa toisen tervehdykseen ja puristaa keltaista kassia syliinsä. – Mitä kuuluu?

– Mennään kuule kahville. Tässä lähellä on aivan ihana kahvila. Voidaan jutella rauhassa.

– Minun pitää ehtiä junaan.

– Äh, tule nyt. Junat ovat kuin miehiä, niitä tulee aina uusia.

Naiset valtaavat ikkuna­pöydän kahvilasta. Molemmilla on edessään iso kahvi ja croissant. Marja täyttää omaansa mansikka­marmeladilla. Mirja tarkastaa vähän väliä, että hänen keltainen kassinsa on tallella.

– Mansikka on sitten hyvää, Marja sanoo ja nuolaisee huuliaan. – Mitä sinä sitä kassia vahdit?

Mirja nostaa kassin syliinsä ja puristaa sitä rintaansa vasten.

– En mitään.

– Kerro. Sinulla on siellä jotain.

Marja yrittää kurkistaa kassiin, epä­onnistuu ja koettaa napata kassin itselleen. Mirjan ote ei hellitä. Marja vaihtaa taktiikkaa.

– Vaihdetaan salaisuuksia, hän ehdottaa ja muuttuu sala­peräisen näköiseksi. – Ilmari ei ole Pentin vaan Reinon.

– Entä Jalmari?

– Rainen. Mia-Mari on Riston.

– Jaa. Ei minulla ole tuollaisia salaisuuksia.

– Ei kai olekaan. Mutta sinulla on jotain siellä pussissa. Kerro.

Mirjan huulet näyttävät kapealta, kireältä viivalta. Hänen otsansa rypistyy ja selkänsä suoristuu. Kyynel vierähtää vasemmalle poskelle.

– Siemen. Ihmisen siemen. Haluan lapsen.

– Spermaako?

– No ei. Siemen. Istutan sen multaan ja siitä kasvaa pieni ihminen.

– Oletko tosissasi? Ei se niin toimi. Ihmisen siemen itää vaan kohdussa.

Mirja nostaa pahvi­rasian kassistaan, vilkaisee ympärilleen ja ojentaa rasian ystävälleen.

– Varovasti.

– Homunculus, Marja lukee. – Pikku­ihminen ja sulkeissa alruuna. Onkohan sinua huijattu?

Mirjan hartiat lysähtävät, ja hänen ilmeensä katoaa. Kasvoilta ei voi lukea enää mitään. Hän nappaa paketin itselleen ja piilottaa sen kassiinsa.

– Ei.

– Ei tuosta mitään ihmistä tule, usko pois.

– Luulen, että tulee, Mirja vakuuttaa, haukkaa croissantistaan ja hörppää kahvinsa. – Minun täytyy nyt mennä.

– Odota.

Marja tarttuu Mirjaa käsi­puolesta ja sanoo olevansa pahoillaan. Hän pyytää ystäväänsä jäämään vielä hetkeksi, seuraava juna lähtisi vajaan tunnin päästä, ja asia on vielä ihan kesken. Mirja epäröi, mutta suostuu lopulta, hakee sants­ikupillisen kahvia ja Marjalle kolme omena­marmeladi­pakkausta. Hän laskee ne pöydälle ystävänsä eteen ja hymyilee.

– Mansikka oli loppu, Mirja selittää ja napsauttaa sormiaan marmeladi­pakkausten päällä. – Noin. Nyt se ainakin maistuu mansikalta, luulen.

– Sinä se olet kova luulemaan. Ei tuo…

– Minut on luulemisesta tehty.

– Miksi niin sanot?

– Molemmat vanhempani luulivat, että toinen huolehtii ehkäisystä.

Marja naurahtaa.

– Se selittääkin. Mutta kerro vielä tuosta ihmisen siemenestä. Luuletko oikeasti…

– Luulen. Tai siis tiedän. Olen opiskellut kovasti. Alruunassa on väkevä taika. Sen avulla saan mitä ikinä ymmärrän pyytää.

– Ja pyydät lasta.

– Niin. Olen kyllästynyt croissantteihin.