Auringonlasku ja -nousu

Puna­keltainen kettu­tyttö seisoo parvekkeella ja katselee oranssin­hehkuista auringon­laskua. Aurinko piiloutuu tumman­sinisen veden taa ja vetää sen peitoksi korvilleen. Viime hetkellä ennen katoamistaan se iskee vihreää silmäänsä kettu­tytölle. Tyttö värähtää ja hänen kehonsa alkaa täristä.

Moottori­urheileva nuorukainen tulee kettu­tytön viereen pimeän täyttämälle parvekkeelle, kietoo kätensä tämän hartioiden ympäri ja pyytää tulemaan pois kylmästä.

– Ei minua palele, nainen sanoo. – Ikävä vain on niin pitkä.

Kettu­tyttö makaa pesässään peiton alla nuorukaisen kainalossa. Talvi on pimeä ja kaamos pitää heidät peiton alla. Nainen herää välillä, kokeilee onko nuorukainen vieressä ja jatkaa uniaan. Lopulta tulee kevät, ja aurinko vetää lumi­verhot pois kesän edestä.

Puna­keltainen kettu­tyttö nirskauttaa parvekkeen oven auki ja vilkuttaa auringolle. Hän ravistaa nuorukaisen hereille, vetää peitot tämän päältä ja kutittaa. Nuorukainen kampeutuu pystyyn, tallustaa keittiöön ja laittaa kahvin tippumaan. Kun hän palaa, loikoo kettu­tyttö taas sänky­pesässään.

– Tule, nainen sanoo ja avaa sylinsä nuorukaiselle. – On kevät.

Isot koot

Ystävykset tulevat vaatekaupasta. Molemmilla on kädet täynnä ostos­kasseja ja he keskustelevat päivän shoppailusta.

– Käydään tuolla kahvilla, Annikki ehdottaa. – Siellä on hyviä croissanteja.

– Mennään vaan, Carina vastaa. – On siellä hyvää kaakaotakin, en juo enää kahvia, muistatko?

Kun naiset istuvat pöydässä ja muistelevat myymälöihin jääneitä vaatteita, Annikki laskee kädet syliinsä ja tuijottaa ystäväänsä.

– Carina, hän sanoo.

– Hymh?

– Kerro minulle yksi juttu.

– Mikä?

– Miksi sinä aina valehtelit vaatekokosi myyjille? Minua se kävi jo ihan kiusaamaan.

– Aika monet valehtelevat.

– Niin, mutta alaspäin. Sinä valahtelit kokosi ainakin kuutta numeroa suuremmaksi kuin se on. Miksi?

– Keski-Euroopassa tehdään niin pieniä vaatteita.

– Ei se sitä ole. Kerro nyt.

Carina imaisee pillillä kaakaotaan sitä peittävän kerma­vaahto­pilven alta. Hän imee kunnes pilli imaisee tyhjää ja kurahtaa.

– Et sitten naura.

– En tietenkään.

– Minusta on niin mukava, kun myyjä toteaa, että rouvalle mahtuu pienempikin koko.

– Heh. Ovela konsti.

– Nauroit kuitenkin. Juodaan nämä ja mennään vielä yhteen kaup­paan. Saat kokeilla itse. Sitten tiedät, onko siinä mitään nauramista.

Kulta rahaksi

Pirr.

– Vaula.

– Pete tässä, terve. Soittelen Kullan rahaksimuuttoliikkeestä.

– Päivää.

– Mitens sulla noi kultajutut?

– Ihan hyvin. Miksi kysyt?

– Aattelin, jos myisit meille. Me maksetaan hyvin.

– Mun kullasta?

– Niin. Markkinoiden parasta hintaa, kuule.

– Me taidetaan puhua eri asiasta. Mun kulta on lihaa ja verta, eikä mitään metallia.

– Ei haittaa. Semmonen kulta käy meille oikein mainiosti.

– Mutta se on vielä ihan hyvä.

– Hyvästä me maksetaan tuplasti. Ne saadaan heti kierrätykseen, eivätkä jää rasittamaan meidän kirjanpitoa.

– Olisi kyllä mukava viettää talvi vaikka etelässä.

– No niin. Kulta rahaksi vaan, niin etelän aurinko alkaa paistamaan.

– No jos minä sitten.

– Hienoa, kiitos. Lähetämme auton hakemaan.

 

– Kulta!

– Niin, kultaseni?

– Arvaapas mitä. Minä juuri möin sinut!

– Möitkö? Hassua.

– Möin. Miten niin hassua?

– Kun minäkin möin sinut.

– Möitkö?

– Möin. Mitäs nyt tehdään? Ne tulevat kohta hakemaan sinua.

– Ja sinua.

– Tanssitaan. Tule.

 

Talipitippi tulipitöppi katosimoppi natisiratti sikisikatti palasikola pöt

Sanatkin solmussa

Peikon kieli ja sanat ovat ihan solmussa. Kuva lupasi kertoa tarinan.

Paluumatkalla Rovaniemen markkinoilta

– Me ei muistettu mennä naimisiin, Iida sanoo ja vetää punakeltaista markkinapalloa perässään niin, että se on rikkoutua joka kiven ja risun kohdalla. – On vähän paha mieli.

– Pomputa sitä palloa, niin helpottaa, karhu neuvoo. – Näin.

– Olenko minä sinusta liian iso?

– Et ole, karhu sanoo ja kopsasee Iidaa kannikasta. – Kyllä maailmaan mahtuu.

– Sanot vaan. Soitit sen Iso Iita -kipaleenkin.

– Tykkään siitä.

– Minä tykkään sinusta, karhu. Eikö me mennäkään naimisiin?

– Meillähän on jo pallot, karhu vastaa ja pomputtelee kirjavan tina­paperin peittämällä lelullaan. – Mennään nyt etsimään hyvä metsä.

Rovaniemen markkinoilla

Helppoheikkien huudot ja posetiivien vingunta täyttävät koko kauppalan. Tori ja sinne johtavat tiet ja kujat ovat täynnä telttoja, kojuja ja kopperoita. Niissä myydään läkkipeltisiä tarvekaluja, rihka­maa, päre­koreja, luutia, vaatteita tai pottuja. Joissakin esitetään sirkus­temppuja. Siellä täällä seisoo sisään­huutajia, jotka yrittävät puheillaan pyörtää torikansaa telttaansa. Ostajat ja myyjät tinkaavat. Karhu ja Iida kävelevät torilla. Hevoset korskuvat ja tepastelevat, kun karhu kulkee niiden ohitse.

Matkalaiset pysähtyvät ampuma­kojun eteen. Kojun­pitäjä tarjoaa kivääriä karhulle ja yllyttää tätä kokeilemaan taitojaan. Karhu ei viitsi, mutta Iida voittaa kojusta kaikki nalle­karhut ja sitoo ne vyötäisilleen. Karhua harmittaa.

– Karhuja halataan eikä roikoteta, se neuvoo.

– Mennään nyt, Iida sanoo ja nyhtää karhua sinne, mistä kuuluu tanssin­jytke.

Keskelle toria on jätetty tyhjä tila, joka on täynnä tanssijoita. Kaksi posetiivaria soittavat tanssi­musiikkia, kumpikin omalla laidallaan. Karhu lontustaa aukean keskelle ja ottaa kontistaan vanhan kannon ja haitarin. Väki hurraa. Paikalla on oikea peli­manni. Posetiivin veivaajat saavat mennä vaihteeksi pyörittämään vaikka tori­rulettia.

Karhu asettelee kannon sopivasti, istuu sille ja tuhisuttaa kurttuaan. Iida nostaa mekkojaan niin että nilkat näkyvät. Musiikki pajahtaa sirmakasta, Iida hyppää korkealle ja aloittaa tanssin. Nalle­karhut netkuavat vyötäröllä. Kansa perääntyy ja antaa taiteilijalle tilaa.

– Paha huti, karhu! eräs katsojista huudahtaa. – Väärä vitonen oli Käki­salmen markkinoilla eikä Rova­niemen. Mönni on eksyksissä.

Karhu nyökyttää, ja Iida käy pussaamassa huutelijan kaljua. Tämä hämmentyy ja pomputtaa sini­vihreästä tina­paperista paketoitua markkina­palloa.

– Markkinapallot! karhu muistaa, kaivaa kontista kuksan ja antaa sen Iidan pideltäväksi.

Otso venyttää palkeita, soittaa Ei ole mulla markkoja taskussa, ja jytinä käy. Iida kiertää, kansa heittää pennejä kuksaan, niin että se on ihan kukkuroillaan. Ihmisten naama loistaa ja he alkavat tanssia.

– Puuttuu vielä markka, Iida kiljahtaa ja nousee pystyyn maasta, jossa hän on kontallaan laskenut pennejä. – Soita nyt jotain suurta ja anteliasta.

Karhu mutristaa kuonoaan. Se kopistaa irto­sävelet hanuristaan ja venyttää sitä niin, että se vetää syvään henkeä; rutistaa sitä ja soitto­peli alkaa puskea ulos Iso Iitan säveliä. Sävelet venyttävät haitaria, puhkuvat ulos ja pauhaavat torilla.

Paikallinen merkki­mies avaa massinsa suuri­eleisesti ja tipauttaa puuttuvan markan karhun eteen. Soitto loppuu heti. Karhu pakkaa sirmakan ja kannon konttiinsa ja lähtee katsomaan millaisia markkina­palloja lähimmällä rihkaman­myyjällä on. Iida kannattelee hameitaan ja kipittää perään.

Matkalla Rovaniemen markkinoille

Karhu istuu kannon päässä, kuopsuttaa jalallaan tahtia ja soittaa haitaria. Iida on tanssinut jo pitkään ja alkaa väsyä. Hän huojuu ja lopulta rojahtaa istualleen mättäälle.

– Onko juotavaa? hän kysyy ja kallistuu sammalen päälle selälleen.

Karhu painaa kurtun kasaan ja työntää sen konttiinsa. Kontissa on vielä yksi nassakallinen, ja karhu ojentaa sen Iidalle. Iida hörppää monta täyttä suullista, puistelee itseään ja hymyilee. Karhu kiemaisee loput.

– Tykkään sinusta, karhu, Iida tunnustaa. – Ja soitosta. Meistä tulee hieno pari.

– Pari? karhu kysyy.

– Niin. Me mennään Rovaniemen markkinoille. Sinä soitat ja minä tanssin. Ihmiset on kummissaan, ja meistä tulee rikkaita.

– Tanssiminen on vaarallista, karhu toteaa. – Etkö lue satuja? Kerran tiikeritkin sulivat voilätäköksi.

– Minä olen jo vallan sula, Iida huokaa, kaulaa ja sepäilee karhua ja työntää nenäänsä sen paksuun turkkiin. – Sulan sinusta, karhu, en tanssista.

– Ja rikkauksista?

– Niin. Rikkaina voidaan ostaa markkinapallot ja mennä naimisiin.

– Onko siellä markkinapalloja? karhu urahtaa.

– Tietenkin on. Kaikilla markkinoilla on.

Karhu nousee ja kääräisee naisen tämän omaan huiviin. Iida hihittää. Otso heittää kontin selkäänsä ja naiskäärön olalleen, viheltelee ja lähtee kulkemaan vaihtoaskelin kohti Rovaniemeä. Vapaalla käpälällään se pomputtaa kuviteltua markkinapalloa.

Elävää ravintoa

Pim, sanoi mikroaaltouuni.

Makkara heräsi voileipäpediltä, venytteli ja kiskotteli. Suussa maistui sinappi ja kuorikin oli unohtunut jonnekin.

Mitähän taas on tullut tehdyksi? Mukava peti tämä, vaikka aika lämmin. Vieressä taitaa loikoa joku söpöliini. Taisi olla aika kuumaa touhua meillä, kun peittokin on sulanut. Mutta ei tämä päällisjuusto kyllä kovin laadukasta ole.

Voileipäpeti keikahtaa, kun lautanen siirtyy mikroaaltouunista pöydälle.

Oho. Aika heilahdus. Taitaa joku oikein tarkoituksella keinuttaa. Tuollahan on minun kuorenikin. Miten se sinne on joutunut? Ja ihan riekaleina. Olisin minä sen itsekin riisunut, kun olisi vaan pyydetty. Nyt se on pilalla koko päällyste.

Taas keikahtaa ja hampaat louskahtavat makkaran vierestä. Saman juustopeiton alla uinuva toinen makkara korisee henkitoreissaan.

Ai himputti, se oli lähellä. Tähän ei auta jäädä, tuollainen on pelottavaa.

Makkara kierähtää leivän päältä ja heittäytyy lattialle juusto­kuorrutteeseen kääriytyneenä. Melkein saman tien haarukan piikit lävistävät sen keskivartalon.

Argh. Se jyräs meitin, olen mennyttä. Argh.

Kompostin kansi loksahtaa kiinni ja makkara jää pimeään. Vieressä lojuu märkiä kahvinporoja, lötsö banaani ja homeista leipää, joka yrittää peitellä läikkiään räkäisellä paperinenäliinalla.

Selvisinpäs. Täältä ne eivät minua löydä.

Kompostimullasta nousee matoja, jotka kerääntyvät makkaran viereen. Ne avaavat kitansa. Terävät hammasrivistöt välkehtivät. Makkara väistää ensimmäistä puraisua, mutta joutuu toisella puolellaan odottavien matojen hampaisiin. Ulina ja parku vaimenevat vasta, kun makkaran viimeisetkin hituset ovat kadonneet parempiin suihin.

Vesihiiden ruokaretki

Vesihiisi tormaa perinteikkääseen pikaruokalaan. Tiskin takana seisoo myyjä.

– Terve! Mitä sinä haluat? hän kysyy.

– Pitsaa ja kebabia. Hamppareita ja ranskalaisia. Limua ja muuta sokerivettä.

– Kaikkeako? Sinä olet kovin nälkäinen.

– Joo. Anna vettä.

Myyjä ojentaa hiidelle lasillisen ja sanoo, että tilauksen toimittamiseen menee aikaa ja että hiisi voi sen aikaa istua pöydässä ja katsella jalkapalloa.

Hiisi istuu. Vesi valuu sen hytinä tytinä hyytelökehosta penkille, ja hiisi alkaa kuivua. Se juo veden ja käy pyytämässä lisää, juo sen ja hakee taas lisää. Vesi valuu hiidestä ruokalan lattialle.

– Vielä yksi vesi, hiisi pyytää, juo kaksi jo tiskillä ja vie yhden pöytäänsä.

Kuivuminen kiihtyy ja hiisi änkeytyy vesilasiin. Siellä sen on hyvä ja märkä.

Myyjä tuo kuusitoista hampurilaista, mutta asiakas on hävinnyt. Hän päättää syödä hampparit itse, ottaa pöydästä vesilasin ja tyhjentää sen viemäriin.

Viemärissä on ahdasta. Vesihiisi nitkula nätkylä nutkittelee sen mutkissa ja lopulta, ihan lopulta päätyy samaan järveen, josta se matkalleen lähti. Peikko istuu järven rannalla ongella.

– Oliko maukasta? peikko kysyy ja heittää vesihiidelle kourallisen sieniä. – Syö nuo.

Vesihiiden ranta

Peikko tallustaa rantapöpelikössä. Siellä on tuohivirsut kiven päällä. Ne näyttävät varsin uusilta, vaikka ovatkin liian pienet peikon jalkoihin.

Peikon tekee niitä mieli. Se poimii ne käteensä, haistelee niitä ja vilkaisee ympärilleen. Ei ketään missään. Tuohi venyy peikon käsissä, kun se muokkaa virsuja ja sujauttaa ne jalkaansa.

Komeat ovat, ja peikko on tyytyväinen. Se istuu kivellä ja heiluttelee jalkojaan. Kun se nousee seisomaan, virsut kävelyttävät sitä kohti järveä.

Peikko tarrautuu kivenjärkäleeseen, mutkailee itseään, vääntyilee ja jäykistelee, mutta virsut vievät sitä ja järkälettä eteenpäin.

Peikko on kaulaansa myöten vedessä, ja virsut vievät sitä vielä syvemmälle. Kun peikko uppoaa, tulee vesihiisi tarkastamaan pyydyksiään.

– Hupsista, sehän on peikko, hiisi huomaa ja yrittää karata.

Peikko pitelee lohkaretta vasemmassa kädessään, nappaa toisella hiiden kiinni ja komentaa sitä aukomaan pyydyksensä. Hiisi tottelee. Se mukisee, miksi peikon piti mennä sotkeutumaan sen virsuihin, ei se peikkoa halua puolisekseen, vaan lapsia. Virsutkin olivat lasten kokoa.

Peikko ojentaa kivenjärkäleen vesihiidelle. Tämä ottaa sen vastaan, kaatuu selälleen ja litsis lutsis lätsähtää järvenpohjaan kiven alle.

– Luuletko, että lapset enää pitävät virsuja? peikko kysyy. – Lapset pidetään tuvassa ja turvassa, ja kengiksi kelpaa vain silkki ja sametti.

– Mitäs minä sitten syön? hiisi kysyy ja noruu kiven alta kokonaiseksi.

– Samaa kuin muutkin. Pitsaa ja kebabia. Hamppareita ja ranskalaisia. Limua ja muuta sokerivettä.

– Kuulostaa maukkaalta, hiisi myöntää ja tujahtaa rannalle. – Lähden heti.

Sunnuntai

Peikko istuu tuulen kaataman puun rungolla luolansa edessä. Vieressä aukeavalta järvenselältä puhaltaa kolea tuuli. Ilma on täynnä tihkusadetta. Nuotiossa palava tuli yrittää turhaan varoa taivaalta valuvaa vettä. Kun tuli väistää yhtä tippaa, on toinen aina tiellä. Peikko kupertaa mustat kouransa kuvuksi tulen yläpuolelle. Kourat lämpenevät ja tulen äksy sihinä vaimenee.

Vesihiisi nousee rantaveteen seisomaan ja heilauttaa kouraansa peikolle. Peikko nyökkää. Se ei tänään jaksa jahdata mokomaa, eikä sillä ole nälkäkään. Vesihiisi tunnustelee tihkua ja yrittää nousta vedestä sen varaan. Tihku ei kanna, vaan hiisi loiskahtaa aina takaisin.

Peikko kääntää selkänsä järvelle ja ruokkii tulta, poimii maasta kolme kiveä ja pyyhkii ne puhtaaksi. Vesi valuu peikon häntää myöten maahan.

Tuli räiskii ja äyskii tihkusateelle. Vesihiisi loiskii järvessä. Peikko heijaa itseään ja silittelee kiviä sylissään.

Maksan luonnossa

Mies istuu taksin ratin takana ja odottaa asiakkaita. Ilta on ollut pitkä. Ilta­päivä­lehdet on luettu jo kahdesti, sana­ristikot täytetty ja sudokut ratkottu.

Nuori pitkän­huiskea nainen koputtaa taksin kattoon ja raottaa kuskin ovea.

– Terve, ootko vapaa?

Mitä hittoa se nyt enää tuohon pöllähti. Olisi vaan pysynyt poissa, niin olisi kohta päässyt saunan lämmitykseen. Se haluaa kuitenkin lähteä jonnekin tolkun ääreen ja ajaa vielä ratevan kautta.

Nainen avaa oven ja kapuaa taka­penkille. Hän istuu keski­paikalle ja nojaa käsi­vartensa etu­penkkien selkä­nojiin.

– Tolkun ääreen, kiitos. Ajetaan ratevan kautta.

Arvasinhan. Tämä on just mun tuuria. Ensin pitää seistä koko vuoro tyhjän panttina ja sitten kyytiin änkeää joku itteään täynnä oleva pimu, joka luulee, että koko maailma on vaan sitä varten. Se vissisti vielä hölöt­tääkin koko matkan. Mutta ajetaan nyt ja annetaan hölöttää. Ajetaan oikein mutkan kautta. Joutaahan tässä, hitto soikoon.

Kuski pistää mittarin päälle. Nainen pajattaa ja analysoi työtään, pomoaan, sukulaisiaan, nais- ja mies­ystäviään ja näiden kaikkien eri puolia.

Perillä matka päättyy ja kuski pysäyttää taksin. Hän sulkee taksa­mittarin ja ilmoittaa summan.

– Ei ole rahaa. Maksan luonnossa. Lähde mukaan.

Tämäkin vielä, hitto. Hukka­kuitilla mennään. Mutta joutaahan tässä. Vuoro on lopussa, eikä enää ole kiire mihinkään. Auto voi hyvin seistä pihalla aamuun saakka. On sitä kerätty näitä maksuja ennenkin.

Kuski siirtää auton parkkiin ja seuraa naista. He kiipeävät portaita kolmanteen kerrokseen ja pysähtyvät ovelle, jonka posti­luukkuun on nimen paikalle liimattu ketun kasvot. Nainen avaa oven ja käy sisään. Kuski seuraa.

– Odota vähän. Voit riisua paitasi jo valmiiksi.

Riisutaan nyt sitten, jos sitä sellainen viehättää. Hyvän näköinen mimmi, saa nähdä millaisesta lompsasta se maksua tarjoaa.

Nainen palaa, ottaa kuskin riisuman paidan ja tarttuu tätä housun­kauluksesta. Hän vetää miehen olo­huoneeseen ja tönäisee sohvalle istumaan.

– Saat katsella.

Hullu akka. Mitä hittoa se meinaa? Ja meinaako se sitä nyt tuossa? Verhotkin on auki ja valot päällä. Mutta sama se mulle, antaa mennä vaan.

Nainen taittelee seinää vasten nojanneen silitys­laudan auki, asettelee miehen paidan laudalle ja ryhtyy silittämään. Kuuma rauta suihkii ja paita siliää.

– Siinä, ole hyvä.

Silitetty paita! Hitto! Siitä on aikaa. Ei se ollutkaan hullu, vaan tiesi justiinsa, mitä mies on vailla. Tuollainen kisu ja silittää paitoja. Hitto! Mä voisin jäädä tänne.

Ovi kolahtaa kiinni, ja kuski laskeutuu portaita öiselle pihalle. Hän käynnistää autonsa, ajelee hiljakseen kotiin­päin. Koko matkan hän hypistelee vasta­silitettyä paitaansa ja hymyilee niin, että poski­lihaksiin sattuu.

Ravintolassa on huominen

– Herra on hyvä. Rouva on hyvä. Saa syödä.

– Juu juu, häivy nyt siitä.

Mies huitaisee tarjoilijaa, ja kun tämä ei ymmärrä lähteä, mies nousee ja potkaisee pari kertaa napakasti, niin että tarjoilija on kaatua.

– Ei niitä pidä noin kohdella, nainen opastaa. – Saatat joutua vastuuseen, jos niille käy jotain.

– Kyllä ne sen verran kestävät.

– Se on epäkorrektia. Purkaisit aggressiosi muualla.

– Puran missä huvittaa. Ruokakin on taas tätä samaa kelvotonta mössöä. Oikeaa safkaa ei saa enää mistään.

– Auttaisikohan, jos kävisit hakkaamassa kokkia pesäpallomailalla?

– Mitä se nyt auttaisi? Samanlainen kone se on kuin muutkin.

– Potkithan tarjoilijaakin. Luuletko, että se toimii sillä konstilla paremmin?

– Penteleen robotit. Sen jälkeen kun kaikki koneellistettiin, mikään ei ole enää ollut mistään kotoisin.

– Mutta sitähän ihmiset halusivat, laiskotella ja antaa robottien hoitaa hommat.

– Väärin haluttu.

– Mutta hoitavathan ne.

– Tuskin hoitavat. Toistavat samaa vanhaa. Missä on kekseliäisyys ja innostus, entä virheet ja vahingot? Koska olet viimeksi maistanut jotain uutta? Tai kokenut jotain kaavasta poikkeavaa?

– Elämä on kuitenkin aika helppoa.

– Paskat on. Tarjoilija. Kupillinen strykniiniä, ja vähän äkkiä.

– Herra on hyvä. Rouva on hyvä. Saa syödä.

– No niin, mies huokaa. Katso nyt. Ihan sama mitä tilaa, ne tuovat aina samaa mössöä.

– Oletko varma? Nainen epäilee.

– Olen. Katso vaikka, mies sanoo ja hörppää kuppinsa tyhjäksi.

Aika lentää

– Pitää mennä, Leila sanoo ja rupeaa tekemään lähtöä. – Aika lentää.

– Aika rientää, sanotaan, Mervi oikaisee. – Pitäisiköhän sinun lukea enemmän?

– Aika lentää, eikös se ole ihan selvä ilmaus?

– Ei minusta. Ei aika mihinkään lennä.

– Nämä ovat tulkintajuttuja. Mietipäs vaikka tätä: time flies like an arrow, fruit flies like a banana.

– Se on englantia. Siinä voidaan sanoa noin. Paitsi etteivät banaanit lennä, vertaus ontuu.

– Ne ovatkin kärpäsiä eikä hedelmiä, eivätkä ne tuossa edes lennä.

– Ai niin. Hämäsit.

– Tulkintasi muuttui, kun ajattelit lauseen uudelleen.

– Ollaan sitä nyt niin fiksua, että.

– Ole sinäkin, Leila sanoo. – Kiitos kahvista. Aika lentää.

– Aika rientää, Mervi korjaa. – Aika rientää, ei lennä.

– Miten vain, Leila kuittaa ja käynnistää helikopterinsa. – Heippa.

linkki

Sivistys seuraa tilausta

Miehet istuvat kahvilassa ja juovat toista tuopillistaan vahvaa espresso­kahvia. Lauri lukee hevos­urheilu­lehteä ja tutkii toto­veikkaus­kuponkia. Juhani kirjoittaa muisti­kirjaansa ja piirtelee kissan­kuvia.

Toivo kolauttaa kaakao­kulhonsa miesten pöytään ja käy istumaan. Hän hörppää pitkän suullisen, kiroaa juoman kuumuutta ja tervehtii vasta sitten ystäviään.

– Mitäs äijät?

– Mitäs tässä, Lauri sanoo, taittelee lehtensä ja pistää sen tuolin sarjalla roikkuvan takkinsa taskuun.

– Mitäs pitäs? Juhani kysyy ja sujauttaa muisti­kirjan poveensa.

Toivo hörppää kaakaotaan ja sanoo, että hän on lopettanut kahvin juomisen kokonaan. Se on hänen lukemansa mukaan myrkkyä, joka helposti turmelee koko miehen, naisista puhumattakaan. Lauri ja Juhani vilkaisevat toisiinsa, kohottavat espresso­tuoppejaan ja skoolaavat.

– Se mitään turmele, he sanovat yhteen ääneen.

– Pitää olla tarkkana myrkkyjen kanssa, Toivo sanoo, – ja uskoa tieteen­harjoittajia. Ne tutkivat asioita ja tietävät.

– Mitähän sinä olet tutkinut?

– Tieto­lehtiä. Niissä on hyviä juttuja. Tiedättekö mitä on DDT?

– Ympäristö­myrkky. Sitä ei saa enää käyttää, Lauri sanoo.

– Joo, käyttö kiellettiin kun huomattiin, että se haurastuttaa munia, Juhani toteaa.

– Kotkat ja muut rupesivat kuolemaan suku­puuttoon, Lauri jatkaa. – Kaikkihan sen tietää.

Toivo on hiljaa ja katsoo kavereitaan vinosti.

– Siinä lehdessä sanottiin, että herrat rupesivat pelkäämään omien muniensa puolesta, hän sanoo ja hörähtää päälle.

– Niin minäkin pelkään, Juhani tunnustaa ja koputtaa jalko­väliään. – Mulla on nytkin suojus.

– Mulla munat on ihan luomua, Lauri sanoo ja nostaa kaksi korillista ruskeita munia pöydälle. – Näissä ei ole DDT:tä. Haluatteko maistaa?

– Joo. Jos ne on koppiaisia syöneistä kanoista.

– On ne, Lauri sanoo, kutsuu tarjoilijan ja ojentaa sille toisen muna­korin. – Laitetaan nämä, kiitos. Ja tuo vielä kolme tuopillista espressoa, isoja.

– Mulle kaakaota, Toivo korjaa. – Ja uusin Ankka Lampinen.