Punakeltainen kettutyttö seisoo parvekkeella ja katselee oranssinhehkuista auringonlaskua. Aurinko piiloutuu tummansinisen veden taa ja vetää sen peitoksi korvilleen. Viime hetkellä ennen katoamistaan se iskee vihreää silmäänsä kettutytölle. Tyttö värähtää ja hänen kehonsa alkaa täristä.
Moottoriurheileva nuorukainen tulee kettutytön viereen pimeän täyttämälle parvekkeelle, kietoo kätensä tämän hartioiden ympäri ja pyytää tulemaan pois kylmästä.
– Ei minua palele, nainen sanoo. – Ikävä vain on niin pitkä.
Kettutyttö makaa pesässään peiton alla nuorukaisen kainalossa. Talvi on pimeä ja kaamos pitää heidät peiton alla. Nainen herää välillä, kokeilee onko nuorukainen vieressä ja jatkaa uniaan. Lopulta tulee kevät, ja aurinko vetää lumiverhot pois kesän edestä.
Punakeltainen kettutyttö nirskauttaa parvekkeen oven auki ja vilkuttaa auringolle. Hän ravistaa nuorukaisen hereille, vetää peitot tämän päältä ja kutittaa. Nuorukainen kampeutuu pystyyn, tallustaa keittiöön ja laittaa kahvin tippumaan. Kun hän palaa, loikoo kettutyttö taas sänkypesässään.
– Tule, nainen sanoo ja avaa sylinsä nuorukaiselle. – On kevät.
Minäkin voisin viettää peiton alla lokakuusta maaliskuun alkuun
VastaaPoistaKaunis tämä peikon tarina. Varsin kaunis.
VastaaPoistaAuringonlaskussa on elämä kaikkine väreineen..
VastaaPoistaKevääsi sai ihan kylmät lemmen väreet kampeamaan pitkin käsivarsia. Ihana tarinainen :))))
VastaaPoistaJohan vain, kevätpä hyvinkin.:)
VastaaPoistaMeillä Magnuksen kanssa ei aina niin ole väliä onko kevät, vaiko kesä. Talvesta nyt puhumattakaan. Me olemme vanhoja kettuja. ;)
VastaaPoista..mutta parasta tarinassa olisivat uudet, pienet kettulapset:D
VastaaPoista♥
Minä se olen vissiinkin jo niin vanha, että moinen ihastuttava ajatus ei moljahtanut mieleenikään. :D
PoistaAuringon nousussa ja laskussa on jotain niin romanttista.
VastaaPoista