Istuin kirjaston lukusalissa lueskelemassa päivän lehtiä, kun kuulin tutun äänen tervehtivän minua.
– Hyvä päivä.
Se oli naapuri, jonka nimeä en vieläkään muistanut, vaikka olin kuullut sen vaikka kuinka monta kertaa.
– Hyvä päivä sinullekin. Mitä kuuluu?
– Hyvä päivä. Minulla töitä luvattu. Kaksi työtä.
– Sehän on hienoa. Minähän sanoin, että töitä saa, kun vaan hakee eikä anna periksi.
Leveä hymy kaartui naapurin kasvoille ja valkeat hampaat kiilsivät kilpaa kirjaston halogeenilamppujen kanssa. Hän taputti minua olalle, ja minun teki mieli väistää, mutta hillitsin itseni. Hymy suli ja naapuri näytti huolestuneelta.
– Minä yksi juttu kysy?
– Kysy pois.
– He maksaa palkka. Minimipalkka. Mutta boss, hän sanoo, Suomessa liian iso minimipalkka, ja minä antaa hänelle seteliraha, kun palkkapäivä. Onko oikein?
– Eli sinä tekisit työt ja maksaisit verot, ja pomosi hummaisi palkkasi? Ei niin tehdä. Älä suostu. Ota mieluummin se toinen työ.
– Minä aavistaa. Minä jo kysyi kaveri. Hän sanoi sama.
– Aina on hyväksikäyttäjiä. Kannattaa olla tarkkana.
– Se toinen työ parempi. Siinäkin minimipalkka.
– Eikä tartte maksaa pomolle?
– Ei. Vaikka boss sanoi, Suomessa iso minimipalkka ja pieni työaika. Mutta hän maksaa koko palkka, jos minä tehdä koko työ päivä.
– Kokopäivätyö, sehän on hienoa.
– Mutta minä ei ehdi tehdä lapsi vaimon kanssa.
– Mikset muka? Onhan sulla illat ja yöt aikaa.
– Minä töissä koko ilta ja puoli yö.
– Ai se ei olekaan päivätyö.
– On se. Minä töissä koko päivä, koko ilta ja puoli yö. Tulee siisti jälki. Minä hyvä siivoja. Kyllä minä jaksa.
– Minimipalkalla työtä vuorotta, niinkö?
– Minä ahkera. Kyllä minä jaksa. Perhe saa ruoka ja vaate. Se oikein.