torstai 29. syyskuuta 2016

Vihdoin työllinen

Istuin kirjaston luku­salissa lueskelemassa päivän lehtiä, kun kuulin tutun äänen tervehtivän minua.

– Hyvä päivä.

Se oli naapuri, jonka nimeä en vieläkään muistanut, vaikka olin kuullut sen vaikka kuinka monta kertaa.

– Hyvä päivä sinullekin. Mitä kuuluu?

– Hyvä päivä. Minulla töitä luvattu. Kaksi työtä.

– Sehän on hienoa. Minähän sanoin, että töitä saa, kun vaan hakee eikä anna periksi.

Leveä hymy kaartui naapurin kasvoille ja valkeat hampaat kiilsivät kilpaa kirjaston halogeeni­lamppujen kanssa. Hän taputti minua olalle, ja minun teki mieli väistää, mutta hillitsin itseni. Hymy suli ja naapuri näytti huolestuneelta.

– Minä yksi juttu kysy?

– Kysy pois.

– He maksaa palkka. Minimi­palkka. Mutta boss, hän sanoo, Suo­mes­sa liian iso minimi­palkka, ja minä antaa hänelle seteli­raha, kun palkka­päivä. Onko oikein?

– Eli sinä tekisit työt ja maksaisit verot, ja pomosi hummaisi palkkasi? Ei niin tehdä. Älä suostu. Ota mieluummin se toinen työ.

– Minä aavistaa. Minä jo kysyi kaveri. Hän sanoi sama.

– Aina on hyväksi­käyttäjiä. Kannattaa olla tarkkana.

– Se toinen työ parempi. Siinäkin minimi­palkka.

– Eikä tartte maksaa pomolle?

– Ei. Vaikka boss sanoi, Suomessa iso minimi­palkka ja pieni työ­aika. Mutta hän maksaa koko palkka, jos minä tehdä koko työ päivä.

– Koko­päivä­työ, sehän on hienoa.

– Mutta minä ei ehdi tehdä lapsi vaimon kanssa.

– Mikset muka? Onhan sulla illat ja yöt aikaa.

– Minä töissä koko ilta ja puoli yö.

– Ai se ei olekaan päivä­työ.

– On se. Minä töissä koko päivä, koko ilta ja puoli yö. Tulee siisti jälki. Minä hyvä siivoja. Kyllä minä jaksa.

– Minimi­palkalla työtä vuorotta, niinkö?

– Minä ahkera. Kyllä minä jaksa. Perhe saa ruoka ja vaate. Se oikein.

torstai 22. syyskuuta 2016

Nahka-asu

Sohvallansa lepäsi, itseltään ilon epäsi

mies vanha harvatukka, hukassa myös sukka

koki: ei oo maailma hälle, tuokaa viinaa tälle

 

Juovuspäissään makasi, menneisyyteen palasi

muisti naisen oivanlaisen, ehkä hän viel sais sen

yläpystyyn hyppäs, ja jo piankin kohos seiväs

 

Nainen asui kotonansa, sai selkään ukoltansa

päivät oli serkuksia, miestä piti nuoleksia

pystyyn kuollut naisparka, enemmän kuin arka

 

Mies sen naisen halusi, kynsiänsä kalusi

vaan ei nainen tahtonut, tai ehkei rohjennut

helpompaa on paha tuttu, kuin uusi hyvä juttu

 

Mies vetoketjun avasi, ja samalla hän lupasi

viel muuttuu maailmasi, nyt vien sun nahkasi

nainen totesi selväksi, oli oppinut nöyräksi

 

Riisui nahan naisen yltä, näin käy tämä meiltä

puki ylleen naisen kuosin, sanoi: tätä suosin

ukkos tulee huomaamaan, tekojansa katumaan

 

Kuoli ukko järkytykseen, nainen lankes kiusaukseen

riipi nahan mieheltänsä, nyt koristaa se häntä

siitä syntyi ajatus, se oli selvä johdatus

 

Katsoi vanhaa kuosiansa, yllä miehen, ehkä omansa

otti siitä itsellensä, uuden kumppanin pesäänsä

oli roolit vaihtuneet, asenteetkin muuttuneet.

torstai 15. syyskuuta 2016

Jäniini

Olin jo pitkään asunut itsekseni ja kaipasin seuraa. Päivät olivat pitkiä, enkä saanut öisin nukuttua, kun torkuin kaikki päivät sohvalla. Tykkäsin torkkumisesta ja vähän pitkistä öistäkin. Maisema oli mukavan levollinen, ja joka ikkunasta vielä eri tavalla.

Kun taas kerran kuljin ikkunasta ikkunaan, huomasin, että olin tehnyt sitä samaa vuosi­kymmeniä. Lattiaankin oli kulunut ura. Halusin muutosta, joten minun oli pakko itsekin muuttua.

Aloitin korvista. Lähi­kaupat olivat pettymys, yhdessäkään ei ollut korvia. Eläin­kaupassa oli. Kuivattuja sian­korvia myytiin koirien purtavaksi. Sovitin niitä, mutta ne eivät toimineet, ei niillä mitään kuullut. Lopulta eräässä naamio­puodissa oli etsimäni pitkät korvat, saman­laiset kuin jäniksellä, paitsi, että nämä oli tehty muovista ja kankaasta. Ne kuitenkin toimivat joten­kuten ja olivat varsin somat, joten otin ne heti käyttöön.

Seuraavaksi mietin jalkoja. Halusin väkevät ja vahvat jalat, jotka kiidättäisivät minua, minne ikinä keksisin mennä. Eräässä vienti- ja tuonti­liikkeessä oli hyvin ymmärtäväinen myyjä, joka tilasi minulle kone­kengurun loikka­koivet. Ne olivatkin hyvät, sillä ne jaksoivat loikkia väsymättä. Omat jalkani talletin eteisen komeroon, joka lupasi maksaa niistä kolmen prosentin vuosi­koron.

Ulkoilin kovasti ja kuuntelin lintujen laulua. Kotini muistutti koloa ja pesää enemmän kuin ihmis­asuntoa. Niin oli hyvä. Kaipasin vielä kunnon turkkia ja kasvojen kohotusta. Minulle kelpasi hyvin kirpparilta löytämäni turkki, jonka selkään oli kirjoitettu spray­maalilla sana murhaaja. Tunsin näet syyllisyyttä. Olin syönyt leipää koko ikäni ja vasta äskettäin oivaltanut, että se tehdään viljasta, kasvien siemenistä, vielä syntymättömistä kasvi­lapsista.

Uudet kasvot löysin kalastus­tarvike­myymälästä, joka tarjosi minulle kuivattua kanin naamaa. Sovitin sitä, ja se toimi yhtä huonosti kuin kuivatut sian­korvat. Kun sanoin, etten huoli sitä, myyjä totesi, ettei sitä ole tarkoituskaan pitää omalla naamalla, vaan nyhtää siitä karvoja perhoihin.

Päätin palata naamio­myymälään ja poimia sieltä pahviset kasvot. Ne toimivat. Loikin pitkin katuja, korvani heiluivat ja uudet kasvot herättivät mukavasti huomiota. Pian oli perässäni tuhat kuusi­sataa jäljittelijää ja me kaikki tömisyttelimme paikasta toiseen ja vertailimme toisiamme.

Yöt ja päivät olivat saman­laisia. Aika kului, ja kerran kurkistin eteisen komeroon, jossa jalkani olivat kasvaneet korkoa korolle. Ne olivat juurtuneet lattiaan, ja niissä riippui upeita moni­värisiä korko­kenkiä. Minusta tuli tavattoman rikas, kun myin kengät kirppu­torilla. Tosin minun piti pian sen jälkeen muuttaa muualle.

Kengillä oli muuan hassu vaikutus: ne kasvoivat kiinni jalkoihin, ja kyseinen henkilö alkoi tuottaa hedelmää. Joissain henkilöissä kasvoi sitruuna­mangoja, toisissa aamu­tohveleita ja kolmansissa traktorin renkaita. Jotkut hedelmät olivat outoja, eikä niille tainnut kukaan keksiä mitään käyttöä.

Minä viihdyin hyvin uudessa asunnossani. Torkuin päivät sohvalla ja kuljin yöt ikkunasta toiseen. Kyllä kaikkien pitäisi välillä irtautua tutuista ympyröistään, muutos piristi ainakin minua.

torstai 8. syyskuuta 2016

Hän tarttui minuun

hänpä iski surkastutti

ajatteluni turmelutti

nainen kovin tarttuvainen

mutta silti ihanainen

 

tuli tuolta päivä uus

kellokin ol ikuisuus

nainen tarttui vielä kerran

halusi taas saman verran

 

en enää tahdo ollenkaan

parantua laisinkaan

poden naista mielelläni

kärsin vainen kehollani

torstai 1. syyskuuta 2016

Tärkeysjärjestys

Rappu­käytävässä istui vanha parta­suu ukko, kun avasin ulko-oven ja tilasin hissin. Väsytti. Olin ollut koko päivän metsässä ja pää­nahka kutisi hirvi­kärpäsiä.

– Kävitkö mustikassa? ukko kysyi ja viittasi piipun­nysällään täysiin ämpäreihin, joita roikotin käsissäni.

– Kävin, sanoin ja tunsin ylpeyttä saaliistani.

– Miten se onnistui? Minä en ole tähän ikään keksinyt, miten mustikan sisälle pääsee.

Ukko virnisteli ja imaisi piippuaan niin, että kurahti. Yritin keksiä nasevan vastauksen, mutta mitään ei tullut mieleeni.

– En minä sitä tarkoittanut. Kävin mustikka­metsässä ja poimin mustikoita.

– No metsään jo mahtuu vähän isompikin ihminen käymään, ukko hörähti. – Tiksutitko kellona vai pulputitko kilju­pönttönä?

– En. Poimin mustikoita. Ihan niin kuin joka päivä tällä ja viime viikolla, 20 litraa per reissu.

Viittasin ämpäreihini, jotka olin laskenut rappu­käytävän lattialle odottamaan hissiä.

– Ei sitä enempää päivässä jaksa syödäkään.

Tuijotin ukkoa. Ihme hiippari. Ihan kun se ei olisi koskaan kuullut pakastimesta. En kai minä niitä samaa tahtia pysty syömään kuin kantamaan metsästä tupaan. Mustikkaa oli harvinaisen paljon.

– Ei niitä syöty ole. Olen leiponut mustikka­piirakkaa ja muffineja.

– Niissä sitä vasta syömistä onkin. Ei ihme, että olet noin paksu.

Ukko hekotti ja osoitti piipullaan vatsa­kumpuani, joka kieltämättä oli päässyt vähän laajenemaan.

– Itse minä mahani kannan, sanoin ja nykäisin hissin ovea. Juuri samalla hetkellä ovi loksahti, ja hissi lähti kapuamaan kohti ylä­kerroksia. Olin jäänyt kiinni ukon juttuihin ja unohtanut koko hissin. Perhana. Ukko saisi tästä vaan lisää vettä myllyynsä. Jupisin puoli­ääneen. Saatoin muutaman kerran kirotakin.

– Eikö sinulla ole lomakkeita? ukko kysyi.

– Mitä pirun lomakkeita? ärähdin. Ukko oli ihan sekaisin päästään.

– Valitus­lomakkeita. Jos valittaa, se kannattaa tehdä ihan virallisella lomakkeella. Ei sitä muuten käsitellä.

Tuhahdin. Hissin ovi aukeni ja sieltä astui käytävään tumma­silmäinen nainen, jota olin jo pitkään ihaillut uskaltamatta lähestyä. Hän vilkaisi minua ja ukkoa, nyökkäsi tervehdykseksi. Suuni oli märkä ja kuiva saman­aikaisesti.

– Kuules tyttö, ukko sanoi, krohautti kurkkuaan ja heilautti piipun­nysäänsä minua kohti. – Lähdepäs katsomaan tämän sällin huus­hollia. Se on leiponut mustikka­piirakkaakin.

Minä kauhistuin.

– Isä! Ei noin saa–

– Onko punaista maitoa? tumma­silmä kysyi.

– Totta mooses on, isä­ukko sanoi ja ojensi kättään naiselle. – Autas tyttö vähän niin mennään joukolla.

Hymy nousi naisen kasvoille ja tuikki silmä­kulmista. Ahtauduimme kolmestaan pieneen hissi­koriin, ja muistin vasta ylhäällä, että mustikka­ämpärit unohtuivat. Ne saisivat nyt olla. Asioilla on tärkeys­järjestys.